XXIX.
ANNA JA GILBERT OVAT ERIMIELISIÄ.
Gilbert laski kädestänsä paksun lääketieteellisen teoksen, jota hän oli tutkinut, kunnes maaliskuun illan yhä tihenevä hämärä pakotti hänet keskeyttämään lukunsa. Hän nojautui taapäin tuolissaan ja tuijotti ajatuksiin vaipuneena ulos akkunasta. Oli varhainen kevät — tuo aika, jolloin luonto on kenties kaikkein vähimmin eduksensa. Ei edes auringonlaskukaan voinut hohteellaan elähdyttää tuota kuollutta, kosteutta tihkuvaa maisemaa tai lahden mustapilkkuista jääaavikkoa, missä siellä täällä näkyi kimmeltäviä vesilätäköitä. Muita elonmerkkejä ei ollut näkyvissä, kuin suuri musta varis, joka lentää leyhki raskain siivenlyönnein kedon poikki. Gilbertin ajatukset kiintyivät varikseen. Oliko se perheenisä, jonka puoliso — musta, mutta sangen ihana — odotti sitä The Glenin metsässä? Vai nuori keikariko se oli, joka kenties oli kosioretkellä? Tai kenties kyynillinen vanhapoika, joka piti kultaista vapauttaan perhe-elämää parempana. Kuinka lienee ollutkaan — joka tapauksessa oli varis pian kadonnut pimenemistään pimenevään etäisyyteen, ja Gilbertin huomio kiintyi paljoa miellyttävämpään näkyyn, joka hänellä oli aivan lähettyvillä.
Takkatulen loimu leikitteli iloisesti seinillä ja lattialla, ja sen hohde lankesi Gogin ja Magogin sileään valkoiseen ja vihreään selkään sekä uunin edessä olevalla matolla loikoilevan koiran hienopiirteiselle ruskealle päälle. Kimmeltäen heijastui se seinällä riippuvien taulujen puitteista ja maljakosta, jossa puutarhasta poimitut keltanarsissit upeilivat, ja se saavutti Annankin, joka istui pienen pöytänsä ääressä, ompelutyö vieressään ja kädet ristissä polven ympäri. Hän näki tulessa ihmeellisiä näkyjä — tarulinnoja, joiden sirot torninhuiput kohosivat korkeuteen, kuun valaisemain pilvien ympäröiminä tai hehkuvan aamuruskon kultaamina — laivoja, jotka tulivat purjehtien Hyväntoivonniemestä matkalla Neljän tuulen satamaan kallisarvoista lastia kuljettaen… Anna oli alkanut jälleen haaveilla, joskin levottomuus tummana varjona öin päivin synkistytti hänen unelmansa.
Gilbert oli jo tottunut ajattelemaan itseänsä "vanhana naineena miehenä". Mutta Annaa hän silmäili yhä edelleen rakastajan ihmettelevin, epäilevin katsein. Hän ei voinut uskoa todeksi tuota, että Anna nyt oli kokonaan hänen omansa. Olisihan se voinut olla unelma vain, jonka tämä ihmeellinen haavemaja oli loihtinut esiin. Hänen sielunsa kosketteli Annaa mitä kevyimmin ottein peläten muutoin heräämisen seuraavan ja karkoittavan haaveen.
— Anna, sanoi hän vitkaan, — käännäpä huomiosi minuun. Haluaisin puhua kanssasi eräästä asiasta.
Anna katsoi häneen takkavalkean punaamasta hämystä.
— Mitä nyt, kysyi Anna hilpeästi. — Sinä näytät niin kauhean juhlalliselta, Gilbert. Minä en ole tosiaankaan tehnyt tänään ainoatakaan kepposta — voit kysyä Susanilta.
— En aio puhua sinusta enkä meistä. On kysymys Dick Mooresta.
— Dick Mooresta? toisti Anna istuutuen nopeasti pystyyn tuolissaan.
— Mitä ihmettä sinulla voi olla sanottavaa Dick Mooresta!
— Olen ajatellut häntä varsin paljon viime aikoina. Muistatko, kuinka kerran viime kesänä hoidin häntä, kun hänellä oli niskassa suuria paiseita?
— Muistan — muistan kyllä.
— Silloin käytin tilaisuutta tutkiakseni tarkoin hänen päässään olevat arvet. Minun mielestäni Dick lääketieteen kannalta aina on ollut hyvin mielenkiintoinen olento. Anna, olen tehnyt sen johtopäätöksen, että jos Dick Moore saataisiin ajanmukaiseen sairashuoneeseen ja toimitettaisiin paikoin pääkopanavaus, voisi hän saada takaisin sielunkykynsä — hänen muistinsa palaisi jälleen…
— Gilbert! Annan äänessä ilmeni mitä voimakkain vastalause. — Tuota et voine tarkoittaa täyttä totta?
— Tarkoitan kyllä! Ja käsitykseni asiasta on se, että olen velvollinen ensi tilassa ottamaan tuon asian puheiksi Leslien kanssa.
— Gilbert Blythe, sinä et saa ryhtyä tuohon puuhaan, huudahti Anna kiivaasti. — Oi rakas Gilbert, luovu tuosta tuumasta, — älä Jumalan tähden toteuta sitä! Ethän toki voi olla niin julma! Lupaa minulle, ettet sitä tee!
— Jopa jotakin, Anna-tyttöseni, en toki luullut, että sinä arvostelisit asiaa tuolla tavoin! Ole nyt toki ymmärtäväinen!
— Ei, minä en tahdo olla ymmärtäväinen — en voi olla ymmärtäväinen — ja sitäpaitsi juuri minä olen ymmärtäväinen. Mutta sinä puolestasi et ole. Gilbert, oletko ollenkaan ajatellut, mitä seurauksia siitä olisi Lesliehin nähden, jos Dick Moore saisi jälleen järkensä takaisin? Koetapa tehdä hyvin ja miettiä sitäkin! Onnetonhan hän tosin on nytkin, mutta elämä Dickin hoitajana ja auttelijana on sentään tuhansin verroin siedettävämpää kuin elämä hänen vaimonansa. Minä tiedän — minä tiedän sen. Sitä on mahdoton kuvaillakaan! Eihän sinulla ole mitään syytä ryhtyä kaitselmuksen tehtäviin! Anna kaiken jäädä ennalleen!
— Olen punninnut tarkoin tätä asiaa kaikkine mahdollisuuksineen, Anna. Mutta minun vakaumukseni mukaan on lääkärillä oleva pääasiana potilaan henkisen ja ruumiillisen terveyden palauttaminen, aivan riippumatta siitä johtuvista seurauksista. Minun käsittääkseni on lääkäri velvollinen koettamaan palauttaa terveyden ja järjen, jos on toivoakaan, että se voi tapahtua.
— Mutta eihän Dick ole ollenkaan sinun hoidokkejasi, sanoi Anna, turvautuen uuteen perusteluun. — Jos Leslie olisi kysynyt sinulta, voidaanko tehdä jotakin hänen hyväksensä, silloin voisit ehkä olla velvollinen sanomaan ajatuksesi asiasta. Mutta nyt ei sinulla ole mitään oikeutta sekaantua tuohon asiaan.
— Miksikä ei? Kymmenen vuotta sitten sanoi setä Dave Leslielle, ettei mitään ollut tehtävissä. Tietysti hän uskoo niin olevan.
— Kuinka setä Dave olisi voinut sanoa niin, ellei se olisi totta? huudahti Anna voitonriemuisesti. — Eikö hän osaa arvostella tuota asiaa yhtä hyvin kuin sinä?
— Ei luullakseni — joskin ehkä tuntuu itserakkaalta ja kerskuvalta, että sen sanon. Tiedät yhtä hyvin kuin minä, kuinka yksipuolisesti hän arvostelee "uudenaikaista ihmisten leikkelemistä". Hän ei hyväksy leikkausta edes umpisuolentulehduksenkaan parannuskeinona.
— Hän on oikeassa, huudahti Anna, tehden jälleen rintamanmuutoksen. — Minäkin luulen, että te uudenaikaiset lääkärit olette aivan liian kärkkäitä kokeilemaan ihmisten lihalla ja verellä.
— Rhoda Allonby ei enää tänään kuuluisi eläväisten joukkoon, jos minulla ei olisi ollut rohkeutta kokeilla, vastusteli Gilbert. — Minä otin vastuun kannettavakseni — ja pelastin hänen henkensä.
— Minä en pian enää jaksa kuulla puhuttavan Rhoda Allonbystä, huudahti Anna — tehden suurta vääryyttä Gilbertille, joka ei ollut maininnut edes rouva Allonbyn nimeäkään sen päivän jälkeen, jolloin hän oli kertonut Annalle uhkarohkean kokeensa onnistumisesta. Eikä ollut hänen syynsä, että muut ihmiset usein olivat puhuneet tuosta asiasta Annan kuullen.
Gilbert loukkaantui aika lailla, ja sitä ei voitane lukea hänelle viaksi.
— En olisi odottanut, että sinä arvostelisit tätä asiaa tuolla tavoin, Anna, sanoi hän hiukan kylmähköllä äänellä, nousi ja lähti astumaan vastaanottohuoneensa ovea kohden.
Tämä oli ensi kerta, jolloin heidän erimielisyytensä oli ollut niinkin vakavaa laatua.
Mutta Anna kiiruhti hänen jälkeensä ja veti hänet mukaansa takaisin huoneeseen.
— Ei, Gilbert — et saa mennä minun luotani "vihan vimmoissa". Istuudu nyt tänne, niin pyydän oikein kauniisti anteeksi. Ei, en minä tarkoita sitäkään… Mutta — voi, jospa vain tietäisit…
Anna hillitsi itsensä viime hetkenä. Hän oli ollut vähällä ilmaista
Leslien salaisuuden.
— Jospa vain tietäisit, millä tavoin naisen täytyy arvostella tuota kaikkea, päätti hän varovasti lauseensa.
— Voinhan ymmärtää sen varsin hyvin. Olen arvostellut tuota asiaa joka näkökohdalta — ja lopullinen johtopäätökseni on, että minä olen velvollinen ilmoittamaan Leslielle, että Dick minun luullakseni voi saada takaisin sielunkykynsä. Mutta siinä päättyy sitten minun vastuuni. Hänen tehtävänsä sitten on ratkaista asia.
— Mutta kysymyksessähän on pelkkä otaksuma, jatkoi Anna. — No, sinä ilmoitat siis Leslielle ajatuksesi asiasta, ja hän määrää, että leikkaus on tapahtuva. Se tulee hyvin kalliiksi. Hänen täytyy joko ottaa laina tai myödä pieni maatalonsa. Otaksukaamme edelleen, että leikkaus epäonnistuu ja Dick jää ennalleen. Kuinka voi Leslie sitten koskaan saada velkansa maksetuksi tai elättää itsensä ja tuon avuttoman ahmatin, jos ei hänellä enää ole taloaankaan?
— Niin, hankalaksihan se kaiketi kävisi… Mutta katson velvollisuudekseni ilmoittaa hänelle asiasta. Siitä vakaumuksesta en pääse mihinkään.
— Et tietenkään… Minä tunnen kyllä Blythen suvun itsepintaisuuden, vaikeroi Anna. — Mutta rukoilen, ettet ota sitä yksin vastuullesi. Neuvottele setä Daven kanssa!
— Sen olen jo tehnyt, vastasi Gilbert väkinäisesti.
— No, mitä hän sanoi?
— Hän oli samaa mieltä kuin sinäkin, — hänestä kaikki voi jäädä ennalleen… Lukuunottamatta hänen ennakkoluulojansa uudenaikaisia kirurgisia keksintöjä kohtaan näytti hän arvostelevan asiaa yksinomaan samalta näkökannalta kuin sinäkin: älä tee sitä — Leslien takia!
— Siinä sen näet! riemuitsi Anna. — Minun mielestäni pitäisi sinun, Gilbert, noudattaa hänen mielipidettänsä — hänhän on likimmittäin kahdeksankymmenen vuoden vanha ja hän on nähnyt jo minkä mitäkin ja pelastanut monta ihmishenkeä… Onhan hänellä sentään suurempia edellytyksiä voida arvostella asiaa oikein, kuin sinulla, joka hänen rinnallansa olet vain poikanen.
— Kiitän nöyrimmästi.
— Älä naura — tämä on perin vakava asia.
— Niin minunkin mielestäni. Varsin vakava. On kysymyksessä mies, joka on avuton ja muille raskaana taakkana. Hän voi saada järkensä jälleen ja tulla hyödylliseksi yhteiskunnan jäseneksi.
— Jumala tiesi, oliko hän niin hyödyllinen entisaikoinakaan, keskeytti Anna hänet.
— No, sittenhän hänelle voi valmistaa tilaisuuden korjata laiminlyöntinsä. Miksi ei sitten hänen vaimonsa näkisi sitä kernaasti? Minun velvollisuuteni on sanoa hänelle, että tuollainen mahdollisuus on olemassa. Siinä kuulet päätökseni.
— Älä puhu vielä päätöksestä, Gilbert! Neuvottele jonkun toisen kanssa. Kysy kapteeni Jimiltä, mitä hän ajattelee asiasta.
— Kuten tahdot. Sen voin kyllä tehdä. Mutta lupaan olla välittämättä hänen ajatuksestansa. Tässä on kysymyksessä asia, jonka olen velvollinen ratkaisemaan omin päin. Tuntisin aina omantunnontuskaa, jos en lausuisi julki järkkymätöntä vakaumustani. Täytyyhän minun totella omaatuntoani.
— Niin kyllä, omaatuntoasi, voihki Anna. — On kai setä Davellakin omatunto, vai kuinka?
— Epäilemättä. Mutta se on hänen asiansa. Kuules nyt, pikku Annani — jos tämä asia ei koskisi Leslietä, vaan kysymys olisi asiasta sellaisenaan — etköhän silloin olisi yhtä mieltä minun kanssani? Tiedät hyvin, että niin olisi.
— En suinkaan, vakuutti Anna vastoin parempaa tietoansa. — Voit puhua minulle aamuun saakka, Gilbert, mutta et sittenkään saa minua puolellesi. Kysy vain täti Cornelialta, mitä hän ajattelee.
— Tuopa on tosiaankin köyhyydentodistus, Anna, että sinä nyt vetoat neiti Corneliaan henkilönä, jonka arvostelulla olisi jotakin merkitystä. Ja juuri tämänkaltaisessa asiassa! Hän sanoisi tietysti, että "sellaisiahan ne ovat", ja sättisi meitä miehiä silmät korvat täyteen. Mutta se on täysin yhdentekevää. Minä en edes aio tiedustella neiti Cornelian ajatusta. Leslie saa yksin ratkaista asian.
— No niin, silloin tietää kyllä jo etukäteen, millaiseksi ratkaisu tulee, sanoi Anna melkein itku kurkussa. — Tunnemmehan kyllä Leslien ylen ankarat käsitteet "velvollisuudesta". En voi käsittää, kuinka haluat ottaa kantaaksesi sellaisen vastuun. Minä en voisi sitä tehdä.
— Tiedätkö, minun mielestäni ihmisen ensi velvollisuus on sanoa totuus, sellaisella kuin hän sen on käsittänyt, jos hän kerran lujasti uskoo siihen.
— Niin, niinhän Raamatussa sanotaan: Te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi, sanoi Anna. — Mutta ei tästä koidu vapautta Leslielle. Hänen kahleensa käyvät vain yhä raskaammiksi. Oi Gilbert, et saa minua koskaan uskomaan, että menettelet oikein.