IX.
MAKUKYSYMYS.
— Tuo vanha marakatti rouva Lynde oli täällä taas tänään ja kiusasi minua merkitsemään listaan, jossa kerjättiin rahoja sakariston mattoon, sanoi herra Harrison harmistuneena. — Tuota naista en voi kuolemakseni sietää… Hän sommittelee koko saarnan, sekä tekstin että selityksen, kuuteen sanaan, ja sitten hän sinkauttaa sen lähimmäisensä niskaan kuin tiilikiven.
Anna, joka oli lennähtänyt istumaan parvekkeen reunukselle ja nautti leppoisasta länsituulesta, joka puhalsi vastakynnettyjen peltojen yli harmaan marraskuunpäivän hämärässä ja vihelsi omituista säveltä ryhmyisten mäntyjen lomissa puutarhan alapuolella, käänsi miettiväisiä kasvojaan.
— Koko surkeus on siinä, että te ja rouva Lynde ette ymmärrä toisianne, sanoi hän. — Se on melkein aina syynä siihen, etteivät ihmiset tule toimeen toistensa kanssa. Ihan alussa en minäkään pitänyt rouva Lyndestä, mutta niin pian kuin aloin ymmärtää häntä, opin pitämäänkin hänestä.
— Onhan mahdollista, että rouva Lynde on joittenkin ihmisten makuun, mutta minä en huolinut jatkaa banaanien syöntiä siksi, että ihmiset sanovat, että jos minulla vain olisi kyllin kauan kestävyyttä, oppisin niistä pitämään, murisi herra Harrison. — Mitä tulee hänen ymmärtämiseensä, niin olen jo ymmärtänyt, että hänelle on käsittämättömän vaikeata olla pistämättä nenäänsä lähimmäisensä asioihin, ja sen sanoin hänelle myöskin.
— Oi, se on varmaankin loukannut hänen tunteitaan kauheasti, sanoi Anna nuhtelevasti. — Kuinka voitte sanoa mitään sellaista? Minä satuin kauan sitten sanomaan muutamia hyvin ikäviä asioita rouva Lyndelle, mutta se tapahtui siksi, että jouduin suunniltani ja kiivastuin — en olisi koskaan voinut sanoa sitä tyynesti ja hillitysti.
— Se oli totuus, ja totuus täytyy jokaisen ihmisen sulattaa.
— Niin, mutta te ette sanonut hänelle koko totuutta, väitti Anna. — Teillä on tapana sanoa vain totuuden epämiellyttävä osa. Olette esimerkiksi sanonut minulle varmaankin kymmenen kertaa, että tukkani on punainen, mutta te ette ole kertaakaan sanonut minulle, että minulla on hieno ja jalomuotoinen nenä.
— Näytpä tuon kyllä tietävän sanomattakin, virnisteli herra Harrison.
— Tiedän myöskin, että minulla on punainen tukka, vaikka se tummeneekin vuosi vuodelta — eikä sitäkään tarvitse kenenkään sanoa minulle.
— No no — koetan kyllä vaieta siitä, koska olet niin herkkätuntoinen. Suo anteeksi ukolle, Anna! Minulla on tapana sanoa ajatukseni suoraan, ja sitä ei ihmisten pidä panna pahakseen.
— Mutta sille ei mahda mitään, että mieli käy pahaksi. Ja se seikka, että se on tullut tavaksi, ei juuri paranna asiaa, arvelen minä. Mitä te ajattelisitte ihmisestä joka kuljeskelisi ympäri ja pistelisi nuppineuloja ihmisiin ja sanoisi: "saatte suoda minulle anteeksi, älkää välittäkö siitä — minulla on sellainen tapa"… Te arvelette hänen olevan hieman päästä vialla, vai mitä? Ja mitä siihen tulee, että rouva Lynde tekeytyy tärkeäksi ja sekaantuu moneen asiaan, niin sehän on totta. Mutta sanoitteko hänelle myöskin, että hänellä on hyvin hyvä sydän ja että hän on aina hyvä köyhille? Ajatelkaas, hän ei sanonut sanaakaan, kun Timothy Cotton varasti voihulikan hänen maitokamaristaan ja uskotteli vaimolleen ostaneensa sen häneltä!
Seuraavalla kerralla teidän tavatessaan rouva Cotton sanoi, että voi maistui kovasti nauriilta, ja rouva Lynde sanoi, että oli ikävää, ettei se ollut oikein onnistunutta…
— Joitakin hyviä ominaisuuksia lienee kai joka ihmisellä, herra nähköön, jupisi herra Harrison. — Useimmillahan on. Minulla itsellänikin on niitä, vaikket sinä ehkä ole niitä vielä keksinyt. Mutta minä en missään tapauksessa anna mitään tuohon mattoon. Ihmiset juoksevat täällä rahoja kerjäämässä aina ja alituisesti… Sinullahan oli myöskin muuan "tarkoitus" — miten käräjätalo edistyy?
— Erinomaisesti. Meidän A.Y.Y:llämme oli kokous perjantai-iltana, ja me havaitsimme, että meillä oli kylliksi rahaa seinien maalaamiseen ja uuteen pärekattoon. Useimmat ovat osoittautuneet oikein auliiksi, herra Harrison.
Anna oli hienotunteinen luonne, mutta hän ei kuitenkaan voinut olla sekoittamatta hieman sappea puheeseensa, kun tarve vaati.
— Minkä värisen te siitä laitatte?
— Olemme valinneet hyvin kauniin vihreän värin. Katosta tietysti tulee punainen — jokseenkin tummanpunainen. Herra Roger Pye hankkii värit tänään kaupungista.
— Kuka suorittaa työn?
— Herra Joshua Pye Carmodysta. Hän on saanut pärekaton melkein valmiiksi. Meidän oli pakko antaa hänelle tuo työ, sillä jokainen Pye-niminen — täällä on, kuten tiedätte, neljä sen nimistä perhettä — sanoi, ettei hän antaisi senttiäkään, ellei Joshua saisi työtä. He olivat merkinneet yhteensä kaksitoista dollaria, ja se oli meidän mielestämme liian suuri summa menetettäväksi, vaikka jotkut sanovat nyt, ettei meidän olisi koskaan pitänyt antaa tuota tehtävää millekään Pyelle… Rouva Lynde sanoo, että he aina koettavat hutiloida.
— Niin, saa nähdä nyt, kuinka tästä Joshua suoriutuu. — Jos hän vain tekee kunnon työtä, niin on saman tekevää, onko hänen nimensä Piirakka vai Pannukakku. [Piirakka englanniksi = pie. Suom. muist.]
— Häntä pidetään kelvollisena työntekijänä, vaikka hän on aikalailla omituinen. Hän ei puhu juuri koskaan.
— Sellainen "omituisuus" on aivan minun makuuni, sanoi herra Harrison. — Mutta voin kyllä ymmärtää, että Avonlea tässä tapauksessa pitää häntä vähätietoisena. Minä en myöskään ole koskaan puhunut ennen tänne tuloani, ja silloin minun täytyi tehdä sitä oman etuni vuoksi, sillä muuten rouva Lynde olisi sanonut, että olin kuuromykkä, ja lähettänyt kerjuulistan kiertämään kerätäkseen rahaa, jotta minä raukka saisin oppia merkkikieltä. Et kai mene vielä, Anna?
— Minun täytyy. Minulla on hiukan ompelemista Doralle tänä iltana. Sitäpaitsi pelkään, että Davy on aivan tehnyt lopun Marilla raukasta tällä aikaa. Aamulla hän sanoi ensimmäiseksi: "Minne pimeä menee, Anna? Tahtoisin tietää sen." Sanoin, että se meni maapallon toiselle puolen, mutta aamiaisen jälkeen hän julisti, että minä olin petkuttanut häntä — se meni alas kaivoon… Ja tänään on Marilla tavannut neljä kertaa hänet riippumassa kaivonkannella, jossa hän makaa ja tähystelee pimeätä.
— Hän on tavattoman omavaltainen poika, sanoi herra Harrison. — Eilen hän tuli tänne ja nykäisi neljä sulkaa Inkiväärin pyrstöstä, ennenkuin minä ennätin tulla sisään ladosta. Lintu parka on ollut alakuloisella mielellä siitä pitäen. Nuo nulikat mahtavat olla kamalia kiusankappaleita teille…
— Kyllähän heistä on vaivaa, mutta välistä saa kuitenkin palkintonsakin… sanoi Anna, hiljaisuudessa päättäen antaa anteeksi Davyn seuraavan konnankujeen, olipa se sitten mikä tahansa, koska hän hänen puolestaan oli kostanut Inkiväärille.
Herra Roger Pyellä oli värit mukanaan illalla, ja Joshua herra, juro ja harvasanainen mies, aloitti maalauksen seuraavana päivänä.
Hän sai tehdä häiritsemättä työtään. Käräjätalo sijaitsi n. s. "alatien" varrella. Syksymyöhällä oli tämä tie aina märkä ja lokainen, ja ihmiset, jotka aikoivat Carmodyyn, kulkivat säännöllisesti melkoista pitempää "ylätietä". Käräjätalo oli muuten niin tiheän mäntymetsän ympäröimä, ettei sitä näkynyt lainkaan, ellei ollut aivan sen ääressä. Joshua herra maalasi siis yksinään ja riippumattomana, mikä oli hänen seuraa vierovalle luonteelleen niin mieluista.
Perjantai-iltapäivänä hän lopetti työn ja meni kotiinsa Carmodyyn. Hetkinen hänen poistumisensa jälkeen ajoi rouva Lynde ohi. Hän oli uhmannut "alatien" lokaisuutta ollen utelias näkemään, miltä käräjätalo näytti uudessa asussaan. Kun tie kääntyi viimeisen männikön ympäri, näki hän.
Näky teki omituisen vaikutuksen rouva Lyndeen. Hän päästi ohjakset, löi kätensä yhteen ja huudahti: "Laupias luoja!" — Hän tuijotti ikäänkuin hänen olisi ollut mahdotonta uskoa silmiään. Sitten hän puhkesi melkein hysteeriseen nauruun.
— Tässä on tapahtunut joku erehdys — muu ei ole ajateltavissa. Mutta kuinkapa voisikaan pyytää, että kukaan Pye koskaan maailmassa tekisi mitään kunnollista…
Rouva Lynde ajoi kotiin. Hän tapasi sangen monta tuttavaa matkalla ja pysähtyi kertomaan heille vastamaalatusta käräjätalosta. Uutinen levisi kulovalkean tavoin. Gilbert Blythe, joka istui kotonaan syventyneenä erääseen kirjaan, kuuli sen auringonlaskun aikaan isänsä renkipojalta ja hyökkäsi hengästyneenä Vihervaaralle Fred Wrightin seurassa, joka yhtyi häneen matkalla. He tapasivat Diana Barryn, Jane Andrewsin ja Anna Shirleyn epätoivoa ilmaisevin kasvoin suurten lehdettömien piilipuiden juurella Vihervaaran veräjällä.
— Sehän ei voi olla totta, Anna? huusi Gilbert.
— Se on totta, vastasi Anna ja näytti tragedian jumalattarelta. — Rouva Lynde poikkesi tänne Carmodysta tullessaan puhuakseen siitä minulle. Oi, tämä on aivan yksinkertaisesti hirveätä! Mitä hyödyttää muodostaa yhdistys ja koettaa parantaa mitään?
— Mikä sitten on kauheata? kysyi Oliver Sloane, joka saapui tällä hetkellä mukanaan hattulaatikko, jonka hän oli tuonut kaupungista Marillalle.
— Etkö ole kuullut siitä? sanoi julmistunut Jane. — Kas tällainen on asia — Joshua Pye on maalannut käräjätalon siniseksi viheriän asemasta — korean, loistavan siniseksi, samaan räikeään väriin, mitä käytetään vaunuissa ja työntökärryissä… Ja rouva Lynde sanoo, että se on inhoittavin talon väri — lisäksi vielä yhdessä kirkkaan punaisen katon kanssa —, mitä hän koskaan on nähnyt tai voinut uneksia… Polveni kävivät niin heikoiksi, että olisit voinut työntää minut kumoon pikkusormellasi, kun kuulin siitä. Tästä voi aivan sydän haljeta — kaiken vaivan ja tuskan jälkeen, mitä olemme kokeneet.
— Kuinka maailmassa on sellainen erehdys voinut syntyä? ihmetteli
Diana puolittain itkien.
Tämän auttamattoman onnettomuuden syy lankesi kuitenkin Pye-suvun niskoille. Avonlean Yhteiskuntaa parantava Yhdistys oli päättänyt käyttää erästä purkeissa myytävää öljy väriä, ja nämä purkit olivat numeroidut väriluettelon mukaan. Ostaja sai valita värinsä luettelosta ja teki tilauksen sen numeron mukaan, joka oli merkitty värin viereen. Se viheriä vivahdus, joka huomattiin sopivaksi, oli numero 147, ja kun herra Roger Pye lähetti Yhteiskunnan parantajille poikansa, John Andrewin, mukana sellaiset terveiset, että hän menisi kaupunkiin ja voisi tuoda heille värit, pyysivät Yhteiskunnanparantajat John Andrewia pyytämään isäänsä hankkimaan numeroa 147. John Andrew vakuutti aina sittemmin, että hän tekikin niin, mutta hänen elämänsä alkusyy vakuutti yhtä itsepintaisesti, että John Andrew sanoi numero 157, ja tällä kannalla on asia vielä tänä päivänä.
Sinä iltana vallitsi syvä alakuloisuus jokaisessa Avonlean talossa, jossa asui joku Yhteiskunnanparantaja. Synkkämielisyys Vihervaaralla oli niin kauhistuttava, että se säikytti itse Davyakin. Anna itki eikä tahtonut antaa lohduttaa itseään.
— Minun täytyy itkeä, vaikka kohta täytänkin seitsemäntoista vuotta, Marilla, nyyhkytti hän. — Se on niin nöyryyttävää, niin hirvittävän ilkeätä… Se on kuolinisku koko yhdistyksellemme… Ihmiset suorastaan nauravat meidät kuoliaiksi.
Mutta kaikki ei käy laskujen mukaan tässä maailmassa. Avonlean ihmiset eivät nauraneet, siihen he olivat liian suuttuneita. Heidän rahansa olivat menneet käräjätalon maalaamiseen, ja he tunsivat siis itsensä äärettömän suuttuneiksi erehdyksestä. Yleinen kiukku purkautui Pye-perheen niskoille. Roger Pye ja John Andrew olivat idioottimaisella tavalla sotkeneet asian, joka oli määrä sanoa, ja mitä tulee Joshua Pyehin, niin täytyi hänellä olla muutamia ruuveja irti, kun hän ei epäillyt, että jokin oli hullusti, kun hän aukaisi läkkipöntöt ja näki sinisen värin. Tähän suoraan hyökkäykseen vastasi Joshua Pye, ettei Avonlean maku värikysymyksessä liikuttanut häntä, olipa sitten hänen yksityinen mielipiteensä mikä tahansa; häntä oli pyydetty maalaamaan käräjätalo eikä loruilemaan siitä, ja hän tahtoi saada rahansa.
Yhteiskunnanparantajat maksoivat kirvelevin sydämin hänen palkkansa. He olivat ensin neuvotelleet herra Peter Sloanen kanssa, joka oli lautamies.
— Teidän on todellakin pakko maksaa, sanoi Peter. — Ei käy päinsä, että annatte hänen kärsiä erehdyksestä — hän väittää, ettei hän ole edes kuullut, minkälaisia värien piti olla, vaan sai ainoastaan väritölkit ja käskyn ryhtyä työhön. Mutta synti ja häpeä se on, ja käräjätalo on sen näköinen, että sitä ihan voi säikähtää.
Onnettomat Yhteiskunnanparantajat odottivat, että Avonlea tämän jälkeen katselisi heitä vieläkin karsaammin silmin kuin ennen, mutta sen sijaan yleinen mielipide teki koko käänteen heidän edukseen. Ihmisten kävi sääliksi tuo pieni uskollinen joukko, jota elähytti sellainen into ja ihastus ja joka kuitenkin oli epäonnistunut.
Rouva Lynde pyysi, etteivät he menettäisi rohkeuttaan, vaan näyttäisivät Pyen herrasväelle, että oli ihmisiä, jotka voivat tehdä työn kunnollisesti hutiloimatta siinä. Herra Spencer lähetti sellaisia terveisiä, että hän aikoi hakata ja polttaa kaikki puunkannot maantien varrelta oman talonsa kohdalta ja sen sijaan kylvää heinänsiementä omalla kustannuksellaan ja kauneuden vuoksi. Ja rouva Hiram Sloane tuli eräänä päivänä koululle ja viittasi salaperäisesti Annan eteiseen sanoakseen hänelle, että jos "yhdistys" aikoi istuttaa krasseja ja pelargonioita tienristeyksessä olevalle kolmikulmalle ensi keväänä, niin ei heidän varmastikaan tarvinnut pelätä hänen lehmäänsä, sillä hän laittaisi kyllä niin, että elukka pysyisi asiaankuuluvien rajojen sisäpuolella…
Herra Harrison nauroi salavihkaa, mutta lausui osaaottavia sanoja
Annalle.
— Älä ole pahoillasi, Anna! Useimmat maalit tulevat rumiksi ja haalistuneiksi vuosien kuluessa, mutta tämä sininen on jo alunpitäen niin kunnottoman kauhistavaa, että se varmaankin tulee kauniimmaksi aikaa myöten… Ja katto on päreistä tehty ja siisti. Nyt ihmiset voivat istua sisällä salissa ilman että heidän ylleen tippuu vettä. Sekin on jo sangen paljon.
— Mutta Avonlean sininen käräjätalo tulee joka tapauksessa olemaan joka miehen hampaissa koko lähiseudulla, sanoi Anna katkerasti.
Ja tunnustaa täytyy, että niin kävikin.