VII.
VELVOLLISUUDEN TIE.
Anna istui eräänä lauhana lokakuun iltana taaksepäin nojautuneena tuolissaan ja huokasi. Hänen edessään oli pöytä, joka oli täynnä oppikirjoja ja kirjoitusharjoituksia, mutta tiheään kirjoitetuilla paperiarkeilla, jotka olivat hänen edessään, ei ilmeisesti ollut mitään tekemistä hänen omien opintojensa eikä koulutyön kanssa.
— Mikäs nyt on hätänä? kysyi Gilbert, joka oli pysähtynyt avonaisen keittiönikkunan ääreen juuri parahiksi kuullakseen huokauksen.
Anna punastui ja työnsi paperiarkin syrjään koulun aine vihkokasan taakse.
— Oh, eipä mitään hirveätä, juuri… Istun vain ja koetan kirjoittaa ajatuksiani muistiin, kuten professori Hamilton neuvoi tekemään, mutta en osaa niitä sinne päinkään kuin tahdon… Ne näyttävät niin raskailta ja typeriltä niin pian kuin olen ne saanut kirjoitetuiksi valkealle paperille mustalla musteella. Tuo tuollainen, joka vilahtaa mielessä — se on aivan kuin varjot, joita ei voi saada kiinni eikä vangita, niin leikkiviä ja haihtuvia ne ovat… Mutta ehkä minä jonakin kauniina päivänä opin salaisuuden, jos olen sitkeä. Minulla ei muuten ole montakaan vapaata hetkeä. Kun olen lopettanut kaikkien oikeinkirjoitusharjoitusten ja sanelukirjoitusten korjaamisen, on minulla harvoin halua kirjoittaa mitään omaan laskuuni.
— Sinähän menestyt mainiosti koulussa, Anna. Kaikki lapset pitävät sinusta, sanoi Gilbert istuutuen kivirapulle.
— Ei, eivät kaikki. Anthony Pye ei pidä eikä koskaan tule pitämäänkään. Ja mikä on pahempaa, hänellä ei ole mitään arvonantoa minua kohtaan — ei, tiedätkös, hänellä ei todellakaan ole. Hän aivan yksinkertaisesti halveksii minua, ja minä en häpeä kertoa sinulle, että se harmittaa minua kauheasti… Hän ei ole vähintäkään ilkeä, ei suinkaan — hän on vain vallaton, mutta ei pahemmin kuin monet muut. Hän on harvoin tottelematon minulle, mutta hän tottelee minua pilkallisen alentuvaisin ilmein, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: "älä kuvittele mitään, vaikka minä nyt sattumalta teen kuten käsket" — ja sillä on huono vaikutus toisiin lapsiin. Olen koetellut kaikkia mahdollisia tapoja voittaakseni hänet, mutta nyt pelkään, että se ei koskaan tule onnistumaan. Haluaisin joka tapauksessa hyvin mielelläni sitä, sillä hän on terhakka ja hauska poikanen, vaikka hänen nimensä on Pye, ja voisin kyllä pitää hänestä, jos hän vain antaisi minun tehdä sen.
— Luultavasti se vain johtuu siitä, mitä hän kuulee kotona.
— E-ei suinkaan. Anthony on itsenäinen pikku mies ja muodostaa itse mielipiteensä. Hänellä on tähän asti ollut miesopettajia ja hän sanoo, että tytöt eivät kelpaa mihinkään. Saamme nyt nähdä, mitä kärsivällisyys ja ystävällisyys voivat saada aikaan. Minusta on hauska voittaa vaikeuksia, ja opettaminen huvittaa minua todellakin oikein paljon. Ja Paul Irving korvaa minulle kaiken, mitä voin kaivata muissa. Hän on herttaisin lapsi, mitä voit ajatella, Gilbert, ja lisäksi niin lahjakas. Olen vakuutettu siitä, että maailma kerran saa kuulla hänestä puhuttavan, lopetti Anna mitä elävintä vakaumusta ilmaisevalla äänellä.
— Minä myöskin pidän opettamisesta, sanoi Gilbert.
— Ensinnäkin se on erinomaisen hyvää harjoitusta. Tiedätkö, Anna, niiden muutamien viikkojen aikana, jolloin olen opettanut Valkorannassa, olen oppinut enemmän kuin kaikkina niinä vuosina, joina itse olen käynyt koulua. No, meidänhän näyttää kaikkien käyvän varsin hyvin. Janesta pidetään Newbridgessä, mikäli olen kuullut, ja luulen, että Valkoranta on noin verrattain tyytyväinen allekirjoittaneeseen — kaikki muut paitsi herra Andrew Spencer. Tapasin rouva Blewettin eilen illalla kotiin mennessäni, ja hän sanoi minulle katsovansa velvollisuudekseen ilmoittaa minulle, että herra Spencer ei hyväksynyt minun opetustapaani.
— Oletko milloinkaan pannut merkille, virkkoi Anna ajatuksissaan, että kun ihmiset sanovat, että heidän velvollisuutensa on puhua jostakin toiselle, niin saa valmistua siihen, että se on jotain epämiellyttävää. Miksi he eivät koskaan katso velvollisuudekseen puhua ystävällisistä ja ilahuttavista asioista, joita he toisesta kuulevat? Rouva Donnell — korko viimeisellä tavulla — oli taas eilen koululla ja sanoi minulle, että hän katsoi hänen velvollisuutensa olevan ilmoittaa minulle, ettei rouva Harmon Andrews hyväksy sitä, että luen ääneen satuja lapsille, ja että herra Rogersonin mielestä hänen Prilliensä ei edisty kyllin nopeasti laskennossa… Jos Prillie tuhlaisi vähemmän aikaa ukkojen piirtämiseen pojille kivitaululleen, oppisi hän paljon enemmän. Olen varma siitä, että Jack Gillis laskee hänelle laskut tunnin aikana, vaikka minun ei ole koskaan onnistunut saada häntä kiinni itse teossa.
— Onko sinun onnistunut taivuttaa rouva Donnellin toivorikas poika omaksumaan se nimi, jota hänen on toteltava?
— On kyllä, nauroi Anna, mutta kovalle se otti, sen saat uskoa. Alussa, kun nimitin häntä Saint Clairiksi, ei hän ollut kuulevinaan, ja sitten, kun toiset pojat nykäisivät häntä, katsahti hän minuun niin surkein ilmein, ikäänkuin olisin sanonut häntä Johniksi tai Charlieksi tai joksikin muuksi, jota hän ei lainkaan voinut tuntea… Silloin jätin hänet jälelle eräänä iltana koulun loputtua ja puhuin ystävällisesti hänen kanssaan. Sanoin hänelle, että hänen äitinsä tahtoi, että sanoisin häntä Saint Clairiksi ja etten voinut menetellä vastoin hänen toivomuksiaan. No, onnistuin selvittämään hänelle tämän — hän on hyvin kiltti ja järkevä pikku poju — ja sitten hän sanoi, että minä sain nimittää häntä Saint Clairiksi, mutta pojat hän "mukiloisi" sekä keltaisiksi että sinisiksi, jos he tohtisivat tehdä sen. Niin, silloin oli minun annettava hänelle pieni ylimääräinen ojennus tämän johdosta… Senjälkeen olen nimittänyt häntä Saint Clairiksi ja pojat sanovat häntä Jakeksi, ja kaikki käy oivallisesti. Minulle hän on ilmaissut aikovansa puusepäksi, mutta rouva Donnell sanoo, että minun on tehtävä hänestä korkeakoulun professori.
Sana "korkeakoulu" antoi uuden suunnan Gilbertin ajatuksille, ja he puhelivat nyt hetkisen suunnitelmistaan ja toiveistaan — vakavasti ja toivehikkaasti, kuten nuoret mielellään puhuvat, kun tulevaisuus on heille vielä ennen kulkematon polku, täynnä ihmeellisiä mahdollisuuksia.
Gilbert oli vihdoinkin tehnyt päätöksensä — hän tahtoi, jos mahdollista, tulla lääkäriksi.
— Se on ihana elämäntehtävä, sanoi hän innostuksen vallassa. — On jotakin, mitä vastaan taistella niin kauan kuin elää — tauteja ja vaivoja ja tietämättömyyttä, ihmisen luonnollisia vihollisia vastaan. Tahdon suorittaa oman osuuteni rehellisestä, kunnollisesta työstä maailmassa, Anna — tuoda pienen lisäni siihen inhimillisen tiedon summaan, jota kaikki hyvät ihmiset ovat kartuttaneet maailman alusta saakka. Ne, jotka ovat eläneet ennen minua, ovat tehneet niin paljon minun hyväkseni, että minä tahdon osoittaa kiitollisuuttani tekemällä jotain niiden hyväksi, jotka tulevat minun jälkeeni. Se on mielestäni ainoa tapa, jolla voi maksaa velkansa ihmissuvulle.
— Minä tahtoisin mielelläni antaa elämälle vähän enemmän kauneutta, sanoi Anna haaveillen. — En välitä hankkia ihmisille suurempaa tietoa — vaikka kyllä tiedän, että kaiken meidän kunnianhimomme pitäisi tähdätä siihen suuntaan — mutta haluaisin hyvin mielelläni lisätä heidän viihtymystään — hankkia heille jonkun pienen onnen tai riemukkaan ajatuksen, jota ei olisi ollut olemassa, ellen minä olisi syntynyt maailmaan…
— Sen toiveen luulisin sinun voivan nähdä toteutuvan joka päivä, sanoi Gilbert luoden häneen ihailevan katseen.
Ja hän oli oikeassa. Anna oli noita elämän sunnuntailapsia, joilla on synnynnäinen kyky levittää ympärilleen valoa ja iloa. Ystävällinen sana, hymyily häneltä kykeni siinä, jonka kanssa hän joutui vaikka ohimennenkin kosketuksiin, muuttamaan raskaan ja katkeran mielialan joustavaksi toivehikkuudeksi.
Viimein Gilbert nousi vastahakoisesti.
— Nyt minä käväisen Mac Phersonin luona. Moody Spurgeon tuli tänään kotiin seminaarista sunnuntaiksi, ja hänellä on mukanaan kirja, jonka olen saanut lainaksi professori Boydilta.
— Ja minun on laitettava kuntoon Marillan tee. Hän meni rouva Keithiä tervehtimään nyt iltapäivällä ja tulee takaisin tuossa paikassa.
Annalla oli tee valmiina, kun Marilla tuli kotiin. Tuli loimusi iloisesti, vähän pakkasenpuremilla sanajaloilla ja rubiininpunaisilla vaahteranlehdillä täytetty maljakko koristi pöytää, ja ruokahalua kiihoittava käristetyn silavan ja paahdetun leivän tuoksu levisi huoneeseen. Mutta Marilla vaipui tuoliinsa syvään huoahtaen.
— Pakottaako silmiäsi? Onko pääsi kipeä? kysyi Anna levottomana.
— Ei, olen vain väsynyt — ja pahoillani. Maryn ja lasten vuoksi. Mary on kuolemaisillaan — hän ei voi kestää kauan. Ja mitä kaksoisiin tulee — en voi käsittää, mitä heistä tulee…
— Eikö heidän setänsä ole vastannut?
— On kyllä, Mary on saanut kirjeen häneltä. Hän on metsänhakkuu- ja rakennustöissä ja sanoo, että hänelle on sula mahdottomuus ottaa lapset ennen kevättä. Silloin hän aikoo mennä naimisiin, niin että hänellä on koti, mihin hakea heidät, ja sitten hän sanoo, että siihen saakka Mary saa pyytää jonkun naapureista ottamaan heidät hoiviinsa. Mutta Mary sanoo, että se on mahdotonta… Hän ei ole juuri koskaan ollut hyvissä väleissä East Graftonin asukkaiden kanssa. Kaiken summa on, Anna, että minä olen varma siitä, että Mary tahtoo, että minä otan pienokaiset — hän ei sanonut sitä sanoin, mutta hän oli sen näköinen.
— Oh! — Anna löi kätensä yhteen, suunniltaan iloisesta odotuksesta.
— Ja Marilla tietysti ottaa — niinhän?
— En ole vielä tehnyt päätöstäni, sanoi Marilla hieman ärtyisästi. — Minä en heittäydy asioihin niin päätä pahkaa kuin sinulla on tapana, Anna. Minä voin sanoa, että sukulaisuuden tähden — olemme serkuksia — on minulla sangen vähän velvollisuutta tehdä mitään. Ja on kauhean vastuunalaista ottaa huolehdittavakseen kaksi kuusivuotiasta lapsukaista — kaksoisia, ei kiitoksia!
Marillalla oli sellainen käsitys, että kaksoiset olivat kaksinkerroin niin vaikeita kuin "parittomat" lapset.
— Kaksoiset ovat hyvin mielenkiintoisia, ainakin kun heitä on vain yksi pari, sanoi Anna. — Vasta sitten kun heitä on kaksi tai kolme paria, alkaa tuntua yksitoikkoiselta. Ja minä luulen, että on oikein hyvä, kun Marillalla on jotain huvinansa, kun minä olen koulussa.
— Oh, kultaseni, tässä tapauksessa en juuri tiedä, mitä huvia olisi odotettavissa… Vain lisää puuhaa ja vaivaa. Kun he edes olisivat niinkin vaurastuneita kuin sinä olit ottaessani sinut. Doraa vastaan minulla ei ole niin paljon — hän näyttää hiljaiselta ja sävyisältä. Mutta tuo Davy on hirveä kiusankappale.
Anna oli lapsirakas, ja hän sääli sydämestään Keithin kaksoisia. Hänen oman laiminlyödyn lapsuutensa muisto oli vielä hyvin elävänä hänen mielessään. Hän tiesi, että Marillan ainoa heikko kohta oli hänen harras pyrkimyksensä siihen, minkä hän katsoi velvollisuudekseen, ja Anna johti nyt todistelunsa sangen nokkelasti tälle uralle.
— Jos Davy on huonotapainen, niin on kai sitä suurempi syy hänen saada hyvää ohjausta, eikö totta, Marilla? Ellemme ota heitä, emme lainkaan voi tietää, kuka heidät ottaa tai minkälaisten vaikutusten alaisiksi lapset tulevat ympäristössään. Ajatteles, jos rouva Keithin lähimmät naapurit, Sprottin perhe, ottaisivat heidät! Rouva Lynde väittää, että Henry Sprott on jumalattomin mies, joka saappaissa kulkee, ja lapset valehtelevat niin, että on ihan synti ja häpeä… Eikö olisi kauheata saattaa lapset sellaiseen ympäristöön ja antaa heidän oppia sellaista? Tai jos he joutuisivat Wigginsille! Rouva Lynde sanoo, että Wiggins myy kotona kaiken, mitä myydä voi, ja ruokkii perhettä sinisellä kuoritulla maidolla. Sinä et pitäisi siitä, että sukulaisesi saisivat nähdä nälkää, Marilla, vaikka ne olisivat vain serkkujakin… Minun mielestäni meidän selvä velvollisuutemme on ottaa heidät.
— Niin kai lienee sitten, myönsi Marilla synkästi.
— Minun on kai sanottava Marylle, että otan heidät. Sinun ei tarvitse näyttää niin ihastuneelta, Anna. Tämä merkitsee melkoista työn lisäystä sinulle. Minä en voi ommella pistoakaan silmieni vuoksi, niin että sinä saat ottaa ommellaksesi heidän vaatteensa ja myöhemmin korjataksesi ne. Ja sinua ei huvita ompeleminen.
— Ei, se ei minua todellakaan huvita, sanoi Anna tyynesti, mutta jos sinä olet halukas ottamaan lapset tänne velvollisuudentunnosta, niin voin kai minäkin ommella heidän vaatteensa ja paikata ja parsia velvollisuudentunnosta. Ihmisille tekee hyvää tehdä sellaista, mistä he eivät pidä — kohtuullisessa määrässä, luonnollisesti…