XXVIII.
MINKÄ MITÄKIN.
— Olen tässä lueskellut kuolinilmoituksia, sanoi neiti Cornelia, laskien sanomalehden kädestänsä ja ryhtyen jatkamaan käsityötänsä.
Marraskuun kolean taivaan alla leveni merenlahti mustanharmaana ja synkkänä, ja rantoja huuhtelivat valkoiset, pauhaavat hyrskyt. Akkunalevylle oli myrsky lennätellyt yhteentahmaantuneita märkiä, kuihtuneita lehtiä. Mutta sisällä tuossa pienessä talossa rätisi hauska takkavalkea, ja Annan sanajalat ja kurjenpolvet upeilivat vihreinä ja rehevinä.
— Täällä sinun luonasi vallitsee aina kesä, oli Leslie sanonut eräänä päivänä. Ja kaikilla, jotka olivat käyneet haavemajassa, oli juuri sama tunne.
— Tämähän on kauheata — ihmisiä kuolee varmaankin nykyisin kuin kärpäsiä, jatkoi täti Cornelia. — Tässä on nyt Päivälehdessä enemmän kuin kaksi palstaa kuolinilmoituksia, ja minä luen aina jok'ikisen rivin. Se on minun huvejani, varsinkin kun surevaiset liittävät loppuun jonkin tunteellisen omatekoisen runon. Tässä saat kuulla oikein kauniin:
"On työtä, vaivaa elo hälle ollut laaksossa tässä kyynelten.
Nyt levon ainaisen hän vihdoin saanut on asunnossa autuuden."
— Tässä on tietysti taas kysymyksessä tuollainen kurja kidutettu vaimoraukka. Rohkeneeko sitten joku vielä väittää, ettei tällä saarella tavata runoilijalahjoja! Oletko huomannut, Anna, kuinka paljon rakkaita ja hellästi kaivattuja ihmisiä kuolee? Oikein se herättää sääliä. Tässä on kymmenen kuolinilmoitusta, ja pyhimyksiä ja esikuvia ovat ne kaikki olleet, yksin miehetkin. Yksi niistä on Peter Simson-vanhus — "suuri ystäväpiiri suree hänen ennenaikaista poismenoansa". Tuo kuuluu muhkealta! Anna, tuo ukko oli kahdeksankymmenen vuoden vanha, ja kaikki, jotka hänet tunsivat, olivat jo kolmekymmentä vuotta toivoneet hänen kuolemaansa. Lue kuolinilmoituksia, kun olet alakuloisella mielellä, rakas lapseni — varsinkin ilmoituksia ihmisistä, jotka tunnet — ja jos sinulla on vähääkään taipumusta leikillisyyteen, niin voin vakuuttaa, että ne vaikuttavat sinuun perin virkistävästi. Ja tiedätkös, Anna! Vanhapiika minä olen ja sinä tulen varmaankin aina pysymään, mutta minulle tuottaa niin miellyttävän tunteen se tieto, etten tule koskaan olemaan kenenkään miehen "jälkeenjättämä".
— Minustakin se on ruma sana, sanoi Anna nauraen. — Avonlean kirkkotarha on täynnä vanhoja hautakiviä, jotka ovat pyhitetyt jonkun miehen "jälkeenjääneen vaimon muistolle". Minun täytyy aina ajatella jotakin madon tai koin syömää. Samaten olisi minusta myöskin jo aika lakata nimittämästä elotonta ruumista "jäännökseksi". Hyi, minua aivan puistattaa, kun kuulen hautajaisissa toimitsijan sanovan: "Ne, jotka tahtovat nähdä vainajan maalliset jäännökset, tehkööt hyvin ja tulkoot tätä tietä!" Minusta tuntuu kuin minua kutsuttaisiin katsomaan jäännöksiä ihmissyöjien pidoista. Tarkoitan, että heillä olisi ollut vähän tanakampaa ruokaa kuin hiukan lähetyssaarnaaja-leikkelettä. — Mutta nyt muistan muutaman seikan! Minä sain eilen kirjeen herra Owen Fordilta, ja hän lähetti kunnioittavimmat terveisensä.
— Paljon kiitoksia — hyvät ovat olemassa ja yhtä hyvä olisi ilmankin, sanoi neiti Cornelia tylysti.
— Miksi ihmeessä sanot niin, täti? ihmetteli Anna. — Luulin sinun pitäneen hänestä.
— Miksikä ei, pidinhän kyllä hänestä — tavallaan. Mutta en anna hänelle koskaan anteeksi sitä, mihin hän on syypää Lesliehin nähden. Nyt tuo lapsiparka kärsii sydämentuskia hänen tähtensä — ikäänkuin hänellä ei olisi ollut tarpeeksi huolia ennestään — ja mies tietenkin kävelee Torontossa yhtä iloisena ja onnellisena kuin konsanaan. Mutta sellaisia ne ovat.
— Mutta täti kulta, kuinka sinä olet päässyt tuosta selville?
— Rakas lapsi, onhan minulla silmät päässä. Ja minähän olen tuntenut Leslien aina siitä saakka, kun hän oli pieni lapsi. Hänen kasvoillansa on tänä syksynä näkynyt uusi alakuloisuuden ja tuskan ilme, enkä ole epäillyt hetkeäkään, ettei syypäänä siihen olisi juuri herra kirjailija. En voi ikinä antaa itselleni anteeksi, että toimitin hänet tänne. Mutta en voinut aavistaa, että hän olisi sentapainen mies kuin hän oli. Ajattelin, että hän olisi juuri noita samoja miesolentoja, joita Lesliellä aina on ollut kesäisin — ylvästeleviä ja itserakkaita nuoria hölmöjä, joista Leslie ei ole välittänyt rahtuakaan… Eräs niistä koetti saada hänen kanssaan alkuun hieman hauskaa armastelua, mutta silloin Leslie torjui hänet tyköään kaikella tarpeellisella tarmolla, niin että hän loppukesän pysyi siivolla. En voinut siksi ajatellakaan, että mitään vaaraa olisi tarjona.
— Älä suinkaan anna Leslien saada vihiäkään siitä, että tiedät hänen salaisuutensa, sanoi Anna nopeasti. — Luulen, että siitä koituisi hänelle uutta tuskaa.
— Varjelkoon, hyvä ystävä! Onhan minulla toki senverran hienotunteisuutta… Ne ovat oikea synninrangaistus, kaikki nuo miehet! Ensiksi on yksi niistä turmellut Leslien koko elämän, ja nyt tulee toinen samaa joukkuetta täydentämään kurjuuden. Tiedätkö, tämä meidän maailmamme on sentään kauhea!
— Maailmassa seikka moni huolta meill' jos tuottavi, uskomme ett' kaitselmus kaikk' parhaaksemme johtaapi, tuumiskeli Anna.
— Niin, voithan huviksesi kuvitella sitä! Ainakin pitäisi silloin olla kysymyksessä sellainen maailma, joka on kemiallisesti puhdas kaikesta miesväestä, sanoi täti Cornelia synkästi.
— Mitä tuo inhottava miesväki nyt jälleen on saanut aikaan? kysyi
Gilbert, joka samassa tuli huoneeseen.
— Harmia — oikein ilkeätä kiusaa. Mitä muuta ne koskaan saavatkaan aikaan?
— Eevahan ensiksi puraisi hampaansa omenaan, neiti Cornelia.
— No, mutta kukas poimi omenan ja tarjosi ja kehuskeli sitä hänelle? Se oli muuan uroseläin, vastasi neiti Cornelia, vahingoniloa äänessään.
Tohtori Gilbert jäikin ymmälle vastaukseen nähden.
Voitettuaan ensimmäisen kiihkeän epätoivonsa huomasi Leslie, ettei sentään ollut aivan mahdotonta elää edelleen — kuten meidän useimmiten käy, riippumatta siitä, minkälainen vaiva meitä ahdistaa. Voi väliin käydä niinkin, että hänellä oli oikein hauskaa istuessaan haavemajassa tuon pienen iloisen piirin keskuudessa. Mutta jos Anna ehkä oli toivonut, että Leslie unohtaisi Owen Fordin, olisi hän huomannut erehdyksensä nähdessään tuon aran, kaihoisan katseen, joka aina tuli Leslien silmiin heti kun Owen Fordin nimi mainittiin. Hellän myötätuntonsa pakottamana Anna aina kertoi Leslien läsnäollessa kapteeni Jimille tai Gilbertille uutisia Owenin kirjeistä. Niitä tuli hänelle varsin usein. Silloin Leslie vuoroin punehtui ja kalpeni, ja hänen herkät piirteensä ilmaisivat varsin selvästi mielenliikutuksen, joka sellaisina hetkinä valtasi hänet. Mutta Leslie itse ei maininnut hänestä Annalle enää sanaakaan, pitäen siten sankarillisella lujuudella lupauksen, jonka oli antanut hänelle hietarannikolla tuona muistorikkaana iltana.
Eräänä päivänä kuoli Leslien vanha koira, ja hän suri sitä katkerasti.
— Se on ollut niin kauan minun ystäväni, sanoi hän murheissaan Annalle. — Se oli Dickin vanha koira, näetkös — hänellä oli se jo ennenkuin me menimme naimisiin. Hän jätti sen minun luokseni, lähtiessään matkoille "Neljällä sisarella". Carlo oli hyvin kiintynyt minuun ja sen rakkaus oli minun ainoana lohtunani tuona kammottavana vuonna äitini kuoleman jälkeen, jolloin olin aivan yksin. Kuullessani että Dick tuli takaisin, pelkäsin menettäväni sen rakkauden. Mutta ajatteles, se ei välittänyt vähääkään Dickistä, vaikka aikaisemmin oli ollut häneen niin ihastunut. Se pyrki häntä näykkimään ja murisi hänelle, ikäänkuin ei olisi nähnyt häntä koskaan ennen… No, siinä tilassa kuin Dick oli, ei hän välittänyt siitä vähääkään, ja minä puolestani olin iloissani. Oli niin hauska omistaa elävä olento, jonka rakkaus kuului minulle yksin. Tuo vanha toveri on ollut minulle niin suurena lohtuna, Anna. Syksyllä se kävi niin huonoksi, että minä pelkäsin, ettei se eläisi enää kauan, mutta toivoin kumminkin voivani hoidella sitä niin hyvin, että saisin pitää sen yli talven. Tänä aamuna se tuntui aika virkeältä. Se makasi matollaan uunin edessä — mutta äkkiä se nousi ja tassutti hiljaa minun luokseni. Sitten se laski päänsä minun polvelleni ja katsoi minuun kauan herttaisilla, uskollisilla silmillään. Sitten kävi väristys läpi sen ruumiin, ja se vaipui maahan kuolleena. Oi, kuinka tulen sitä kaipaamaan!
— Anna minun lahjoittaa sinulle uusi koira, Leslie, sanoi Anna. — Olin aikonut lahjoittaa Gilbertille jouluksi erään oikein muhkean ja kauniin setterin. Ehkä saankin antaa sen sinulle.
Leslie pudisti päätänsä.
— Ei nyt vielä, rakkaani. En voi vielä ottaa uutta koiraa — en voi suoda sille mitään tunteita… Ehkä — joskus myöhemmin — jos tahdot antaa minulle sellaisen lahjan. Tarvitsisin todellakin koiran jonkinmoiseksi suojaksi. Mutta Carlossa oli melkein inhimillisiä piirteitä — se oli niin ymmärtäväinen ja herttainen…Tuntuisi hiukan sydämettömältä hankkia kovin pian toinen koira tuon vanhan uskollisen palvelijan sijaan.
Anna matkusti Avonleahin viikkoa ennen joulua ja viipyi siellä jonkun aikaa juhlan jälkeen. Gilbert seurasi hiukan myöhemmin, ja nyt vietettiin iloinen uudenvuodenpäivä Vihervaarassa, minne Barryn, Blythen ja Wrightin perheet kokoontuivat osoittamaan kunniaa päivälliselle, jota Marilla ja Rakel-rouva olivat valmistelleet niin suurella huolella ja puuhalla. Kun Anna ja Gilbert palasivat Neljään tuuleen, oli heidän pikku talosensa melkein uponnut lumeen, sillä seudulla oli ollut kolmas lumituisku tuona talvena, joka sitten muodostui harvinaisen ankaraksi, ja kaikkialle, missä jokin este oli ollut vastassa, oli muodostunut oikeita lumivuoria. Mutta kapteeni Jim oli lapioinut teitä veräjälle ja oville, ja neiti Cornelia oli, huolellisesti verhottuna päällysvaatteihin, uskaltanut lähteä matkaan ja oli nyt sytyttänyt tervetuliaisiksi valkean haavemajan takkaan.
— Kuinka hauskaa, että olet täällä jälleen, rakkaani! Oletko koskaan nähnyt tällaisia kinoksia? Mooren taloa et voi ollenkaan nähdä, ellet mene ullakolle. Kuinka Leslie tulee iloiseksi, saadessaan sinut takaisin — hänhän on ollut melkein tykkänään erillään muusta maailmasta. Onneksi Dick osaa lapioida lunta ja se on hänestä hauskaakin… Susan lähettää terveisiä, että hän tulee tänne huomenna. Minne tuli niin kiire, kapteeni?
— Minun täytyy lähteä tallustamaan The Gleniin istuakseni hetkisen Martin Strong-vanhuksen tykönä. Luulen, ettei hänellä ole enää pitkälti aikaa elettävänä ja hän on niin yksin maailmassa. Hänellä ei ole monta ystävää — hänellä on ollut koko elämänsä ajan niin kiire, ettei ole ehtinyt hankkia niitä. Mutta hän on ansainnut paljon rahaa.
— No, hän ajatteli kaiketi niin, että koska ei voi palvella sekä
Jumalaa että mammonaa, niin oli varmempaa valita mammona, sanoi neiti
Cornelia tuikeasti. — Älköön nyt sitten myöskään valittako, ettei
mammona yksin riitä hänelle seuraksi.
Kapteeni Jim lähti pois, mutta pihalla muistui hänelle mieleen eräs seikka, ja hän palasi jälleen nopeasti sisään.
— Olen saanut kirjeen Owen Fordilta, rouva Blythe, ja hän kirjoittaa saaneensa kustantajan elämänvaihekirjalle ja se ilmestyy syksyksi. Tulin oikein suunnattoman iloiseksi saadessani tuon tiedon. Ajatelkaas, että hyväksi lopuksi kumminkin saan nähdä tuon kirjan painettuna!
— Tuo elämänvaihejuttu tekee hänet vielä aivan hassuksi — luulisi vanhalla miehellä sentään olevan hiukan enemmän ymmärrystä, sanoi neiti Cornelia säälivästi. — Minä puolestani olen sitä mieltä, että maailmassa jo ennestäänkin on aivan liian paljon kirjoja.