VIII.
KAKSOISET SAAPUVAT.
Rouva Rakel Lynde istui keittiönikkunansa ääressä ja virkkasi tähtiä suureen valkeaan peitteeseen, aivan samoin kuin hän oli istunut eräänä iltana useita vuosia sitten, kun Matthew Cuthbert oli ajanut mäen töyrästä ylös mukanaan olento, jota Rakel rouva sanoi "tyttöletukaksi laitoksesta". Mutta se oli tapahtunut keväällä, jolloin Suloisuuden valkea tie oli kukassa, ja nyt oli myöhäinen syksy; metsät olivat kadottaneet lehtensä ja vainiot levisivät paljaina ja tuskailtavina. Aurinko laski juuri kaikessa komeudessaan ja purppura- ja kultaloistossaan tummien metsien taakse Avonlean länsipuolelle, kun pienet, keveät, kaksipyöräiset ajoneuvot, joita veti hidas, ruskea ponihevonen, vierivät maantietä pitkin. Rakel rouva katsoi niitä täynnä mielenkiintoa.
— Tuolla tulee Marilla kotiin hautajaisista, virkkoi hän miehelleen, joka loikoili pitkällä puusohvalla keittiössä.
Thomas Lynde makaili näihin aikoihin useammin sohvalla kuin hänellä oli ollut tapana, mutta Rakel rouva, jolla oli niin terävä silmä kaikkeen, mikä oli ulkopuolella hänen oman kotinsa rajoja, ei ollut vielä toistaiseksi pannut sitä merkille.
— Ja kaksoiset hänellä on kuin onkin muassaan. — Vai niin, siinä kurottautuu Davy suojuskaaren yli siepatakseen kiinni hevosen hännästä, ja Marilla ottaa armollista herraa käsivarresta ja ajaa hänet takaisin istuimelle. Dora istuu niin kiltisti ja säädyllisesti kuin konsanaan voi pyytää. Hän on aina sen näköinen, kuin olisi hänet juuri tärkätty ja silitetty.
Niin, Marilla rukka, hän saa kyllä talven mittaan tietää elävänsä lasten parissa… Minä en kuitenkaan käsitä, että hän olisi voinut olla ottamatta heitä nykyisten olosuhteitten vallitessa, ja hänellähän on Anna apunaan. Anna on aivan suunnattoman iloinen koko jutusta, ja minun täytyy myöntää, että hän osaa tavattoman hyvin käsitellä lapsia. Hyvänen aika — minusta tuntuu kuin Matthew-parka vasta eilispäivänä olisi tullut kotiin Annan kanssa kaikkien ihmisten nauraessa sille, että Marilla otti itselleen kasvatin. Ja nyt hän on ottanut kaksoiset. Yllätyksiin saa olla valmistunut niin kauan kuin täällä vaeltaa…
Lihava poni hölkytti sillan yli Lynden notkon reunaa ja maantietä ylös Vihervaaralle. Marilla näytti sangen happamelta. East Graftonista oli kahdenkymmenen kilometrin ajomatka ja Davy Keithiä näytti vaivaavan tarve olla alituiseen liikkeessä. Marillalle kävi ylivoimaiseksi pakottaa häntä istumaan hiljaa, ja hän oli koko matkan istunut tuskissaan siitä, että poika kupsahtaisi takaperin vaunuista ja taittaisi niskansa tai keikahtaisi eteenpäin ja vyöryisi maahan ponin kavioiden alle.
Epätoivoissaan hän uhkasi häntä lopulta aimo selkäsaunalla kotiin päästyä. Mutta silloin kiipesi Davy hänen polvilleen välittämättä ohjaksista, kietoi lihavat kätensä hänen kaulaansa ja tarrautui häneen kuin karhunpoikanen.
— Sitä en usko sinun tarkoittavan, sanoi hän ja suuteli hellästi kurttuista poskea. — Sinä et näytä naiselta, joka lyö pikku poikaa vain siksi, ettei hän voi pysyä hiljaa. Eikö sinun mielestäsi ollut kamalan vaikeata istua hiljaa, kun olit minun ikäiseni?
— E-ei, minä istuin aina hiljaa, kun minun käskettiin niin tehdä, sanoi Marilla koettaen puhua ankarasti, vaikka hän tunsi sydämensä heltyvän Davyn niin vilpittömässä mielessä suomasta hyväilystä.
— No niin, se johtui tietysti siitä, että sinä olit tyttö, sanoi Davy ja kiipesi takaisin paikalleen. — Ajatella, että sinä todellakin olet ollut kerran pikku tyttö!… Dora voi istua hiljaa — vaikka sen täytyy olla aika vaivalloista!… Tyttönä oleminen mahtaa olla hirveän pitkäpiimäistä! Vingu, Dora — nyt minä elvytän sinua hieman!
Davyn tapa elvyttää sisartaan oli sellainen, että hän kahmaisi kiinni Doran kiharoista ja ravisti niistä aika tavalla. Dora kirkaisi ja alkoi itkeä.
— Kuinka voit olla noin ilkeä poika, kun äiti raukkasi on laskettu hautaan vain muutamia tunteja sitten? kysyi Marilla epätoivon vallassa.
— Oh, hän kuoli mielellään, sanoi Davy tuttavallisesti. — Tiedän sen, sillä hän sanoi sen minulle. Hän oli niin hirveästi väsynyt sairaana makaamiseen ja noitten inhoittavien lääkkeitten ottamiseen. Juttelimme niin paljon hänen kuolinpäivänsä edellisenä iltana. Hän sanoi minulle, että sinä aioit ottaa Doran ja minut talveksi ja että minun pitäisi aina olla hyvä. Aion tietenkin olla kiltti, mutta eikö voi olla kiltti juoksennellessaan ympäri yhtä hyvin kuin hiljaa istuessaankin? Ja hän sanoi, että minun pitäisi aina olla kiltti siskolleni ja puolustaa häntä, ja niin teenkin.
— Oletko mielestäsi kiltti hänelle, kun vedät häntä tukasta?
— Olen, minä en aio sallia kenenkään muun vetää häntä tukasta — koettakootpas vain! sanoi Davy, puristaen pienet kätensä nyrkkiin ja rypistäen kulmakarvojaan. — Se ei ensinkään tehnyt kipeätä. Hän itkeä tillitti vain siksi, että hän on tyttö. Olen iloinen siitä, että olen poika, mutta harmillista on, että minun täytyy olla kaksoinen… Kun Jimmy Sprottin sisar on nenäkäs, sanoo Jimmy vain: "Minä olen sinua vanhempi, minä tiedän paremmin" — ja sitten pitää tyttö suunsa kiinni. Mutta sitä en minä voi anoa Doralle, ja aina hän ajattelee päinvastoin kuin minä. Oh, saanko ajaa ptruu-ptruuta tovin, koska olen mies!
Marilla tunsi suurta kiitollisuutta, kun hän viimeinkin ajoi omalle pihalleen, jossa syysillan tuuli tanssi kuihtuneitten lehtien kanssa. Anna seisoi veräjän luona ottaakseen heitä vastaan ja nostaakseen kaksoiset rattailta. Dora antautui tyynesti suudeltavaksi, mutta Davy vastasi Annan "tervetuloa"-toivotukseen myrskyisimmällä syleilyllään ja ilahuttavalla uutisella:
— Minä olen herra Davy Keith.
Illallispöydässä Dora käyttäytyi hyvin sievästi ja kiltisti, mutta
Davyn pöytätavat jättivät runsaasti toivomisen varaa.
— Olen niin kauheasti nälissäni, ettei minulla ole aikaa syödä hienosti, sanoi hän, kun Marilla torui häntä. — Dora ei ole puoleksikaan niin nälkäinen kuin minä. Minähän olin liikkeessä koko ajan ajaessamme… Tämä kaakku oli hurjan hyvää — niin paljon pomeranssinkuoria! Meillä ei ole ollut kotona kaakkua julman pitkään aikaan, sillä äiti oli liian sairas leipoakseen mitään, ja rouva Sprott sanoi, että hyvä jos hän leipoi meille leivän… Ja rouva Wiggins ei pane koskaan pomeranssinkuoria kaakkuihinsa. Peijakkaan akka! Saisinko palasen lisää?
Marilla olisi vastannut kieltävästi, mutta Anna leikkasi aikamoisen viipaleen hänelle. Hänen täytyi kuitenkin muistuttaa Davya siitä, että on tapana kiittää, kun saa jotakin. Davy veti vain suunsa korviin ja iski hampaansa kaakkuun. Syötyään viipaleen hän sanoi:
— Jos annat minulle vielä palasen, niin kiitän.
— Ei, sinä olet saanut aivan riittävästi, sanoi Marilla äänellä, joka, kuten Anna tiesi ja Davy sai oppia tietämään, ei sietänyt mitään vastaväitteitä.
Davy iski silmää Annalle — sitten hän kumartui eteenpäin pöydän yli, sieppasi Doran ensimmäisen kaakunpalasen, josta tämä oli puraissut vain sievän pienen puolikuun, hänen kädestään, aukaisi suunsa niin ammottavan suureksi, että olisi voinut luulla hänen leukapieliensä menevän sijoiltaan, ja nielasi koko palasen. Doran huulet alkoivat vavista, ja Marilla istui mykkänä kauhusta. Anna huudahti heti arvokkaimmalla "opettajaneiti"-ilmeellään:
— Oi, Davy, hieno ja kohtelias mies — gentlemanni — ei koskaan tee noin.
— Tiedän kyllä, etteivät ne tee, sanoi Davy, niin pian kuin hän kykeni puhumaan, mutta minä en olekaan sellainen — olen poika.
— Niin, mutta haluat kai tulla gentlemanniksi? sanoi ällistynyt Anna.
— Totta kai. Mutta siksi ei voi tulla ennenkuin täysikasvuisena.
— Voi kyllä, kultaseni, aivan varmaan, kiiruhti Anna sanomaan haluten kylvää hyvän siemenen niin hyvissä ajoin kuin mahdollista. — Sinä saat alkaa tulla gentlemanniksi jo pikkupoikana. Gentlemanni ei koskaan sieppaa mitään tuolla tavoin naiselta — tai unohda kiittää — tai vedä ketään tukasta…
— Kaikesta huomaa, että heillä täytyy olla kamalan kuivaa, sanoi Davy vilpittömästi. — Luulen, että lykkään sellaiseksi tulemiseni siksi kunnes olen kasvanut suureksi.
Marilla oli alistuvaisin ilmein leikannut Doralle uuden kaakun viipaleen. Hän tunsi itsensä kykenemättömäksi voimienmittelyyn Davyn kanssa tällä hetkellä. Tämä oli ollut rasittava päivä hänelle — pitkä ajomatka edestakaisin ja sitten hautajaiset. Tällä hetkellä hän katsoi tulevaisuutta kohti niin synkällä ja masentuneella mielellä, että se olisi sopinut vaikka itse Eliza Andrewsille.
Kaksoiset eivät olleet erikoisesti toistensa näköisiä, vaikka molemmat olivat vaaleita. Doralla oli pitkät tasaiset kiharat, jotka eivät koskaan olleet pörrössä. Davyn koko pyöreä pää oli keltakiharaisen hiusmetsän peitossa. Doran vaaleanruskeat silmät olivat hurskaat ja lempeät; Davyn olivat yhtä veitikkamaiset ja kujeilevat kuin keijukaisen. Doran nenä oli suora, Davyn selvästi ylöspäin pyrkivä; Doran suu oli useimmiten hieman "supussa", Davyn hymyili alituisesti. Sitäpaitsi Davylla oli kuoppa toisessa poskessa ja toinen oli ilman, mikä antoi hänen kasvoilleen hauskan "epäsäännöllisen" ilmeen hänen nauraessaan. Vallattomuus ja koirankurisuus vaaniskeli hänen pikku kasvojensa jokaisessa juonteessa.
— Nyt heidän on parasta mennä levolle, sanoi Marilla, joka katsoi tämän sopivimmaksi tavaksi päästä heistä eroon. — Dora saa nukkua minun luonani, ja Davyn saat sinä viedä nukkumaan lännenpuoliseen vinttikamariin. Sinua ei kai pelota nukkua yksin, Davy?
— Ei, mutta minä en aio mennä nukkumaan vielä hirveän pitkään aikaan, sanoi Davy hyväntuulisesti.
— Menet kyllä, sen tiedätkin.
Tämä oli kaikki, mitä kovasti koeteltu Marilla sanoi, mutta hänen äänessään oli jotakin, joka teki itse Davynkin taipuisaksi ja lauhkeaksi. Hän kapusi tottelevaisesti rappusia Annan seurassa.
— Suureksi tultuani on kaikkein ensimmäinen työni olla valveilla koko yö ottaakseni selkoa, minkälaista silloin on, uskoi hän Annalle.
Seuraavina vuosina Marilla ei koskaan väristyksettä ajatellut ensimmäistä viikkoa, jonka kaksoiset viettivät Vihervaaralla. Se ei oikeastaan ollut pahempi kuin sitä seuraa vatkaan viikot, mutta se tuntui siltä siksi, että kaikki oli niin uutta ja kauhistuttavaa. Harvoin meni minuttiakaan päivän kuluessa ilman että Davy teki jotain vallattomuutta tai vaivasi päätään keksiäkseen sellaista. Mutta hänen ensimmäinen erikoisen huomattava urotyönsä tapahtui kaksi päivää hänen saapumisensa jälkeen, eräänä sunnuntaiaamuna — oli ihana, leuto päivä, autereinen ja leppoisa aivan kuin syyskuussa.
Kaikki aikoivat kirkkoon, ja Anna puki häntä Marillan auttaessa
Doraa. Davy vastusti alussa mitä päättäväisimmin kasvojen pesua.
— Marilla pesi minut eilen — ja rouva Wiggins hankasi minua kiilloituspulverilla hautajaispäivänä… Sen pitäisi riittää koko viikoksi. Mitäpä hyödyttää olla niin kauhean puhdas? Tuntuuhan aika paljon hauskemmalta olla likaisena.
— Paul Irving pesee kasvonsa joka ainoa päivä ilman että häntä tarvitsee kerjätä ja pyytää, sanoi Anna viekkaasti.
Davy oli ollut Vihervaaralla tuskin enempää kuin neljäkymmentä kahdeksan tuntia, mutta hän jumaloi jo Annaa ja vihasi Paul Irvingiä, jota hän oli kuullut Annan ylistävän niin lämpimästi tulonsa jälkeisenä päivänä. Jos Paul Irving pesi kasvonsa joka päivä — niin, silloin oli asia ratkaistu… Davy Keith pesisi myöskin, vaikka henki menisi siinä pelissä… Tämä sankarillinen päätös saattoi hänet nöyrästi alistumaan myöskin useihin muihin siistimistoimituksiin, ja hän oli todellakin oikein soma pikku poju, kun kaikki oli valmiina. Anna tunsi melkein äidillistä ylpeyttä hänestä taluttaessaan häntä Cuthbertien vanhaan perhepenkkiin.
Davy esiintyi sangen moitteettomasti alussa, hänellä kun oli täysi työ kurkistellessaan ympärilleen kaikkiin pikku poikiin ja koettaessaan arvailla, mikä niistä oli Paul Irving. Molemmat ensimmäiset virret ja evankeliumi olivat jo ohi ilman että mitään oli tapahtunut. Pastori Allan luki paraikaa rukouksia, kun tuo ennenkuulumaton tapaus sattui.
Lauretta White istui vastapäätä Davya, pää hieman painuksissa ja vaalea tukka riippuen kahtena pitkänä palmikkona, joiden välitse pilkisti houkuttelevasti esiin valkoinen kaula tuuhean pitsiröyhelön ympäröimänä. Lauretta oli lihava ja tyyniluontoinen kahdeksanvuotias tyttö, joka oli käyttäytynyt mallikelpoisesti kirkossa aina ensimmäisestä päivästä saakka, jolloin hänen äitinsä kantoi hänet sinne ja hän oli kuuden kuukauden vanha kapalolapsi.
Davy pisti kätensä taskuun ja veti sieltä esiin madon — karvaisen pienen madon, joka kiemurteli ja vääntelehti. Marilla näki tämän ja uhkasi häntä kädellään, mutta liian myöhään. Davy päästi madon alas Laurettan kaulalle.
Kesken pastori Allanin rukousta kuului kokonainen sarja vihlovia kirkaisuja. Pastori pysähtyi kauhuissaan ja tuijotti silmät selällään. Joka ainoa pää koko koolla olevassa seurakunnassa ponnahti pystyyn. Lauretta White tanssi edestakaisin penkissään ja raapi ja kiskoi suonenvedontapaisesti leninkinsä miehustan takaosaa.
— Uh — uh — ih —! Ota se pois! Uhu-u! Tuo häijy poika — uhuu — päästi sen minun kaulaani! Ih — ih! Nyt se kierii alemmaksi — ih!…
Rouva White nousi jäykin ilmein ja talutti kirkuvan ja itkevän Laurettan ulos kirkosta. Huudot häipyivät etäisyyteen ja pastori jatkoi jälleen jumalanpalvelusta. Mutta hartaus oli mennyttä… Ensi kertaa elämässään Marilla ei välittänyt tekstistä, ja Anna istui posket tulipunaisina häpeästä. Kun he olivat tulleet kotiin, pani Marilla Davyn vuoteeseen, ja siinä hän sai maata lopun päivää. Päivällistä hän ei saanut lainkaan, vain illalliseksi pelkkää leipää ja maitoa. Anna kantoi tarjottimen hänelle ja istui surullisena hänen vuoteensa vieressä Davyn syödä matustaessa hyvällä ruokahalulla, johon katumuksella ja omantunnontuskilla näytti olevan sangen pieni vaikutus. Mutta Annan murheelliset silmät vaivasivat häntä hieman.
— Voin arvata, sanoi hän miettiväisesti, ettei Paul Irving olisi työntänyt matoa tytön selkään kirkossa, vai mitä?
— Ei, eipä suinkaan… virkkoi Anna surullisesti.
— Niin, minusta on ikäänkuin hieman ikävää, että tulin sen tehneeksi, tunnusti Davy, — Muita se oli niin metka ja julman suuri mato — löysin sen kirkonportailta juuri sisään mennessämme. Olisi ollut suurta tuhlausta jättää se siihen… Mutta kuule, olihan sentään hurjan veikeätä kuulla tytön kiljuvan tuolla tavoin?
Tiistai-iltapäivänä oli ompeluseuran kokous Vihervaaralla. Annalla oli kova kiire kotiin koulusta, sillä hän tiesi, että Marilla tulisi tarvitsemaan kaiken sen avun, jota hän voi antaa. Dora, somana ja sievänä tärkätyssä valkeassa hameessaan ja mustassa esiliinassaan, istui vierashuoneessa ompeluseuran herrojen ja naisten luona, vastasi sievästi, kun häntä puhuteltiin, vaikeni, kun ei kukaan sanonut hänelle mitään, ja käyttäytyi joka suhteessa kuin mallilapsi ainakin. Davy oli likainen ja onnellinen ja leipoi hiekkapiiraita navetan lähistöllä.
— Annoin hänelle luvan, sanoi Marilla väsyneesti. — Silloin hän ehkä jättää pahemmat rötökset tekemättä… Nyt hän edes vain ry vettää itsensä. Juomme teen ennenkuin kutsumme hänet sisään. Dora saa juoda meidän kanssamme, mutta en ikimaailmassa uskaltaisi antaa Davyn istua pöytään koko ompeluseuran kanssa…
Kun Anna tuli kutsumaan vieraita katettuun teepöytään, ei Dora ollut vierashuoneessa. Rouva Jasper Bell sanoi, että Davy oli tullut eteiseen ja huutanut häntä. Kiireellinen neuvottelu Marillan kanssa ruokasäiliössä johti siihen päätökseen, että molemmat lapset saisivat juoda teensä yhdessä myöhemmin.
Istuttiin ja syötiin paraillaan, kun ruokasaliin astui avuton ja viheliäinen olento. Marilla ja Anna tuijottivat mykän kauhun vallassa, ompeluseura sanomattomasti hämmästyneenä. Voiko tämä olla Dora — tämä nyyhkyttävä, epämääräinen olento likomärkine vettävaluvine hameineen ja samassa tilassa olevine hiuksineen, joista vesi virtasi Marihan uudelle kotikutoiselle nukkamatolle.
— Dora, mitä sinulle on tapahtunut? huusi Anna katsahtaen hyvin häpeissään rouva Jasper Belliin, jonka perheen väitettiin olevan ainoan maailmassa, jossa ei koskaan sattunut "onnettomuuksia".
— Davy houkutteli minut kävelemään sikolätin aidalla, ulvoi Dora. — En tahtonut mennä, mutta silloin hän sanoi minua löntykseksi… Ja minä kupsahdin alas sikotarhaan, ja hameeni tuli aivan likaiseksi ja sika juoksi suoraan ylitseni… Leninkini oli niin hirveän näköinen, mutta Davy sanoi, että jos asettuisin pumpun alle, niin hän huuhtoisi sen puhtaaksi, ja minä asetuin, ja hän pumppusi vettä minuun yltyleensä, mutta pukuni ei tullut rahtuakaan puhtaammaksi, ja kaunis esiliinani ja uudet kenkäni ovat aivan pilalla — uh!
Anna sai olla yksinään emäntänä teepöydässä teenjuonnin loppuajan, sillä välin kuin Marilla kapusi vinttikamariin ja riisui Doran yltä hänen läpimärät vaatteensa. Davy saatiin pyydystetyksi ja pistettiin vuoteeseen ilman illallista.
Anna meni hänen luokseen hänen huoneeseensa hämärissä ja puhui vakavasti hänen kanssaan — menettelytapa, johon hänellä oli suuri luottamus, eikä syyttä, kuten myöhemmin kävi ilmi. Hän sanoi Davylle olevansa hyvin pahoillaan siitä, että hän oli voinut käyttäytyä niin huonosti.
— Niin niin, nyt olen oikein pahoillani itsekin, tunnusti Davy, mutta ikävintä on, etten koskaan ole pahoillani asioista ennenkuin ne ovat tapahtuneet. Dora ei tahtonut auttaa minua leipien leipomisessa, sillä hän pelkäsi likaavansa vaatteensa, ja silloin minä suutuin silmittömästi… Olisikohan Paul Irving pannut sisarensa kulkemaan sikolätin aitaa pitkin, jos hän olisi tiennyt, että hän pudota kupsahtaisi sinne?
— Ei, lapsi, se ei koskaan olisi johtunut hänen mieleensä… Paul käyttäytyy aina taitavasti ja kiltisti.
Davy puristi silmänsä kiinni ja näytti vajoavan syvälliseen mietiskelyyn tämän jälkeen. Sitten hän kömpi pystyyn sängyssään, kietoi kätensä Annan kaulaan ja painoi kuumat pikku kasvonsa hänen olkapäätään vasten.
— Anna, etkö silti pidä pikku pikku ruikkusen minusta, vaikka en olekaan yhtä kiltti kuin Paul?
— Pidän, pidänhän toki, vastasi Anna täydestä sydämestä. Kuinka olikaan — oli mahdotonta olla pitämättä Davysta. — Mutta pitäisin sinusta vielä enemmän, ellet olisi niin taipuvainen tuhmiin kepposiin.
— Minä — minä olen tehnyt muutakin tänään, jatkoi Davy puoleksi tukahtuneella äänellä. — Olen siitä pahoillani, mutta pelkään joka tapauksessa puhua siitä sinulle. Ethän kovin suutu, ethän? Ja ethän puhu siitä Marillalle, mitä?
— En tiedä, Davy. — Ehkä minun pitäisi kertoa siitä hänelle… Mutta luulen voivani luvata sinulle olla kertomatta, jos sinä lupaat minulle olla tekemättä sitä uudelleen, olipa se mitä hyvänsä.
— Ei, sitä en tee. En kai löytänekään enää useampia tänä vuonna.
Tämän löysin kellarinrappusilta.
— Davy, mitä olet tehnyt?
— Olen pannut sisiliskon Marillan vuoteeseen. Saat mennä ottamaan sen pois, jos tahdot. Mutta Anna, kuuletko — olisi sentään aika metkaa antaa sen olla siellä.
— Mutta Davy! Sinähän taidat olla aivan pähkähullu!
Anna vapautti itsensä Davyn hellästä syleilystä ja lensi suoraan eteisen poikki Marillan huoneeseen. Päällyslakana oli hieman rypistynyt. Tuskallisella kiireellä hän heitti syrjään sekä sen että peitteen — niin, siinä oli tosiaankin sisilisko, joka vilkuili häneen mustilla silmillään ja livahti kovalla kiireellä päänalusen alle.
— Kuinka saan pois tuon inhoittavan elukan? voivotteli Anna väristen.
Hiililapio näytti hänestä sopivalta välineeltä, ja hän hiipi alas sitä hakemaan sillä välin kuin Marilla puuhaili säiliössä. Annalla oli paljon vaivaa kuljettaessaan sisiliskon alas rappusia, sillä se hyppäsi kolmasti pois lapiosta, ja kerran hän ei ollenkaan ollut löytää sitä eteisestä. Kun hän viimein heitti sen vapaaksi kirsikkapuiden keskeen, päästi hän pitkän helpotuksen huokauksen.
— Jos Marilla tietäisi tämän, varoisi hän menemästä vuoteeseensa koko elämänsä aikana… Oli toki hyvä, että tuo pikku syntipukki katui ajoissa. — Tuolla tekee Diana minulle merkkejä ikkunastaan. Sepä hauskaa… Tunnen todellakin tarvitsevani hieman virkistystä, sillä kun Anthony Pye on koulussa ja Davy Keith kotona, on siinä minun hermoilleni juuri tarpeeksi kestettävää yhden päivän osalle.