IV.
ERILAISIA MIELIPITEITÄ.
Eräänä iltana auringon laskiessa seisoivat Jane Andrews, Gilbert Blythe ja Anna Shirley yhdessä aidan vieressä hiljaa humisevien kuusenoksien varjossa, juuri siinä, missä Koivukäytävä-niminen oikotie liittyi valtatiehen. Jane oli viettänyt iltapäivän Annan luona, joka nyt saattoi häntä kappaleen matkaa kotiin päin; aidan vieressä he olivat tavanneet Gilbertin, ja nyt kaikki kolme seisoivat puhellen tärkeästä huomispäivästä.
Sillä tämä huomispäivä oli syyskuun ensimmäinen, jolloin koulujen piti alkaa. Janen piti mennä Newbridgeen ja Gilbertin Valkorantaan.
— Teillä on kummallakin eräs etu minuun verrattuna, huokasi Anna. — Saatte opettaa lapsia, jotka eivät tunne teitä, mutta minun on opetettava omia entisiä koulutovereitani, ja rouva Lynde sanoo, etten varmastikaan saa aikaan mitään "respektiä", ellen heti alunpitäen ole hirveän "mahtava". Mutta minä en lainkaan usko, että opettajan on oltava "mahtava". Oi, kuinka vastuunalaista onkaan ohjata lapsia!
— Ei se käyne meiltä huonommin kuin muiltakaan, sanoi Jane tyynnytellen.
Janea ei rasittanut halu vaikuttaa erikoisen voimakkaasti ja syvästi oppilaisiinsa. Hän aikoi ansaita vuosipalkkansa, olla hyvissä väleissä koulun johtokunnan kanssa ja ehkä saada ystävällisen tunnustuksen koulun tarkastajalta. Pitemmälle ei hänen kunnianhimonsa tähdännyt.
— Pääasia on, että järjestys pysyy, ja saadakseen sen aikaan täytyy opettajan kaiketi olla aika ankara toisinaan. Elleivät minun oppilaani tottele, saavat he syyttää itseään.
— Mitä aiot tehdä?
— Antaa heille kelpo selkäsaunan tietysti.
— Ei, Jane, sitä et tarkoita, huudahti Anna kauhistuneena. — Jane, sitä et voisi tehdä!
— Totta kai, miksikäs en, jos he ansaitsevat sen, sanoi Jane hyvin varmalla äänellä.
— En koskaan voisi lyödä lasta, julisti Anna yhtä suurella varmuudella. — En usko ensinkään, että sillä keinoin voitetaan mitään. Neiti Stacy ei koskaan lyönyt ainoatakaan meistä ja kuitenkin istuimme hänen edessään kuin kynttilät! Herra Phillips sitävastoin, hän läimäytteli ja kävi kiinni aina ja alituisesti, ja saiko hän silti pidetyksi mitään järjestystä? E-ei, siitä se ei riipu. On parempia keinoja kuin tukistaminen ja korvapuustit. Minä koetan voittaa oppilasteni kiintymyksen, ja silloin he haluavat tehdä, mitä pyydän heiltä.
— Mutta jos he eivät tee siitä huolimatta? sanoi epäuskoinen Jane.
— No niin, missään tapauksessa en heitä lyö. Sillä en kuitenkaan voittaisi mitään. Jane, älä huoli lyödä lapsiasi, tekivätpä he mitä tahansa!
— Mikä on sinun mielipiteesi asiasta, Gilbert? kysyi Jane. — Etkö luule, että on muutamia lapsia, jotka todella tarvitsevat selkäsaunaa silloin tällöin?
— Eikö sinun mielestäsi ole sekä julmaa että raakaa lyödä lasta — lasta, olipa se sitten minkälainen tahansa? huudahti Anna kasvot punaisina mielenliikutuksesta.
— Niinpä niin, sanoi hitaasti Gilbert, joka epäröi, seuratako todellista vakaumustaan vaiko toivomustaan mukautua Annan ilmeiseen odotukseen, — asiaahan voidaan katsoa kahdelta puolelta… En luule, että on hyvä usein käyttää sitä rangaistusta, josta puhutte. Minä arvelen aivan kuin sinä, Anna, että on sopivampiakin keinoja käytettävissä, nimittäin tavallisissa tapauksissa — ruumiillista rangaistusta on käytettävä vain hätätilassa. Mutta toiselta puolen voi Janekin olla oikeassa; luulen, että välistä joutuu tekemisiin lasten kanssa, joihin ei pysty mikään muu, ei hyvä eikä paha, jotka siis jonkun kerran tarvitsevat selkäsaunaa ja joille se tekee hyvää. Ruumiillista rangaistusta viimeisenä hätäkeinona — se on oleva minun sääntöni.
Gilbert oli nyt koettanut tehdä oikeutta kummallekin väittelevälle ystävättärelle, ja seurauksena oli kuten tavallisesti — kumpikaan ei ollut tyytyväinen. Jane nytkäytti niskojaan.
— Minä läimäytän penikoitani heti kun he ovat ilkeitä. Se on yksinkertaisin ja mukavin keino saada heidät kilteiksi.
Anna loi Gilbertiin katseen, joka oli täynnä pettymystä.
— En koskaan lyö lasta, toisti hän lujalla äänellä. — Olen vakuutettu siitä, ettei se ole oikein eikä tarpeellista.
— Oletahan, että joku poika kiukuttelee ja äksyilee, kun käsket hänen tekemään jotakin, sanoi Jane.
— Silloin jätän hänet koulun loputtua jälkeen muista ja puhun ystävällisesti, mutta varmasti hänen kanssaan, sanoi Anna. — Jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää, kun vain osaa sen kaivaa esiin. Opettajan velvollisuus on houkutella se esiin ja kehittää sitä. Niin sanoi kasvatusopin opettajamme seminaarissa meille, senhän kyllä muistat. Luuletko saavasi houkutelluksi jostakin lapsesta hyvän esille lyömällä sitä? Et varmastikaan.
— Etkö lainkaan aio rangaista lapsia, kun he käyttäytyvät huonosti? kysyi Gilbert.
— Kyllä, siihen on kaiketi pakko, vaikka hirveän ikävää se tulee olemaan. Annan heille jälki-istuntoa tai panen heidät nurkkaan tai määrään heidät kirjoittamaan niin ja niin monta riviä.
— Et kai aio rangaista tyttöjä asettamalla heidät istumaan poikien viereen, sanoi Jane pisteliäästi.
Gilbert ja Anna katsoivat toisiinsa ja hymyilivät hieman hämillään.
Kerran oli sattunut, että Anna oli rangaistukseksi saanut istua
Gilbertin vieressä, ja sen seuraukset olivat olleet sekä ikäviä että
pitkällisiä.
— Hätä keinon keksii, sanoi Anna filosofisesti heidän erotessaan.
Anna meni takaisin Vihervaaralle Koivukäytävää pitkin, joka lepäsi varjoisana, suhisevana ja sanajalkojen tuoksun täyttämänä, Orvokkien laakson läpi ja ohi "Kuiski, kuiski, pajun", jossa auringonsäteet leikkivät piilosilla toistensa kanssa lehvien alla — kaikki rakkaita paikkoja, joille hän ja Diana olivat antaneet nimet kauan sitten. Hän kulki hitaasti, nautti metsän ja niityn ihanuudesta ja tähtien valaisemasta kesäillan hämystä ja pohti samalla niitä uusia velvollisuuksia, jotka hän ottaisi hartioilleen huomispäivästä alkaen. Kun hän tuli Vihervaaran pihalle, tunkeutui rouva Lynden kuuluva ja tähdellinen ääni avoimesta keittiön ikkunasta.
— Rouva Lynde on tullut tänne antaakseen minulle hyviä neuvoja huomispäivän varalta, ajatteli Anna vetäen suunsa pieneen irvistykseen, mutta luulen olevan parasta pitää varansa! Hänen hyvät neuvonsa ovat kuin pippuria — erinomaisia pienissä annoksissa, mutta epämiellyttävän ärsyttäviä suurina määrinä. Juoksen sen sijaan tieheni juttelemaan hetkiseksi herra Harrisonin kanssa.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin Anna kävi herra Harrisonia tervehtimässä tuon surullisen hauskan lehmäjutun jälkeen. Hän oli ollut siellä monena iltana, ja hän ja tuo ihmeellinen erakko olivat nyt hyvin hyviä ystäviä, vaikka oli tosin hetkiä, jolloin Annasta tuo "suorasukaisuus", josta hän itse oli niin ylpeä, oli hiukan kiusallista. Inkivääri katseli häntä yhä epäluuloisin silmin eikä koskaan jättänyt tervehtimättä häntä tuolla pilkallisella "nokkahauki"-huudolla.
Herra Harrison oli turhaan koettanut kitkeä linnustaan tätä rumaa tapaa hypähtämällä sukkelasti paikaltaan joka kerta kun näki Annan tulevan ja huutamalla:
— Varjelkoon — tuossa taas tulee tuo herttainen pikku tyttö! — tai jotain yhtä imartelevaa. Mutta Inkivääri äkkäsi heti hänen tarkoituksensa eikä mennyt loukkuun. Anna ei koskaan saanut tietää, kuinka monta kohteliaisuutta herra Harrison sanoi hänestä hänen selkänsä takana — Annan läsnäollessa hän visusti piti ne omina tietoinaan.
— Vai niin, te olette ollut ulkona metsässä ja taitellut vitsoja huomiseksi, tervehti hän, kun Anna nousi hänen eteisenportaitansa.
— E-en toki, sen voin vakuuttaa, sanoi Anna harmistuneena. Hän oli erinomainen leikinlaskun esine, siksi että hän otti kaikki asiat niin syvällisen vakavasti. — Vitsaa ei koskaan tule näkymään minun koulussani, herra Harrison. Karttapuikko minulla luonnollisestikin täytyy olla, mutta sitä käytän ainoastaan osoittamiseen.
— Niin niin, viivoitinhan kelpaa myöskin pahimmissa tapauksissa.
— Ei siihen mitä te tarkoitatte. En aio koskaan lyödä oppilaitani.
— Siunaa ja varjele, huudahti herra Harrison teeskentelemättömän hämmästyksen vallassa, kuinka te sitten menettelette pitääksenne heitä aisoissa?
— Pidän heitä aisoissa voittamalla heidän kiintymyksensä, herra
Harrison.
— Se ei vetele, sanoi herra Harrison, se ei lainkaan vetele, Anna. "Jos säästät vitsaa, niin pilaat lapsen", sanotaan. Kun minä kävin koulua, löylytti opettaja minut joka ainoa päivä, sillä hän sanoi, että ellen aivan vastikään ollut tehnyt mitään konnankoukkua, niin suunnittelin varmasti paraillaan jotain uutta.
— Tavat ovat muuttuneet teidän kouluajoistanne, herra Harrison.
— Mutta ei ihmisluonto. — Muistakaa minun sanoneeni — nulikoita ei koskaan saa pysymään siivolla, ellei ole vitsaa ulottuvilla. Se on sula mahdottomuus.
— Aion ainakin ensin koettaa, vastasi Anna, jolla oli hyvin luja tahto ja joka piti kiihkeästi kiinni vakaumuksestaan.
— Tepä olette aika jääräpää, arveli herra Harrison.
— No niin? saammehan nähdä. Jonakin kauniina päivänä
te ihan raivostutte — ihmiset, joilla on tuollainen tukanväri, ovat hyvin pikavihaisia — silloin unohdatte kaikki kauniit mielipiteenne ja pieksätte koko joukon järjestään… Te olette muuten aivan liian nuori osataksenne opettaa — aivan liian nuori ja lapsellinen.
Siitä oli kuitenkin seurauksena, että Anna sinä iltana meni hyvin apeilla mielin ja masentuneena levolle. Hän nukkui huonosti ja oli niin kalpea ja juhlallinen aamiaispöydässä seuraavana aamuna, että Marillaa huolestutti ja hän laittoi hänelle kupin kiehuvan kuumaa seljateetä. Anna joi sen kärsivällisesti pienin siemauksin, vaikkei hän voinutkaan ymmärtää, mitä hyötyä seljateestä saattoi olla. Kunpa se olisi ollut jotakin taikajuomaa, joka olisi kyennyt antamaan hänelle ikää ja viisautta — silloin olisi Anna tyhjentänyt sitä vaikka litran silmää räpäyttämättä.
— Marilla, ajatteles, jos en kykenisikään opettajaksi!
— Se ei käy selville heti yhdestä päivästä, ja sinullahan on monta päivää edessäsi, sanoi Marilla. — Sinun vikasi on siinä, Anna, että toivot voivasi opettaa noille lapsille kaikkea auringon alla, ja luulet heti voivasi kitkeä heistä pois virheet. Ja ellet siinä onnistu, luulet, ettet kykene mihinkään.