III.
HERRA HARRISONIN KOTONA.
Herra Harrisonin talo oli vanhanaikainen, matala, valkoiseksi rapattu rakennus, jonka takana oli sankka kuusimetsä.
Herra Harrison itse istui viiniköynnösten ympäröimällä verannallaan; hän oli paitahihasillaan ja veteli juuri iltasavujansa piipustaan. Kun hänelle selvisi, kuka oli tulossa polkua ylös, ponnahti hän penkiltä, pakeni saloon ja löi oven kiinni jälkeensä. Tämä käytöstapa oli vain epämiellyttävän hämmästyksen ilmaus, johon sekaantui hyvä annos häpeäntunnetta hänen eilisen kiivaan purkauksensa johdosta. Mutta se riisti kerrassaan sen vähäisen rohkeuden jäännöksen, joka oli jäljellä Annan sydämessä.
— Jos hän nyt jo on noin äkäinen, mitä sitten seuraakaan, kun hän saa kuulla, mitä minä olen tehnyt? ajatteli Anna puolittain epätoivoisena, ja sitten hän naputti ovelle.
Herra Harrison tuli kuitenkin avaamaan, hymyili hämillään ja pyysi häntä tulemaan sisään äänellä, joka oli hiljainen ja leppyisä, joskin hieman hermostunut. Piippunsa hän oli laskenut pois, ja nutun hän oli pannut ylleen; nyt hän tarjosi Annalle sangen kohteliaasti hyvin pölyisen tuolin, ja vastaanotto olisi kyllä tehnyt ehdottomasti miellyttävän vaikutuksen, ellei olisi ollut olemassa lörpöttelevää papukaijaa, joka ilkein, kullanhohtoisin silmin kurkisteli häkkinsä rautaristikkojen läpi. Anna oli tuskin ehtinyt istuutua, ennenkuin Inkivääri avasi nokkansa ja huusi:
— Mitä herran nimessä tuolla nokkahauella on täällä tekemistä?
Ei ollut helppo ratkaista, kumman kasvot olivat punaisemmat, herra
Harrisonin vai Annan.
— Älkää välittäkö papukaijasta, sanoi herra Harrison ja loi vihaisen silmäyksen Inkivääriin. — Se — se ei ymmärrä parempaa. Olen saanut sen veljeltäni, joka on merimies. Merimiehet eivät aina käytä hienointa kieltä, ja papukaijat ovat niin pahoja matkimaan.
— Niin, sen kyllä ymmärrän, sanoi Anna parka, joka oli kovasti tuskissaan ajatellessaan asiaansa.
Papukaija oli epäkohtelias, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta ei maksanut vaivaa näytellä loukkautunutta. Jos on juuri myynyt vieraan miehen lehmän tämän tietämättä siitä tai antamatta suostumustaan, niin saa pitää hyvänään, jos hänen papukaijansa lausuu joitakin vähemmän imartelevia asioita. "Nokkahauki" ei ollut kuitenkaan niin sävyisä ja lauhkea, kuin hän muuten olisi voinut olla.
— Olen tullut puhumaan teille jostakin, herra Harrison, sanoi hän päättäväisesti. — Se koskee — se koskee — tuota jersey lehmää.
— Varjelkoon, huudahti herra Harrison tuskastuneena, onko se nyt taas mennyt minun kauraani? No noh, no noh — eihän ole niin vaarallista, jos se on sattunut sen tekemään… Minä — minä olin kai hieman kiivastunut eilen, täytyy tunnustaa… Ei tee mitään, jos se on tehnyt sen.
— Ah, kunpa olisikin vain se kysymyksessä, huokasi Anna. — Mutta tämä on kymmenen kertaa pahempaa, En luule — Varjelkoon — ei se toki liene mennyt vehnäpeltooni?
— Ei, ei — ei vehnään… Mutta — Sitten se on mennyt kaalimaahan! Se on syönyt suuhunsa minun muhkeat kaalinkupuni, joita koko ajan olen aikonut näyttelyyn! Senkin vietävä!
— Se ei ole mennyt kaaliin, herra Harrison. Kerron teille kaikki tyyni — juuri sen vuoksi olen tullut tänne — mutta olkaa hyvä älkääkä keskeyttäkö minua! Se hermostuttaa minua niin kovin. Antakaa minun kertoa, mitä minulla on sanottavaa, ja vaietkaa, kunnes olen lopettanut — sitten kyllä puhutte suunne puhtaaksi, arvaan minä, lopetti Anna, mutta sentään vain ajatuksissaan.
— No nyt minä vain kuuntelen, sanoi herra Harrison hän piti todellakin sanansa. Mutta Inkivääri ei katsonut minkään vaikenemislupauksen häntä sitovan, vaan puuttui Pinomaa puheeseen "nokkahauki" huutoineen, kunnes Anna tunsi itsensä hyvin hämmentyneeksi ja onnettomaksi.
— Suljin eilen jerseylehmämme aitaukseen, jossa meillä on tapana lypsää. Aamulla menin Carmodyyn, ja kun ajoin takaisin, näin vaaleanruskean lehmän teidän kaurassanne, Diana ja minä hätistimme sen pois, ja te ette voi kuvitella, mikä työ siinä oli… Olin niin kauheasti väsyksissä ja menehtynyt ja märkänä ja vihoissani — ja samalla hetkellä ajoi herra Shearer ohi ja tarjoutui ostamaan lehmän. Myin sen paikalla hänelle kahdestakymmenestä dollarista. Siinä tein väärin. Minun olisi luonnollisesti pitänyt odottaa ja neuvotella Marillan kanssa. Mutta minä olen niin kauheasti taipuvainen hätiköimiseen — sen tietävät kaikki, jotka tuntevat minut… Herra Shearer otti lehmän heti mukaansa lähettääkseen sen iltajunalla.
— Nokkahauki! sanoi Inkivääri syvästi halveksivalla äänellä.
Silloin herra Harrison nousi, ja kasvoissa ilme, joka olisi säikäyttänyt jokaista muuta lintua paitsi papukaijaa, kantoi hän Inkiväärin häkin viereiseen huoneeseen ja sulki oven. Inkivääri ulisi, vinkui ja manasi ja käyttäytyi tavalla, joka täydellisesti oli sen maineen mukainen. Mutta huomatessaan olevansa yksin se vaipui juroon äänettömyyteen.
— Suokaa anteeksi ja jatkakaa, sanoi herra Harrison ja istuutui jälleen. — Merimies-veljeni ei saanut tuota lintua koskaan käyttäytymään ihmisiksi.
— Ajoin kotiin, ja juotuamme teetä menin karja-aitaukseen. Herra Harrison — Anna kumartui eteenpäin ja risti kätensä entiseen lapselliseen tapaansa, samalla kun hänen suuret harmaat silmänsä katsoivat rukoilevina herra Harrisonin neuvottomiin kasvoihin — oma lehmäni seisoi karsinassa. Se lehmä, jonka olin myynyt karjakauppiaalle, oli teidän.
— Varjelkoon! huudahti herra Harrison, ylen ällistyneenä tästä aavistamattomasta lopusta. — Sehän oli perin ihmeellinen tapaus!
— Oh, ei ole lainkaan mitään ihmeellistä siinä, että minä saan aikaan ikävyyksiä itselleni ja muille ihmisille, sanoi Anna nöyrästi. — Olen siitä tunnettu. Voisi kai otaksua, että minun olisi pitänyt päästä siitä tällä iällä — mutta älkää luulkokaan!… Herra Harrison, onko liian uskallettua toivoa, että annatte minulle anteeksi? Pelkään, ettei enää käy päinsä hankkia takaisin teidän lehmäänne, mutta tässä on teille ainakin sen hinta — tai saatte ottaa minun lehmäni sen sijasta, jos mieluummin haluatte sen. Se on oikein mainio lehmä. Enkä voi sanoin tulkita, kuinka pahoillani olen tästä kaikesta.
— No no, pikku neiti, ei puhuta siitä enää, sanoi herra Harrison ystävällisesti. — Se ei merkitse mitään — ei kerrassaan mitään… Kun onnettomuus on tullakseen, niin — Minä myöskin hätiköin sangen usein — teen ja puhun sellaista, mitä myöhemmin kadun. Mutta en mahda sille mitään, ja ihmiset saavat pitää hyvänään minut sellaisena kuin olen… Niin, sen vain sanon, että jos tuo kirottu lehmä olisi ollut näyttelykaalissani… Mutta sehän ei ollut siellä, joten ei ole tapahtunut mitään vahinkoa. Kiitos vain, otan kyllä teidän lehmänne sen sijasta, koska kumminkin haluatte päästä eroon siitä.
— Kiitoksia, hyvä herra Harrison! Olen niin iloinen, kun ette ole suutuksissanne. Pelkäsin kovasti, että vihastuisitte.
— Ja pelkäsitte kai aivan hirveästi, kun teidän täytyi tulla tänne kertomaan siitä minulle kaiken sen melun jälkeen, jonka nostin eilen — eikö totta? Mutta teidän ei pidä niin paljon välittää minun töistäni ja toimistani. Olen vanha äkäpussi, nähkääs, ja totuus julki — se on minun tunnuslauseeni — vaikka se hieman sorahtaisikin toisten ihmisten korvissa.
— Rouva Lynde sanoo myöskin aina totuuden, sanoi Anna, ennenkuin oli ehtinyt punnita sanojaan.
— Kuka? Rouva Lyndekö? Ette kai ikimaailmassa aio verrata minua tuohon kielikelloon! sanoi hera Harrison suuttuneena. — Hän ja minä — meitä ei toki voine mainita samana päivänä! Mitä tuossa laatikossa on?
— Kaakku, sanoi Anna viekkaasti. Iloissaan herra Harrisonin odottamattomasta suopeudesta hän tunsi elinvoimiensa nopeasti elpyvän. — Olen ottanut sen mukaani teille — arvelin, ettei teillä ehkä ole kovinkaan usein kaakkua.
— Ei, eihän toki, se on kyllä totta… Mutta olen hyvin ihastunut kaakkuun. Lausun todellakin sulimmat kiitokset… Se näyttää hyvältä päältä katsoen — toivottavasti se on samanlaista läpeensä. Hohhoi, nyt kelpaa herkutella!
— Se on varmasti hyvää, sanoi Anna iloisella itseluottamuksella. — Olen leiponut aikoinani kaakkuja, jotka eivät ole olleet hyviä, sen voi rouva Allan todistaa, mutta tämän suhteen ei ole mitään vaaraa. Tein sen oikeastaan Yhteiskuntaa parantavalle yhdistykselle, mutta voin tehdä sille uuden.
— Mutta pikku neidin on autettava minua sen syömisessä. Minä panen kattilan tulelle, että saamme kupin teetä. Maistuisikohan se?
— Saanko minä laittaa teen? kysyi Anna varovasti.
Herra Harrison naurahti hyväntuulisesti.
— Huomaan, ettei teillä ole paljon luottamusta minun teenlaittamiskykyyni. Mutta siinä erehdytte… Voin valmistaa niin hyvää teetä kuin konsanaan olette juonut. Mutta käykää käsiksi nyt vain! Onneksi satoi viime sunnuntaina, niin että meillä on yllin kyllin puhtaaksi pestyjä astioita…
Anna nousi ja ryhtyi heti toimeen. Hän huuhtoi teekannun monessa vedessä, ennenkuin hän pani siihen teen. Sitten hän lakaisi hellan harjalla ja kattoi pöydän. Kupit ja lautaset hän haki säiliöstä. Tämän säiliön tila kauhistutti häntä, mutta viisaasti kylläkin hän piti suunsa kiinni. Herra Harrison näytti hänelle, mistä hän hakisi leipää, voita ja persikkahillopurkin. Anna koristi pöydän puutarhasta poimimallaan kukkaviholla eikä ollut näkevinään pöytäliinan tahrapilkkuja.
Pian oli tee valmista, ja Anna huomasi istuvansa vastapäätä herra Harrisonia hänen oman pöytänsä ääressä. Anna kaatoi hänelle teetä ja pakisi hänen kanssaan vaivattomasti koulusta, hyvistä ystävistään ja tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän tuskin uskoi omien aistimiensa todistusta…
Herra Harrison oli tuonut Inkiväärin jälleen sisään sanoen syyksi, että lintu parka ikävystyi kauheasti. Anna, joka tunsi, että hän tällä hetkellä voisi antaa anteeksi kaiken ja kaikille, tarjosi sille kermaan kastetun sokuripalan. Mutta Inkiväärin tunteita oli syvästi loukattu, ja se torjui kaikki lähentelemisyritykset. Se istui äkeänä ja loukkaantuneena orrellaan ja pörrötti höyheniään, kunnes se näytti aivan suurelta viheriän ja kullan kirjavalta pallolta.
— Miksi sanotte sitä Inkivääriksi? ihmetteli Anna, joka piti nimistä, joilla oli merkitystä, ja jonka mielestä "Inkivääri" ei ollut sopusoinnussa sen koreitten värien kanssa.
— Merimiesveljeni se antoi sille tuon nimen. Hän oli aina niin ihastunut pikkupurkeissa säilytettyyn inkiväärihilloon. Tuo lintu ei ole minulle niinkään samantekevä, sen saatte uskoa… Sillä on luonnollisesti virheensä. Olen saanut niellä aika paljon harmia sen vuoksi, mutta otan sen tyynesti… Muutamat loukkaantuvat siitä, että se kiroilee, mutta en ole voinut saada totutetuksi sitä siitä pois. Olen koettanut — ja muut ihmiset myöskin. Muutamilla on ennakkoluuloja papukaijoihin nähden. Sehän on idioottimaista. Minä pidän niistä. Minulla on paljon seuraa Inkivääristä. Ei mikään voisi saada minua — luopumaan tuosta linnusta — ei mikään maailmassa, hyvä neiti.
Herra Harrison sinkautti viimeisen lauseen niin kiivaasti, kuin olisi hän epäillyt Annalla olevan joitakin salaisia aikeita kavaltaa Inkivääri häneltä. Mutta Anna oli alkanut pitää tuosta pienestä omituisesta ukosta, jonka oli niin vaikea pysyä yhdessä kohti, ja ennenkuin teenjuonti oli lopussa, he olivat oikein hyviä ystäviä. Herra Harrison tutustui lähemmin Yhteiskuntaa parantavaan yhdistykseen ja näytti taipuvaiselta antamaan sille hyväksymisensä.
— Sitä kannattaa kuulla! Jatkakaa te vain! Parannuksia tarvitaan totisesti vähän joka puolella tässä yhteiskunnassa — ihmisten keskuudessa myös.
— Oh, enpä juuri tiedä, sanoi Anna nopeasti.
Itselleen tai kaikkein läheisimmille ystävilleen voi hän kyllä myöntää, että Avonlealla ja sen asukkailla oli pienet epätäydellisyytensä, jotka muuten luonnollisesti olivat perin helposti poistettavissa. Mutta oli toista kuulla vasta seudulle muuttaneen "ulkoseurakuntalaisen", kuten ukko Harrisonin, istuvan siinä lausumassa arvostelevia mielipiteitä.
— Minun mielestäni Avonlea on viehättävä paikka, ja ihmiset samoin ovat hirmuisen miellyttäviä ja hauskoja, sanoi hän jonkun verran painokkaasti.
— Ohoh, luulenpa, että sieltä löytyy hieman pippuriakin, sanoi herra Harrison katsahtaen häntä vastapäätä oleviin tulipunaisiin poskiin ja moittiviin silmiin. — Se kuuluu kaiketi hiusten väriin! Kaikin mokomin, Avonlea on sangen hyvä paikka, muuten en olisi asettunut tänne; mutta tottahan teidänkin täytynee myöntää, että sitä haittaavat muutamat virheet?
— Ne vaikuttavat vain sen, että pidän siitä sitä enemmän, sanoi uskollinen Anna. — En pidä paikoista enkä ihmisistä, joilla ei ole mitään virheitä. Aivan virheetön ihminen on varmaankin hirveän ikävä. Rouva White sanoo, ettei hän ole koskaan tavannut virheetöntä ihmistä, mutta on kyllä kuullut kyllikseen puhuttavan eräästä sellaisesta — hänen miehensä ensimmäisestä vaimosta. Eikö teidän mielestänne olisi hyvin ikävää olla naimisissa miehen kanssa, jonka ensimmäinen vaimo olisi ollut mallikelpoinen joka suhteessa?
Vielä sietämättömämpää olisi olla naimisissa tuon virheettömän mallivaimon kanssa, huudahti herra Harrison osoittaen äkkiä sellaista kiihkeyttä, että se tuntui sangen vaikealta ymmärtää.
Teetä juotua Anna pyysi saada pestä kupit ja lautaset, vaikka herra Harrison vakuutti hänelle, että hän vielä tuli toimeen useita viikkoja ilman astiain pesua. Mieluimmin hän olisi tahtonut lakaista koko lattian, mutta luutaa ei näkynyt missään, ja häntä ei haluttanut kysyä missä sitä pidettiin. Olisihan voinut sattua, ettei sitä ollut olemassakaan.
— On hauskaa, jos silloin tällöin pistäydytte sisään juttelemaan, tuumi herra Harrison Annan sanoessa hyvästi.
— Mehän emme asu kaukana toisistamme, ja naapurisopu on hyvä asia. Tuo yhdistys, josta puhuitte, herättää todella hieman mielenkiintoani… Kuka tietää, mitä se voi saada aikaan. No, kenen kimppuun aiotte ensiksi hyökätä?
— Emme aiokaan nähdä vaivaa ihmisten suhteen — aiomme parantaa vain paikkoja, sanoi Anna ystävällisellä äänellä. Eihän vain ukko Harrisonilla ollut tarkoituksena pitää pilkkanaan heidän suunnitelmaansa?
Hänen mentyään istui herra Harrison ikkunassa ja katsoi hänen jälkeensä — tuota hentoa ja notkeata tyttöstä, joka kevein askelin sipsutti pellon yli laskevan auringon tummanpunaisessa hohteessa.
— Olen kärtyinen ja töykeä vanha karhu, sanoi hän ääneen, mutta jokin tuossa tyttölapsessa saattaa minut tuntemaan itseni elpyneeksi ja nuorentuneeksi — ja tämä tunne on niin miellyttävä, että tahtoisin mielelläni saada sen uudistetuksi silloin tällöin.
— Mitä tuolla nokkahauella on täällä tekemistä? vinkui Inkivääri uhkaavasti.
Herra Harrison heristi nyrkkiään papukaijalle.
— Senkin paatunut lintu, mutisi hän, melkein toivoisin, että olisin vääntänyt sinulta niskat nurin kun veljeni toi sinut kotiin… Olet kun oletkin saanut aikaan paljon kiusaa minulle…
Anna kiiruhti kotiin iloisin askelin ja kertoi heti seikkailunsa Marillalle. Tämä oli ollut hyvin huolissaan hänen pitkästä poissaolostaan ja oli juuri aikeissa lähteä ulos häntä etsiskelemään.
— Tämä on sentään oikein miellyttävä ja hyvä maailma, kun kaikki käy ympäri, päätteli Anna sangen tyytyväisin mielin. — Rouva Lynde valitteli taannoin, että kaikki oli niin vastahakoista — jos odottaa jotain hauskaa, tulee kaikesta pannukakku eikä mikään ole sellaista kuin luulee… Niin, sekin on ehkä totta. Mutta asiassa on toinenkin puoli. Ikävyydet eivät liioin aina ole niin vaikeita, kuin kuvitelemme — ne päättyvät usein paljon paremmin kuin olemme uskaltaneet toivoa… Nyt juuri iltapäivällä menin herra Harrisonin luo ja hätäilin hirveästi siitä, mitä minulla oli odotettavissa… Sen sijaan hän oli oikein kiltti, ja minulla oli melkein hauskaa hänen luonaan… Luulen, että meistä ajan oloon voi tulla oikein hyvät ystävät, jos vain molemmin puolin olemme hieman anteeksiantavaisia toisillemme… Missään tapauksessa, Marilla, en koskaan enää myy lehmää, ennenkuin tiedän, kenen se on. Ja papukaijoja en voi sietää!