Anna omassa kodissaan

by L. M. Montgomery

XXXVI.

ANNA PUHUU LASTENKIELTÄ JA TERVETTÄ JÄRKEÄ.

— Mitä uutta kuuluu Vihervaarasta, Anna?

— Ei mitään erikoista, vastasi Anna, taittaen kokoon Marillan kirjeen. — Jake Donnel on ollut siellä laittamassa uusia päreitä katolle. Hän on nyt täysinoppinut nikkari, joten hän siis ilmeisesti on saanut noudattaa omaa makuansa elämänuransa valinnassa. Muistathan kaiketi, että hänen äitinsä olisi tahtonut saada hänet professoriksi. En unohda ikinä sitä päivää, jolloin hän tuli kouluun, nuhtelemaan minua siitä, etten nimittänyt hänen poikaansa S:t Clairiksi.

— Vieläköhän häntä sanotaan siksi?

— Tuskinpa vain. Hän ei itse ole koskaan liioin välittänyt tuosta ranskalaisesta romaaninimestä. Äiti näyttää myöskin tyytyneen asiain nykyiseen tilaan. Olinkin aina vakuutettu, että poika, jolla oli Jaken voimakas leuka, lopuksi saisi tahtonsa täytäntöön. Diana kirjoittaa myöskin ja kertoo, että Doralla on "ystävä". Ajatteles vain, — hänhän on vasta lapsi.

— Dora on seitsemäntoista vuoden vanha, sanoi Gilbert. — Kun sinä olit seitsemäntoistavuotias, Anna, olimme me, Charlie Sloane ja minä, hullautuneet sinuun.

— Me olemme nähtävästi jo ikäihmisiä, Gilbert, sanoi Anna, hymyillen puolittain surunvoittoisesti, — kun pikkutytöt, jotka olivat kuusivuotisia, silloin kun me mielestämme jo olimme aikuisia, hankkivat itsellensä ihailijoita. Doran "ystävä" on Ralph Andrews, Janen veli. Minä muistan hänet pienenä palleroisena ja liinatukkaisena poikana, joka aina istui luokan alapäässä. Mutta nyt hän taitaa olla oikein komean näköinen nuori mies.

— Dora menee varmaankin nuorena naimisiin. Hän on samaa laatua kuin Charlotta Neljäs — hän ei uskalla päästää käsistänsä ensimmäistä tilaisuutta, vaan pelkää, että uutta ei enää ilmaantuisi.

— Jos noista kahdesta on tuleva pari, niin toivon, että Ralphissa on enemmän tarmoa kuin hänen veljessänsä Billyssä, sanoi Anna miettiväisesti.

— Niin, naureskeli Gilbert, — toivokaamme, että hän pystyy itse kosimaan. Anna, olisitko sinä ottanut Billyn, jos hän olisi itse ilmaissut hellät tunteensa, sen sijaan että jätti sen sisar Janen tehtäväksi?

— Kenties se ei olisi ollut niin aivan mahdotonta, sanoi Anna, tyrskähtäen hillittömään nauruun muistellessaan tuota ensimmäistä kosintaa, joka oli tullut hänen osaksensa. — Ken tietää, mitä olisin tehnyt ensi hämmästyksen vallassa! Olkaamme iloisia siitä, että hän kosi asiamiehen välityksellä.

— Minä sain eilen kirjeen George Moorelta, sanoi Leslie nurkastansa, missä hän istui lukemassa.

— Vai niin, kuinkas hänen laitansa on? tiedusteli Anna hiukan välinpitämättömästi.

Hänestä tuntui, että oli puhe hänelle täysin vieraasta henkilöstä.

— Hän voi hyvin, mutta hänen on hankala perehtyä kaikkiin muutoksiin, joita on tapahtunut hänen kodissansa ja hänen ystäviensä keskuudessa. Keväällä hän aikoo jälleen mennä merille. Luonto vetää häntä siihen, sanoo hän, ja sitä elämää hän ikävöi. Mutta hän kertoi minulle erään seikan, josta olen iloissani tuon miesparan puolesta. Ennen lähtöänsä purjehdusretkelle "Neljällä sisarella" hän oli kihloissa erään kotiseutunsa tytön kanssa. Hän ei maininnut hänestä mitään minulle Montrealissa, siksi että hän, kuten myöhemmin kertoi, oli ollut varma, että tyttö oli unohtanut hänet ja jo aikoja mennyt naimisiin jonkun toisen kanssa, mutta hän puolestansa, jonka käsitteet ajasta olivat aivan sekaisin, tunsi vielä olevansa täysin rakastumisensa ja kihlaustunnelmansa vallassa. Häntä täytyi oikein sääliä — mutta kun hän sitten tuli kotiin, kävi ilmi, ettei tyttö ollutkaan mennyt naimisiin, vaan oli yhä edelleen kiintynyt häneen. Syksyllä he menevät naimisiin. Minä pyydän häntä tuomaan vaimonsa hiukan vierailemaan, ja hän on itsekin halukas näkemään paikan, missä hän on viettänyt niin monta vuotta voimatta käyttää järkeänsä.

— Minä pidän tuosta hänen ihmeellisten vaiheittensa romantillisesta lisästä, sanoi Anna hyvillään, hän kun aina oli niin ihastuksissaan kaikesta, mikä tuoksahti romantiikalle. — Ja ajatelkaas, lisäsi hän katuvaisena huoaisten, — jos olisi käynyt minun tahtoni mukaan, ei George Moore koskaan olisi päässyt esiin siitä haudasta, mihin tuo tieto, ken hän on, oli kätkettynä. Kuinka minä vastustinkaan Gilbertin ehdotusta! Niin, minä olen saanut rangaistukseni! Tästä puoleen en koskaan enää rohkene olla toista mieltä kuin Gilbert. Jos milloin yritänkään ajatella omin päin — silloin saan tuota pikaa kuulla: kuinkas olikaan George Mooren laita? Minä tulen tuntemaan itseni täysin nolatuksi.

— Naista ei ole niinkään helppo nolata, kiusoitteli Gilbert. — Mutta pyydän sinua — älä muutu minun kaiukseni, Anna! Elämään tarvitaan höysteeksi hiukan vastaaninttämistä. En tahdo saada sellaista vaimoa kuin on Mac Allisterilla, joka asuu lahden tuolla puolen. Mitä hän ikinä sanookaan, niin säestää vaimo häntä heti kimeällä rääkkyvällä äänellänsä: "Niin juuri, olet aivan oikeassa, ukkoseni."

Anna ja Leslie nauroivat. Annan nauru helkähteli hopealta, Leslien kajahteli kullalta, ja ne sointuivat yhteen niin viehkeästi kuin mitä kaunein musiikkiakordi.

Susan tuli sisään, mutta hän ei yhtynyt siellä vallitsevaan hilpeyteen, vaan kevensi ahdistettua sydäntänsä raskaalla, huokauksella.

— Mikäs nyt on, rakas Susan? kysyi Gilbert.

— Eihän vain pikku Jemille ole tapahtunut mitään, Susan? huusi Anna, kavahtaen pystyyn.

— Ei, ei suinkaan — rauhoittukaa toki, pikku tohtorinna! Mutta voihan tapahtua muita asioita, ja seikkoja… En ymmärrä, miksikä kova onni on seurannut minua koko tämän viikon… Leipä ei kohonnut — no niin, senhän jokainen voi nähdä, niin tahmaista se oli — ja silittäessäni poltin tohtorin parhaan paidan rintamuksen — ja rikoin tohtorinnan suuren paistivadin… Ah, hyvä Jumala… Ja nyt saan kaiken lisäksi sisareltani Matildalta kirjeen, että hän on taittanut jalkansa, ja nyt hän tahtoo, että minä tulisin sinne joksikin aikaa häntä hoitamaan.

— Sehän on kauhean ikävää, — tarkoitan sitä, että sisarellesi on sattunut sellainen onnettomuus, huudahti Anna.

— Niin, sanokaapa muuta… Mutta suremassa ja kärsimässähän täällä maailmassa ollaan, ja jos ei satu yhtä niin toista. Mitä nyt Matildaan tulee, niin tuntuu minusta perin oudolta, että hän muka olisi taittanut jalkansa. Meidän suvussamme ei sellaista ole tapahtunut vielä koskaan. Mutta olipa kuinka tahansa, niin onhan hän sentään sisareni, ja tunnen olevani velvollinen lähtemään häntä hoitamaan, jos tohtorinna tulee muutaman viikon toimeen ilman minua.

— Tietysti, Susan. Voinhan hankkia jonkun toisen apulaisen siksi aikaa, kun sinä olet poissa.

— Jos siitä tulee hankaluutta, niin minä en lähde, pikku tohtorinna, käyköön Matildan jalan sitten kuinka tahansa. En kaikkien koko maailman taittuneiden jalkojen takia sallisi, että tohtorinna tulee levottomaksi ja meidän rakas pikku poikalapsemme saa vihreän vatsan.

— Kiitos, pikku Susan, mutta matkusta sinä vain heti sisaresi luo! Minä voin kyllä saada kalastajakylästä jonkun tytön, johon voin tyytyä toistaiseksi.

— Anna, enkö minä voi tulla sinun luoksesi siksi aikaa, kun Susan on poissa? huudahti Leslie. — Oi, se olisi minusta niin hauskaa — tekisit minulle todellisen laupeudentyön. Olen niin äärettömän yksin tuossa suuressa autiossa talossa. Siellä on niin vähän tehtävää — ja illoin minua niin kammottaa ja säpsähdän alinomaa pelästyksestä, vaikka kaikki ovet ja akkunat ovat kiinni. Pari päivää sitten tapasin keittiönovellani maankiertäjän.

Anna suostui ilolla tuohon ehdotukseen, ja seuraavana päivänä muutti
Leslie kimssuineen kamssuineen tuohon pieneen haavekotiin. Neiti
Cornelia oli peräti hyvillään siitä, että asiat kehittyivät tuolla
tavoin.

— Tämä tuntuu minusta aivan kaitselmuksen johdatukselta, sanoi hän salavihkaa Annalle. — Onhan sääli Matilda Clowia, mutta kun hänen nyt kerran oli taitettava jalkansa, ei se olisi voinut tapahtua sopivampana ajankohtana. Leslie asuu täällä sen aikaa kun Owen Ford on minun luonani täysihoidossa, ja The Glenin vanhat kissat eivät saa tilaisuutta naukua koko asiasta, kuten ne olisivat tehneet, jos Leslie olisi asunut yksin ja Owen Ford olisi käynyt häntä tervehtimässä. Täällä juorutaan ja pidetään jo tarpeeksi ääntä siitäkin, ettei Leslie käy surupuvussa. Minä sanoin eräällekin äskettäin: "Jos tarkoitatte, että hänen pitäisi pukeutua surupukuun George Mooren takia, niin minun mielestäni hän on pikemmin kuolleista noussut kuin haudattu, ja jos taas tarkoitatte, että hänen olisi surtava Dickiä, niin en käsitä, miksi hänen olisi pukeuduttava mustiin miehen takia, joka kuoli yksitoista vuotta sitten — eikä siitä ollut vahinkoa silloinkaan…" Ja kun muori Louisa Baldwin myöskin piti touhua tuosta asiasta ja sanoi minulle, että oli sangen merkillistä, ettei Leslie koskaan epäillyt, ettei tuo hoidokki ollutkaan hänen miehensä, silloin vastasin minä: "Sinäkään et yhtään epäillyt, ettei hän ollut Dick Moore, ja kumminkin olit ollut kaiken ikäsi hänen naapurinsa ja olet luonnostasi kymmenin verroin epäluuloisempi kuin Leslie Moore." Mutta toisten ihmisten täytyy saada panetella, rakkaani, muutoin ne eivät voi hyvin… Olen joka tapauksessa oikein kiitollinen siitä, että Leslie saa asua kattosi alla sen aikaa, kun Owen on täällä häntä kosiskelemassa.

Owen Ford tuli tuohon pieneen valkoiseen taloon eräänä elokuun iltapäivänä, juuri Annan ja Leslien haltioituneina ihaillessa pienokaista. Hän pysähtyi arkihuoneen avoimelle ovelle, huoneessaolijain sitä havaitsematta, ja hän jäi kaihoisin katsein silmäilemään tuota kaunista kuvaa. Leslie istui lattialla pienokainen polvillaan ja tavoitellen ihastuneena hänen lihavia pikku käsiänsä, jotka huitoivat ilmassa.

— Oi sinä herttainen, rakas lapsukainen! kuiskasi Leslie, tarttuen toiseen noista pienistä kätösistä ja peittäen sen suuteloilla.

— Että voikin olla niin hilveän pieni ja helttainen ja tuloinen! piipitti Anna, joka tuolin selkänojaa vastaan riipuksissa ihaili tuota näytelmää. — Nuo pienet lihavat tassut ovat maailman tievimmät tattut, ja ne ovat pojun omat tattut.

Anna oli pikku Jeniin saapumisen edellisinä kuukausina lukenut useita opettavaisia kirjoja ja erittäinkin omannut sen viisauden, jota teos "Pikkulasten hoidon ja kasvatuksen ohjeita" tarjosi. Siinä varoitettiin vanhempia, vedoten kaikkeen, mikä on pyhää, puhumasta tenavillensa "pikkulastenkieltä". Pienokaisia olisi ehdottomasti puhuteltava kieliopillisesti mallikelpoisin sanoin, aina siitä saakka, kun he tulevat maailmaan. Sillä tavoin he oppisivat alunpitäin puhumaan äidinkieltänsä virheettömästi. "Kuinka voikaan äiti odottaa, että hänen lapsensa myöhemmin oppisi puhumaan huolellista kieltä", tuumiskeli kirjan tekijä, "jos hän itse totuttaa sen herkän kielen ja korvan sellaisiin virheellisiin puhetapoihin ja jalon kielemme vääristelyihin, joihin ajattelemattomat äidit päivä päivältä itsepintaisesti totuttavat noita avuttomia olentoja, jotka on uskottu heidän hoitoonsa. Voiko lapsi, jota alati nimitetään 'hellanteltuksi' ja 'kultamuluksi', koskaan saada oikeata käsitettä omasta olennostaan, kehitysmahdollisuuksistaan ja siitä asemasta, joka sille maailmassa kuuluu."

Tuo oli vaikuttanut Annaan valtavasti, ja hän oli ilmoittanut Gilbertille aikovansa mitä ankarimmin noudattaa sääntöä, ettei koskaan missään olosuhteissa puhuisi pienokaisillensa "lastenkieltä". Gilbert oli samaa mieltä, ja he tekivät asiasta juhlallisen sopimuksen — jonka Anna rikkoi heti mitä häpeällisimmällä tavalla, kun pikku Jim ensi kerran laskettiin hänen käsivarrellensa. "Oi tuloinen pieni tydänkäpyni!" huudahti hän, ja hän jatkoi sittemminkin aivan empimättä tuota kielilakien rikkomista välittämättä vähääkään juhlallisista lupauksistansa.

— Äh, tuolla kirjailijalla ei ole koskaan ollut omia lapsia, Gilbert, sanoi Anna, — siitä voit olla varma, muutoin hän ei varmaankaan olisi ikinä kirjoittanut tuonlaista pötyä. Tietysti täytyy kapalovauvalle puhua pikkulastenkieltä! Muu olisi luonnotonta. Olisi suorastaan epäinhimillistä puhua noille pienille hennoille palleroisille samalla tavoin kuin pitkä-koipisille tytöille ja pojille. Pikkulapset kaipaavat hyväilyä ja hemmottelua ja haluavat kuulla niin paljon helttaitia ja tuloitia pikku tanoja kuin tuinkin, ja pikku Jem taa kuulla niitä niin paljon kuin ikinä tahtoo — oma pikku halakanvalpaani!

— Mutta sinähän olet pahimpia pahimmista, Anna, sanoi Gilbert, joka ollen ainoastaan isä, eikä äiti, ei vielä ollut ehtinyt tulla täysin vakuutetuksi tuon oppineen kirjailijan suunnattomasta erehdyksestä. — En ole ikimaailmassa kuullut sellaista sekamelskaa kuin tuo, jolla sinä puhuttelet poikaamme.

— Etpä suinkaan — sitä ei käy ihmetteleminen — sinähän et ole liioin nähnyt äitejä etkä pikkulapsia… Sinun ei maksa vaivaa ylvästellä, — minähän kasvatin Hammondilla kolme paria kaksosia ennenkuin olin täyttänyt yksitoista vuotta — mitäs siihen sanot? Sinä ja sinun arvoisa kirjailijasi — te olette pelkkiä kamarioppineita. Gilbert, rukoilen sinua, katsopa pienokaista! Hän hymyilee minulle — hän tietää, mistä me puhumme. Ja tinä olet tamaa mieltä kuin äiti, sen voin nähdä sinusta, eikö totta, kullannuppuseni?

Gilbert laski kätensä heidän molempain ympärille. — Oi, te äidit!
Jumala tiesi, mitä hän teki, luodessaan teidät!

Tällä tavoin juteltiin pikku Jemin kanssa, ja häntä hyväiltiin ja hemmoteltiin, ja hän viihtyi ja vaurastui, kuten pikkulapsen sopii ja tulee tehdä haavekodissa. Leslie oli aivan yhtä ihastunut häneen kuin Anna. Kun he olivat päättäneet talousaskareensa eikä Gilbert ollut lähettyvillä, panivat he toimeen todellisia palvonnan ja hellän lörpöttelyn juhlahetkiä, — ja juuri tällaisena hetkenä Owen Ford nyt yllätti heidät.

Leslie huomasi hänet ensiksi. Vaikka jo hämärsi, voi Anna nähdä, kuinka äkillinen kalpeus levisi noille kauniille kasvoille, haihduttaen poskien ja huulten helakan punan.

Owen lähestyi häntä, mieli täynnä kiihkeätä kaihoa, ja ensi hetkenä ei hän havainnut Annaa.

— Leslie! sanoi hän kurottaen kätensä esiin.

Ensi kerran hän oli kutsunut Leslietä nimeltä. Mutta Leslien ojentama käsi oli kylmä, ja hän oli koko illan hyvin vähäpuheinen, jota vastoin Anna, Gilbert ja Owen juttelivat ja laskivat leikkiä kilvan — melkein kuten ennen. Ennenkuin Owenin vierailu oli päättynyt, poistui Leslie omaan huoneeseensa, lausuen muutaman anteeksipyynnön sanan. Owenin hilpeys oli poissa, ja hän sanoi pian jäähyväiset, poistuen alakuloisin ilmein.

Gilbert katsoi Annaan.

— Anna, mitä tämä kaikki merkitsee? Täällä on tekeillä jotakin, jota minä en ymmärrä. Koko ilma on tänään ollut sähkötettyä. Leslie istuu murhenäytelmän runottaren kaltaisena, Owen Ford koettaa näyttää iloiselta ja ylläpitää hilpeätä ja leikillistä keskustelua — mutta Leslie täyttää hänen mielensä. Ja sinä puolestasi näytät olevan pakahtumaisillasi salaiseen mielenliikutukseen, jota töin tuskin pystyt hillitsemään. Suusi puhtaaksi! Mitä salakähmäisyyttä täällä harjoitetaan, josta sinä koetat pitää herkkäuskoisen ja hyväluontoisen miehesi erillään?

— Älä nyt ole typerä, Gilbert, vastasi Anna aviovaimon suorasukaisuudella. — Mitä Lesliehin tulee, niin on hän mieletön pikku hölmö, ja sen minä totta totisesti saatan hänen tietoonsa.

Anna tapasi Leslien tuon pienen kodikkaan ullakkokamarin akkunan ääressä. Meren vahveneva ja heikkenevä kohina täytti koko huoneen. Leslie istui kädet ristissä kalpeassa kuutamossa — viehkeänä ilmiönä, jonka ryhdissä sentään oli syytöksen ja nuhteen ilme.

— Anna, sanoi hän hillityllä äänellä, — tiesitkö sinä, että Owen
Ford tulisi Neljään tuuleen?

— Tiesin kyllä, lapsukaiseni, vastasi Anna rohkeasti.

— Oi, olisit kertonut siitä minulle, huudahti Leslie kiihkeästi. — Jos olisin tiennyt sen, olisin lähtenyt tieheni — en olisi tahtonut jäädä tänne häntä tapaamaan. Sinun olisi pitänyt kertoa siitä minulle. Et ole menetellyt hienotunteisesti — Anna — etkä oikein.

Leslien huulet vapisivat — nähtävästi oli hermostunut itkukohtaus tulossa. Mutta Anna tyrskähti mitä sydämettömimpään nauruun, kumartui häntä kohden ja suuteli hänen ylöspäin kohotettuja, nuhtelevia kasvojansa.

— Leslie, sinä olet varmaankin oikein harvinaisen suuri tyhmyri — viehkeä ja suloinen tyhmyri. Kuvitteletko tosiaankin, että Owen on lähtenyt matkaan Tyyneltämereltä Atlantille halusta saada tavata minua? En myöskään luulisi, että ystävämme, täti Cornelia, on herättänyt hänessä niin hurjan ja äkillisen intohimon. Nuo surunvoittoiset kasvojenilmeesi joutavat siis pois — voit panna ne sievästi kokoon laventelissa säilytettäviksi — et tarvitse niitä enää. On ihmisiä, jotka voivat katsoa myllynkiven lävitse, jos siinä on kolo keskellä, mutta sinulla ei näy olevan sitä kykyä. Minulla ei tosin ole profeetan lahjoja, mutta uskallan kumminkin ennustella hiukan tulevaisuudestasi. Elämäsi raskas ja katkera osa on takanasi. Vastedes odottavat sinua onnellisen naisen riemut ja toiveet — joskin myös hiukan suruilla sekoitettuina — se on uskoni. Muistatko tuon onnea ennustavan Venuksen varjon, Leslie? Sinuun nähden se toteutui. Se vuosi, jolloin sen näit, tuotti sinulle elämän parhaan lahjan — rakkautesi Owen Fordiin. Mene nyt levolle ja nuku hyvin — enempää en sano.

Leslie noudatti määräystä siinä suhteessa, että hän paneutui levolle, mutta varsin epävarmaa on, nukkuiko hän myöskin hyvin. Tuskinpa hän lienee uskaltanut antautua avosilminkään unelmien valtaan. Elämä oli kohdellut Leslie parkaa niin pahoin — polku, jota hänen oli täytynyt vaeltaa, oli ollut niin kivinen ja ohdakkeinen, ettei hänen sydämensä voinut aueta niille toiveille, jotka kajastivat taivaanrannalla. Mutta hän lepäsi silmäillen tuota suurta tuikkavaa tähteä, joka valaisi lyhyen kesäyön, ja hänen silmänsä kävivät jälleen lempeiksi ja kirkkaiksi ja nuoriksi. Ja kun Owen Ford palasi seuraavana päivänä ja pyysi häntä mukaansa kävelyretkelle rantaan, ei hän kieltäytynyt noudattamasta tuota pyyntöä.