II.
ANNA TEKEE KAUPPOJA.
Anna ajoi seuraavana iltapäivänä Carmodyyn toimittaakseen muutamia asioita kauppapuodeissa ja otti Diana Barryn mukaansa. Diana oli luonnollisesti Yhteiskuntaa parantavan yhdistyksen itseoikeutettu jäsen, ja molemmat tytöt puhuivat tuskin mistään muusta koko matkalla Carmodyyn ja sieltä takaisin.
— Ensimmäinen asia, josta meidän on huolehdittava, kunhan pääsemme alkuun, on käräjätuvan maalaaminen, sanoi Diana, kun he ajoivat Avonlean käräjätalon ohi, jokseenkin rappeutuneen rakennuksen, joka sijaitsi alhaalla laaksonnotkelmassa, kaikilta puolilta kuusten varjostamana.
— Se on aivan liian viheliäisen näköinen, ja sitä meidän täytyy koettaa hieman kohentaa, vieläpä jo ennen kuin yritämme taivuttaa herra Boulteria repimään hökkelinsä. Isä sanoo, että jos saamme hänet tekemään sen, niin — Ehkä hän antaa poikien tehdä sen, jos he lupaavat panna talteen laudanpätkät ja pilkkoa ne hänelle haloiksi, sanoi Anna toivehikkaana. — Meidän on pantava parastamme, emmekä saa olla kärsimättömiä alussa. Emme voi odottaa onnistuvamme kaikessa yhdellä kertaa. Ensin meidän täytyy kasvattaa yleistä mielipidettä, näetkös.
Diana ei ollut aivan varma siitä, mitä yleisen mielipiteen kasvattaminen merkitsi, mutta sehän kuului hienolta, ja hän oli sangen ylpeä kuuluessaan yhdistykseen, joka oli omaksunut sellaisen tarkoitusperän.
— Eilen illalla ajattelin jotakin, jota voisimme tehdä, Anna. Tiedäthän tuon kolmikulmaisen maakaistaleen, joka on juuri siinä, jossa Carmodyn, Valkorannan ja Newbridgen tiet yhtyvät? Se on kokonaan nuorten mäntyjen peittämä, mutta eikö olisi paljon hauskempaa raivata ne kaikki pois ja säilyttää vain molemmat kauniit riippakoivut, jotka siellä kasvavat?
— Mainiota! sanoi Anna iloisesti. — Ja sitten asetamme puupenkin koivujen alle. Ja kevään tultua laitamme kukkalavan sen eteen ja istutamme siihen krasseja ja pelargonioita.
— Vai niin — mutta sitten on meidän keksittävä joku keino pitääksemme rouva Sloanen lehmää loitolla kukkalavasta, niin ettei se syö suuhunsa krassejamme, nauroi Diana. — Nyt alan saada hieman aavistusta siitä, mitä tarkoitat yleisen mielipiteen kasvattamisella, Anna. — Katsohan, tuossa on Boulterin ukon talo! Onko koskaan nähty mokomaa harakanpesää! Ja aivan maantien vieressä! Vanha talo, jonka ikkunaruudut on lyöty rikki, saattaa minut aina ajattelemaan kuollutta, jonka silmät on kaivettu kuopistaan.
— Minun mielestäni vanhassa, hyljätyssä talossa on jotain hyvin alakuloista, sanoi Anna haaveillen. — Kuvittelen, että sen aina täytyy ajatella menneitä aikoja ja surra sitä, että sen ilo on haihtunut. Marilla on sanonut, että kauan sitten eleli tässä talossa suuri perhe, ja silloin se oli oikein kodikas kauniine puutarhoineen ja joka puolella kasvavine köynnösruusuineen. Se oli täynnä pikku lapsia ja naurua ja laulua, mutta nyt talo on tyhjä, ja tuuli vain huokailee ja vinkuu sen läpi… Kuinka yksinäiseksi ja surulliseksi se tunteneekaan olonsa! Ehkä ne palaavat jälleen jonakin kuutamoyönä — nuo kauan sitten eläneitten pienokaisten henget, ruusut ja laulut… Ja silloin voi vanha talo uneksia hetkisen olevansa jälleen nuori ja iloinen.
Diana pudisti päätään.
— Nykyään en enää milloinkaan kuvittele tuollaista.
Etkö muista, kuinka äiti ja Marilla olivat vihaisia, kun kuvittelimme aaveita Kummitusmetsään? Vielä tänäkin päivänä tuntuu minusta kaamealta mennä sinne hämärissä, ja jos alkaisin sepitellä sellaisia juttuja vanhasta Boulterin talosta, en uskaltaisi kulkea senkään ohi… Nuo lapset eivät muuten olekaan kuolleet. He ovat kasvaneet suuriksi ja voivat hyvin — ja yksi heistä on teurastaja… Ja kukat ja laulut eivät kaiketi liioin voi palata!
Anna tukahutti pienen huokauksen. Hän oli hellästi kiintynyt Dianaan, ja he olivat aina olleet hyviä tovereita. Mutta hän oli jo kauan sitten saanut tuta, että kun hän siirtyi mielikuvituksen maailmoihin, sai hän kulkea yksikseen. Sinne johti lumottu polku, jolle ei edes hänen rakkain ystävänsäkään voinut häntä seurata.
Ukonilma puhkesi tyttöjen ollessa Carmodyssa. Mutta se meni pian ohi, ja kotimatka oli aivan viehättävä pitkin puiden reunustamia teitä, missä sadepisarat kimaltelivat oksissa, ja pienten vihannoivien laaksojen läpi, joissa vettävaluvat sanajalat leyhkivät ilmaan ryydintuoksujaan. Mutta juuri kun he kääntyivät Vihervaaran tielle, huomasi Anna jotakin, joka turmeli täydellisesti häneltä maiseman kauneuden.
Oikealla heidän edessään levisi herra Harrisonin laaja, harmaanvihreä kaurapelto kosteana ja rehevänä, ja keskellä sitä hajasäärin, aina lihaviin, kiiltäviin kylkiin saakka sakean vihreän laihon peitossa ja tyynesti mulkoillen tyttöihin hiljalleen keinuvien kaurantähkien välitse, näkyi vaaleanruskea lehmä.
Anna päästi ohjakset ja nousi yhteenpuristetuin huulin ja ilmein, joka ennusti kaikkea muuta kuin hyvää märehtivälle lehmälle. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta hän kiipesi kiireesti alas toiselle vaununpyörälle ja hypähti ketterästi aidan yli, ennenkuin Diana oli ehtinyt käsittää, mikä oli tarkoituksena.
— Anna, tule takaisin! kirkui hän, niin pian kuin hän oli saanut takaisin puhekykynsä. — Sinähän pilaat pukusi tuossa märässä kaurassa — katsohan, minkälaisen likareunan jo olet saanut! Eikä ikimaailmassa hän kykene yksinään ajamaan tuota lehmää ulos. Minun täytyy tietysti mennä hänelle avuksi.
Anna porhalsi märän kauran läpi kuin mieletön. Diana hypähti sukkelasti kärryiltä alas, sitoi hevosen lujasti paaluun, kohotti kauniin kotikutoisen pumpulihameensa hartioilleen, kapusi aidan yli ja riensi mielettömän ystävättärensä jälkeen. Hän juoksi nopeammin kuin Anna, jota hidastutti raskas ja läpimärkä hame, ja saavutti hänet pian. Heidän taaksensa jäi tallattu tie, joka oli omiaan saattamaan herra Harrisonin epätoivon partaalle, kun hän ennemmin tai myöhemmin sai sen nähdä.
— Mutta Anna, pysähdy toki! läähätti Diana parka. — Olen aivan hengästynyt, ja sinä olet märkä aivan ihoon asti.
— Minun täytyy — saada pois — lehmä — ennenkuin — herra Harrison — näkee sen, puhkui Anna. — En välitä — vaikka — vaikka hukkuisin — kunhan — vain — saamme — sen tehdyksi.
Mutta vaaleanruskean lehmän mielestä ei näyttänyt olevan mitään syytä lähteä pois mehevältä laidunmaaltaan. Molemmat hengästyneet tytöt eivät olleet tulleet sitä kovinkaan lähelle, ennenkuin se teki täyskäännöksen ja laukkasi vastakkaiseen pellon laitaan.
— Älä laske sitä! huusi Anna. — Juokse, Diana pieni, juokse!
Diana juoksi kuin ei milloinkaan ennen. Anna pani myöskin parastaan, ja lehmä ilkimys juosta hölkytli ympäri peltoa kuin noiduttu. Diana arveli kaikessa hiljaisuudessa, että se olikin noiduttu. Kesti kokonaista kymmenen minuuttia ennekuin heidän onnistui päästä sen tielle ja ajaa se "hilan" läpi maantielle.
Ei maksa vaivaa kieltää, että Anna tällä hetkellä oli kaikkea muuta kuin lempeässä ja suopeassa mielentilassa. Eikä hän tullut paljoakaan iloisemmaksi nähdessään, että pienet kaksipyöräiset kärryt olivat seisahtuneet maantielle juuri aidan taakse. Kärryissä istuivat herra Shearer Carmodysta ja hänen poikansa ja molempien suu oli mitä leveimmässä irvistyksessä.
— Etköhän nyt mahtane katua, ettet myynyt lehmää minulle, kun halusin ostaa sen viime viikolla, virnisteli herra Shearer.
— Myyn sen nyt tällä hetkellä, jos haluatte sen saada, virkkoi sen tummanpunainen ja pörröinen omistajatar. — Saatte ottaa sen heti — tässä paikassa.
— Mainiota! Annan siitä kaksikymmentä dollaria, saman jonka tarjosin ennenkin, ja Jim voi ajaa sen suoraa päätä Carmodyyn. Se saa mennä kaupunkiin muun karjan mukana, jonka lähetän tänä iltana. Herra Reed Brightonista on jo kauan halunnut jerseylehmää.
Viisi minuuttia myöhemmin vaelsi Jim-poika lehmineen aivan rauhallisena pitkin ojanpiennarta, ja Anna, joka vastikään oli antanut loistavan esimerkin siitä, että päätös ja toiminta ovat naisella yhtä, ajoi pitkin Vihervaaran ylämäkeä kaksikymmentä dollaria kukkarossaan.
— Mitähän Marilla sanoo? tuumi Diana.
— Oh, siihen hän ei sekaannu, Dolly on minun oma lehmäni, ja me emme varmaankaan olisi saaneet kahtakymmentä dollaria enempää siitä huutokaupassa. Mutta, voi taivahan vallat, — jos herra Harrison katsahtaakaan kauraansa, hän paikalla huomaa, että lehmä on taas ollut siellä, ja minä kun annoin hänelle kunniasanani siitä, ettei sitä enää koskaan tapahtuisi! Hyvä, tämä on antanut minulle sen opetuksen, että on oltava varovainen kunniasanan antamisen suhteen, kun lehmät ovat kysymyksessä… Lehmään, joka voi hypätä yli tai murtautua meidän karsinamme aidan läpi — siihen totisesti ei ole luottamista.
Marilla oli mennyt tervehtimään rouva Lyndeä, ja kun hän tuli takaisin kotiin, tiesi hän kaikki tyyni Dollyn myymisestä ja sen poismenosta Jimin seurassa. Sillä rouva Lynde oli nähnyt suurimman osan kohtausta ikkunastaan ja arvannut lopun.
— Niin, voihan olla hyvä, että lehmä on mennyt menojaan, mutta kyllä sinä aina hätäilet niin tavattomasti ja teet kaiken ihan päätäpahkaa, Anna. Merkillinen elukka muuten, kun on voinut murtautua ulos karsinastaan! Se on varmasti puskenut irti muutamia lankkuja.
— En ole tullut katsoneeksi, sanoi Anna, mutta teen sen nyt. Merkillistä, ettei Martti vielä ole palannut! Varmaankin taas joku hänen tädeistään on ollut kuolemaisillaan. Minua melkein pelottaisi kuulua noin kuolevaiseen sukuun…
— Niin, Marttia ei löydä sieltä, minne hänet on pannut, se on varmaa, sanoi Marilla kuivasti.
Marilla oli juuri tarkastelemassa Annan kaupunkiostoksia, kun hän kuuli kimakan huudon takapihalta. Puoli minuuttia myöhemmin syöksyi Anna keittiöön, väännellen käsiään.
— Anna Shirley, mitä olet nyt saanut aikaan?
— Oi, Marilla, mitä minä teen? Tämä on ihan hirveätä! Ja kaikki tyyni on minun syytäni. Voi voi, minä en sitten ikinä opi ajattelemaan hiukkaakaan, vaan annan ymmärtämättömyyteni aina tehdä minulle kepposia!… Rouva Lynde on aina ennustanut, että minä ennemmin tai myöhemmin tulisin tekemään jotain kauheata, ja nyt olen sen tehnyt.
— Sinä olet vasta kärsivällisyyttä koetteleva tyttö, Anna. Mitä olet tehnyt?
— Myynyt herra Harrisonin lehmän — sen, jonka hän osti herra Belliltä — sen olen myynyt — karjakauppiaalle… Dolly seisoo karsinassa ja märehtii heinää, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
— Anna, sinä näet varmaankin unta!
— Niin, kunpa näkisinkin! Mutta minä olen kyllä niin hereillä kuin konsanaan, vaikka voisi luulla, että tämä on kamalaa kuumehourailua. Ja herra Harrisonin lehmä on Charlottetownissa tällä hetkellä. Oi, Marilla, luulin jo lakanneeni tuottamasta harmia itselleni ja muille, ja nyt olen kuitenkin joutunut pahimpaan kiikkiin, missä olen ollut koko elämässäni. Mihin nyt ryhdyn?
— En tiedä muuta neuvoa, kuin että sinun on mentävä puhumaan herra Harrisonin kanssa. Meidän täytyy tarjota hänelle omaa lehmäämme korvaukseksi, ellei hän tahdo ottaa rahoja. Meidän lehmämme on aivan yhtä kelvollinen kuin hänenkin.
— Tietysti hän on kauhean vihainen ja suuruksissaan tästä, huokasi
Anna.
— Se on kyllä luultavaa. Hänellä näyttää olevan ärtyisä luonne. Jos haluat, menen minä keskustelemaan hänen kanssaan.
— Ei toki, niin kehno en sentään ole, huudahti Anna. — Kaikki tämä on minun syyni, enkä totta tosiaan aio antaa Marihan joutua siitä kärsimään. Menen itse ja heti paikalla. Mitä pikemmin se on ohi, sitä parempi — oh, se tulee olemaan kauhea hetki…
Anna parka otti hattunsa ja kaksikymmentä dollariansa ja oli juuri ulos menossa, kun hän tuli katsahtaneeksi avoimesta ruokasäiliön ovesta sisään. Pöydällä oli pähkinätorttu, jonka hän oli leiponut juuri samana aamuna — erikoisen herkullinen näky, vaaleanpunaisella sokerilla kuorrutettu ja koristeltu halkaistuilla saksanpähkinöillä. Se oli aiottu perjantai-illaksi, kun Avonlean nuorisolla oli kokous Vihervaaralla Yhteiskuntaa parantavan yhdistyksen muodostamiseksi. Mutta mitäpä olivat yksinpä tällaisenkaan yhdistyksen jäsenet verrattuina niin julmasti vääryyttä kärsineeseen herra Harrisoniin?
Anna arveli, että tuon tortun pitäisi voida pehmittää minkä ihmisen sydän tahansa — semminkin tuollaisen vanhanpojan, jonka täytyi laittaa itse ruokansa — ja hän sulloi sen nopeasti pahvilaatikkoon. Hän aikoi tarjota sen herra Harrisonille rauhan- ja sovinnonantimena.
— Jos hän nimittäin suo minulle tilaisuuden sanoa mitään, ajatteli hän huolissaan kiivetessään portaan yli ja kulkiessaan oikotietä suoraan peltojen poikki, jotka levittäytyivät siinä niin kullanhohtoisina unelmoivan elokuun illan vienossa valaistuksessa. — Nyt tiedän, miltä tuntuu ihmisistä, jotka viedään mestauslavalle.