V.

OPETTAJANEIDIN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ.

Kun Anna tänä aamuna saapui kouluun — ensi kertaa hän oli kulkenut Koivukäytävää näkemättä ja kuulematta sen ihanuutta — oli kaikki rauhallista ja hiljaista.

Edellinen opettajatar oli totuttanut lapset istumaan kunnollisesti paikoillaan hänen sisään tullessaan, ja kun Anna astui koulusaliin, tapasi hän somia rivejä aamunraikkaita kasvoja ja kirkkaita, uteliaita silmiä. Hän ripusti hattunsa naulaan ja asettui sitten oppilaittensa eteen kaikessa hiljaisuudessa toivoen, ettei hän olisi niin pelokkaan ja typerän näköinen, kuin hän tunsi olevansa, ja etteivät he huomaisi, kuinka hän vapisi.

Hän oli istunut valveilla lähes kahteentoista edellisenä iltana ja saanut kokoon kyhätyksi pienen sievän puheen, jolla hän aikoi tervehtiä oppilaitaan koulun alkajaisiksi. Hän oli muovaillut ja parannellut sitä sangen suurella vaivalla ja oli opetellut sen ulkoa. Se oli sangen hyvä puhe, ja siinä oli useita oikein hyviä ajatuksia molemminpuolisesta avusta ja vakavasta pyrkimyksestä saavuttamaan tietoja. Ainoa vika oli, ettei hän muistanut nyt siitä sanaakaan…

Ajan kuluttua, joka tuntui hänestä olevan vuoden pituinen — itse asiassa se kesti kymmenen sekuntia — sanoi hän laimealla äänellä:

— Olkaapa kilttejä ja ottakaa Raamattunne esille! — jonka jälkeen hän hengästyneenä vaipui tuolille sen hälinän ja pulpettien kansien paukkeen suojassa, joka nyt seurasi. Lasten lukiessa värssyjään koetti Anna koota harhailevia ajatuksiaan ja mittaili samalla silmillään tuota pientä pyhiinvaeltajajoukkoa, jonka hän nyt johtaisi pitkälle vaellusmatkalle.

Useimmat heistä hän tunsi sangen hyvin. Hänen omat luokkatoverinsa olivat lopettaneet koulunsa viime vuonna, mutta muut olivat nauttineet opetusta hänen kanssaan yhdessä, paitsi ensimmäinen valmistava luokka ja kymmenkunta lasta, joitten vanhemmat hiljakkoin olivat muuttaneet Avonleaniin. Luonnollisestikin he voivat olla samanlaisia visapäitä kuin muutkin — mutta toiselta puolen voisi ehkä olla joku nerokin heidän joukossaan… Tämä ajatus vaikutti sanomattoman kannustavasti.

Anthony Pye istui itsekseen eräällä reunapaikalla. Hänellä oli tummat ja jurot pikku kasvot ja hän tuijotti Annaan mustissa silmissään vihamielinen ilme. Anna päätti heti voittaa tuon pojan kiintymyksen ja koota hehkuvia hiiliä Pyen perheen pään päälle.

Toisessa nurkassa istui muuan vieras poika yhdessä Arty Sloanen kanssa, pieni pilttinen, joka oli sangen terhakan näköinen pikku nykerönenineen, kesakkoisine kasvoineen ja suurine vaaleansinisine silmineen, joita ympäröivät vaaleat silmäripset. Se oli luultavasti Donnellin poika, ja kasvojen yhdennäköisyydestä päättäen istui hänen sisarensa käytävän toisella puolen Mary Bellin vieressä.

Anna tuumaili minkälainen äiti tytöllä oli, kun hän voi lähettää hänet kouluun sillä tavoin puettuna. Tytöllä oli yllään haalistunut vaaleanpunainen, runsaasti pitsitetty silkkileninki, tuhraantuneet valkeat vuohennahkakengät ja silkkisukat. Hänen punaisenkeltainen tukkansa oli koottu äärettömäksi joukoksi sotkuisia ja törröttäviä kiharoita, joita koristi valtainen, vaaleanpunainen nauharuusuke, suurempi kuin itse pää. Ilmeestä päättäen hän oli erittäin tyytyväinen olemukseensa.

Kalpea pieni olento, jonka pehmoinen, silkinhieno vaaleanruskea tukka laskeutui tasaisina laineina olkapäille, oli varmaankin Annetta Bell, otaksui Anna. Hänen vanhempansa olivat hiljakkoin muuttaneet asuntoa, niin että he olivat joutuneet Avonlean koulupiiriin. Kolme kalvakkaa pikku tyttöä, jotka istuivat lähekkäin saman pulpetin ääressä, olivat varmasti Cotton-nimisiä, eikä voinut olla epäilystäkään siitä, että tuo pikku kaunotar, jolla oli pitkät ruskeat kiharat ja mantelinmuotoiset silmät ja joka loi kiemailevia katseita Jack Gillisiin Uuden Testamenttinsa laidan yli, oli Prillie Rogerson, jonka isä äskettäin oli mennyt uusiin naimisiin ja noutanut Prillien kotiin isoäidin luota Graftonista.

Eräs pitkä, kömpelö tyttö, joka istui seinänvierustalla ja jolla tuntui olevan enemmän käsiä ja jalkoja kuin hän tarvitsi, antoi Annalle jonkunverran ihmettelyn aihetta. Myöhemmin hän sai tietää, että hänen nimensä oli Barbara Shaw ja että hän oli tullut asumaan erään sukulaisen luo Avonleaniin. Sittemmin hän teki myöskin sen huomion, että jos Barbaran joskus onnistui kulkea käytävää ulos kompastumatta omiinsa tai jonkun muun jalkoihin, piirsivät hänen toverinsa suuren ristin seinälle tuon harvinaisen tapauksen kunniaksi.

Mutta kun Annan katse osui sen pojan silmiin, joka istui etupenkillä suoraan häntä vastapäätä, kävi omituinen pieni vavistus hänen lävitseen, ikäänkuin hän todellakin olisi löytänyt neronsa… Hän tiesi, että tämän täytyi olla Paul Irving ja että rouva Rakel Lynde kerrankin oli ollut oikeassa ennustaessaan, että hän olisi erilainen kuin muut Avonlean lapset. Vielä enemmänkin — Anna huomasi heti, että hän erosi kaikista muistakin lapsista, ja että sielu, joka oli hänen oman sielunsa läheistä sukua, katseli häntä vastaan noista hyvin tummista sinisistä silmistä, jotka niin luottavaisesti olivat häneen suunnatut.

Hän tiesi, että Paul oli kymmenvuotias, mutta hän ei näyttänyt enempää kuin kahdeksanvuotiaalta. Hänellä oli kauneimmat pikku kasvot, mitä hän koskaan oli nähnyt millään lapsella — piirteet olivat niin hennot ja hienostuneet ja niitä ympäröi ruskea, kiharainen hiuspilvi. Punaiset ja täyteläiset pikku huulet kaartuivat kauniisti ja synnyttivät hymyillessä poskiin pienet kuoppaset.

Hänellä oli hiljainen, vakava ja miettiväinen ilme, ikäänkuin hänen sielunsa olisi koko joukon vanhempi kuin hänen ruumiinsa. Mutta kun Anna hymyili hänelle lempeästi, tuli vakavan ilmeen sijalle kiitollisuutta ja ymmärtämystä ilmaiseva hymy, joka näytti valaisevan ja kirkastavan koko hänen olemuksensa. Ja tämä hymy, joka tuntui niin vapaalta ja luonnolliselta, että se oli melkein itsetiedoton, ilmaisi jo harvinaisen hienoa ja hellätunteista persoonallisuutta. Tämän pikaisen hymynvaihdon kautta olivat Anna ja Paul tulleet ikuisiksi uskollisiksi ystäviksi, ennenkuin he vielä olivat sanaakaan vaihtaneet.

Päivä kului kuin unessa. Anna ei koskaan jälestäpäin voinut sitä selvästi palauttaa mieleensä. Hänellä oli melkein sellainen tunne, että opettamassa ei ollutkaan hän, vaan joku toinen. Hän kuulusteli läksyt ja järjesteli lukuja ja muodosteli kirjoitusharjoituksia aivan koneellisesti. Lapset käyttäytyivät sangen hyvin; vain pari kertaa hänen oli pakko "koveta".

Morley Andrews joutui kiinni siitä, että hän ajeli "kesyä" heinäsirkka-nelivaljakkoa edestakaisin pulpetinkannellaan. Morley sai seisoa häpeämässä opettajapöydän edessä tunnin ajan, ja — rangaistus, joka hänestä oli paljon tehokkaampi — Anna anasti hänen heinäsirkkansa. Hän sulloi ne laatikkoon, ja kotimatkalla hän päästi ne vapaaksi Orvokkien laaksossa. Mutta Morley luuli sekä silloin että aina edelleen, että opettaja otti ne mukaansa kotiin ja piti ne huvitellakseen itse niillä joutohetkinään.

Toinen syntinen oli Anthony Pye, joka kaatoi viimeiset pisarat pullosta, joka sisälsi vettä kivitaulua varten, Aurelia Clayn selkään. Anna otti Anthonyn syrjään ja puhui hänelle, mitä voitiin vaatia nuorelta mieheltä, jolla oli sekä pään että sydämen sivistystä — siis gentlemannilta — ja hän teroitti tarkoin, että sellaisilla ei ole milloinkaan tapana kaataa vettä kenenkään ihmisen niskaan. Hän tahtoi, että kaikista hänen pojistaan tulisi gentlemanneja, sanoi hän.

Hänen pieni luentonsa oli sekä ystävällinen että liikuttava, mutta valitettavasti se ei tehonnut Anthonyyn vähääkään. Hän kuunteli Annaa äänettömänä, kasvojen ilme edelleen yhtä jurona, ja kun hän sai mennä, vihelteli hän uhmaillen. Anna huokasi, mutta lohdutti itseään sillä, ettei Roomaa rakenneta yhdessä päivässä. Täytyi ilmeisesti ottaa aikaa myöskin voittaakseen Pyen kiintymyksen. Itse asiassa voitiin kyllä olla eri mieltä siitä, tokko kellään Pyellä oli lainkaan olemassakaan mitään kiintymyksen tunnetta lahjoitettavana, mutta Annalla oli hyviä toiveita Anthonyyn nähden, josta varmastikin voisi tulla oikein hauska poika, kun hän vain jättäisi ruman tapansa näyttää jurolta ja nyrpeältä.

Kun opetus oli lopussa ja lapset olivat menneet, vaipui Anna väsyneenä tuolilleen. Hänen päätään särki, ja hän tunsi ihmeellistä masentumista. Hänellä ei ollut mitään todellista syytä tuntea pettymystä ja alakuloisuutta, sillä mitään pahempaa onnettomuuttahan ei ollut tapahtunut. Mutta Anna oli tällä hetkellä hyvin väsynyt ja taipuvainen uskomaan, ettei hän koskaan tulisi pitämään opettamisesta. Ja kuinka kauheata olisikaan tehdä sellaista, jota kohtaan tuntee vastenmielisyyttä joka ikinen Jumalan päivä, — niin, vaikkapa, vaikkapa nelisenkymmentä vuotta?…

Anna oli kahden vaiheilla, istuako saman tien itkemään itkunsa vaiko odottaa, kunnes oli päässyt rauhaan pieneen valkeaan suojaansa kotona. Ennenkuin hän oli ehtinyt tehdä lopullisen päätöksensä, kuului korkeitten korkojen tepsutusta ja silkin kahinaa ulkoa holvikattoisesta eteisestä, ja Anna huomasi äkkiä katsovansa silmästä silmään naista, jonka ulkomuoto muistutti herra Harrisonia. Hän oli hiljattain nähnyt erään hyvin "puetun" naisen muutamassa Charlottetownin kauppapuodissa ja sanonut kotiin tultuaan hänen pukuaan kaikkine siihen kuuluvine lisäkkeineen "hullun ompelijattaren viimeiseksi ajatukseksi".

Vastatullut prameili vaaleansinisestä kesäsilkistä tehdyssä leningissä, joka oli poimutettu, reunusteltu ja koristeltu ruusukkeilla joka kohdasta, mihin vain oli mahdollista sovittaa liehuke, "viistolaskos" tai nauhasolmu. Päässä hänellä oli suunnattoman suuri valkea chiffonihattu, jota peitti kolme pitkää, mutta melkoisesti suoristunutta kamelikurjensulkaa. Vaaleanpunainen harso, jossa oli runsaasti suuria mustia pilkkuja, riippui hatunreunalta olkapäille kuin esirippu ja laskeutui pitkin hänen selkäänsä kahtena leveänä liehuvana nauhana. Hänellä oli niin paljon koruja kuin yksi ainoa, keskikokoinen nainen suinkin voi ripustaa ylleen, ja hyvin väkevä hajuveden tuoksu leijaili hänen ympärillään.

— Olen rouva Donnell — rouva H. B. Donnell, julisti tämä loistava ilmiö, ja tulen puhumaan teille eräästä asiasta, josta Clarice Almira kertoi minulle tullessaan tänään kotiin päivälliselle. Se vaikutti minuun todellakin erittäin epämiellyttävästi.

— Sehän oli ikävää… sopersi Anna, kykenemättä muistamaan aamupäivätunneilta mitään erityistä tapahtumaa, joka olisi ollut Donnellin lapsien yhteydessä.

— Clarice Almira sanoi minulle, että te äänsitte meidän nimemme Donnell. Tahdon sanoa teille, neiti Shirley, että nimemme on äännettävä Donnell — korko viimeisellä tavulla. Toivottavasti muistatte sen vastedes.

— Kyllä koetan, vastasi Anna, jolla oli täysi työ pidättäessään nauruaan. — Tiedän omasta kokemuksestani, että on hyvin harmillista nähdä nimensä kirjoitettavan hullusti, ja vielä pahempaa tietenkin on kuulla lausuttavan se väärin.

— Se on totta. Edelleen kertoi Clarice Almira, että te sanotte poikaani Jacobiksi.

— Hän sanoi minulle nimensä olevan Jacob, selitti Anna.

— Minun olisi pitänyt arvata se, sanoi rouva H. B. Donnell äänellä, joka ilmaisi, että ei kannattanut odottaa hienotunteisuutta nykyajan turmeltuneen sukupolven lapsilta. — Sillä pojalla on niin hirveän alhainen maku, neiti Shirley. — Kun hän syntyi, tahdoin antaa hänelle nimen Saint Clair — sehän kuuluu hyvin ylhäiseltä, eikö totta? Mutta hänen isänsä tahtoi itsepintaisesti, että hänen nimekseen pantaisiin Jacob setänsä mukaan. Minä annoin myöten siksi, että Jacob setä oli rikas vanhapoika. Mutta mitä arvelette, neiti Shirley? Kun viaton poikamme oli viisivuotias, julkesi Jacob-setä itse mennä naimisiin, ja nyt hänellä on kolme omaa poikaa. Oletteko koskaan tavannut mokomaa kiittämättömyyttä? Samalla hetkellä, jolloin hääkutsukortti tuli taloon — hänellä oli otsaa lähettää meille kutsukortti, neiti Shirley — sanoin minä: "ei kiitos, tästä lähtien saa Jacob mennä menojaan". Siitä päivästä alkaen olen sanonut poikaani Saint Clairiksi, ja Saint Clairiksi on häntä nimitettävä. Hänen isänsä sanoo häntä edelleen Jacobiksi, ja poika itse on aivan käsittämättömästi mieltynyt tähän arkipäiväiseen nimeen. Mutta Saint Clair on hänen nimensä ja Saint Clairiksi häntä on sanottava kuolinpäiväänsä saakka. Olettehan niin hyvä ja painatte sen mieleenne, neiti Shirley? Kiitos! Sanoin Clarice Almiralle, että olen varma siitä, että se oli vain väärinkäsitys, joka kyllä korjautuisi, kun asia selitetään. Siis: Donnell, korko viimeisellä tavulla ja Saint Clair — ei millään ehdolla Jacob. Muistattehan nyt sen! Kiitoksia paljon.

Kun rouva H.B. Donnell oli kahissut tiehensä, lukitsi Anna koulutalon oven ja meni kotiin. Mäen alapuolella hän tapasi Paul Irvingin Koivukäytävän luota. Poika ojensi hänelle vihkosen pieniä somia villiorkideoja, joita Avonlean lapset sanovat "niittyliljoiksi".

— Olkaa hyvä, neiti! Löysin nämä herra Wrightin suolta, sanoi hän hämillään, ja palasin takaisin antaakseni ne neidille… Arvelin, että ehkä pitäisitte niistä, ja sitten — hän kohotti suuret, kauniit silmänsä häneen — pidän niin paljon neidistä.

— Kiitos, ystäväiseni! sanoi Anna ja otti nuo tuoksuvat yrtit vastaan.

Ikäänkuin tuon pikku pojan ystävälliset sanat olisivat olleet voimakas loitsu — niin väistyivät alakuloisuus ja väsymys hänen mielestään ja toivo kumpusi hänen sydämessään kuin kirkas suihkulähde. Kevein askelin jatkoi hän matkaansa Koivukäytävää pitkin, ja orkideojen vieno tuoksu lehahteli hänen ympärillään siunauksen tavoin.

— No, kuinkas kävi? uteli Marilla.

— Kysykää kuukauden kuluttua, niin ehkä voin antaa vastauksen… Nyt se on minulle mahdotonta — en tiedä — olen vielä liian lähellä sitä. Aivoni tuntuvat olevan hieman sekaisin, on kuin kaikki ajatukset olisivat tulleet paksuiksi ja sekaviksi… Ainoa, mistä olen varma, että todellakin olen jotain saanut aikaan tänään, on se että olen opettanut Cliffie Wrightille minkä näköinen A-kirjain on. Sitä hän ei ennen tiennyt. Jotakin kuitenkin! Etsivä henki on johdatettu polulle, joka voi johtaa sekä Shakespeareen että Miltoniin.

Myöhemmin tuli rouva Lynde tuoden uutta rohkaisua. Tuo kunnon rouva oli seisonut vahdissa veräjällä ja pysäyttänyt koululapset kysyäkseen heiltä, miltä heistä uusi opettajatar tuntui.

— Ja joka ainoa heistä sanoi, että he pitivät hurjan paljon sinusta,
Anna — paitsi Anthony Pye. Hän ei sanonut, se täytyy myöntää.
Hän sanoi: "Äh, ei hän kelpaa mihinkään! Ei mikään neiti kelpaa!"
Sellainen on Pyen todistus. Mutta älä välitä siitä, Annaseni.

— En, en todellakaan aio välittää, sanoi Anna tyynesti, ja saan kyllä Anthony Pyen voitetuksi puolelleni ennemmin tai myöhemmin. Kärsivällisyys ja ystävällisyys voittavat aivan varmaan hänet.

— Voihan aina toivoa, sanoi Rakel rouva hyväntahtoisesti. — Mitä Donnellin eukkoon tulee, niin en minä tule antamaan hänelle korkoa lopputavulle. Nimi on Donnell, ja on aina ollut. Tuo ihminen on suuruudenhullu, juuri se hän on… Hänellä on mopsikoira, jonka nimi on Prinssi, ja se syö pöydässä perheen kanssa posliinilautaselta. Minä kauhistuisin tuomiopäivää, jos olisin hänen vaatteissaan. Thomas sanoo, että Donnell itse on sekä kunniallinen että aikaansaapa mies, mutta missä hänen terve järkensä oli, kun hän valitsi itselleen mokoman vaimon?