XXXIII.

LESLIE PALAA.

Kaksi viikkoa myöhemmin palasi Leslie Moore yksin tuohon vanhaan taloon, jossa hän oli viettänyt niin monta raskasta vuotta. Kesäkuun hämärässä vaelsi hän niittyjen poikki Annan luo ja ilmaantui äkkiä ja odottamattomasti tuohon tuoksuvaan puutarhaan.

— Leslie! huudahti Anna hämmästyneenä. — Mistä sinä tulet? Emmehän me ole tienneet sinun olevan edes tulossakaan. Miksi et ole kirjoittanut? Olisimme tulleet sinua vastaan.

— Minusta tuntui kirjoittaminen liian monimutkaiselta, Anna. Kynä ja muste eivät tuntuneet pystyvän kaikkea kuvaamaan. Ja minä tahdoin palata kotiin aivan salaa, — kenenkään tietämättä minua tarkata.

Anna kietoi kätensä Leslien kaulaan ja suuteli häntä. Leslie vastasi lämpöisesti tuon hyväilyn. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä ja hän vaipui huoaten ruohikkoon suuren lavan viereen, missä kasvoi narsisseja, jotka hohtivat kultaisten tähtien tavoin illan hämyssä.

— Ja sinä olet palannut yksin, Leslie?

— Niin olen. George Mooren sisar tuli Montrealiin ja otti hänet mukaansa. Mies parka, hänestä oli ikävä erota minusta, vaikka aluksi, hänen muistinsa palattua, olin hänelle täysin vieras henkilö. Hän turvautui niin arasti minuun noina ensimmäisinä tukalina päivinä, jolloin hän pyrki perehtymään ajatukseen, että Dickin kuolemasta oli jo vuosikausia eikä muutamia viikkoja, kuten hänestä tuntui. Tuo kaikki oli hänelle hyvin vaikeata käsittää. Minä autoin häntä parhaani mukaan. Sisaren palattua hänestä tuntui kuin hänen olonsa kävisi helpommaksi — hänestä oli kuin he olisivat eronneet aivan äskettäin. Onneksi ei sisar ollut juuri paljoakaan muuttunut, ja sekin tuotti hänelle huojennusta.

— Tuo kaikki on niin ihmeellistä ja eriskummaista, Leslie — minusta tuntuu mahdottomalta tajuta, että se on todellisuutta.

— Minulle se on mahdotonta. Tullessani kotiin tunti sitten, tuntui minusta, että tuon kaiken täytyi olla unta — että Dickin täytyi tulla minua vastaan, kasvoillaan tuo hourun hymy, joka niillä aina asusti kaikki nämä vuodet. Anna, minä olen vielä kuin huumauksissa… En ole iloinen enkä murheellinen enkä mikään. Minusta tuntuu kuin elämästäni äkkiä olisi temmattu jotakin, jonka tilalle on jäänyt kauhea ammottava aukko. On kuin olisin muuttunut joksikin toiseksi ihmiseksi enkä enää olisi oma itseni — kuin olisin muuttunut toiseksi, enkä vielä olisi tottunut uuteen olooni… Se tuottaa minulle niin kauhean yksinäisyyden ja avuttomuuden ja ristiriidan tunteen. On ihanaa tavata sinut jälleen — minulla on tunne, kuin olisit sinä harhailevan sieluni ankkuri. Oi Anna, minä pelkään niin kaikkea — juorua ja ihmettelyä ja urkkimisia. Ajatellessani sitä toivoin, ettei minun ollenkaan olisi tarvinnut palata tänne. Tohtori Dave oli asemalla junasta astuessani — hän toi minut kotiin vaunuissaan. Ukko parka, hän oli niin pahoillaan siitä, että hän vuosia sitten sanoi minulle, ettei Dickiin nähden ollut mitään tehtävissä. "Se oli varma vakaumukseni, Leslie", selitti hän. "Mutta minun olisi pitänyt sanoa sinulle, ettet jättäisi asiaa yksin minun mielipiteeni varaan — minun olisi tullut neuvoa sinua kääntymään jonkun mielisairastenlääkärin puoleen, joka olisi voinut neuvotella kirurgin kanssa. Jos niin olisin tehnyt, olisi sinulta säästynyt monet katkeran toivottomuuden vuodet ja Georgelta monet hukkaanmenneet. Minulla on paljon katumisen aihetta, Leslie." Minä sanoin hänelle, ettei hänen pitänyt ajatella sillä tavoin — hänhän oli toiminut vakaumuksensa mukaan ja tarkoittanut hyvää. Hän on aina ollut niin kiltti minulle, Anna, ja sydäntäni vihloi nähdessäni hänet niin alakuloisena.

— Entä Dick — tarkoitan George? Onko hänen muistinsa palannut aivan täydellisesti?

— Voi tosiaankin sanoa niin olevan. Onhan tietysti joukko yksityisseikkoja, joita hän ei vielä voi muistaa, mutta ne selvenevät hänelle vähitellen selvenemistään. Hän kertoi, että hän meni kävelemään sen päivän iltana, jolloin Dick haudattiin. Hänellä oli mukanaan Dickin rahat ja kello, jotka hän aikoi tuoda kotiin antaaksensa ne minulle yhdessä kirjeeni kanssa. Hän myöntää menneensä jonkinmoiseen viinianniskeluun, jossa merimiesten oli tapana istuskella, ja hän joi — pitemmälti ei hän muista… Anna, en ikinä unohda sitä hetkeä, kun hän muisti nimensä. Näin hänen katsovan minuun, silmissä älykäs, mutta hämmentynyt ilme, ja silloin sanoin: "Tunnetko minut, Dick?" Hän vastasi:

"En ole nähnyt teitä koskaan ennen. Kuka te olette? Ja minun nimeni ei ole Dick. Minä olen George Moore, ja Dick kuoli keltakuumeeseen eilisaamuna. Missä minä olen? Mitä minulle on tapahtunut?" Minä pyörryin, tiedätkös, Anna. Ja siitä saakka olen ollut kuin unissakävijä.

— Perehdyt kyllä pian uuteen asiaintilaan, Leslie. Ja sinähän olet vielä nuori — sinulla on elämä edessäsi — saat vielä nauttia monesta ihanasta vuodesta.

— Kenties jonkun ajan kuluttua voin tuntea sillä tavoin. Nyt juuri tunnen olevani niin väsynyt ja välinpitämätön — en jaksa ajatella tulevaisuutta… Ja Anna — voitko ajatella — minun on ikävä… Minä kaipaan Dickiä. Eikö se ole ihmeellistä? Ajattele, olin sentään kiintynyt Dick parkaan — tarkoitan Georgeen — aivan kuten olisin kiintynyt avuttomaan lapseen, joka olisi tykkänään riippuvainen minusta. Sitä en olisi ikinä myöntänyt — häpesin sitä — sillä näetkös, olen inhonnut ja halveksinut Dickiä niin kovin, ennenkuin hän lähti tiehensä. Kun kuulin, että kapteeni Jim aikoi tuoda hänet mukanaan kotiin, luulin, että tuo tunteeni pysyisi yhä ennallaan, mutta niin ei käynytkään, vaikka muisto siitä, millainen hän oli ollut, vielä vaivasi ja inhotti minua. Hänen tultuansa kotiin tunsin ainoastaan sääliä häntä kohtaan — usein olin siitä itsekin ihmeissäni. Uskottelin itselleni sen johtuvan siitä, että hänen onnettomuutensa oli saattanut hänet niin muuttumaan ja oli tehnyt hänet niin avuttomaksi. Mutta nyt arvelen syyn olleen sen, että kysymyksessä oli aivan toinen henkilö. Vanha Carlo oivalsi sen — nyt tiedän, että Carlo oli siitä selvillä. Minusta tuntui aina niin ihmeelliseltä, että Carlo ei muka tuntenut Dickiä, vaan murisi hänelle ja pyrki häntä näykkimään. Koirathan ovat muutoin niin hyvämuistisia ja uskollisia. Mutta se näki, ettei tulija ollut isäntä, vaikkei kukaan muu meistä sitä huomannut. Sinun on otettava lukuun, etten minä ollut ikinä nähnyt George Moorea. Nyt muistan kyllä, että Dick kerran tuli sattumalta maininneeksi, että hänellä oli Nova Scotiassa serkku, joka oli niin hänen näköisensä, kuin olisi ollut hänen kaksoisveljensä, mutta tuota seikkaa en ollenkaan ajatellut sen enempää, eikä olisi ikinä pälkähtänyt päähäni kiinnittää siihen sen enemmän huomiota. Enhän koskaan epäillyt, ettei hoidokkini olisi Dick. Kaikkein muutosten — sekä ulkonaisten että sisäisten — joita hänessä havaitsin, arvelin johtuvan tuosta häntä kohdanneesta onnettomuudesta. Oliko se niin ihmeellistä?

— Ei, rakkaani, sehän oli luonnollista. Kaikki tämän paikkakunnan asukkaathan tekivät saman erehdyksen.

— Oi, Anna, tuota iltaa, jolloin Gilbert tuli sanomaan minulle, että hän luuli Dickin voivan parantua! En unohda sitä koskaan. Minusta oli, kuin olisin ollut vankina kammottavassa kidutushuoneessa, ja sitten oli ovi avattu ja minä olin päässyt ulos. Olin yhä edelleen kahlehdittu tuohon huoneeseen, mutta en ollut enää siellä sisällä. Ja tuona iltana tunsin, että julma käsi oli tarttunut minuun ja aikoi vetää minut takaisin huoneeseen, kärsimään vielä julmempaa kidutusta kuin ennen. Enhän silti lukenut sitä Gilbertille viaksi! Tunsin, että hän oli oikeassa. Ja hän oli niin herttaisen kiltti — hän sanoi, että jos minä kulujen takia ja leikkauksen tulosten epävarmuuteen katsoen en tahtoisi uskaltaa tuota yritystä, niin ei hän mitenkään soimaisi minua siitä. Mutta minä tiesin kyllä, mikä päätös minun oli tehtävä, — ja minulla ei ollut voimaa ratkaista tuota asiaa. Koko yön kuljin mielipuolen tavoin edestakaisin lattialla, koettaen pakottautua kantamaan rohkeasti kohtaloani… Ei, se oli mahdotonta, minä en voinut tehdä päätöstä. Ja kun aamu koitti, purin hampaani yhteen ja päätin että minä en antaisi suostumustani. Kaikki saisi jäädä ennalleen. Tuo oli paha teko, sen tiedän kyllä… Olisi ollut kohtuullista, jos rangaistukseksi pahuudestani olisin saanut pitää tuon päätökseni. Koko päivän pysyin lujana. Illalla täytyi minun mennä The Gleniin suorittamaan joitakin asioita. Dick oli ollut koko päivän tylsän tyyni, ja rohkenin siksi jättää hänet yksin. Olin viipynyt poissa kauemmin kuin olin aikonut, ja hän oli kaivannut minua. Hänen oli ollut ikävä. Kun minä tulin kotiin, juoksi hän minua vastaan aivan lapsen tavoin, tyytyväinen hymyily kasvoillaan. Ja tiedätkö, Anna — juuri silloin tunsin sydämeni sulavan, minä annoin myötä… Tuota hymyilyä hänen kurjilla sieluttomilla kasvoillansa en voinut kestää. Minusta tuntui aivan kuin kieltäisin lapselta kasvamisen ja kehittymisen mahdollisuuden. Käsitin, että minun täytyi suoda hänelle tuo mahdollisuus, kuinka sitten kävikin. Ja siksi tulin tänne ja ilmoitin Gilbertille päätökseni. Oi Anna, varmaankin katsoit minua vallan kauheaksi noina lähtöni edellisinä viikkoina. En olisi tahtonut olla sellainen — mutta en voinut ajatella mitään muuta kuin kohtaloa, joka minua odotti — ja kaikkialla näin ainoastaan pimeyttä ja tuskaa…

— Sen käsitän kyllä — ymmärsin sen silloinkin, Leslie. Mutta nyt on kaikki ohitse — kahleesi on murrettu — vankilaa ei ole enää olemassa.

— Ei ole enää vankilaa, toisti Leslie masentuneella äänellä, silittäen ruohomätästä kapeilla ruskeilla käsillänsä. — Mutta — näyttää siltä kuin ei olisi mitään muutakaan. Sinä — sinähän varmaankin muistat, mitä puhuin hulluudestani — tuona iltana hietarannikolla. Hulluudesta ei pääse niinkään helposti… Väliin minusta tuntuu kuin olisi ihmisiä, jotka pysyvät kaiken ikänsä sokeina houruina. Ja houruna oleminen — senkaltaisena houruna — on melkein yhtä vaikeata kuin olo — häkkilintuna.

— Sinusta alkaa kyllä tuntua aivan toiselta, kun olet voittanut puhtaasti ruumiillisen väsymyksesi ja rasituksen. Sinulla on nyt juuri kestettävänä niinsanottu reaktsio, sanoi Anna.

Anna tiesi erään seikan, josta Lesliellä ei ollut tietoa — siksi ei
Anna katsonut tarpeelliseksi ryhtyä pitämään mitään lohdutuspuhetta.

Leslie nojasi kullanhohtavan päänsä Annan polveen.

— Joka tapauksessa minä voin turvautua sinuun, sanoi hän. — Elämä ei koskaan voi käydä oikein tyhjäksi, kun omistaa sellaisen ystävän. Anna, taputa minua päähän — kuin olisin pieni tyttö — hyväile minua hiukan — ja salli minun nyt, kun itsepintaisen kieleni kahleet ovat hetkeksi lauenneet, kertoa sinulle, mitä sinä uskollisena toverina olet merkinnyt minulle aina tuosta illasta saakka, jolloin kohtasin sinut ensi kerran tuolla kalliorannalla.