VI.
KÄYNTEJÄ PERHEISSÄ.
On eräs syyskuun päivä Prinssi Edvardin saarella. Raikas tuuli puhaltaa hiekkakumpujen yli merenrannalta; pitkä punainen tie kiemurtelee peltojen ja metsämaitten läpi, milloin kaartaen sankan kuusimetsikön ympäri, milloin reunustaen nuorta vaahteraryhmää, jonka juurilla kasvaa tuuheita, töyhdön kaltaisia sanajalkoja, milloin sukeltaen laaksonpohjaan, jossa puro kuohahtaa esiin metsästä ja piiloittautuu jälleen sen kätköihin, milloin paistattaen päivää loistavassa auringonpaahteessa kultapiiskujen ja savunsinisten asteriryhmien välillä. Ilmassa sirisevät tuhansien ja taas tuhansien heinäsirkkojen, syksyn pikku soittoniekkojen äänet. Lihava pieni ponihevonen lönkyttää pitkin tietä. Sen takana istuu kaksi tyttöä uhkuen ylitsekuohuvaa riemua, jonka nuoruus ja elämänilo lahjoittavat.
— Oi, tämä on päivä paratiisin ajoilta, eikö totta, Diana? Ja Anna huokasi pelkästä autuudesta — Oli kuin olisi ilmassa asustanut joku taikavoima… Katsoppas purppuraa tuolla laaksonpohjassa, Diana! Ja tunnetko kaadettujen mäntyjen tuoksua! Se tulee pienestä aurinkoisesta notkelmasta, jossa herra Eben Wright on kaatanut aidanseiväspuita. On suloista elää tällaisena päivänä, mutta pihkan ja havun tuoksu — se on ihan taivaallista… Tätä tuoksua lienee taivaassa, sehän on havupuiden sielu…
— Kultaseni, eihän puilla ole sieluja, sanoi proosallinen Diana. — Mutta havuntuoksu on todellakin ihanaa hengittää. Minäpä teen itselleni liinakankaisen pieluksen ja ompelen siihen viheriän mallin ja täytän sen havuilla. Sinä voit tehdä itsellesi samanlaisen, Anna.
— Niin, luulenpa tekeväni — käytän sitä, jos joskus otan pienen päivällislevon. Silloin varmaankin uneksin olevani metsänneito… Mutta tällä hetkellä olen erittäin tyytyväinen ollessani Anna Shirley, Avonlean opettajaneiti, ja ajaessani pitkin maantietä tällaisena ihanana päivänä.
— Niin, päivä on suloinen, mutta asia, jonka vuoksi olemme matkassa, ei ole niinkään suloinen, huokasi Diana. — Kuinka maailmassa voi päähäsi pälkähtää tarjoutua "parantelemaan" tätä tietä, Anna? Täällä asuvat melkein kaikki Avonlean kiukkuisimmat ja töykeimmät ihmiset, ja he tulevat varmaankin kohtelemaan meitä tunkeilevina kerjäläisinä. Tämä on kaikkein pahin tie.
— Juuri siksi olen sen valinnutkin. Gilbert ja Fred olisivat luonnollisesti ottaneet tämän tien, jos olisimme pyytäneet heitä. Mutta näetkös, Diana, tunnen olevani vastuussa A.Y.Y:stä, koska juuri minä keksin sen aluksi, ja sentähden arvelen, että minun on otettava niskoilleni epämiellyttävin tehtävä. Sinä pääset sanomasta sanaakaan karhuille ja riivinraudoille — minä huolehdin koko keskustelusta — siihen olen minä kuin luotu, sanoisi varmaankin rouva Lynde… Toistaiseksi hän ei vielä tiedä, hyväksyäkö yhdistyksemme vaiko ei, mutta jos se menestyy, niin tulee hän kyllä sanomaan, että hän on kaiken aikaa pitänyt tätä tuumaa hyvin järkevänä…
Sillä Avonlean Yhteiskuntaa parantava Yhdistys oli nyt valmis tosiasia. Gilbert oli puheenjohtaja, Fred Wright varapuheenjohtaja, Anna Shirley kirjuri ja Diana Harry rahastonhoitaja. "Parantajat", kuten heitä nimitettiin lyhyyden vuoksi, kokoontuivat joka toinen viikko jonkun jäsenen kotona. Lähdettiin siitä, että heillä tänä myöhäisenä vuodenaikana tuskin oli toiveita saada toimeen monia parannuksia, mutta he aikoivat suunnitella ensi kesän sotaretkeä, koota ja pohtia ajatuksia, lukea ja itse kyhätä esitelmiä ja, kuten Anna jo oli sanonut, kasvattaa ja kohottaa yleistä mielipidettä.
Kuului luonnollisesti joitakin paheksuvia ääniä ja — mikä koski "parantajiin" paljon kipeämmin — sangen runsaasti leikinlaskua ja pilaa uuden yhdistyksen johdosta. Herra Elizah Wright väitti, että paljon sopivampi nimi olis Liehittelyklubi. Rouva Hiram Sloane vakuutti kuulleensa, että parantajat aikoivat muokata kaikki ojanpientareet ja istuttaa neilikoita ja leukoijia niin pitkältä kuin tietä riitti… Herra Levi Boulter valisti naapureitaan kertomalla, että parantajat aikoivat pyytää jokaista Avonlean asukasta repimään talonsa alas ja rakentamaan sen jälleen piirustusten mukaan, jotka yhdistys oli tutkinut ja hyväksynyt. Herra James Spencer lähetti sellaisia terveisiä, että hän toivoi, että he olisivat hyviä ja tasoittaisivat kirkkomäen, joka oli liiaksi työläs hänen vanhoille jaloilleen. Eben Wright uskoi Annalle, että parantajien pitäisi koettaa saada vanha Josiah Sloane ajamaan partansa ja yleensä esiintymään hieman siistimpänä.
Herra Lawrence Bell sanoi, että hänen oli kai valkaistava navettarakennuksensa, ellei vähempi riittäisi, mutta hän ei aikonut ripustaa valkeita verhoja navetan ikkunoihin. Herra Spencer kysyi Clifton Sloanelta, eräältä "parantajalta", joka ajoi maitoa Carmodyn meijeriin, oliko totta, että jokaisella perheellä täytyi olla ensi kesänä hehkupiirroksiset ja käsin maalatut ja koruommelluin tyynyin varustetut lypsyjakkarat…
Huolimatta — tai ehkäpä, sellainenhan on ihmisluonto — johtuen kaikesta tästä, tunsi yhdistys olevansa mitä pirteimmissä voimissa ja kävi rohkeasti käsiksi siihen ainoaan parannukseen, jonka se voi saada aikaan tänä syksynä.
Toisessa kokouksessa, joka pidettiin rouva Barryn vierashuoneessa, ehdotti Oliver Sloane, että aloitettaisiin keräys uuden pärekaton laittamiseksi käräjätaloon ja sen uudelleen maalaamiseksi, ja ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen, jonka sihteeri huolellisesti merkitsi pöytäkirjaan. Senjälkeen asetettiin komitea, jonka puheenjohtajaksi tuli neiti Jane Andrews, ja tämä komitea jakoi työn — tai paremminkin sanoen maantiet. Annan ja Dianan tehtäväksi tuli "muokata" kaikkien Newbridgen tien varrella olevien talojen asukkaat; Gilbertin ja Fredin tuli samaa tarkoitusta varten ottaa Valkorannan tie ja Janen ja Gertie Pyen Carmodyn tie.
— Sillä asian laita on niin, selitti Gilbert Annalle, kun he kulkivat yhdessä kotiin kummitusmetsän läpi, että sen tien varrella asuvat kaikki Pyet, ja he eivät totisesti anna ropoakaan, ellei joku heidän omaisistaan kisko sitä heistä irti.
Seuraavana lauantaina lähtivät Anna ja Diana matkaan. He ajoivat sen tien päätekohtaan, joka oli uskottu heille ja menivät taloihin kotimatkalla. Ensimmäiset, joiden luo he poikkesivat, olivat "Andrewsin tytöt".
— Jos Catherine on yksin, silloin ehkä saamme jotakin, mutta jos
Eliza on kotona, niin ei tule rahtuakaan.
Eliza oli kotona — mitä suurimmassa määrässä — ja oli tavallista tuimemman näköinen. Eliza neiti oli niitä ihmisiä, jotka tekevät sellaisen vaikutuksen, että elämä todella on murheen laakso, ja että hymyileminen — nauru ei ole edes mainitsemisen arvoinen — on aivan tarpeetonta ja moitittavaa lihasten ponnistusta. Andrewsin tytöt olivat olleet tyttöjä kunnianarvoisat viisikymmentä vuottaan ja heillä näytti olevan kaikki edellytykset pysyä sellaisina elämänsä loppuun saakka. Väitettiin, ettei Catherine vielä ollut menettänyt kaikkea toivoa, mutta Eliza, joka oli synnynnäinen pessimisti, ei ollut koskaan toivonutkaan. He asuivat pienessä ruskeassa mökissä Mark Andrewsin pyökkimetsän laidassa. Elizalla oli tapana valittaa, että kesäinen helle oli siellä hirveä, mutta Catherine sanoi, että mökki oli hyvin hyvässä suojassa talven myrskyiltä. Eliza ompeli ruutuja tilkkumaltoon, ei siksi että mattoa olisi tarvittu, vaan aivan yksinkertaisesti pannakseen vastalauseen niitä kevytmielisiä pitsejä vastaan, joita Catherine virkkasi. Eliza kuunteli otsa rypyssä, Catherine hymyillen, kun tytöt tekivät selkoa asiastaan. Tosin nyrpisti Catherine suutaan ja näytti nololta ja rikolliselta, joka kerta kun hän kohtasi Elizan katseen, mutta seuraavassa hetkessä palasi hymy.
— Jos minulla olisi seteleitä tuhlata, sanoi Eliza ärtyisesti, sytyttäisin ne tuleen ja nauttisin koreasta liekistä — mutta käräjätaloon en antaisi niitä, en ropoakaan. Mitä hyötyä tuosta rakennuksesta on — ellei mahdollisesti teidän tapaisillenne nuorille kokousten pitämis- ja peuhaamispaikkana, silloin kun teidän olisi paljon parempi olla kotona ja nukkua vuoteissanne.
— Eliza kulta, nuorten on toki hieman huviteltava, väitti sisar.
— Se ei liene tarpeen. Me emme vetelehtineet missään huoneustoissa ollessamme nuoria. Mutta nyt on maailman loppu tulossa.
— Sinun on katsottava asioita hieman valoisammalta puolen,
Eliza-sisko.
— Ei ole mitään valoisaa puolta.
— Onhan toki — varmasti on, huudahti Anna, joka ei äänettömänä voinut kuunnella noin kerettiläistä lausuntoa. — Täällähän on päinvastoin monta valoisaa puolta, neiti Andrews. Maailmassa on ihana elää.
— Sinä tulet kyllä toiselle päälle, kun olet saanut koetella sitä yhtä kauan kuin minä, vastasi Eliza neiti kylmästi, ja silloin ehkä sinäkin olet kadottanut halun parantaa sitä. Kuinka voi äitisi, Diana? Varjelkoon, kuinka hän onkaan huonontunut viime aikoina. Hän näyttää kauhean heikolta. Ja kuinka kauan kestää, kunnes Marilla tulee umpisokeaksi, Anna?
— Lääkäri arvelee, etteivät hänen silmänsä huonone, jos hän on hyvin huolellinen ja varovainen, vastasi Anna hieman epävarmasti.
Eliza ravisti päätään.
— Oh niin, kyllä tuo tunnetaan! Niin lääkärit aina sanovat pitääkseen potilasraukan mieltä toivehikkaana. Minä heittäisin kaiken toivon, jos olisin hänen kengissään. On varminta aina valmistua pahimpaan.
— Mutta eikö meidän pitäisi myöskin valmistua parhaimpaan? sanoi Anna rukoilevalla äänellä. — Ovathan toisen mahdollisuudet niin yhtä suuret kuin toisenkin.
— Ei minun kokemukseni mukaan, ja minulla on takanani viisikymmentä seitsemän vuotta, mutta sinulla vasta kuusitoista, vastasi Eliza. — Vai niin, joko menette? Niin, toivottavasti uusi yhdistyksenne estää Avonlean vierimästä pitemmälle kaltevaa pintaa pitkin, mutta suuria toiveita minulla ei ole.
Anna ja Diana olivat kiitollisia saadessaan poistua ja ajoivat tiehensä niin nopeasti kuin heidän lihavat poninsa kykenivät laukkaamaan. Kun he kääntyivät pyökkimetsän laidassa olevasta mutkasta, näkyi lyhyt paksu pikku olento tulevan juosten pellon yli, innokkaasti viitaten heille. Se oli Catherine Andrews, joka oli juossut oikotietä mäkeä ylös, ja hän oli niin hengästynyt, että hän tuskin kykeni puhumaan. Mutta hän painoi kaksi kirkasta hopearahaa Annan käteen.
— Tässä saatte minulta avustusta käräjätalon maalaukseen, läähätti hän. — Olisin halusta antanut teille koko dollarin, mutta en uskalla ottaa enemmän munarahoista, sillä silloin Eliza huomaisi sen. Olen oikein huvitettu yhdistyksestänne, ja luulen että tulette saamaan aikaan sangen paljon hyvää Näen asiat valoisalta puolen. Siihen on pakko, koska asun yhdessä Elizan kanssa. Nyt minun täytyy kiiruhtaa takaisin, ennenkuin hän kaipaa minua — hän luulee minun olevan kanoja ruokkimassa. Niin, olkoon onni myötänne ja hellittäkööt ihmiset kukkaronsa nauhoja… Älkää välittäkö siitä, mitä Eliza sanoi. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja tulee paremmaksi — se on aivan varmaa.
Sitten seurasi Daniel Blairin talo.
— No niin, nyt kaikki riippuu siitä, onko hänen vaimonsa kotona vai ei, sanoi Diana, kun he ajaa hölkyttivät syväraiteista tietä pitkin. — Jos hän on kotosalla, emme saa kuparilanttiakaan. Ihmiset väittävät, ettei Dan Blair saa leikata tukkaansakaan pyytämättä häneltä lupaa, ja hän on hirveän säästäväisen luontoinen, lievimmin sanottuna… Hän sanoo, että hänen on pakko niin kitsastella voidakseen välistä esiintyä oikein ylellisenä… Mutta rouva Lynde väittää, ettei tuo "välistä" tule koskaan.
Myöhemmin illalla Anna kertoi Marillalle, mitä he olivat kokeneet
Blairin perheen luona.
— Sidoimme hevosen, ja sitten naputimme keittiön ovelle. Ketään ei tullut, mutta ovi oli auki, ja kuulimme ruokasäiliössä olevan jonkun, joka murisi ja sadatteli kauheasti. Emme voineet erottaa sanoja, mutta Diana sanoi, että hän voi aina kuulia äänestä, kun joku kiroilee… Sitä en ikinä voi uskoa herra Blairista, joka on aina niin kiltti ja sävyisä, mutta ehkä hän oli joutunut kiusaukseen kiroilla, sillä voiko Marilla ajatella — kun mies pahanen tuli meidän luoksemme, oli hän punainen kuin pioni, ja hiki valui pitkin hänen kasvojaan, ja lisäksi hänellä oli yllään vaimonsa suuri ruskea pellavaesiliina. "En saa yltäni tätä viheliäistä vehjettä", sanoi hän, "sillä nauhat ovat menneet solmuun, enkä minä kykene katkaisemaan niitä, niin että neidit saavat olla hyviä ja suoda minulle anteeksi."
Sanoimme "oh, kaikin mokomin, sitähän ei huomaakaan!" ja astuimme sisään ja istuuduimme. Herra Blair istuutui hänkin ja väänteli esiliinaa, niin että hän sai sen selkäänsä, ja sitten hän pyöritti sen mytyksi, mutta oli niin nolon ja onnettoman näköinen, että minun kävi oikein sääliksi, ja Diana sanoi, että hän pelkäsi meidän tulleen sopimattomaan aikaan. "Ei mitenkään — kuka sellaista ajattelisi!" sanoi herra Blair — hän on nykyisin aina niin kohtelias — "minulla on vain hiukan kiire — olin totta puhuen juuri laittamassa itseäni kuntoon vatkatakseni kaakkua. Eukkoni sai tänään sähkösanoman, että hänen sisarensa Montrealista tulee tänään iltana, ja hän on mennyt asemalle häntä vastaan, ja minulle hän sanoi, että minun pitäisi laittaa teekaakku kuntoon… Hän kirjoitti minulle reseptin ja sanoi joukon asioita suullisesti, mutta ne ovat totisesti menneet mielestäni… Tässä on kirjoitettuna: 'mausteita maun mukaan!' Se on helposti sanottu. Kenen maun? Kuinka tiedän, onko minun makuni samanlainen kuin toisten? Tässä minulla on sekä kanelia että vaniljaa ja muskottikukkaa — panen kai teelusikallisen kutakin lajia, niin ovat kaikki tyytyväisiä." Niin, Marilla, sillä tavoin hän sanoi.
Oh, kuinka minua säälitti tuo mies parka, joka seisoi siinä esiliina edessään ja oli olevinaan keittäjätär. Olen kuullut puhuttavan aviomiehistä, jotka ovat tohvelin alla, ja tässä oli kai loistava esimerkki!… Minulla pyöri kielellä sanoa: "Herra Blair, jos annatte avustusta käräjätaloon, niin sekotan teille taikinan." Mutta sitten minusta tuntui, että olisi aivan sydämetöntä tuolla tavoin asettaa puukko hänen kurkulleen, niin että minä tarjouduin hämmentämään hänen kaakkunsa ilman minkäänlaisia ehtoja. Marilla voi uskoa, että hän tuli iloiseksi! Hän sanoi, että hänellä oli ollut tapana itse leipoa leipänsä ennen naimisiin menoaan, mutta kaakun hän arveli olevan hänelle ylivoimaista… Ja kuitenkaan hän ei mitenkään tahtonut, että hänen vaimonsa tulisi pettyneeksi ja vihastuisi kotiin tultuaan.
Hän hankki minulle toisen esiliinan, ja Diana vatkasi munan, ja minä hämmensin taikinaa. Herra Blair juoksi ympäri ja haki mitä tarvittiin. Hän oli aivan unohtanut esiliinansa, ja hänen juostessaan se liehui hänen jälessään. Sitten hän sanoi, että paistamisesta hän kyllä voisi itsekin huolehtia — sitä hän oli ennenkin tehnyt — ja sitten hän pyysi saada nähdä keräyslistamme ja merkitsi puolestaan neljä dollaria. Niin että palkkamme saimme joka tapauksessa… Mutta vaikkei hän olisi antanut senttiäkään, olisi minusta aina tuntunut, että olimme harjoittaneet oikeata kristillistä armeliaisuutta auttaessamme häntä. —
Seuraava pysähdyspaikka oli Teodor Whiten koti. Ei Anna eikä Diana ollut koskaan käynyt siellä, ja he olivat vain hyvin vähän tuttuja rouva Whiten kanssa, joka ei nauttinut vierasvaraisuuden mainetta. Menisivätkö he taloon suurta tietä vaiko keittiön tietä?
Kun he juuri olivat kuiskaillen neuvottelemassa tästä, ilmestyi rouva White eteisen rappusille syli täynnä sanomalehtiä, Ne hän asetti nopeasti toisen toisensa jälkeen eteisen lattialle ja portaille, ja sitten hän jatkoi matkaansa, jättäen jälkeensä vanhoista sanomalehdistä muodostuneen pikku-polun aina ällistyneitten vieraittensa jalkojen juureen saakka.
— Saanko pyytää, että pyyhkisitte hyvin jalkanne ruohoon ja sitten kulkisitte näitä sanomalehtiä pitkin, sanoi hän huolestuneen kiihkeästi. — Olen juuri lakaissut kaikki lattiat enkä halua, että sisään tuodaan mitään likaa… Tie on aika tavalla likainen eilisen sateen jälkeen.
— Uskallappas vain nauraa! kuiskasi Anna varottaen, kun he varovasti astelivat levitettyjä sanomalehtiä pitkin, — Ja pyydän ja rukoilen sinua, Diana, älä katso minuun, mitä hän sanoneekin, sillä silloin en voi pysyä vakavana.
Sanomalehtipolku vei eteisen poikki ja somaan vierashuoneeseen, jossa ei ollut ainoatakaan tahrapilkkua. Anna ja Diana istuutuivat varovasti lähimmille tuoleille ja esittivät asiansa. Rouva White kuunteli heitä kohteliaasti ja keskeytti heitä vain kahdesti, toisella kertaa ajaakseen pois seikkailuhaluisen kärpäsen, toisella poimiakseen pienen ruohonkorren, joka oli pudonnut matolle Annan hameesta.
Anna tunsi itsensä sekä rikolliseksi että onnettomaksi, mutta rouva White merkitsi kaksi dollaria ja maksoi rahat heti — "estääkseen meitä tulemasta uudelleen", sanoi Diana, kun he menivät tiehensä.
Rouva White oli jälleen koonnut sanomalehdet, ennenkuin he olivat ehtineet irroittaa hevosen veräjästä, ja kun he ajoivat ulos pihasta, näkivät he hänet täydessä vauhdissa luuta kädessä eteisessä.
— Olen aina kuullut sanottavan, että rouva White on maailman puhtauttarakastavin nainen, ja tästä hetkestä lähtien uskon sen, sanoi Diana ja päästi kauan pidättämänsä naurun valloilleen.
— Olen iloinen siitä, ettei hänellä ole lapsia, sanoi Anna juhlallisesti. — Ajatteles, kuinka suunnattoman onnettomia nuo pienet raukat olisivat!
Spencerin perheen luona saattoi talon rouva heidät alakuloiselle mielelle sanomalla jotain pahaa jokaisesta Avonlean ihmisestä. Herra Thomas Boulter kieltäytyi antamasta mitään, syystä että käräjätaloa, kun se rakennettiin kaksikymmentä vuotta takaperin, ei sijoitettu juuri sille paikalle, jota hän oli puoltanut. Rouva Ester Bell, joka oli näköjään kuin itse terveys, käytti puoli tuntia kaikkien kipujensa ja kärsimystensä kuvaamiseen ja jätti surullisena puoli dollaria — oli yhtä hyvä tehdä se nyt kuin myöhemmin, sillä ensi vuonna tähän aikaan hän olisi jo makaava haudassa…
Tylyimmän vastaanoton he saivat kuitenkin Simon Fletcherin luona. Kun he ajoivat pihalle, näkivät he kahdet kasvot, jotka katsoivat heihin eteisen ikkunasta. Mutta vaikka he naputtivat ja odottivat kärsivällisesti ja uutterasti, ei kukaan tullut avaamaan. Ja kaksi hyvin harmistunutta ja kiihtynyttä tyttöä ajoi tiehensä pihalta. Yksinpä Annakin tunnusti, että hän alkoi menettää rohkeutensa.
Mutta sitten vaikeni jälleen. Useissa taloissa, joissa asui Sloanen suvun eri perheitä, he saivat runsaita avustuksia, ja tiuskimisilta he onneksi säästyivät. Viimeinen paikka, jossa he kävivät, oli Robert Dicksonin ja sijaitsi Tumman, päilyvän aallokon yli vievän sillan luona. Siellä he jäivät teetä juomaan, vaikka olivat niin lähellä kotia. Mutta he eivät uskaltaneet vastata kieltävästi rouva Dicksonille, jonka sanottiin hyvin helposti loukkaantuvan.
Kun he istuivat siellä, tuli vanha Whiten mummo heitä tervehtimään.
— Olen ollut juuri Lorenzon luona, kertoi hän. — Hän on tällä hetkellä Avonlean ylpein mies. Mitä arvelette! Seitsemän tyttöä heillä on ennestään — mutta nyt on sinne vain muutama tunti sitten tullut vankka pikku poika.
Anna heristi korviaan, ja kun he ajoivat pois, sanoi hän:
— Nyt ajan suoraa päätä Lorenzo Whiten luo.
— Mutta hän asuu Valkorannan tien varrella ja kovin kaukana meistä, väitti Diana. — Sitäpaitsi hän on Gilbertin ja Fredin alueella.
— He eivät mene sinne ennenkuin ensi lauantaina, ja silloin on liian myöhäistä, sanoi Anna hyvin varmasti.
— Silloin on ensi ihastus ehtinyt laimeta. Lorenzo White on suunnattoman itara, mutta juuri nyt hän merkitsee kuinka paljon hyvänsä. Emme saa laiminlyödä sellaista kultaista tilaisuutta, Diana!
Annan toivo ei joutunut häpeään — kävi ilmi, että hän oli ennustanut oikein. Herra White tuli heitä vastaan pihalle ja loisti kuin aurinko. Kun Anna pyysi pientä avustusta, vastasi hän iloisesti:
— Suurimmalla mielihyvällä! Merkitkää minulta dollari enemmän kuin on suurin avustus, minkä tähän asti olette saaneet.
— Siitä tulee viisi dollaria — herra Daniel Blair on antanut neljä, sanoi Anna miltei hätäisenä… Mutta onnellinen isä pysyi sanassaan.
— Vai viisi vain! Ja tässä on teille rahat heti paikalla! Nyt teidän täytyy tulia sisään. Mökissäni on jotain katsomisen arvoista — jotain, jota hyvin harvat ihmiset ovat pitkiin aikoihin nähneet. Astukaa sisään ja sanokaa, mitä te arvelette.
— Mitä me sanomme, jos poikanen ei ole sievä? kuiskasi Diana hyvin huolissaan, kun he seurasivat innostunutta isäntäänsä taloon.
— Oh, silloin voimme varmasti keksiä jotain muuta miellyttävää sanomista siitä, vastasi Anna rohkaisevasti. — Pikkulapset antavat aina yllin kyllin puheenaihetta.
Mutta poika oli sievä, ja herra White tunsi, että tyttöjen vilpitön ihastus heidän katsellessaan tuota kultaista ja palleroista pikku tulokasta antoi hänelle täyden korvauksen hänen viidestä dollaristaan. Mutta tämä oli sekä ensimmäinen, viimeinen että ainoa kerta, jolloin Lorenzo White merkitsi avustuksen mihinkään keräyslistaan.
Niin väsyksissä kuin Anna olikin, teki hän kuitenkin vielä tänä iltana viimeisen voimanponnistuksen yleishyvän puolesta. Hän juoksi vainion poikki suorittaakseen käyntinsä herra Harrisonin luona, joka tapansa mukaan istui vetelemässä iltasavujansa verannalla Inkivääri vieressään. Tarkoin katseenhan hän asui Carmodyn tien varrella, mutta Jane ja Gertie, jotka tunsivat hänet vain kuulopuheitten mukaan ja olivat hieman ennakkoluuloisia häntä kohtaan, olivat kerjänneet ja rukoilleet, että Anna "kiristäisi" häneltä.
Mutta herra Harrison antoi vastaukseksi kaikkiin hänen rukouksiinsa laimeahkon "ei", ja Annan pikku temput olivat tällä kertaa voimattomia.
— Mutta luulin herra Harrisonin hyväksyneen meidän yhdistyksemme, sanoi hän valittavalla äänellä.
— Hyväksyn kyllä — tottahan toki — mutta silti en avaa kukkaroani sen vuoksi Anna kulta.
— Vielä muutamia tuon tapaisia kokemuksia, joita olen tänään saanut osakseni, ja ne tekisivät minut aivan yhtä katkeraksi ihmissukua kohtaan kuin neiti Eliza Andrews on, sanoi Anna peilikuvalleen, kun hän illalla riisuutui ylhäällä ullakkokamarissaan.