Anna omassa kodissaan

by L. M. Montgomery

XXXII.

TÄTI CORNELIALLA ON PALJON KERROTTAVAA.

— Ja sinä tahdot todellakin väittää, että tuo onneton Dick Moore ei olekaan Dick Moore, vaan aivan toinen henkilö? Niinhän käsitin sen, mitä puhelimessa kerroit.

— Aivan niin, täti Cornelia. Eikö se ole kauhean ihmeellistä?

— On — se minun täytyy sanoa… Niin, sellaisiahan ne ovat — väliin, sanoi täti Cornelia hiukan hämillään.

Hän höllitti olkihattunsa kuminauhaa vapisevin sormin. Ensi kerran elämässään tunsi täti Cornelia olevansa täysin hölmistynyt.

— Minun järkeni toiminta on pysäyksissä, rakkaani, jatkoi hän. — Kuulen kyllä, mitä sanot — ja uskon sinua, — mutta en voi käsittää sitä. Dick Moore on kuollut — on ollut kuolleena kaikki nämä vuodet — ja Leslie on vapaa?

— Olet oikeassa. Totuus on vapauttanut hänet. Gilbert oli oikeassa sanoessaan, että tuo lause totuudesta on Raamatun suurenmoisin kohta.

— Kerro kaikki juurtajaksain, Anna, ole hyvä! Aina siitä saakka, kun sinä soitit minulle, olen ollut aivan päästä sekaisin enkä jaksa hevillä tointua järjilleni.

— Erinäisen paljon kerrottavaa ei minulla olekaan. Leslien kirje oli lyhyt. Hän ei maininnut mitään yksityisseikkoja. Tuo hänen niinsanottu miehensä — George Moore — on saanut muistinsa takaisin ja tietää, kuka hän on. Hän kertoo, että Dick oli saanut keltakuumeen Kuballa ja että "Neljän sisaren" oli pakko lähteä matkaan ilman häntä. George jäi häntä hoitamaan. Mutta Dick kuoli aivan kohta senjälkeen. George ei kirjoittanut siitä Leslielle, siksi että hänellä oli aikomus matkustaa suoraan kotiin ja kertoa hänelle suullisesti, mitä oli tapahtunut.

— No, miksi ei hän sitten tehnyt sitä?

— Silloin kai tuo tapaturma tuli väliin. Gilbertin mielestä on aivan luonnollista, että George Moore ei muista mitään siitä, mitä hänelle tapahtui tai mistä tuo onnettomuus aiheutui, ja tuskinpa se asia koskaan selvinneekään. Varmaankin tuo kaikki tapahtui heti Dickin kuoleman jälkeen. Saamme varmaankin lähempiä tietoja, kun Leslie kirjoittaa ensi kerran.

— Mainitseeko hän mitään siitä, mitä aikeita hänellä nyt on? Milloin hän palaa kotiin?

— Hän kirjoittaa viipyvänsä Montrealissa, kunnes George voi lähteä sairashuoneelta. Hän on ilmoittanut asiasta Georgen Nova Scotiassa asuville sukulaisille. Nähtävästi on Georgen ainoa läheinen sukulainen naimisissa oleva sisar, joka on paljon vanhempi häntä. Hän eli Georgen lähtiessä matkaan "Neljällä sisarella", mutta eihän voi tietää, mitä sittemmin ehkä on tapahtunut. Olitko joskus entisaikoina nähnyt George Mooren, täti Cornelia?

— Olin kyllä. Nyt selvenee minulle kaikki… Hän oli täällä tervehtimässä setäänsä Abneria kahdeksantoista vuotta sitten, jolloin hän ja Dick olivat noin seitsentoistavuotisia poikasia. He olivat serkkuja sekä isän että äidin puolelta, ja äidit olivat lisäksi kaksoissisaret. Poikaset olivat oikein hämmästyttävästi toistensa näköiset. Eihän luonnollisesti ollut kysymys tuollaisesta tavattomasta yhdennäköisyydestä, jommoisesta kirjoissa kerrotaan, tuumiskeli täti Cornelia syvämietteisesti, — että kaksi ihmistä voi asettua toistensa tilalle eivätkä heidän omat vanhempansa tai sisaruksensa voi heitä erottaa toisistansa… Siihen aikaan voi varsin hyvin ratkaista, kumpi oli George ja kumpi Dick, jos näki heidät yhdessä ja läheltä. Mutta jos heidät näki eriksensä tai pitemmän matkan päästä, ei se ollut niinkään helppoa. Noista molemmista veitikoista oli varsin hauska pettää ihmisiä ja tehdä kaikenmoisia kepposia. George Moore oli hiukan pitempi ja melkoista rotevampi kuin Dick, mutta lihavuuteen ei heillä kummallakaan siihen aikaan ollut taipumusta, vaan he olivat molemmat luisevan laihahkoja nuorukaisia. Dick oli punakampi kuin George, ja hänellä oli hiukan vaaleampi tukka. Mutta piirteet olivat täsmälleen samankaltaiset, ja kummallakin oli tuollaiset omituiset silmät — toinen sinisenharmaa ja toinen ruskea. Mutta luonteeltaan ja taipumuksiltaan he olivat varsin erilaiset. George oli oikein herttainen poika, vaikka hän tosin keksikin kaikenmoisia kujeita ja nuoresta iästään huolimatta jo hiukan juopotteli. Mutta kaikki pitivät enemmän hänestä kuin Dickistä. Täällä hän viipyi noin kuukauden. Leslie ei nähnyt häntä ollenkaan, hän oli siihen aikaan ainoastaan kymmenen, yhdentoista vuoden vanha, ja nyt muistan myöskin, että hän vietti koko sen talven isoäitinsä, rouva Westin tykönä, lahden tuolla puolen. Kapteeni Jim oli myöskin poissa — juuri sinä talvena hän joutui haaksirikkoon Magdalena-saarten luona ja sai jäädä niille seuduin koko talveksi. En luule, että hän taikka Leslie ovat koskaan kuulleet puhuttavankaan tuosta Nova Scotiassa asuvasta serkusta, joka oli niin Dickin näköinen — siinä tapauksessa ehkä jommankumman mielessä olisi voinut herätä aavistus oikeasta asiantilasta… Häntä eivät he voineet ajatella hetkeäkään, kun kapteeni Jim saapui kotiin, matkassaan tämä Dick — tai oikeastaan George. Me tosin kyllä havaitsimme, että Dick oli muuttunut huomattavasti — hän näytti niin pöhöttyneeltä ja paksulta. Mutta arvelimme sen johtuvan hänen viimeaikaisista vaiheistansa, ja arvattavasti olikin niin, sillä kuten äsken sanoin, oli Georgekin aikaisemmin ollut jokseenkin laiha. Mitä voimme muutoin tehdä tuohon asiaan, kun mies oli täysin sekaisin eikä voinut vähääkään tehdä selkoa asioistansa? Minusta ei ole ollenkaan ihmeellistä, että me erehdyimme. Mutta on aivan kauheata ajatella tätä asiaa! Näin on Leslie hukannut parhaat elinvuotensa hoitamalla vierasta miestä, jota kohtaan hänellä ei ollut minkäänlaisia velvollisuuksia! Tuhat tulimmaista sentään tuota miesväkeä! Tekivätpä ne niin taikka näin, aina siitä tulee jotakin hullua! Niin, täällä hän on elänyt mukavasti ja pitänyt Leslietä passarinaan kaikki nämä vuodet — aivan kuin mikäkin ahnas ja röyhkeä käenpoika. Pian minä joudun aivan raivoihini, kun vain ajattelenkin jotakin miesolentoa!

— Gilbert ja Jim ovat myöskin miehiä, ja heitä on meidän kiittäminen siitä, että totuus lopuksi tuli ilmi, sanoi Anna.

— Niin, siinä olet tosiaankin oikeassa, rakkaani, myönsi täti Cornelia vastahakoisesti. — Ei ole ollut kiltisti, että olen sättinyt tohtoria niin kovin. Olen tosiaankin sanonut hänelle minkä mitäkin aina tavatessamme — mutta siitä emme nyt enää välitä… Voi mun päiviäni! — onpa sentään ilmeinen hyvä työ, ettei Herra kuule kaikkia meidän rukouksiamme. Minä olen koko ajan rukoillut — oikein sydämeni pohjasta — että leikkaus epäonnistuisi. Enhän tosin sanonut sitä noin aivan kohdalleen… Mutta se oli kumminkin sisin ajatukseni, enkä epäile ettei hän, joka tutkii sydämet ja munaskuut, olisi käsittänyt tarkoitustani.

— Jumala on joka tapauksessa ymmärtänyt rukoustesi sisimmän tarkoituksen. Sinä toivoit, ettei Leslien kuorma kävisi yhä raskaammaksi, ja rukouksesi on kuultu. Voin tunnustaa sinulle, että minäkin salaa toivoin, ettei Dick saisi järkeänsä takaisin, ja häpeän sitä nyt kauheasti.

— Vai niin, vai niin!… Kuinkahan Leslie suhtautuu tähän kaikkeen?

— Hän kirjoittaa, että hän tuntee olevansa kuin huumauksessa — hän, kuten mekin, on vielä aivan päästä pyörällä näiden tapahtumain johdosta… "Kaikki tyynni tuntuu minusta kuin ihmeelliseltä unelta", kirjoittaa hän. Tuo oli ainoa, mitä hän kirjoitti omasta itsestänsä.

— Lapsi parka! Lienee tosiaankin niin, että kun elinkautinen vanki pääsee kahleistansa, tuntuu hänestä aluksi kaikki oudolta ja monimutkaiselta. Anna, minun tuli mieleeni muuan seikka… Ajattelen Owen Fordia, tiedätkös! Tiedämmehän kumpikin, että Leslie oli kiintynyt häneen. Onko sinulla koskaan ollut syytä ajatella, että hän puolestansa pitäisi Lesliestä?

— Ehkä kyllä — sitä en voi kieltää, myönsi Anna, — sen verran arveli hän olevansa oikeutettu sanomaan.

— Niin, minulla ei kyllä ollut mitään aihetta otaksua sitä, mutta se ei minusta tuntuisi mitenkään uskomattomalta… Kuules Anna, minulla ei suinkaan ole tapana välittää naimiskauppoja, Jumala varjelkoon minua siitä, se on hulluinta, mihin voi ryhtyä… Mutta jos minä olisin sinun sijassasi, istuutuisin kirjoituspöydän ääreen ja tarttuisin kynään ja kyhäisin pienen epistolan tuolle herra Fordille, ja siinä minä sitten mainitsisin, noin ohimennen vain, mitä on tapahtunut. Niin minä tekisin.

— Tietysti kerron siitä hänelle, kun kirjoitan ensi kerran, vastasi
Anna hiukan kartellen.

Olipa kuinka tahansa, niin ei häntä oikein haluttanut pohtia tuota asiaa neiti Cornelian kanssa yhdessä. Kumminkin täytyi hänen myöntää, että sama ajatus oli kytenyt hänenkin mielessänsä aina siitä saakka, kun hän kuuli, että Leslie oli vapaa. Mutta hän ei tahtonut loukata tuon asian pyhyyttä ottamalla sen julkisesti puheeksi.

— No, onhan meillä hyvää aikaa — meidän ei tarvitse suinkaan hätiköidä. Mutta toisaalta on Dick Moore ollut jo yksitoista vuotta kuolleena, ja tuntuu melkein kuin Leslie jo olisi käyttänyt tarpeeksi pitkän ajan elämästään tuon heikkomielisen serkun hoitamiseen. Niin, tässä on tosiaankin paljon selviteltävää… Mutta minun on sääli tuota George Moorea, joka nyt on herätetty kuolleista ja joka meidän täytyy saada sijoitetuksi jonnekin. Jos hän on jättänyt jälkeensä jonkin tyhjän paikan, niin on se täytetty jo aikoja. Tietenkin, tietenkin!

— Hän on vielä parhaassa iässään, ja jos hän tulee aivan terveeksi, lienee toki maailmassa tilaa hänellekin, — jotakin työtä, jonka hän voi suorittaa. Mutta ihmeelliseltä hänestä tuntunee, miesparasta! Näiden tapaturman jälkeisten tyhjäin, kammottavien vuosien hän voi antaa vaipua unhoon.