Anna omassa kodissaan

by L. M. Montgomery

XXXI.

TOTUUS VAPAUTTAA.

Kun Leslie kerran oli ratkaissut asian, jatkoi hän alkamaansa uraa hänelle ominaisella tarmolla ja päättäväisyydellä. Mutta ensiksi oli suuri kevätsiivous suoritettava, lankesipa elämän ja kuoleman arpa sitten kuinka tahansa. Harmaassa talossa pestiin ja puhdistettiin sisällä ja ulkona ja neiti Cornelia oli apuna joka nurkassa. Kun tuo ponteva nainen oli saanut sydämensä ajatuksen lausutuksi Annalle ja sittemmin myöskin Gilbertille ja kapteeni Jimille — jolloin nuo molemmat herrat kylläkin saivat kuulla kunniansa — jätti hän asian siksensä eikä maininnut Leslielle sanaakaan kiistastansa. Hän tyytyi tosiseikkaan sellaisenaan, — Dick oli toimitettava leikattavaksi — ja hän viittasi vain lyhyesti asiaan, milloin se kävi tarpeelliseksi, mutta ei ryhtynyt koskaan pohtimaan sitä sen enempää.

Leslie puolestansa ei myöskään ottanut tuota asiaa koskaan puheeksi. Hänen esiintymisensä oli kylmähköä ja tyyntä näinä ihanina kevätpäivinä. Hän kävi vain harvoin Annaa tervehtimässä, ja vaikka hän aina oli kohtelias ja ystävällinen, oli juuri tuo kohteliaisuus kuin hyinen muuri hänen ja pienen valkoisen talon asukasten välillä. Muinoinen hilpeys ja leikillisyys, pila ja nauru oli tukehtunut siihen.

Anna varoi päästämästä mieleensä loukkaantumisen tunnetta. Hän tiesi Leslien olevan kammottavan kauhun vallassa — kauhun, joka ei sallinut hänen enää edes hetkeäkään tuntea iloa tai mielihyvää. Kun hyvin voimakas tunne täyttää mielemme, karkoittaa se tieltänsä kaikki muut tunteet. Koskaan elämässään ei Leslie Moore vielä ollut tuntenut niin jäätävää kammoa tulevaisuutta ajatellessaan. Mutta hän vaelsi järkkymätönnä valitsemaansa polkua eteenpäin, hiljaisena ja päämäärästään tietoisena, kuten muinaisajan marttyyrit, jotka hyvin oivalsivat matkan päättyvän kuolemaan polttoroviolla.

Asian rahallinen puoli saatiin järjestetyksi paljon helpommin kuin Anna oli uskaltanut toivoakaan. Leslie lainasi tarvittavan rahamäärän kapteeni Jimiltä, joka hänen itsepintaisten pyyntöjensä johdosta otti kiinnityksen tuohon pieneen maakartanoon.

— Nyt ei siis edes se huoli ole rasittamassa Leslie raukan mieltä, sanoi neiti Cornelia Annalle. — Eikä minunkaan mieltäni. Jos nyt Dick paranee sen verran, että voi ryhtyä tekemään työtä, voinee hän toki ansaita edes tuon velan korot, ja jollei hän voi, niin pitää kapteeni Jim kyllä jollakin tavoin huolta siitä, ettei asia jää Leslien niskoille. Näin hän sanoi minulle: "Minä alan käydä vanhaksi, Cornelia, ja minullahan ei ole omia lapsia. Leslie ei tahdo ottaa vastaan lahjaa keneltäkään, joka vielä on elossa, mutta kenties hän ottaa henkilöltä, joka jo lepää haudassaan." Siinä suhteessa on siis kaikki hyvin. Toivoisin vain, että kaikki muu voitaisiin järjestää yhtä helposti. Mitä tuohon Dick-elukkaan tulee, niin on hän ollut vallan kauhea nämä viime päivät. Luulen totisesti, että häntä vaivaa riivaajainen. Leslie ja minä emme ole saaneet töitämme tehdyiksi hänen ilkeitten keppostensa takia. Eräänä päivänä hän ajeli Leslien hanhenpoikasia pihalla, kunnes useimmat niistä olivat juosseet itsensä kuoliaiksi, viheliäiset pikku raukat. Ja hän ei suostu tekemään meille ainoatakaan palvelusta. Tiedäthän, että hänestä väliin voi olla oikein hyötyäkin, hän voi kantaa vettä ja puita ja tehdä muuta sen semmoista. Mutta jos nyt olemme lähettäneet hänet kaivolle, on hän halunnut laskeutua sinne. Kerran jo mietin mielessäni: "Jospa kävisikin niin onnellisesti, että lentäisit sinne pää edellä ja jäisit sinne, niin minä tanssisin ja hyppisin, niin vanha kuin olenkin."

— Mutta hyvä täti Cornelia!

— Ei sinun tarvitse sen takia minua erikoisesti täditellä, rakas ystäväni. Joka ihminen olisi ajatellut samaten. Jos Montrealin lääkärit osaavat loitsia Dick Mooreen ihmistapoja, niin ovat ne oikeita poppamiehiä.

Leslie matkusti Dickin kanssa Montrealiin toukokuun alussa. Gilbert lähti mukaan ollaksensa apuna ja suorittaaksensa tarpeelliset valmistukset. Hän palasi mukanaan tieto, että se etevä kirurgi, jolta he Montrealissa olivat kysyneet neuvoa, arveli kuten hänkin, että oli olemassa hyviä toiveita Dickin täydellisestä parantumisesta.

— Sehän on erinomaisen ilahduttavaa, sanoi neiti Cornelia, puristaen sitten huulensa yhteen.

Anna huokasi vain. Leslie oli heidän erotessaan ollut niin kalsean umpimielinen. Mutta hän oli luvannut kirjoittaa. Kymmenen päivän kuluttua Gilbertin tulosta saapuikin kirje. Leslie kirjoitti, että leikkaus oli onnistunut ja että Dick nyt oli paranemaan päin.

— Mitä hän tarkoittaa tuolla, että leikkaus on onnistunut? ihmetteli Anna. — Tarkoittaako hän, että Dick todellakin on saanut muistinsa takaisin?

— Sitä tuskin luulisin — koska hän ei mainitse siitä erittäin, sanoi Gilbert. — Hän tarkoittaa "onnistumista" kirurgin kannalta katsoen. Leikkaus on toimitettu, ja parantuminen on edistynyt säännölliseen tapaan. Nyt on vielä liian aikaista ratkaista, onko Dick saanut takaisin sielunkykynsä — täydellisesti — tai osittain. Ja erittäinkään muisti ei voine palata niin kädenkäänteessä. Se tapahtuu vähitellen, jos se ollenkaan tapahtuu. Siinäkö on kaikki, mitä hän kirjoittaa?

— Niin on — tässä on hänen kirjeensä. Se on hyvin lyhyt. Lapsi parka — hän elää kauheassa jännityksessä. Gilbert Blythe, haluaisin sanoa sinulle monenmoista, mutta en tahdo käyttäytyä halpamaisesti.

— Neiti Cornelia huolehtii siitä kyllä sinunkin puolestasi, sanoi Gilbert surkeasti hymyillen. — Hän sättii minua joka kerran, kun hänet tapaan. Hän selittää minulle pitävänsä minua murhaajan vertaisena, ja että oli synti ja häpeä, että setä Dave ollenkaan päästi minut tähän tienooseen mellastelemaan. Eilen hän sanoi minulle vasten kasvoja, että hän pitää yksin lahden tuolla puolen asuvaa metodistilääkäriäkin suuremmassa arvossa kuin minua. Sen pontevampaa paheksumislausuntoa ei neiti Cornelia enää voi antaa.

— Jos Cornelia Bryant saisi jonkin vamman, niin ei hän totta totisesti kutsuisi tohtori Davea eikä metodistilääkäriä, tuumiskeli Susan. — Jos häntä ahdistelisi jokin kipu, niin kyllä tohtori Blythen puhelin silloin soisi, ja lisäksi vielä keskellä yötä, jos niiksi tulisi. Ja kun hän sitten olisi saanut tohtorin vuoteesta, sanoisi hän, että on vallan kauheata, millaisia palkkioita nuoret lääkärit kiskovat ihmisiltä. Mutta älkää olko millännekään, tohtori! Herramme tarhassa on monta ihme-eläintä, ja yksi niistä on Cornelia Bryant.

Niin elettiin jälleen edelleen, eikä Lesliestä kuulunut sen enempää. Tuli kevätpäiviä, toinen toistaan ihanampia, ja Neljän tuulen lahtea ympäröivät rannikot viheriöitsivät ja pukeutuivat kaikkiin sateenkaaren väreihin.

Kun Gilbert eräänä päivänä toukokuun lopulla palasi kotiin, oli Susan häntä vastassa vaunuvajan tykönä.

— Pelkään, että on tapahtunut jotakin, joka on saattanut tohtorinnan levottomaksi, hyvä tohtori, sanoi Susan, näyttäen salaperäiseltä. — Hän sai nyt iltapäivällä kirjeen, ja senjälkeen hän on kuljeskellut puutarhassa puhellen itseksensä. Hänelle ei voi olla hyvä joutua nyt juuri tuollaisen mielenliikutuksen valtaan… Ei hän nähnyt hyväksi kertoa minulle, mitä tuossa kirjeessä oli, ja utelias minä en ole, tohtori hyvä — enkä ole koskaan ollutkaan, mutta on selvää, että jokin seikka on käynyt hänen mielellensä, mikä se nyt sitten lieneekin. Ja se ei ole, kuten sanottu, ollenkaan hyvä hänelle.

Gilbert kiiruhti aivan pelästyksissään puutarhaan. Oliko Vihervaarassa tapahtunut jotakin? Mutta Anna, joka istui puron vieressä oksista valmistetulla sohvallaan, ei ollut sennäköinen, kuin hän olisi murheissaan, joskin toisaalta oli ilmeistä, että jokin seikka oli suuresti järkyttänyt hänen mieltänsä. Hänen silmissään näkyi harmaa tähdenhohde, ja poskilla paloivat hehkuvat punaiset täplät.

— Mitä on tapahtunut, Anna?

Anna päästi ihmeellisen naurahduksen.

— Luulen, että sinä tuskin uskot minua, Gilbert, kun kerron sen sinulle. En ole vielä itsekään ehtinyt tulla varmasti vakuutetuksi. Minun laitani on, kuten Susan sanoi itsestänsä eräänä päivänä: "Minä olen kuin talvikärpänen, joka virkoaa päivänpaisteessa eloon — noin hiukan päästä pyörällä." Kaikki tyynni on niin uskomatonta — yli ihmisymmärryksen käyvää… Olen lukenut tuon kirjeen toistakymmentä kertaa, ja yhä se pysyy ennallaan — mutta en voi sittenkään uskoa silmiäni. Oi Gilbert, olit oikeassa — niin oikeassa. Nyt käsitän sen täydellisesti — ja häpeän omaa itseäni… Voitko todellakin antaa minulle anteeksi?

— Anna, minä käyn sinuun käsiksi ja pudistelen sinua, jollet puhu niin, että asioista saa tolkkua! Puhu selvästi ja ymmärrettävästi! Saatat häpeään korkeakoulusi! Mitä siis on tapahtunut?

— Sinä et usko sitä — et voi sitä uskoa!

— Nyt minä menen telefonoimaan setä Davelle, sanoi Gilbert ollen muka aikeissa lähteä sisään.

— Käy istumaan, Gilbert. Koetan kertoa sen sinulle. Olen saanut kirjeen ja, Gilbert, se sisältää niin hämmästyttävän uutisen — ken olisi voinut aavistaa — niin, sinä et usko sitä — se on ihmeellisempää kuin mitä ihmeellisimmässä romaanissa.

Kohtaloonsa tyytyen kävi Gilbert istumaan ja lausui: — Tällaisessa tapauksessa lienee ainoana neuvona panna toimeen seikkaperäinen kuulustelu. Keneltä olet saanut tuon kirjeen?

— Leslieltä — ja tiedätkö, Gilbert…

— Leslieltä? — Gilbert päästi pitkän vihellyksen. — Mitä hänellä on kerrottavaa? Mitä Dickistä kuuluu?

Anna ojensi kirjeen hänelle liikkeellä, joka oli melkein mahtipontinen.

— Dickiä ei ole olemassakaan! Se mies, jota olemme luulleet Dick Mooreksi — jota jok'ikinen Neljän tuulen asukas kymmenen vuoden aikana on luullut Dick Mooreksi — onkin hänen Nova Scotiasta kotoisin oleva serkkunsa George Moore. Hän on aina ollut suuresti serkkunsa näköinen. Dick Moore kuoli Kuban saarella keltakuumeeseen yksitoista vuotta sitten.