XXXVII.
NEITI CORNELIA JULISTAA HÄMMÄSTYTTÄVÄN UUTISEN.
Neiti Cornelia oli mukavassa kävelytahdissa vaeltaen tullut pieneen valkoiseen taloon eräänä helteisenä iltapäivänä, jolloin lahti kuvastui kuuman elokuun hiukan haalistuneessa sinessä ja punakeltaiset liljat kurottivat esiin muhkeat kupunsa, täyttääksensä ne sulalla auringon kullalla. Mutta neiti Cornelia ei tarkannut paljonkaan tuota jokapäiväistä näkyä — veltosti keinuilevia vesiä tai päivänpaistetta janoavia liljoja. Hän istui siinä kiikkutuolissa, joka hänestä tuntui mukavimmalta — kädet jouten sylissä — mikä oli varsin ihmeellistä. Hän ei ommellut, ei kehrännyt. Ei hän myöskään sanonut ainoatakaan pahaa sanaa miesväestä. Lyhyesti sanoen — neiti Cornelian puheesta puuttuivat tänään kaikki kirpeät käänteet, ja Gilbert, joka oli luopunut kalastusretkestänsä, jäädäksensä kotiin sitä kuuntelemaan, oli jo hiukan huolissaan. Mikähän vaivasikaan täti Corneliaa?
Alakuloiselta ei neiti Cornelia silti näyttänyt eikä synkältä, vaan ainoastaan hiukan miettiväiseltä. Väliin voi hänen olennossaan myöskin huomata jonkinmoista hermostuneisuutta, joka ei ollut ollenkaan hänen luontonsa mukaista.
— Missä Leslie on? kysyi hän — ilmeisesti ainoastaan jotakin kysyäksensä.
— Owen ja hän ovat menneet poimimaan vattuja Leslien talon takana olevasta metsästä, vastasi Anna. — He palaavat vasta illalliselle — jos silloinkaan.
— Ei, heidän kellonsa ovat viime aikoina ruvenneet jättäytymään huimaavasti jälkeen, sanoi Gilbert. — Minä puolestani käyskentelen täällä odotellen merkkejä ja ihmeitä — te naisväki voisitte varmaankin auttaa minut selville asioista, jos tahtoisitte. Mutta Anna, tuo velvollisuutensa unohtanut puoliso, ei halua sitä tehdä! Ehkäpä sinä auttaisit minua, täti Cornelia?
— En, poikaseni. Mutta kerron teille jotakin muuta, jatkoi täti Cornelia henkilön tapaan, joka rohkeasti ryhtyy vastenmieliseen tehtävään päästäksensä siitä sitten vapaaksi. — Tulin vartavasten siitä kertomaan. Minä menen naimisiin.
Anna ja Gilbert vaikenivat. Jos täti Cornelia olisi julistanut aikovansa mennä aallonmurtajalle heittäytyäksensä mereen, olisi tuo tiedonanto kenties ollut mahdollinen uskoa. Mutta nyt jutteli hän täysin mahdottomia. He odottivat siis vaieten. Ilmeisesti oli tuota puhetta katsottava äkillisen mielenhäiriön oireeksi.
— Te näytätte molemmat aikamoisen hämmästyneiltä, sanoi täti Cornelia myhähdellen mielissään. Vapauduttuaan tuosta uutisesta oli hän nyt jälleen ennallaan. — Arveletteko, että olen liian nuori ja kokematon mennäkseni avioliittoon?
— Hyvä täti Cornelia — tuo tuli niin odottamattomasti, sanoi Gilbert, koettaen tointua hämmästyksestä, joka hänet tosiaankin oli vallannut. — Olenhan kuullut sinun sanovan toistakymmentä kertaa, ettet sinä menisi naimisiin edes maailman hienoimman ja komeimman miehen kanssa, vaikka hänet tuotaisiin hopeatarjottimella ja voisit käsitellä häntä hopeapihdeillä.
— Nyt ei suinkaan ole kysymys maailman hienommasta ja komeimmasta miehestä, kuten sanoit. Tuo ei sovellu Marshall Elliottiin.
— Mitä — Marshall Elliottin kanssako täti menee naimisiin? huudahti
Anna.
Tuo uusi yllätys antoi hänelle takaisin hänen puhekykynsä, joka viime hetkinä oli ollut lamassa.
— Niin, tiedätkös. Olisin viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana voinut saada hänet milloin tahansa, jos vain olisin viitsinyt viitatakaan häneen… Mutta luuletko, että olisin halunnut mennä kirkkoon tuollaisen vaeltavan heinäauman kanssa?
— Ihmettä ja kummaa… Tämä on oikein hauskaa… Toivotamme sinulle oikein runsaasti onnea, sanoi Anna, hämillään ja päästä pyörällä sanoja tavoitellen.
Tuollaista tapahtumaa ei hän ollut tiennyt odottaa — ei konsanaan hänelle olisi pälkähtänyt päähän, että hän vielä saisi onnitella täti Corneliaa hänen aiotun avioliittonsa johdosta.
— Paljon kiitoksia — tiesinhän kyllä, että toivoisit minulle onnea, sanoi täti Cornelia. — Sinä olet ensimmäinen hyvistä ystävistäni, joka saa asiasta tiedon.
— Mutta kuinka ikävää, että menetämme sinut, rakas täti Cornelia, jatkoi Anna, joka tunsi käyvänsä hiukan alakuloiseksi ja hempeämieliseksi.
— Rakkaani, ette te minua menetä, rauhoitteli häntä neiti Cornelia. — Ethän toki luule, että asetun asumaan lahden tuolle puolen Crawfordien ja Mac Allisterien ja muun roskaväen sekaan? Ei tule kysymykseenkään. Marshall muuttaa minun luokseni. Olen niin vihoissani ja kyllästynyt kaikkiin noihin renkeihin. Tuo Jim Hastings, jonka sain tänä kesänä, on ehdottomasti pahin laatuansa. Hän voisi saattaa kenet tahansa ottamaan aviomiehen. Ajatteles vain — eilen hän kaatoi kumoon koko kirnuuksen, niin että oiva paksu; kermani valui yli pihan. Ja luuletko hänen välittäneen vähääkään siitä, että voi meni hukkaan? Vieläkös mitä, ei puhettakaan siitä. Hän vain nauroi typerää nauruansa ja sanoi: "Kerma on hyvää maalle"… Eikös olekin miehen tapaista tuo, että keksii sanoa sillä tavoin? Sellaisiahan ne ovat. Mutta minä sanoin hänelle, ettei minulla ole tapana lannoittaa takapihaani paksulla kermalla.
— Minäkin toivotan sinulle onnea kaikissa mahdollisissa muodoissa, täti Cornelia, sanoi Gilbert juhlallisesti. — Mutta, lisäsi hän, voimatta vastustaa kiusausta, Annan rukoilevasta katseesta huolimatta, — minä pelkään että kultainen vapautesi on nyt mennyttä kalua. Kuten tiedät, on Marshall Elliott mies puolestansa.
— Minä pidän miehestä, joka tietää mitä tahtoo, julisti täti Cornelia. — Amos Grant, joka aikoinaan juoksi minun kintereilläni, oli oikea akka. Hän ei suinkaan tiennyt, mitä tahtoi. Eräänä päivänä hän hyppäsi lammikkoon hukuttautuaksensa — niin, ei minun tähteni — ja ehdittyään onnellisesti vedenpinnan alle alkoi hän uida rantaan. Täytyy tosiaankin olla mies osoittaaksensa sellaista päättäväisyyden puutetta… Toista on Marshall Elliott — jos hän olisi päättänyt hukuttautua, olisi hän myöskin suorittanut sen kunnollisesti.
— Ja sitten hänellä lienee myöskin hyvin kiivas luonto — niin olen kuullut, jatkoi Gilbert.
— Eihän hän olisikaan Elliott, ellei niin olisi. Siitä olen hänelle kiitollinen. Tulee olemaan oikein suunnattoman virkistävää ärsyttää hänet oikein vihan vimmoihin. Miehen, joka helposti tulistuu ja silloin tekee mielettömyyksiä, voi saada mihin tahansa, hänen ehdittyään rauhoittua. Mutta mitä mahtaakaan miehelle, jonka tyyneyttä mikään ei voi häiritä?
— Tiedäthän, että hän on vasemmistolainen, täti Cornelia?
— Siinäpä se — muutoinhan ei hänen olisi tarvinnutkaan kulkea suurinta osaa elämästään elävänä ihmeenä. Eikä taida olla suuria toiveita, että saisin hänet käännytetyksi, sanoi neiti Cornelia hieman tyytymättömällä äänellä. — Mutta ainakin hän on presbyteriläinen. Saanen kaiketi tyytyä siihen.
— Menisitkö naimisiin hänen kanssaan, jos hän olisi metodisti, täti
Cornelia?
— En, siitä voit olla varma. Politiikka kohdistuu tähän elämään, mutta uskonto kumpaankin.
— Ja ajatteles, jos täti Cornelia kumminkin lopuksi tulee esiintymään kuolinilmoituksessa "jälkeenjääneenä".
— Enpä suinkaan. Marshall tulee elämään kauemmin kuin minä, siitä olen varma.
— Milloin häät pidetään? kysyi Anna.
— Kuukauden kuluttua. Morsiuspukuni tulee olemaan merensinistä silkkiä. Ja sitten halusin kysyä sinulta, arveletko, että minulla voisi olla huntu tuon merensinisen puvun kanssa? Olen aina ajatellut, että olisi niin hauskaa morsiamena olla huntu päässä. Marshall sanoo, ettei siinä hänen tietääksensä voi olla mitään estettä. Mutta miehillähän on yleensä niin huono arvostelukyky.
— Miksi ei sinulla voisi olla huntua, jos niin tahdot? sanoi Anna.
— No, kas, eihän toki kukaan tahdo kernaasti erota muista, sanoi täti Cornelia, joka ei ollut sanottavasti kenenkään kaltainen koko maan pinnalla. — Kuten sanottu, pitäisin paljon hunnusta. Mutta kenties se sopii ainoastaan valkoisen puvun kanssa yhteen? Rakkaani, sano suoraan, mitä ajattelet! Noudatan sinun neuvoasi.
— Luullakseni huntuja ei juuri käytetä muutoin kuin valkoisten pukujen kanssa, sanoi Anna, — mutta sehän on tykkänään makuasia, ja minun nähdäkseni herra Elliott on oikeassa, täti Cornelia. En näe mitään syytä, miksi sinä et panisi huntua, jos kernaasti tahdot sen tehdä.
Mutta täti Cornelia, joka tavallisesti aamupäivävierailuillaan oli puettuna ruskeakukkaiseen karttuuniseen aamupukuun, pudisti paheksuvasti päätänsä.
— Jos ei se ole yleisen tavan mukaista, en tahdo suinkaan pukeutua siihen, sanoi hän, omistaen hiljaisen huokauksen pettyneelle toiveellensa.
— Koska nyt olet päättänyt mennä aviosäätyyn, täti Cornelia, sanoi kujeilija Gilbert, — niin voin sanoa sinulle kolme oivaa sääntöä, jotka koskevat tapaa, miten aviomiestä on käsiteltävä. Isoäitini antoi ne ohjeiksi äidilleni hänen mennessään isäni kanssa avioliittoon.
— Luulisin tosin osaavani käsitellä Marshall Elliottia ilmankin sääntöjäsi, sanoi täti Cornelia. — Mutta annapa sentään kuulla!
— Ensi sääntö on: Saata hänet valtoihisi!
— On jo tehty. Edelleen!
— Toinen sääntö: Ruoki häntä hyvin.
— Kyllä. Paahtopaistilla ja lammasmuhennoksella. Entä sitten?
— Kolmas ja neljäs sääntö: Pidä häntä silmällä!
— Tuo oli tosi sana, sanoi neiti Cornelia ponnekkaasti.