X.
DAVY TARVITSEE VAIHTELUA.
Kun Anna eräänä marraskuun iltapäivänä oli menossa kotiin Koivukäytävää pitkin, tunsi hän jälleen olevansa vakuutettu siitä, että elämä todellakin on jotain ihanaa ja ihmeellistä. Oli ollut oikein hyvä päivä; kaikki oli sujunut hyvin hänen pikku kuningaskunnassaan. Saint Clair Donnell ei ollut pieksänyt ketään poikaa, joka olisi osoittanut käsitteiden sekaannusta hänen nimensä suhteen; Prillie Rogersonin kasvot olivat olleet niin punaiset ja pöhöttyneet kauhean hammastaudin jälkeen, ettei hän koettanut ainoatakaan kertaa "antaa silmäyksiä" lähellä oleville pojille. Barbara Shaw'lle oli sattunut vain yksi ainoa onnettomuus — hän oli kaatanut sangollisen vettä lattialle — ja Anthony Pye ei ollut lainkaan ollut koulussa.
— Miten hauska kuukausi tämä marraskuu on ollut! sanoi Anna, joka ei koskaan ollut oikein luopunut lapsellisesta tavastaan puhella ääneen itsekseen. — Marraskuu on useimmiten niin ikävä kuukausi — on ikäänkuin vuosi olisi äkkiä tullut havainneeksi olevansa vanha eikä tee nyt muuta kuin suree ja itkee sitä. Tämä vuosi vanhenee hienosti ja arvokkaasti — aivan kuin komea vanha rouva, joka tietää, että hän voi olla viehättävä harmaine hiuksineen ja kurttuineenkin… Meillä on ollut ihania aamuja ja hurmaavia hämyhetkiä. Molemmat viimeiset viikot ovat kuluneet hyvin rauhallisesti, ja yksinpä Davykin on käyttäytynyt oikein laatuunkäyvästi… Luulen todellakin, että poika tulee paremmaksi… Kuinka hiljainen metsä tänään on — ei kuulu risahdustakaan lukuunottamatta tuota heikkoa tuulta, joka suhisee puunlatvoissa. Sen ääni on kuin laineitten tyrske kaukaisella rannalla. Kuinka suloinen metsä on! Te kauniit puut! Rakastan jokaista teitä kuin ystävää.
Anna pysähtyi kietoakseen käsivartensa solakan nuoren koivun ympärille ja suudellakseen sen kermanvalkeata runkoa. Diana, joka juuri kääntyi eräästä tien mutkasta, näki hänet ja nauroi.
— Anna Shirley, sinä olet vain olevinasi täysikasvuinen. Luulen, että yksin ollessasi olet aivan sama tyttöhupakko, mikä aina olet ollut.
— Ei käy päinsä heti tuossa tuokiossa jättää pikkutytön tapoja, sanoi Anna hilpeästi. — Sinunhan on muistettava, että minä olen ollut lapsena neljätoista vuotta ja täysikasvuisena tuskin kolme. Olen varma siitä, että metsässä tulen aina tuntemaan itseni lapseksi. Nämä kävelymatkat koulusta kotiin ovat melkein ainoa aika, jolloin minulla on tilaisuutta haaveiluun… paitsi tuo puolituntinen ennen nukkumistani. Olen niin kiinni opetustyössäni ja omissa opiskeluissani ja Marillan auttamisessa kaksoisten hoidossa, etten suorastaan ennätä mitään.
Et voi aavistaa, missä ihanissa seikkailuissa olen mukana hetkinen senjälkeen kun olen laskeutunut levolle iltasin itäisessä vinttikamarissa… Kuvittelen aina olevani joku oikein loistava ja komea ja ylhäinen henkilö — suuri teatteriprimadonna tai Punaisen ristin sisar tai kuningatar… Eilen illalla olin kuningatar. On kauhean hauskaa olla olevinaan kuningatar. Saa kaiken nautinnon, mutta pääsee kaikista vastuksista ja voi lakata olemasta kuningatar milloin tahtoo, ja sitä eivät todelliset kuningattaret voi tehdä. Mutta täällä metsässä kuvittelen mieluimmin aivan muita asioita… Olen metsänneito, joka asuu vanhassa hongassa, tai pieni ruskea keiju, joka piiloutuu kurtistuneen lehden alle. Tuo valkea koivu, jota suutelin juuri sinun tullessasi, on siskoni. Ainoa erotus on, että hän on puu ja minä tyttö, mutta sehän ei tee mitään. Minne sinä menet, Diana?
— Dicksonille. Olen luvannut Albertalle leikata hänen uuden hameensa. Etkö voi tulla hakemaan minua illalla, Anna, ja saattaa minua kotiin?
— Voisinhan tulla — koska Fred Wright on matkustanut kaupunkiin, sanoi Anna viattoman näköisenä.
Diana punastui, nytkäytti niskaansa ja kulki edelleen. Mutta hän ei ollut loukkaantuneen näköinen.
Annan vilpitön aikomus oli mennä Dicksonille myöhemmin illalla, mutta menosta ei tullut mitään. Kun hän tuli Vihervaaralle, tapasi hän sen sellaisessa tilassa, että se karkoitti kaikki muut ajatukset… Pihalla hän tapasi Marillan — Marillan, jonka katse ilmaisi epätoivoa.
— Anna, Dora on poissa!
— Dora! Poissa! — Anna katsoi Davyyn, joka ratsasti kahdareisin veräjällä, ja huomasi, että koirankurisuus ilvehti hänen silmänurkissaan.
— Davy, etkö tiedä, missä sisaresi on?
— Se vielä puuttuisi! sanoi Davy topakasti. — En ole nähnyt tyttöä sitten päivällisen — siitä voit olla varma.
— Olen ollut poissa kello yhdestä saakka, sanoi Marilla.
— Thomas Lynde tuli niin pahasti sairaaksi, ja Rakel lähetti sanan ja pyysi minun tulemaan. Lähtiessäni täältä leikki Dora nukkensa kanssa keittiössä, ja Davy hyppi harakkaa haassa ladon takana. Tulin kotiin vasta puoli tuntia sitten, ja Dora on täydellisesti kateissa. Davy väittää, ettei hän ole nähnyt häntä sen koommin kun minä läksin tieheni.
— Ehei, en olekaan, vakuutti Davy juhlallisesti.
— Hän on varmaan jossain täällä lähistöllä, sanoi Anna. — Hän ei koskaan uskaltaisi mennä kauaksi omin päin, niin arka ja varovainen hän on. Ehkä hän on nukkunut johonkin huoneeseen?
Marilla pudisti päätään.
— Olen hakenut läpi koko talon. Mutta ehkä hän on jossain ulkohuonerakennuksessa.
Nyt etsittiin kauan ja perinpohjin. Kaksi hätääntynyttä naisparkaa etsi jokaisen asuinrakennuksen, pihan ja ulkohuonerakennuksen sopen. Anna samoili ympäri puutarhassa ja kummitusmetsässä, koko ajan, huutaen Doran nimeä. Marilla otti lyhdyn ja tutki kellarin. Davy seurasi vuorotellen heitä kumpaakin, milloin toista, milloin toista, ja osoittautui erittäin kekseliääksi, kun oli löydettävä paikkoja, missä Doran voitiin otaksua olevan. Viimein he tapasivat toisensa jälleen pihalla.
— Tämä on aivan käsittämätöntä, ähkyi Marilla.
— Missä hän voi olla? sanoi Anna hyvin huolissaan.
— Hän on ehkä kellahtanut kaivoon, sanoi Davy mitä iloisimmin ilmein.
— Sitä — sitähän voisi ajatella, kuiskasi Marilla.
Anna tunsi polviensa vapisevan, mutta meni joka tapauksessa kaivonkannelle ja kumartui sen yli. Vesisanko oli pistettynä paikalleen. Kaukana alhaalla kosteitten kiviseinien välissä kimmelsi liikkumaton vedenpinta. Cuthbertin kaivo oli syvin Avonlean kaivoista. Entäpä jos Dora… Ei, Anna ei voinut ajatella ajatusta loppuun. Hän värisi ja kääntyi pois.
— Juokse hakemaan herra Harrisonia, sanoi Marilla ja väänteli käsiään.
— Sekä herra Harrison että John Henry ovat poissa — he matkustivat kaupunkiin tänään. Menen noutamaan herra Barrya.
Herra Barry saapui yhdessä Annan kanssa, kantaen kokoonkäärittyä nuoraa, johon hän oli kiinnittänyt kouranmuotoisen työaseen, joka ennen oli ollut heinätadikon toisena päänä. Marilla ja Anna seisoivat vieressä, kylminä ja kauhusta ja pelosta vapisevina, herra Barryn haratessa kaivoa ja Davyn, joka istui kahdareisin veräjän päällä, katsellessa ryhmää kasvoilla ilme, joka ilmaisi, kuinka huvittavana hän piti koko näytelmää.
Viimein pudisti herra Barry päätään keventyneen näköisenä.
— Ehei, tuolla alhaalla hän ei ole… Mutta onhan merkillistä, minne tyttö on livistänyt?… Kuulehan, nuori herraseni, oletko varma siitä, ettei sinulla ole selvillä, missä sisaresi oleskelee?
— Olen sanonut varmaankin kymmenkunta kertaa, etten tiedä, vastasi Davy loukkaantuneen näköisenä. — Ehkä joku maankiertäjä on ollut täällä ja varastanut hänet.
— Loruja, sanoi Marilla tuikeasti — hän tunsi nyt mielensä keventyneeksi, kun hänen ei enää tarvinnut peljätä kaivoa. — Anna, luuletko, että hän on voinut mennä herra Harrisonin luo? Hän on koko ajan puhunut hänen papukaijastaan aina siitä pitäen kuin sinä ensi kerran veit hänet mukanasi hänen luokseen.
— En ikimaailmassa voi uskoa, että Dora uskaltaisi niin kauaksi, mutta menen sinne katsomaan, sanoi Anna.
Ei kukaan nähnyt Davya juuri tällä hetkellä, sillä siinä tapauksessa olisi huomattu, että hänen kasvoissaan tapahtui omituinen muutos. Sanaakaan lausumatta hän laskeutui alas veräjältä ja pötki, minkä paksuilta jaloiltaan pääsi, pois latoa kohti.
Anna riensi peltojen poikki Harrisonin pihalle, hyvin vähän toivoen löytävänsä sitä, jota hän etsi. Talo oli suljettu, ikkunaluukut kiinni, ja autiuden leima oli koko paikalla. Hän astui verannalle ja huusi kovalla äänellä Doraa.
Inkivääri, joka oli sisällä keittiössä, suuttui ja kirkui ja kiroili. Mutta papukaijan kiukkuisen lörpötyksen keskeltä kuuli Anna valittavaa huutoa pihan äärellä olevasta ulkohuonerakennuksesta, jota herra Harrison käytti kalustoaittana. Anna riensi ovelle, kohotti säpin ja näki pienen itkuisen olennon, joka yksinään ja hyljättynä istui siellä ylösalaisin käännetyllä hulikalla, jossa joskus oli ollut nauloja.
— Oi Dora, Dora, kuinka olet säikäyttänyt meidät! Miten ihmeessä sinä istut täällä?
— Davy ja minä tulimme tänne Inkivääriä katsomaan, nyyhkytti Dora, mutta me emme voineet päästä sen luokse, Davy vain potkaisi oveen ja pani sen kiroamaan… Sitten Davy toi minut tänne ja juoksi ulos ennen minua ja sulki oven, enkä minä voinut päästä ulos. Itkin ja huusin — olin niin peloissani!… Oi, olen niin nälissäni, ja värisen niin kovin, ah, luulin, ettet koskaan tulisi, Anna.
— Davy!…
Enempää ei Anna voinut sanoa. Hän talutti Doran kotiin raskain sydämin. Hänen ilonsa siitä, että hän oli löytänyt tytön terveenä ja hyvinvoivana turmeltui kokonaan siitä surusta, että Davy oli käyttäytynyt niin huonosti.
Itse tuota Doran telkeämiskeppostahan ei ollut niin vaikeata antaa anteeksi. Mutta Davy ei ollut puhunut totta — hän oli valhetellut tietoisesti ja harkitusti kerran toisensa jälkeen. Niin oli asianlaita ja sellaista asiaa ei voinut katsoa sormien läpi… Mieluimmin hän olisi tahtonut istuutua itkemään pelkästä surusta. Hän oli alkanut oikein pitää pienestä Davy pojusta — kuinka paljon, sen käsitti hän oikeastaan vasta nyt — ja hänen sydäntänsä vihloi, kun hänen oli pakko huomata, että Davy saattoi aivan tarkoituksellisesti valehdella.
Marilla kuunteli Annan selontekoa äänettömyyden vallitessa, joka ei ennustanut hyvää Davylle. Herra Barry nauroi ja sanoi, että sellaiseen veijariin oli parasta käydä käsiksi oikein kovakouraisesti… Kun hän oli mennyt matkoihinsa köysineen ja haroineen, lohdutteli ja lämmitti Anna vilusta värisevää Doraa, antoi hänelle illallista ja auttoi hänet pikku vuoteeseensa. Sitten hän meni jälleen keittiöön, ja samalla hetkellä tuli myöskin Marilla sisään katkerin ilmein, taluttaen tai pikemminkin laahaten mukanaan vastustelevaa ja hämähäkinverkon peittämää Davya, jonka hän vastikään oli löytänyt piiloutuneena navetan pimeimpään soppeen ja silmänräpäyksessä tavoittanut kiinni.
Hän työnsi pojan kaislamatolle keskelle lattiaa ja meni sitten istumaan idänpuoleisen ikkunan ääreen. Anna istui surullisena ja hervotonna vastakkaisen ikkunan ääressä. Heidän välillään seisoi rikollinen. Hän oli kääntänyt selkänsä Marillaan päin, nöyrän, alistuvaisen ja säikähtäneen selän. Mutta kasvot olivat Annaan päin käännetyt, ja vaikka ilme oli selvästi nolo, välkehti Davyn silmissä kuitenkin salaisen ymmärtämyksen pilke, ikäänkuin hän kyllä tietäisi, että hän oli käyttäytynyt hyvin pahoin ja nyt saisi kärsiä siitä rangaistuksen, mutta sitten myöhemmin, kun kaikki tuo ikävyys oli sivuutettu, aikoi sydämen halusta nauraa koko jutulle yhdessä Annan kanssa.
Mutta hän ei kohdannut mitään salaista hymyn pilkettä Annan silmissä, mikä mahdollisesti olisi tapahtunut, jos tässä olisi ollut kysymys vain tavallisesta onnettomuudesta. Hän luki niissä vain harmia ja tyytymättömyyttä, mutta ei lainkaan rohkaisua.
— Kuinka voit tehdä noin? kysyi hän surullisena.
Davy kihnutti itseään nolon näköisenä. — Tahdoin vain hieman laskea leikkiä… Täällä on nyt niin kauan aikaa ollut niin hirveän hiljaista ja rauhallista, että minä arvelin, että olisi virkistävää säikäyttää teitä suuria taas kerran… Ja niin olikin.
Huolimatta pelostaan ja pienestä omantunnonpistoksestaan täytyi
Davyn virnistää tuolle muistolleen.
— Mutta sinähän olet valehdellut niin rumasti, Davy, sanoi Anna, vielä surullisempana kuin ennen.
Davy näytti ällistyneeltä.
— Mitä? Tarkoitatko sitä, että minä sanoin, etten tiennyt missä hän oli? Puijasin vähän?
— Juuri sitä. Kuinka voitkaan päästää sellaisen kauhean valheen, ja vieläpä useita kertoja?
— Äh, minunhan oli pakko, huudahti Davy aivan vilpittömästi. — Ellen olisi puijannut, ette te tietenkään olisi säikähtäneet. Minun oli pakko iskeä se päähänne…
Anna tunsi nyt puhtaasti fyysillisesti kaiken kestämänsä pelon ja levottomuuden jälkivaikutukset. Davyn naivin julkea vastaus täytti mitan kukkuralleen. Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen silmistään.
— Oi, Davy, miten voitkaan? sanoi hän vapisevalla äänellä. — Etkö tiedä, kuinka väärin sellainen on?
Davy kauhistui. Anna itki — hän oli saattanut Annan itkemään… Todellisen katumuksen aalto valahti hänen lämpimän pikku sydämensä ylitse. Hän syöksyi Annan luo, heittäytyi hänen polvelleen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja puhkesi itse itkuun.
— En tiennyt, että oli väärin tehdä pilaa tällä tavoin, nyyhkytti hän. — Kuinka voit odottaa, että minä tietäisin sen olevan väärin? Kaikki herra Sprottin lapset puijasivat, kun heiltä kysyttiin jotain, toinen toistaan pahemmin… Paul Irving, hän ei kai koskaan puijaa, luulisin, ja nyt minä olen ponnistellut tullakseni yhtä hyväksi kuin hän, mutta nyt et kai enää koskaan pidä minusta… Olisithan voinut sanoa minulle, että se oli väärin. Olen kauheasti pahoillani siitä, että olen saattanut sinut itkemään, enkä enää koskaan puijaa.
Davy kätki kasvonsa Annan olkapäälle ja ulvoi ääneen. Anna näki asian äkkiä toisessa valossa. Hän painoi pojan lujasti rintaansa vasten ja katsoi hänen pörröisen tukkansa yli Marillaan.
— Hän ei tiennyt, että oli väärin valehdella, Marilla. Luulen, että annamme hänelle anteeksi tällä kertaa, jos hän lupaa olla koskaan enää puhumatta sellaista, mikä ei ole totta.
— Sen kyllä lupaan, nyt kun tiedän, että se on niin pahaa, vakuutti Davy nyyhkyttäen. — Jos vielä saat minut kiinni pui jäämisestä, niin saat nylkeä minut elävältä, Anna.
— Älä sano "puijata", Davy — sano narrata, sanoi opettajaneiti.
— Minkätähden? ihmetteli Davy, oikaisten itsensä mukavasti hänen polvellaan ja katsoen Annaan kyynelten kostuttamin, kysyvin kasvoin. — Miksi ei puijata kelpaa yhtä hyvin kuin narrata? Tahtoisin tietää sen. Molemmissa on aivan yhtä monta kirjainta.
— Se ei riipu kirjaimista, Davy rakas. Tuo sinun suosimasi sana kuuluu niin rumalta ja huolimattomalta — siitä sinun on kokonaan luovuttava.
— On aivan hirveän paljon sellaista, mistä pienten poikien on luovuttava, sanoi Davy huokaisten. — En ikimaailmassa luullut sellaista olevan niin paljon… On ikävää, että puij — että narraaminen on väärin, sillä siitä on välistä hyvin suurta hyötyä, mutta koska asia on niinkuin sanot, en enää koskaan tee sitä. Mitä te teette minulle, kun narrasin tällä kertaa? Tahtoisin sen mielelläni tietää.
Anna katsoi rukoillen Marillaan.
— En tahdo olla liian ankara pojalle, sanoi Marilla. — Voin kyllä ymmärtää, ettei kukaan ole koskaan sanonut hänelle, että valehteleminen on väärää, ja Sprottin lapset eivät olleet lainkaan sopivaa seuraa hänelle. Mary raukka oli liian sairas voidakseen kasvattaa häntä oikein, ja ei kai voi olettaa, että kuusivuotias poikanen tietäisi tuollaista vaistomaisesti. On kai paikallaan lähteä siitä, ettei hän tiedä ensimmäisiä alkeitakaan, ja niin saamme laskea perustuksen heti alusta alkaen. Mutta siitä hän on saava rangaistuksen, että hän telkesi Doran vajaan, enkä voi keksiä mitään muuta kuin lähettää hänet vuoteeseen ilman illallista, ja sen olemme tehneet jo niin monasti. Voitko sinä keksiä muuta? Siihen sinun pitäisi kyetä — sinun joka aina puhut siitä, että sinulla on mielikuvitusta…
— Mutta rangaistukset ovat niin ikäviä, ja minä pidän vain hauskojen asioiden keksimisestä, sanoi Anna ja hyväili salavihkaa Davya. — On niin monta epämiellyttävää asiaa maailmassa, — miksi istuttaisiin keksimässä vielä useampia?
Loppupäätökseksi tuli, että Davy lähetettiin vuoteeseen kuten tavallisesti, ja vuoteessa hänen oli maattava kello kahteentoista seuraavana päivänä. Hänellä oli nyt ilmeisesti ajatuksenaikaa, sillä kun Anna jonkun verran myöhemmin meni huoneeseensa, kuuli hän hänen hiljaa huutavan häntä nimeltä. Tultuaan Davyn luokse tapasi hän hänet istumassa pystyssä vuoteessa kyynärpäät polvia vasten ja leuka käsiin nojautuneena.
— Anna, sanoi hän juhlallisesti, onko puij — tarkoitan narraaminen väärin kenelle tahansa? Tahtoisin mielelläni tietää sen.
— On, kultaseni.
— Onko sekin väärin, kun aikuiset narraavat?
— Tietysti.
— Silloin, sanoi Davy hyvin varmalla äänellä, on Marilla paha, sillä hän narraa… Ja se on paljon pahempi teko kuin minun, sillä minä en tiennyt sen olevan väärin, mutta hän tietää.
— Davy Keith, Marilla ei ole koko elämässään koskaan puhunut sellaista, mikä ei ole totta, sanoi Anna harmistuneena.
— On kyllä! Hän sanoi minulle tiistaina, että jotain kauheata tapahtuisi minulle, ellen lukisi rukouksiani joka ilta. Silloin minä tahallani löin sen laimin enkä lukenut niitä koko viikkoon, vain nähdäkseni, mitä tapahtuisi… Ja mitään ei ole tapahtunut, lopetti Davy itkunsekaisella äänellä.
Anna pidätti nauruaan, koska hän tiesi, ettei se juuri tällä hetkellä olisi paikallaan, ja sitten hän ryhtyi innolla puolustamaan Marillaa.
— Tarkoitat kai, että sain mennä nukkumaan ilman illallista, sanoi hän hieman ivallisesti, mutta se ei ole mitään kauheata. Tietystikään en pidä siitä, mutta te olette tehneet sen minulle jo niin monta kertaa ennen tänne tuloni jälkeen, että alan tottua siihen. Ettekä te säästä rahtustakaan pidättämällä minun illalliseni, sillä syön kaksinkerroin niin paljon aamiaiseksi sen sijaan.
— En tarkoittanut sitä. Tarkoitan, että et ole puhunut totta tänään. Ja Davy — Anna kumartui sängynpään yli ja uhkasi pontevasti etusormellaan synnintekijää — pojalle on valehteleminen melkein kaikkein hirveintä, mitä voi tapahtua hänelle — niin, Davy, usko se! Tästä näet, että Marilla puhui totta.
— Luulin, että tuo kauhea asia olisi paremmin ikäänkuin joku tapaus — jotain jännittävää, näetkös, lausui Davy pettyneellä äänellä.
— Kukaan ei mahda mitään sille, mitä sinä kuvittelet mielessäsi — kaikkein vähimmin saat lykätä syytä Marillan niskoille. Kauheitten asioitten ei lainkaan tarvitse olla jännittäviä. Ne ovat usein vain kehnoja ja mitättömiä.
— Oli joka tapauksessa hurjan metkaa nähdä sinun ja Marillan makaavan kaivonkannella tähystelemässä kaivoon, sanoi Davy ja kihnutti hyväillen poskeaan polviansa vasten.
Anna pysyttelihe vakavana, kunnes hän oli ennättänyt rappusista ulos. Sitten hän vaipui alas arkihuoneen sohvalle ja nauroi, niin että hänen täytyi pidellä kylkiään.
— Kunpa toki tahtoisit kertoa, miksi sinulla on niin hauskaa, sanoi Marilla ärtyisästi. — Minua ei ole ollenkaan naurattanut koko päivänä.
— Sinä tulet nauramaan täyttä kurkkua tämän kuultuasi, lupasi Anna.
Ja Marilla nauroi todellakin, mikä osoittaa, kuinka hänen kasvatuksensa oli edistynyt senjälkeen kun hän oli ottanut Annan taloonsa. Mutta hän huokasi heti senjälkeen.
— Minun ei olisi kaiketi pitänyt sanoa hänelle tuolla tavoin, vaikka minä olen kerran kuullut erään papin sanovan siten eräälle pahalle poikanulikalle. Mutta hän koetteli kärsivällisyyttäni siihen määrin… Se sattui sinä iltana, jona sinä olit konsertissa Carmodyssa ja minun piti viedä poika nukkumaan. Hän sanoi, ettei hän ymmärtänyt, mitä hyötyä olisi iltarukouksesta, ennenkuin hän tuli niin suureksi, että Jumala välitti hänestä… Anna, minä en tiedä, kuinka meidän on meneteltävä tuon pojan suhteen. En ole koskaan nähnyt mokomaa. Ja välistä menetän kokonaan rohkeuteni.
— Ah, älä sano niin, Marilla. Muista, kuinka vaikea kasvatettava minä olin tänne tultuani.
— Anna, sinä et koskaan ollut ilkeä — et koskaan. Näen sen nyt, kun olen saanut oppia, mitä todellinen ilkeys merkitsee. Myönnän, että sinä aina sait aikaan kamalia kommelluksia ja jouduit itse pulaan, mutta sinä aina tarkoitit hyvää. Davy on ilkeä pelkästä ilkeyden halusta.
— Oi ei, ei hänkään ole ilkeä pohjaltaan, sanoi Anna sovittelevalla äänellä. — Se on enimmäkseen vallattomuutta. Ja täällähän on kylläkin hiljaista ja yksitoikkoista hänelle. Hänellä ei ole ketään toisia poikia, kenen kanssa leikkiä, ja jotain hänen täytyy keksiä aikaansa kuluttaakseen. Dora on niin sävyisä ja kiltti, ettei hän kelpaa leikkitoveriksi pojalle.
Luulen todellakin, että olisi parempi panna heidät kouluun, Marilla.
— Ei, vastasi Marilla hyvin varmasti, isäni sanoi aina, ettei lasta pitäisi sulkea koulun neljän seinän sisään ennenkuin se on täyttänyt seitsemän vuotta, ja pastori Allan sanoisi samoin. Kaksoisethan voivat oppia hiukan tavaamista ja kirjoitusta täällä kotona, mutta kouluun he eivät mene, ennenkuin ovat täyttäneet seitsemän vuotta.
— No niin, silloin voimme koettaa vaikuttaa Davyyn täällä kotona, sanoi Anna hilpeästi. — Kaikkine virheineenkin hän on kultainen pikku poju. En voi olla pitämättä hänestä. Marilla, teen siinä ehkä hyvin pahasti, mutta jos olen rehellinen, niin pidän enemmän Davysta kuin Dorasta, miten kiltti hän lieneekin.
— Epäilen, että minun laitani on samoin, tunnusti Marilla, ja se ei ole oikein, sillä Dorasta ei koskaan ole mitään vaivaa. Mikään lapsi ei voi olla kiltimpi, ja tuskin huomaa pienokaisen olemassaolon.
— Dora on liian erinomainen, sanoi Anna. — Ja hän käyttäytyisi yhtä hyvin, vaikkei olisi ainoatakaan elävää sielua, joka sanoisi hänelle, kuinka hänen tulisi käyttäytyä. Hän tuli maailmaan valmiiksi kasvatettuna, niin että hän ei tarvitse meitä, ja minä luulen, lopetti Anna aivan oikealla ajatelmalla — että me aina pidämme eniten niistä ihmisistä, jotka tarvitsevat meitä mitä suurimmassa määrässä.
— Hän tarvitsee kyllä alituisesti jotakin, sanoi Marilla. — Rakel
Lynde sanoisi, että hän tarvitsisi aika löylytystä.