Anna omassa kodissaan

by L. M. Montgomery

XXX.

LESLIE RATKAISEE ASIAN.

Influenssa oli äkkiä alkanut raivota The Glenissä ja kalastajakylässä, ja se piti Gilbertin kahden seuraavan viikon aikana niin kovassa työssä, ettei hän saanut aikaa käydä kapteeni Jimin tykönä, kuten hän oli aikonut. Anna alkoi jo hiukan toivoa, että hän oli luopunut Dick Moorea koskevista tuumistansa, ja kartellen johtaa niitä hänen mieleensä, ei hän enää maininnut koko asiaa — mutta se oli alati hänen mielessänsä.

— Olisikohan ehkä oikeammin kertoa hänelle, että Leslie pitää Owenista, ajatteli hän. — Hän varoisi kyllä antamasta Leslien koskaan aavistaa, että hän siitä tietää, joten Leslien ylpeys ei siitä voisi loukkautua, ja kenties hän sillä tavoin tulisi vakuutetuksi, että on parasta jättää Dick Moore oman onnensa nojaan. Sanonko sen hänelle — vain enkö sano? Ei, en voi kumminkaan sitä tehdä. Lupaus on pyhä, eikä minulla ole mitään oikeutta ilmaista Leslien salaisuutta. Mutta voi — en ole koskaan elämässäni ollut mistään asiasta niin huolissani ja suruissani kuin tästä. Se turmelee koko kevääni — turmelee kaikki.

Eräänä iltana Gilbert ehdotti aivan odottamattomasti, että he menisivät tervehtimään kapteeni Jimiä. Anna suostui tähän toiveet heikompina, ja he lähtivät matkaan. Kahden viikon päivänpaiste oli saanut ihmeitä aikaan tuossa toivottomassa, kosteutta tihkuvassa tienoossa, jonka ylitse Gilbertin varis oli lentänyt. Kuivina ja ruskeina ja lämpöisinä levenivät siinä nyt harjut ja kedot, valmiina puhkeamaan lehteen ja kukkaan, ulappa oli jälleen aurinkoisen sininen ja rannikko eteni loppumattomiin kirkkaudessa, joka lopuksi äärimmäisessä etäisyydessä kohotti sen väräjävänä kangastuksena ilmoille. Maantie kiemurteli lahden rannikkoa pitkin kiiltävän punaisen nauhan kaltaisena. Alhaalla hietasärkillä pyydystelivät poikaset kuoreita, ja jotkut heistä olivat keksineet pistää tulen edellisen vuoden pörhöiseen, kuivaan kaislikkoon. Liekit kuvastuivat komeina tummansinistä lahdenpintaa vastaan, tuulenhenkäykset kuljettivat niitä edelleen, ja ne loivat lehahtelevia kajastuksia kalliojyrkänteihin ja ranta-aittoihin. Tuo oli ihana näytelmä, jota Anna muulloin olisi katsonut suurella mielihyvällä, mutta tänään ei hän voinut ollenkaan nauttia kävelyretkestänsä.

Gilbertin laita oli samaten. Hilpeästä toveruudesta ei tällä kertaa ollut tuntuakaan, ja mielipiteet, jotka tavallisesti kävivät yhteen, olivat nyt joutuneet surkeaan ristiriitaan. Kopea tapa, millä Anna oikaisi niskaansa ja antoi lyhyet, kohteliaat vastauksensa, ilmaisi selvästi paheksumisen, jota koko yritys herätti hänen mielessänsä. Gilbertin yhteenpuserretut huulet todistivat Blythen suvun itsepintaisuudesta, mutta hänen katseensa oli alakuloinen. Hän oli päättänyt menetellä velvollisuudentuntonsa mukaisesti, mutta epäsopuun joutuminen Annan kanssa — se oli seuraus, joka oli varsin raskas kantaa. Kaiken kaikkineen — he olivat hyvillään, kun saavuttivat majakan — ja samalla tuo tunne tuotti heille tunnonvaivoja.

Kapteeni Jim pani pois verkon, jota hän kutoi, ja lausui heidät sydämellisesti tervetulleiksi. Kevätillan kirkkaassa valaistuksessa näytti hän Annasta vanhemmalta kuin koskaan ennen. Hänen tukkansa oli harmaantunut huomattavasti, ja tuo vahvarakenteinen vanha käsi vapisi hieman. Mutta hänen siniset silmänsä olivat kirkkaat ja levolliset ja ne kuvastivat rehellistä ja pelotonta mieltä.

Kapteeni Jim kuunteli äänetönnä hämmästyksestä Gilbertin esitystä tuosta asiasta, joka vaivasi hänen mieltänsä. Hyvin tietäen, kuinka tuo vanha kunnon mies jumaloi Leslietä, oli Anna edeltäkäsin varma saavansa hänestä kannattajan, joskaan hän ei voinut liioin toivoa sen vaikuttavan mitään Gilbertiin. Hänet valtasi siksi mitä suurin hämmästys, kun kapteeni Jim, säyseästi ja tyynesti, osoittamatta vähintäkään epäröimistä lausui ilmi ajatuksensa, että Leslien piti saada tieto asiasta ja itsensä ratkaista se.

— Oi, kapteeni Jim, en ikinä olisi uskonut teidän sanovan niin, huudahti Anna nuhtelevasti. — En luullut, että tahtoisitte tuottaa hänelle yhä lisää huolia.

Kapteeni Jim pudisti päätänsä.

— Sitä en tahdokaan. Voin kyllä ymmärtää teidän tunteenne, rouva Blythe — tunsin itsekin jotakin samantapaista syvinnä sydämessäni. Mutta emme voi tässä maailmassa ohjata kulkuamme tunteitten mukaan — jos niin menettelisimme, joutuisimme usein sekä matalikolle että haaksirikkoon. On olemassa ainoastaan yksi varma kompassi, ja siihen on meidän turvaaminen — nimittäin se, mikä on oikein. Minä kannatan tohtoria. Jos on toiveita Dickin suhteen, täytyy Leslien saada siitä tieto. Minun nähdäkseni ei siinä ole ollenkaan epäröimisen varaa.

— Vai niin, huudahti Anna epätoivon vallassa, — odottakaapa vain, kunnes molemmat joudutte neiti Cornelian käsiin!

— Cornelia tulee kyllä suuntaamaan järeimmät tykkinsä meitä kohden, sanoi kapteeni Jim. — Te naiset olette niin äärettömän herttaisia, hyvä rouva, mutta teillä on se vika, että te annatte tunteitten hämmentää ymmärryksenne, niin että ette voi ajatella selvästi ja johdonmukaisesti. Te, hyvä tohtorinna, olette hienosti kasvatettu nainen ja Cornelian sivistys on jokseenkin pintapuolinen — mutta siinä suhteessa te olette yhtä maata. Ja hyvä Jumala — eihän teitä siitä voi parjata… Nyt minä keitän meille hiukan teetä, ja sitten juomme sen ja puhumme samalla hauskemmista asioista, niin saamme nähdä, eikö maailma meistä kaikista ala tuntua hiukan valoisammalta.

Kapteeni Jimin tee ja rauhoittava juttelu saattoi Annan mielen senverran tasapainoon, ettei hän kotimatkalla ollut Gilbertille niin pisteliään ilkeä kuin oli päättänyt olla. Hän ei edes viitannutkaan tuohon päivän polttavaan kysymykseen, vaan jutteli luontevasti ja vilkkaasti muista asioista, ja Gilbert käsitti tämän merkitsevän anteeksiantoa, joskin hiukan väkinäistä.

— Kapteeni Jim on tänä keväänä näyttänyt niin heikolta ja huonovointiselta, sanoi Anna alakuloisesti. — Minä pelkään, että hän pian lähtee hakemaan kadonnutta Margaretaansa. Mutta se olisi niin ikävää, etten tahdo sitä ajatellakaan…

— Kapteeni Jimin "purjehdittua viime retkellensä", kuten hän kerran sanoi, ei Neljä tuulta enää tule olemaan sama kuin ennen, lausui Gilbert.

Seuraavana iltana Gilbert meni piilipuitten ympäröimään taloon. Anna kuljeskeli halutonna kotosalla hänen paluutansa odotellen.

— No, mitä Leslie sanoi? tiedusteli hän Gilbertin tullessa sisään.

— Eipä juuri paljoa. Luulen, ettei hän vielä ollut voittanut mielenliikutustaan.

— Ja hän suostui leikkaukseen?

— Hän harkitsee asiaa tehdäkseen päätöksensä.

Gilbert heittäytyi väsyneenä lieden ääressä olevaan

nojatuoliin. Hän näytti rasittuneelta. Hänestä ei ollut suinkaan tuntunut helpolta ilmoittaa Leslielle tuo ihmeellinen asia. Eikä myöskään ollut hauska muistaa tuota kauhua, joka kuvastui Leslien silmissä hänen käsittäessään, mitä tohtorin sanat merkitsivät. Nyt, kun arpa oli heitetty, alkoi Gilbertiä vaivata epätietoisuus, oliko hän menetellyt oikein.

Anna katsoi häneen katuvaisena. Sitten hän laskeutui hänen viereensä matolle ja painoi kauniin päänsä hänen käsivarteensa.

— Gilbert, minä olen ollut sinulle niin paha tuon asian takia. Mutta aion tehdä parannuksen. Sano nyt kostoksi minulle jotakin ilkeätä punaisesta tukastani ja anna minulle sitten anteeksi!

Ja tuosta ymmärsi Gilbert, että päättyipä asia miten tahansa, niin ei hänen tarvitsisi kuulla nuhdetta: "mitä minä sanoin?" Mutta tuo ei sentään tuottanut hänelle täyttä lohtua. On helpompi tietopuolisesti hyväksyä velvollisuuden täyttämisen periaate, kuin noudattaa sitä käytännössä, varsinkin jos tunnollisuuden palkkana on naisen kyyneltynyt katse.

Hienotunteisuudesta kartteli Anna Leslietä parina seuraavana päivänä.
Kolmantena iltana tuli Leslie pieneen valkoiseen taloon ja ilmoitti
Gilbertille, että hän nyt oli tehnyt päätöksen. Hän aikoi matkustaa
Dickin kanssa Montrealiin huolehtiaksensa leikkauksesta.

Hän oli hyvin kalpea ja hän näytti antautuneen jälleen entisen umpimielisyytensä valtaan. Mutta hänen silmistänsä oli kadonnut tuo kauhun ilme, joka oli vainonnut ja kiusannut Gilbertiä, niiden katse oli kylmä ja kirkas, ja Leslie keskusteli vilkkaasti ja asiallisesti Gilbertin kanssa asian yksityiskohdista. Siinähän olikin paljon tuumimista ja harkitsemista. Saatuaan haluamansa tiedot lähti Leslie kotiin. Anna olisi halunnut saattaa häntä hiukan matkaa.

— On parempi, ettet tule, sanoi Leslie lyhyesti. — Tänään on satanut ja maa on kostea. Hyvää yötä!

— Olenko menettänyt ystäväni? sanoi Anna huoaten. — Jos leikkaus onnistuu ja Dick Moore saa järkensä takaisin, sulkeutuu Leslie jälleen omaan itseensä, niin ettei kukaan meistä enää voi lähestyä häntä.

— Ehkä hän hakee avioeron, sanoi Gilbert.

— Sellaista ei Leslie ikinä tee, Gilbert. Hänellä on harvinaisen luja velvollisuudentunto. Hän kertoi minulle kerran, että hänen isoäitinsä, vanha rouva West, aina teroitti hänen mieleensä, että jos on sitoutunut vastuuseen jostakin, niin ei saa koskaan koettaa siitä vapautua, kävipä se kuinka raskaaksi tahansa. Tuo on ollut hänen elämänsä perusohjeena. Mutta voihan se kenties tuntua peräti vanhanaikaiselta.

— Älä nyt ole katkera, Anna-tyttöseni! Sinä et pidä sitä vanhanaikaisena — sinullahan on itselläsi aivan sama käsitys vastuunalaisuuden velvoituksista. Ja oikeassa sinä olet. Velvollisuudentunnon puute on yhteiskunnallisen elämämme kirous — ja se on tuon kaikkialla maailmassa vallitsevan tyytymättömyyden ja levottomuuden alku ja lähtökohta.

— Sanoo saarnaaja, lisäsi Anna ivallisesti.

Mutta ilveilystään huolimatta hän tunsi Gilbertin olevan oikeassa, ja hänen sydäntänsä vihloi hänen ajatellessaan Leslietä.

Viikkokautta myöhemmin syöksähti neiti Cornelia lumivyöryn tavoin tuohon pieneen valkoiseen taloon. Gilbert oli poissa, ja Anna sai yksin ottaa vastaan ensi sysäyksen.

Neiti Cornelia ehti tuskin saada hatun päästään ennenkuin hän alkoi:

— Anna, voiko tosiaankin olla totta tuo, mitä olen kuullut, — että tohtori Blythe on sanonut Leslielle, että Dick voi parantua ja että Leslien pitää mennä hänen kanssaan Montrealiin, jossa voidaan toimittaa leikkaus?

— Kyllä se on aivan totta, sanoi Anna uljaasti.

— No hyvänen aika! Sehän on epäinhimillistä julmuutta — sitä se juuri on, sanoi neiti Cornelia aivan poissa suunniltaan. — Luulin, että tohtori Blythe olisi kunnon mies. En ikinä olisi voinut ajatella, että hän tekisi itsensä syypääksi sellaiseen — niin, sanon sen suoraan — sellaiseen konnamaisuuteen.

— Sepä oli ponnekas sana. Mieheni katsoi velvollisuudekseen sanoa
Leslielle, että Dick kenties voisi parantua, sanoi Anna hiukan
tulisesti. — Ja minä puolestani, lisäsi hän päättäen asettua
Gilbertin puolelle, — olen aivan samaa mieltä.

— Vieläkös mitä, se ei suinkaan pidä paikkaansa, pikku ystäväni, sanoi täti Cornelia. — Ei ainoakaan ihminen, jolla on sydäntä, voi olla sitä mieltä.

— Kapteeni Jim hyväksyi sen myöskin.

— Älä viitsi vedota tuohon vanhaan ukkorähjään, huudahti neiti Cornelia. — Hänen hyväksymisistään minä vähät välitän. Ajattelepa vain, mitä tämä merkitsee tuolle kidutetulle tyttöraukalle!

— Olemme kyllä harkinneet sitäkin. Mutta Gilbertin mielestä on lääkärille oleva pääasiana potilaan henkisen ja ruumiillisen terveyden palauttaminen, aivan riippumatta siitä johtuvista seurauksista.

— Aivan niin, sehän on täysin miesten katsantokannan mukaista. Sellaisia ne nyt kerta kaikkiaan ovat, eivätkä ne taida siitä muuttua, Jumala paratkoon. Mutta sinulta, Anna, olisin odottanut parempaa, jatkoi täti Cornelia nyt jo pikemmin mielipahoissaan kuin suuttuneena.

Sitten hän alkoi pommittaa Annaa täsmälleen samoilla todistuskeinoilla, joilla tämä oli ahdistellut Gilbertiä, ja Anna puolusti miestänsä uljaasti samoilla aseilla, joita Gilbert itse oli käyttänyt häntä vastaan. Ottelu kävi pitkälliseksi, mutta lopuksi täti Cornelia heitti pois aseensa.

— Se on pöyristyttävää — ihka ilmeinen häpeä, selitti hän itku kurkussa. — Ei, en sanaakaan minä peruuta, ilmeinen häpeä se on. Leslie raukka!

— Eikö tädin mielestä sitten ollenkaan kannata ottaa lukuun Dickiä itseänsä? huomautti Anna.

— Dickiä? Dick Moorea? Mikä hätä hänellä on? Hänhän viettää huoletonta elämää jos kukaan! Hänestä on tullut paljon siedettävämpi ja siivompi yhteiskunnanjäsen, kuin mitä hän oli siihen aikaan, jolloin hänellä oli vielä niinsanottu järkensä tallella. Silloin hän oli juopporatti ja kaikkea muuta huonoa, mitä olla voi. Ja nyt hänet päästetään jälleen vapaalle jalalle, tekemään tuhojaan mielin määrin.

— Ehkäpä hän on tehnyt parannuksen tänä pitkänä aikana, sanoi Anna raukka, ärtyneen ulkonaisen vihollisen ja omien epäröimistensä ja tunnonvaivojensa ristitulessa.

— Paholainen ja sen isoäiti voivat tehdä parannuksen, mutta ei ikinä hän, sähähti täti Cornelia. — Dick Moore on saanut töittensä palkan. Ne vammat, jotka ajoivat järjen hänen päästään, sai hän tapellessaan humalapäissä. Hän ansaitsee kyllä kohtalonsa. Jumala lähetti sen hänelle rangaistukseksi. Minä en usko ollenkaan, että tohtori Blythe, olkoonpa kuinka etevä tahansa, on oikeutettu tekemään tyhjäksi Jumalan rangaistukset. Se voi käydä hänelle itsellensä varsin kalliiksi.

— Mutta eihän kukaan tiedä, mistä Dickin pahoinpitely on aiheutunut, täti Cornelia. Kenties ei hän ole ollutkaan juovuksissa eikä tappelussa. Ehkä hänen kimppuunsa on käyty ryöstämisen tarkoituksessa.

— Eikö mitä! Herralla on kyllä ollut jokin pätevä syy saattaa hänet turmioon, sanoi täti Cornelia mahtipontisesti. — Mutta minä näen kyllä, mihin on jouduttu — että asia nimittäin jo on ratkaistu ja kaikki vastaväitteet turhia. Jos niin on, voin kyllä pitää suuni kiinni. Jos jonkin asian täytyy tapahtua, niin minä kannan sen tyynesti. Mutta ensiksi minun tulee saada vakuutus, että sen todella täytyy tapahtua. Nyt olen vapautunut kaikesta edesvastuusta ja teen parastani lohduttaakseni ja rauhoittaakseni onnetonta Leslie-raukkaa. Sitäpaitsi — täti Cornelian kasvot kirkastuivat — ken tietää, saavatko lääkärit mitään aikaan, niin taitavia kuin ovatkin! Ainakin jää jäljelle hiven toivoa, että leikkaus voi epäonnistua.