Anna omassa kodissaan

by L. M. Montgomery

XXXV.

POLITIIKKAA JA SEN SEURAUKSIA.

Kun Anna jälleen pääsi laskeutumaan alakertaan huoneestansa, tuskaili sekä Prinssi Edvardin saari että Kanada tuollaisen levottomuuden ja eripuraisuuden vallassa, joka käy yleisten vaalien edellä. Gilbert, joka oli innokas oikeistolainen, huomasi joutuneensa mukaan pyörteeseen, ja hänen täytyi usein esiintyä puhujana niillä seuduin pidettävissä kokouksissa. Neiti Cornelia ei hyväksynyt hänen sekaantumistaan politiikkaan, ja hän ilmaisi Annalle ajatuksensa tavalliseen suorasukaiseen tapaansa.

— Tohtori Dave ei tehnyt sitä koskaan. Tohtori Blythe huomaa kyllä erehtyneensä menettelyssään, sen saat uskoa! Valtiollisiin asioihin ei kenenkään kunnon miehen pidä sekaantua.

— Pitäisikö maan hallituksen sitten jäädä lurjusten ja konnien käsiin? kysyi Anna.

— Miksikä ei — kun ne vain ovat oikeistolurjuksia, sanoi täti Cornelia, kasvoillaan ilme sellainen, kuin olisi noihin hänen sanoihinsa sisältynyt maailmanarvoituksen selvitys. — Neuvoisin tohtori Blytheä joka tapauksessa välittämään vähät kaikesta politiikasta. Jos hän saa jatkaa samaan tapaan kuin nyt, Jumala paratkoon, näyttää alkaneen, käy niin, että hän jonakin päivänä matkustaa Ottawaan puoleksi vuodeksi ja veisaa viisi koko lääkärintoimestansa.

— Riittäköön kullekin päivälle oma huolensa, sanoi Anna. — Älkäämme huolehtiko turhaan tulevista asioista, vaan katsokaamme mieluummin pikku Jemiä. Eikös hän ole niin viehättävä, että hänet voisi syödä suuhunsa? Katsopa noita kuoppia hänen kyynärpäissään! Me kasvatamme hänestä oikeistolaisen, eikö niin, täti Cornelia?

— Kasvata hänestä ylimalkaan hyvä mies, sanoi täti Cornelia. — Niitä ei tosiaankaan kasva joka oksalla. Mutta puhuakseni totta — en tahtoisi nähdä häntä vapaamielisten palopuhujana. Nyt ovat vaalit tulossa — voimme kiittää onneamme, ettemme ole lahden tuolla puolen. Siellä ovat näinä päivinä kuumat ottelut käynnissä. Jokainen Elliott ja Crawford ja Mac Allister on täydessä taistelutouhussa. Täällä meidän puolellamme on verrattain rauhallista, siksi että täällä asuu niin vähän miesväkeä. Kapteeni Jim kuuluu vapaamielisiin, mutta luulen melkein, että hän häpeää sitä, sillä hän ei puhu koskaan valtiollisista asioista. On täysin varmaa, että vanhoilliset tulevat voittamaan suurella ääntenenemmistöllä.

Täti Cornelia erehtyi. Vaalien jälkeisenä aamuna tuli kapteeni Jim käväisemään tuossa pienessä talossa kermaksensa uutisia. Niin voimakkaasti vaikuttaa puoluepolitiikan basilli, yksin rauhalliseen vanhaan mieheenkin, että kapteeni Jimin poskilla näkyi kiihkeä puna ja hänen silmissään säihkyi entisaikojen hehku.

— Rouva Blythe, vapaamieliset ovat voittaneet valtavalla ääntenenemmistöllä. Kahdeksantoistavuotisen oikeistohallituksen jälkeen alkanevat tässäkin kurjassa, sorretussa maassa puhaltaa raikkaammat tuulet!

— En koskaan ole kuullut teidän käyttävän niin katkeraa puoluekieltä, kapteeni Jim. En luullut, että teillä olisi niin paljon valtiollista myrkkyä suonissanne, naureskeli Anna, joka vastaanotti tuon tuiki tärkeän uutisen suurella levollisuudella.

Pikku Jem oli sanonut aamulla "ä-dä". Mitä merkitsivät ruhtinaat ja suurvallat, hallitsijasukujen valtaanpääsyt ja kukistumiset, vanhoillisten tai vapaamielisten vaalitappiot noin ihmeellisen tapahtuman rinnalla!

— Se on kokoontunut vähitellen, sanoi kapteeni Jim hymyillen anteeksianovasti. — Luulin olevani maltillinen vapaamielinen, mutta kun sanoma voitostamme tuli, silloin tunsin olevani kiihkoliberaali.

— Tiedättehän kaiketi, että mieheni ja minä olemme oikeistolaisia?

— Kyllä — ja se onkin teidän ainoa virheenne, rakas lapseni. Cornelia on samaa maata. Käväisin hänen luonaan The Glenistä tullessani ilmoittaakseni hänelle tuon uutisen.

— Eikö se merkinnyt teille suoranaista hengenvaaraa?

— Kyllä kai, mutta en voinut vastustaa kiusausta.

— No, miten hän otti vastaan tuon tiedon?

— Verrattain tyynesti, pikku rouva, verrattain tyynesti! Hän puhui tähän tapaan: "No niin, kaitselmus lähettää nöyryytyksen ja koettelemuksen aikoja maille kuten yksityisillekin. Te vapaamieliset olette saaneet kestää kylmää ja nälkää vuosikausia. Pitäkää nyt varanne ja lämmitelkää ja pistäkää hiukan poskeenne, sillä kauan ette tule pysymään vallassa." — "Mutta, rakas ystävä", sanoin minä, "kenties Kanada Herran mielestä tarvitsee oikein pitkällisen nöyryytyskauden." — Mutta silloin… Kas, hyvää iltaa, Susan! Oletteko kuullut uutisen? Vapaamieliset ovat voittaneet.

Susan oli juuri tullut sisään keittiöstä, tuoden mukanaan maukkaiden ruokien tuoksun, joka aina tuntui ympäröivän häntä.

— Vai niin, sanoi hän miellyttävän välinpitämättömästi. — Mikäli olen huomannut, on leipäni aina kohonnut yhtä hyvin, hallitsivatpa maata vapaamieliset taikka niinsanotut vanhoilliset. Ja jos jompikumpi puolue, rakas pikku tohtorinna, voi toimittaa meille kunnollisen sadekuuron ennen viikon loppua ja pelastaa kasvitarhamme tykkänään turmeltumasta, niin Susan äänestää sitä puoluetta. Mutta nyt ensi aluksi pyytäisin teitä katsomaan, mitä arvelette piparjuurilihasta, joka oli aiottu huomiseksi päivälliseksi. Pelkään, että se on aika sitkeätä ja että olisi parasta vaihtaa teurastajaa, samalla kuin vaihdamme hallitusta.

Eräänä iltana viikkokautta myöhemmin meni Anna niemen majakalle tiedustelemaan, voisiko hän saada kapteeni Jimiltä hiukan tuoretta kalaa. Ensi kerran hän nyt lähti pois pikku Jimin luota. Jäähyväiset muodostuivat täydelliseksi murhenäytelmäksi. Ja entä jos poikanen alkaisi itkeä? Kenties Susan ei tiennyt oikein, mitä siinä tapauksessa oli tehtävä?

Susan tuntui tyyneltä ja luotettavalta.

— Olenhan minä hoidellut häntä yhtä paljon kuin pikku tohtorinna itse — vai mitä?

— Niin, häntä kyllä — mutta ette muita pikkulapsia. Pienenä ollessani minulla oli hoidettavanani kolme kaksois-paria, näettekös, Susan. Kun ne huusivat, niin annoin niille lusikallisen kalanmaksaöljyä. Tuntuu varsin hullunkuriselta nyt jälkeenpäin ajatella, kuinka aristelematta minä käsittelin noita tenavia ja heidän kipujansa.

— Olkaa aivan levollinen. Jos pikku Jem alkaa huutaa, panen minä lämpimän vesipussin hänen pienelle vatsallensa, sanoi Susan.

— Mutta se ei saa olla liian lämmin, sanoi Anna levotonna. Eiköhän sittenkin ollut ajattelematonta lähteä hänen luotansa?

— Älkää olko huolissanne, pikku tohtorinna! Ei olisi Susanin tapaista polttaa tuollaisen pikku herran vatsa. Jumala tiunakkoon häntä — eihän hänen talvitte huutaa!

Lopuksi Anna sitten joutui matkaan, ja kävelyretki tuotti hänelle suurta huvia. Aurinko oli laskemaisillaan ja varjot kävivät pitkiksi. Kapteeni Jim ei ollut majakan arkihuoneessa, vaan siellä istui muuan toinen henkilö — keski-ikäinen, komea mies, jolla oli sileäksiajettu vahvarakenteinen leuka ja jota Anna ei tuntenut. Siitä huolimatta alkoi muukalainen keskustella hänen kanssaan vanhan tuttavan tavoin. Hänen juttelunsa ja esiintymisensä oli täysin hyvän tavan mukaista, mutta tuollainen tuttavallisuus vieraan henkilön puolelta, joka ei edes ollut välittänyt esitellä itseänsä, vaikutti Annaan kumminkin vastenmielisesti. Hän vastasi perin kylmähkösti ja oli niin harvasanainen, kuin kohteliaisuus suinkin salli. Mutta tuo outo mies ei näyttänyt siitä joutuvan hämilleen, vaan jatkoi vielä hetkisen rohkeasti jutteluansa. Sittenhän sanoi jäähyväiset ja lähti pois. Anna olisi voinut vannoa, että hänen silmissänsä näkyi veitikkamainen välkähdys, ja se harmitti häntä yhä enemmän. Kuka kumma tuo mies olikaan? Hänen olentonsa tuntui hiukan tutulta, mutta Anna oli vakuutettu, ettei hän ollut nähnyt häntä koskaan maailmassa.

— Kapteeni Jim, kuka tuo oli, joka juuri tuli täältä ulos? kysyi hän, kun kunnon kapteeni tuli sisään, sydämellisesti tervehtien.

— Marshall Elliott, vastasi kapteeni.

— Marshall Elliott? huudahti Anna. — Oi, kapteeni Jim — eihän se voi olla mahdollista — aivan niin, ääni oli hänen — ja ajatelkaas, minä en tuntenut häntä — olin hänelle oikein epäkohtelias! Miksi hän ei sanonut mitään! Täytyihän hänen huomata, ettei minulla ollut aavistustakaan siitä, kuka hän oli.

— Sen hän tahallansa piti salassa — hänestä se oli huvittavaa. Älkää välittäkö siitä, jos te kohtelitte häntä ynseästi — se tuotti hänelle vain hauskuutta. Niin, Marshall on nyt vihdoinkin ajanut pois pitkän partansa ja leikkauttanut tukkansa. Hänen puolueensa on päässyt voitolle, kuten kyllä tiedätte. Minä en myöskään tuntenut häntä nähdessäni hänet ensi kerran. Hän oli The Glenissä Carter Flaggin puodissa vaalipäivän illalla, odottaen yhdessä lukemattomien muiden kanssa tietoja vaalien tuloksesta. Noin keskiyön tienoilla tuli puhelimitse sana — vapaamieliset olivat voittaneet. Marshall nousi vain paikaltaan ja meni ulos — huutamatta ja hurraamatta — sen hän jätti toisten tehtäväksi, ja vähällä pitikin, etteivät ne lennättäneet ilmaan Carterin pienen rihkamapuodin kattoa. Kaikki oikeistolaiset olivat Raymond Russellin vastapäätä sijaitsevassa sekatavarakaupassa. Siellä ei liioin hurrattu. Marshall astelee pääkatua pitkin suoraa tietä Augustus Palmerin parturitupaan. Augustus makasi kuorsaten sängyssään, mutta Marshall jymisytti hänen oveansa, kunnes hän nousi ja tuli ulos sekä kysyi hyvin happamella äänellä, mitä mokoma melu merkitsi.

— Mene parturitupaasi suorittamaan paras työ, minkä ikinä olet tehnyt, Gus, sanoi Marshall. — Vapaamieliset juhlivat rummuin ja torvin voittoansa, ja nyt sinun pitää lyhentää kunnon vasemmistolaisen tukka ja parta ennen auringonnousua.

Gus oli pakahtua kiukusta — osittain siksi, että hänen oli täytynyt nousta mukavasta vuoteestansa, mutta ennen kaikkea sentähden, että hän itse oli oikeistolainen. Hän vakuutti lujasti ja pyhästi, ettei hänelle ikinä voinut pälkähtää päähän pitää liikettänsä avoinna kahdentoista jälkeen yöllä.

— "Nyt sinä teet kuten sanon, poikaseni", tuumiskeli Marshall, "sillä muutoin panen sinut poikkipuolin polvelleni ja annan sinulle selkäsaunan, jonka äitisi jätti sinulle antamatta."

Hän olisi pitänyt sanansa, sitä ei käynyt epäileminenkään — ja sen Gus kyllä tiesi, sillä Marshall on väkevä kuin karhu, ja Gus on vain pieni hintelä rahjus. Hän ei siis rohjennut panna vastaan, vaan toimitti Marshallin parturitupaan ja tuoliin istumaan ja saippuoi hänet. Ja sitten hän sanoi: "Jokainen on heikompansa herra — ja nyt minä kyllä lyhennän takkusi, mutta jos hiiskahdat sanankaan vapaamielisten voitosta sill'aikaa, niin leikkaan kaulasi poikki tällä partaveitsellä korvasta korvaan." Kukapa olisi aavistanut, että tuo pieni säyseä parturi olisi niin verenhimoinen. Siitä näkee, mihin tuo siunattu politiikka johtaa… Marshall istui hiljaa ja tyynenä, ja tukka ja parta katkesi kuin vilja syksyllä viikatteen taittamana, ja sitten meni Marshall kotiin. Kun hänen vanha taloudenhoitajattarensa kuuli hänen nousevan portaita ylös, katsoi hän ulos ovestansa nähdäksensä, hänkö siellä tuli vai renkipoika. Nähdessään ventovieraan miehen tulevan eteisestä, kädessä kynttiläjalka, jossa oli palava kynttilä, alkoi taloudenhoitajatar kirkua jotakin ryöväreistä ja murhaajista, ja sitten hän meni tainnoksiin. Lääkäri oli noudettava, ennenkuin he saivat hänet tointumaan, ja vasta monen päivän perästä hän voi nähdä Marshallia, alkamatta väristä koko ruumiistansa.

Kapteeni Jimillä ei ollut kalaa. Tänä kesänä hän teki vain harvoin veneretkiä ja hänen pitkät kävelyretkensä olivat myös lopussa. Hän istui enimmäkseen merellepäin olevan akkunansa ääressä, silmäillen lahtea ja satamansuuta, nopeasti vaikeneva pää nojattuna käteen. Niin istui hän tänäkin iltana pitkän aikaa vaieten, menneisyyden muistojen kuvastuessa hänen mieleensä. Anna ei raskinut häiritä häntä. Vihdoin viittasi kapteeni läntisen taivaan sammuvaan hohteeseen ja sanoi:

— Tuo on kaunista, rouva Blythe! Mutta jospa olisitte nähnyt auringonnousun tänä aamuna! Se oli ihana — ihana. Minä olen ollut melkein kaikkialla maailmassa, mutta kauniimpaa auringonnousua kuin kesäisin tämän lahden varrella en ole koskaan nähnyt. Kuolinhetkeänsä ei kukaan voi määrätä, vaan on itsekunkin oltava valmis matkaan, silloin kun Suuri kapteeni antaa lähtökäskyn. Mutta jos riippuisi itsestäni, tahtoisin erota täältä aamun lähetessä yli ulapan. Olen lukemattomia kertoja istunut tuota näytelmää katsoen ja ajatellut itsekseni, kuinka ihanaa olisi liidellä tuon valkoisen hohteen läpi kohden sitä, joka odottelee tuolla kaukana — merelle, joka ei ole merkittynä millekään inhimilliselle kartalle. Siellä, rouva Blythe, luulen löytäväni kadonneen Margaretani.

Sen jälkeen kun kapteeni Jim oli kertonut Annalle tuon liikuttavan nuoruudentarinansa, oli hän usein puhunut hänen kanssaan kuolleesta morsiamestansa. Jokainen hänen äänenväreensä puhui tuosta rakkaudesta — rakkaudesta, joka ei voinut heiketä eikä unhottaa.

— Toivon kumminkin, että kun hetkeni tulee, kaikki käy nopeasti ja helposti. En luule olevani pelkuri, rouva Blythe — olen lukemattomia kertoja katsonut kammottavaa kuolemaa suoraan kasvoihin silmää räpäyttämättä. Mutta pitkä kuolinkamppailu tuntuu minusta kammottavalta — se herättää mielessäni pelkoa.

— Älkää puhuko sellaista, että lähtisitte luotamme, rakas, rakas kapteeni Jim, pyysi Anna äänellä, joka puolittain tukahtui kyyneliin, ja hän hyväili tuota vanhaa ruskeata kättä, joka kerran oli ollut niin voimakas, vaan nyt ei enää pystynyt paljoonkaan. — Kuinka voisimme tulla toimeen ilman teitä!

Kaunis hymy levisi kapteeni Jimin kasvoille.

— Ah, se käy kyllä varsin hyvin… Mutta te ette sentään unohda tykkänään vanhusta, rouva Blythe — ei, sitä en luule… Muistoni ei tule tuottamaan tuskaa ystävilleni — päinvastoin toivon ja uskon, että heistä on oleva mieluista säilyttää se ja väliin omistaa sille joku hetki… Ei kestä enää kauan, ennenkuin kadonnut Margaretani kutsuu minua viimeisen kerran. Ja minä valmistaudun noudattamaan heti hänen kutsuansa. Mutta olen ottanut tämän asian puheeksi siksi, että tahtoisin pyytää teiltä yhtä ainoata pientä palvelusta. Se koskee Ensi perämiestä — tuota vanhusparkaa…

Kapteeni Jim kurotti kätensä, taputtaakseen hellävaroen tuota suurta lämpöistä karvapalloa, joka loisti sohvassa niin korean punakeltaisena. Ensi perämies pyörähti suoraksi, kuin olisi ponninta painettu, ja se päästi mielihyvästä äännähdyksen, joka kuului puolittain kehruulta, puolittain nau'unnalta, ojensi kaikki neljä käpäläänsä ilmaan, paneutui jälleen kyljelleen ja kääriytyi taas kerälle.

— Se tulee kaipaamaan minua, kun minä lähden viimeiselle retkelleni. En kestä ajatusta, että tuo eläinparka kenties joutuu näkemään nälkää, kuten silloin, kun sen löysin. Jos minulle tapahtuisi jotakin — annatteko silloin Ensi perämiehelle palan ruokaa ja matonpätkän, jolla se voi loikoa nurkassaan, rouva Blythe?

— Lupaan sen. Olen oikein kiltti Ensi perämiehelle — sekä sen itsensä että sen rakkaan kapteenin tähden.

— No, sitten olen levollinen, saatuani nyt lausutuksi sen, mikä on ahdistanut sydäntäni… Teidän pikku Jim saa nuo muutamat ihmeelliset esineet, jotka olen koonnut matkoillani — siitä olen huolehtinut.

Mutta nyt en enää tahdo saattaa kyyneleitä pikku tohtorinnan kauniisiin silmiin. Ehkä eloani jatkuu vielä kauankin… Kuulin teidän viime talvena eräänä päivänä lukevan kauniin runon — sanoitte sen olevan Tennysonin sepittämän. Tahtoisin mielelläni kuulla sen uudelleen, jos ehkä osaatte sen ulkoa ja tahdotte lausua sen minulle.

Merituulen hiljaisten henkäysten käydessä sisään avoimesta akkunasta lausui Anna lempeällä, raikkaalla äänellänsä nuo kauniit säkeet Tennysonin ihanasta joutsenlaulusta, joka on saanut nimen "Taa tyrskyjen". Vanha kapteeni nyökäytteli hiljaa päätänsä runon poljennon tahdissa.

— Niin, rouva Blythe, sanoi hän Annan ehdittyä loppuun, — tuo oli kaunista… Hän ei ollut merimies, olette te sanonut minulle, mutta on ihmeellistä, kuinka hän on osannut tuolla tavoin pukea sanoihin vanhan merikarhun tunteet… "Hyvästelyt haikeat" eivät ole hänen mielensä mukaiset eivätkä myöskään minun — sillä kun vain pääsen "taa tyrskyjen", silloin ei ole enää hätää…