Anna omassa kodissaan

by L. M. Montgomery

XXXIV.

PIENI MATKAMIES.

Eräänä aamuna, kun kultainen päivänkoitto lähetti valoaaltoja läpi usman, tuli muuan varsin väsähtänyt haikara lentäen yli Neljän tuulen satamansuun, matkalla iltatähden maasta. Sen toisen siiven alla oli kyyryssä pieni olento, jonka suurissa harmaissa silmissä uni vielä viipyi. Haikara oli väsynyt ja katsoi tähystellen ja hiukan huolestuneena ympärilleen. Se tiesi olevansa lähellä määräpaikkaansa, mutta ei vielä nähnyt sitä. Punaiselta hietakivikalliolta kohoava majakka näytti houkuttelevalta, mutta ei ainoallekaan haikaralle, jolla oli vähänkään arvostelukykyä, olisi pälkähtänyt päähän jättää sinne uuden uutukainen, palleroinen ja sametinpehmoinen vauva. Piilipuitten ympäröimä vanha harmaa talo, joka sijaitsi lehdossa, missä puro lirisi ja metsäkukkaset nyökkäilivät, näytti soveliaammalta, mutta ei haikaran matkan pitänyt käydä oikein sinnekään. Kauempana sijaitsevaa räikeän vihreää rakennusta ei käynyt edes ajatteleminenkaan. Mutta äkkiä kuvasti haikaran ilme suurta tyytyväisyyttä. Se oli havainnut oikean paikan — pienen valkean majasen, joka tyynenä ja rauhallisena turvautui suureen suhisevaan honkametsään ja jonka keittiönpiipusta kohosi ilmaan vaaleansinisiä savukiemuroita — majan sellaisen, joka näytti olevan juuri omiansa pikkulapsille. Tyytyväisyydestä kotkotellen laskeutui haikara talonharjalle.

Puolta tuntia myöhemmin kiiruhti Gilbert alas eteiseen ja nakutti vierashuoneen ovelle. Unelias ääni vastasi, ja seuraavana hetkenä ilmestyivät Marillan kalpeat ja pelästyneet kasvot ovelle.

— Marilla, Anna lähetti minut sanomaan, että tänne saapui hetki sitten muuan nuori herra. Matkatavaroita ei hänellä ollut mukanansa, mutta ilmeisesti hänellä on aikomus jäädä taloon.

— Mitäs sanotkaan! huudahti Marilla peräti hämmästyksissään. — Tarkoitatko tosiaankin, että kaikki jo on ohitse? Miksi ette huutaneet minua, Gilbert?

— Anna ei tahtonut, että häiritsisimme sinua, kun ei se ollut tarpeellista. Ei kenelläkään ollut aavistusta asiasta ennenkuin kaksi tuntia sitten. Tällä kertaa kävi kaikki varsin helposti.

— Entä — kuinka on, Gilbert — jääkö tämä pienokainen eloon?

— Epäilemättä! Hän painaa runsaasti viisi kiloa — ja kuulepa vain, mitä elämää hän pitää. Keuhkoissa ei ainakaan ole vikaa! Hoitajatar sanoo, että hänelle tulee punainen tukka. Anna kiukustui siitä hänelle, ja minä olen nauranut niin että olen menehtyä.

Pienessä haavekodissa seurasi nyt ihana päivä.

— Nyt on ihanin unelmani toteutunut, sanoi Anna kalpeat kasvot kirkastuneina. — Oi Marilla, uskallan tuskin uskoa tätä todeksi, muistellessani tuota kauheata päivää, joka minun täytyi kokea viime kesänä… Minulla on siitä saakka ollut niin kova tuska sydämessäni — mutta nyt se on poissa!

— Tämä pieni poika tulee täyttämään Joyn paikan, sanoi Marilla.

— Ei toki — ei suinkaan, Marilla. Sitä ei hän voi tehdä — se paikka ei voi koskaan tulla täytetyksi. Pojulla on oma paikkansa — omalla rakkaalla sydänkäpyselläni! Ja pikku Joylla on oma paikkansa, ja sen hän saa aina pitää. Jos hän olisi elänyt, olisi hän nyt vuoden vanha. Hän olisi kulkea tepastellut pikku jaloillansa ja jokeltanut muutaman pikku sanan. Näen hänet niin selvästi edessäni, Marilla. Ah, nyt tiedän, että kapteeni Jim oli oikeassa sanoessaan, että Jumala kyllä järjestäisi asiat niin hyvin, ettei pikku tyttöni tuntuisi minusta muukalaiselta, kun näen hänet esiripun tuolla puolen. Sen verran olen oppinut nyt kuluneena vuotena. Olen seurannut hänen kehitystään päivästä päivään, viikosta viikkoon — sen tulen aina tekemään. Minä tulen tietämään, kuinka hän edistyy vuodesta vuoteen — ja kohdatessani hänet tunnen hänet heti jälleen — ei hän voi käydä minulle muukalaiseksi… Oi Marilla, katsopa pojuni pieniä herttaisia varpaita! Eikö ole ihmeellistä, että ne ovat niin tavattoman täydellisiä rakenteeltaan?

— Ihmeellisempäähän olisi, jos olisi toisin, sanoi kuivaluontoinen
Marilla.

Nyt, kun kaikki oli ohi ja oli käynyt niin hyvin, oli Marilla jälleen ennallaan.

— Niin, voihan olla niinkin, mutta tarkoitan, että voisihan olla niin, että ne olisivat vielä hiukan kuin keskentekoisia — mutta niinhän ei ole — vaan ne ovat aivan valmiit sieviä pikku kynsiä myöten. Ja entä hänen kätensä — rukoilen sinua, Marilla, katso hänen käsiänsä!

— Minun mielestäni ne ovat sellaiset kuin kädet enimmäkseen ovat, sanoi Marilla. — Mutta ovathan ne tosiaankin äärettömän sievät.

— Katsos, kuinka hän on tarttunut kiinni sormeeni. Olen vakuutettu, että hän jo tuntee minut. Hän huutaa, kun hoitajatar ottaa hänet. Oi Marilla — sanos — mitä luulet — tuleekohan hänelle todella punainen tukka?

— En näe juuri minkäänväristä tukkaa, tuumiskeli Marilla. — Tuosta en minä liioin huolehtisi sinun sijassasi, ennenkuin se pilkistää esiin, niin että sen voi nähdä.

— Mutta Marilla kulta, hänellähän on tukkaa — etkö näe noita hienoja haituvia, jotka peittävät koko hänen päänsä. Muutoin sanoo hoitajatar, että hän saa kirkkaanruskeat silmät, ja hänellä on juuri samanlainen otsa kuin Gilbertillä.

— Ja millaiset sievät pienet korvat hänellä on, pikku tohtorinna, sanoi Susan. — Aivan ensiksi minä katsoin hänen korviansa. Tukkaan nähden voi pettyä, ja nenistä ja silmistä ei tiedä yhtään, millaisiksi ne aikaa myöten muodostuvat, mutta korvilla on alun pitäin varma muotonsa, ne eivät tuota mitään yllätyksiä. Katsokaapas vain, kuinka sievä muoto niillä on — ja kuinka korvalehdykät ovat aivan kiinni hänen pienessä rakkaassa pääkopassansa. Noiden korvien takia ei kenenkään tarvitse hävetä, pikku tohtorinna.

Annan parantuminen edistyi nopeasti. Ystävät ja tuttavat tulivat kumartaen palvomaan äskensyntynyttä, kuten ihmiset ovat tehneet kaikkina aikoina, jo paljoa ennen kuin tietäjät itäiseltä maalta polvistuivat Betlehemin seimen ääreen, tarjoten antimiansa siinä lepäävälle lapselle. Leslie, joka vähitellen alkoi tottua uusiin oloihinsa, istui häntä kohden kumartuneena, kauniin kruunupäisen madonnan kaltaisena. Neiti Cornelia hoiteli pienokaista yhtä hellästi ja taitavasti kuin konsanaan jokin Israelin äideistä. Kapteeni Jim piteli tuota pientä ihmislasta suurissa ruskeissa käsissänsä, katsoen häneen hellästi, silmissä ilme sellainen, kuin näkisi hän edessään omat syntymättömät lapsensa.

— Mikä hänen nimekseen tulee? tiedusteli täti Cornelia.

— Anna on jo määrännyt sen, vastasi Gilbert.

— James Matthew — niiden kahden oivallisimman miehen mukaan, jotka koskaan olen tuntenut — läsnäoleviakaan poislukematta, sanoi Anna, luoden veitikkamaisen katseen Gilbertiin.

Gilbert hymyili.

— En ole koskaan tuntenut Matthewia lähemmin — hän oli niin ujoluontoinen, että me poikaset emme koskaan päässeet häneen tutustumaan. Mutta olen samaa mieltä kuin sinäkin, että kapteeni Jim on niitä hieno- ja eheäluonteisia ihmisiä, joita ainoastaan harvoin tapaa. Hän on kovin ihastuksissaan siitä, että aiomme ristiä pienokaisemme hänen kaimaksensa. Varmaankaan ei ole ketään muuta, joka olisi saanut nimensä hänen mukaansa.

— Niin, James Matthew on nimi, joka vaikuttaa miellyttävältä ja samalla on pesunkestävä, sanoi täti Cornelia. — Olipa oivallista, että te, jotka olette niin sivistyneitä, ette panneet tuon lapsiparan kannettavaksi jotakin kirjallisuudesta otettua nimeä, jota hän sitten saisi hävetä, kun tulee suureksi ja saa ymmärrystä. Rouva William Drew, joka asuu The Glenissä, oli antanut nulikalleen nimen Bertie Shakespeare. Sepä vasta kuuluu joltakin! Eikä teidän myöskään ole tarvinnut erikoisesti tuhlata aikaa nimien valitsemiseen. Muutamille ihmisille siitä koituu kauheata touhua. Kun Stanley Flaggin ensimmäinen poika syntyi maailmaan, pidettiin hänen nimestänsä sellaista ääntä ja melua, että poikaparka sai kaksi vuotta olla nimetönnä. Sitten syntyi hänelle veli, ja sitten oli siellä Isoveikko ja Pikkuveikko. Lopuksi sai Isoveikko isänisänsä mukaan nimen Peter ja Pikkuveikko äidinisän nimen Isaak, ja molemmat kastettiin yhtaikaa ja kirkuivat kilvan. Ja oletteko kuulleet tuosta skotlantilaisesta perheestä Mac Nab, joka asuu lahden tuolla puolen? Heillä on kaksitoista poikaa — täysi tusina — ja sekä vanhin että nuorin on nimeltään Neil — Iso Neil ja Pikku Neil. Varmaankaan eivät he enää lopuksi voineet keksiä uusia nimiä.

— Olen lukenut jostakin, sanoi Anna, — että ensimmäinen lapsi on runoelma, mutta kymmenes kuivahkoa proosaa. Varmaankin kahdestoista lapsi oli rouva Mac Nabin mielestä vain vanha juttu, joka toistui jälleen.

— Kohtuus kaikessa, sanoi neiti Cornelia huoaten. — Mutta minä puolestani olisin suurten perheitten harras puoltaja. Minä olin yksin kahdeksanvuotiaaksi saakka ja ikävöin niin kovin veljeä ja sisarta. Äiti sanoi, että minun piti rukoilla niitä Jumalalta — ja minä rukoilin rukoilemistani, sen voin vakuuttaa. No, eräänä päivänä tuli täti Nellie luokseni ja sanoi: "Cornelia, ylhäällä äidin huoneessa on sinulle pieni veli. Saat mennä häntä katsomaan." Tulin niin iloiseksi — lensin suorastaan portaita ylös. Ja vanha rouva, joka musta laukku mukanaan oli edellisenä iltana tullut taloon, nosti pienokaista, että saisin nähdä hänet. Laupias taivas — en elämässäni ole tullut niin noloksi! Minähän olin rukoillut Jumalalta veljeä, joka olisi kahta vuotta vanhempi minua ja kävisi isojen poikain koulua.

— Paljonko aikaa tarvitsit tuon pettymyksesi voittamiseen? kysyi
Anna nauraen.

— Tiedätkös — olin varsin kauan vihoissani kaitselmukselle, ja viikkoja kului, ennenkuin viitsin luoda katsettakaan pieneen veljeeni. Kukaan ei käsittänyt syytä, sillä en sanonut sitä koskaan. Mutta vähitellen hän alkoi vaurastua ja kurotti minua kohden pienet kätensä, ja minä aloin pitää hänestä. Mutta oikein täyttä totta kiinnyin häneen vasta eräänä päivänä, kun eräs koulutovereistani tuli häntä katsomaan. Hän sanoi näet, että poikanen oli pienenlainen ikäiseksensä… Minä suutuin niin, että sisuni kuohahti, ja minä sätin toverini pahanpäiväiseksi, sanoen että hänellä ei ollut käsitystä siitä, millainen herttaisen kapalovauvan piti olla, ja että meidän pojumme oli maailman suloisin lapsi. Siitä päivästä saakka minä jumaloin veljeäni. Äiti kuoli ennenkuin hän oli ehtinyt kolmen vuoden ikään, ja itse hän eli vain hiukan yli kahdenkymmenen vuoden vanhaksi, hän oli aina ollut heikonlainen. Poika parka, minä sain olla hänelle sekä äitinä että sisarena. Minusta tuntuu, tiedätkös Anna, kuin olisin ollut valmis luopumaan mistä tahansa, kun vain olisin saanut pitää hänet elossa.

Neiti Cornelia huokasi. Gilbert oli mennyt alakertaan, ja Leslie, joka oli istunut ullakonakkunan ääressä ja tuudittanut pikku James Matthew'n uneen, laski pienokaisen varovasti koppaan ja lausui jäähyväiset. Heti hänen ehdittyään kuuluvista kumartui täti Cornelia eteenpäin ja julisti äänekkäästi kuiskaten:

— Anna, tiedätkös, minä sain eilen kirjeen Owen Fordilta. Nyt juuri hän on Vancouverilla, mutta hän tiedustelee, ottaisinko minä myöhemmin hänet kuukaudeksi täysihoitoon. Ymmärrät kyllä, mitä tuo merkitsee. Niin, toivon vain, että menettelemme oikein.

— Meidän menettelymme ei vaikuta lainkaan tähän asiaan — me emme voisi pidättää Owen Fordia tulemasta Neljään tuuleen, jos tahtoisimmekin, sanoi Anna nopeasti.

Naimakauppojen välittäminen oli Annasta vastenmielistä ja täti Cornelian kuiskutus ja tähdellinen ilme herätti hänessä erinäisiä ajatusyhtymiä. Mutta hän ei voinut kumminkaan vastustaa halua jatkaa tuota keskustelua.

— Pidä hänen tulonsa salassa Leslieltä, kunnes hän on täällä, sanoi hän. — Jos hän saisi siitä tiedon, olen varma, että hän matkustaisi pois. Hän aikoo joka tapauksessa muuttaa täältä syksyllä, — sen sanoi hän minulle äskettäin eräänä päivänä. Hän aikoo lähteä Montrealiin oppiaksensa sairaanhoitoa ja järjestääksensä elämänsä niin hyvin kuin voi.

— No, tuohan kuuluu ymmärtäväiseltä ja hyvältä, rakkaani — ainahan sopii laatia suunnitelmia, sanoi täti Cornelia, nyökäten rikkiviisain ilmein. — Nyt olemme me tehneet tehtävämme, — nyt saa kaitselmus ryhtyä jatkamaan.