Anna ystävämme

by L. M. Montgomery

XI.

KOULUSSA.

"Lasten opettaminen on erittäin mielenkiintoista", kirjoitti Anna eräälle hyvälle ystävälleen seminaariajoilta. Jane sanoo, että se hänen mielestään on yksitoikkoista, mutta siihen en minä voi yhtyä. Melkein joka päivä tapahtuu jotain hauskaa, ja lapset sanovat niin hullunkurisia asioita. Jane sanoo, että hän rankaisee oppilaitaan, kun he sanovat jotain hauskaa, ja siksi kai hän pitääkin opettamista yksitoikkoisena. Nyt iltapäivällä piti pikku Jimmy Andrewsin tavata "kesakkoinen", mutta se oli hänelle mahdotonta. Viimein hän sanoi: "Niin, kas, tavata, sitä en osaa, mutta tiedän kyllä, mitä sillä tarkoitetaan."

"Mitä sitten?" kysyin minä.

"Saint Clair Donnellin kasvoja, neiti."

Saint Clairin kasvot ovat todellakin hyvin kesakkoiset, vaikka koetan estää toisten lasten suorastaan siihen viittaamasta. Mutta en tuule, että Saint Clair ottaa sitä kovin raskaasti. Saint Clair pieksi Jimmyä koulusta kotiin mennessä sen vuoksi, että tämä oli sanonut häntä Saint Clairiksi. Olen kuullut kerrottavan kahakasta, mutta en virallisesti, niin että luulen toistaiseksi antavani asian olla sillään.

Eilen koetin opettaa Lottie Wrightille yhteenlaskua. Sanoin: "Jos sinulla on kolme karamellia toisessa kädessä ja kaksi toisessa, kuinka monta sinulla on silloin yhteensä?" — "Suun täysi", sanoi Lottie. Ja luonnontiedetunnilla, kun pyysin heitä sanomaan minulle, miksi ei koskaan saa lyödä kuoliaaksi sisiliskoa, vastasi Benjec Sloane syvällä vakaumuksella: "Sillä silloin saadaan sadetta seuraavana päivänä."

On niin vaikeata olla nauramatta, Stella. Minun täytyy koota kaikki hauskuudet varastoon, kunnes tulen kotiin, ja Marilla sanoo, että häntä oikein hermostuttaa, kun hän kuulee noita mitä hurjimpia naurunpuuskia itäisestä vinttikamarista ilman näkyväistä syytä. Hän sanoo, että kerran eräs mie Graftonissa tuli hulluksi, ja se alkoi juuri sillä tavalla.

Luulen, että vaikeinta opetuksessa, samoin kuin myöskin kiitollisinta, on saada lapset sanomaan suoraan ajatuksensa asioista. Eräänä sadepäivänä viime viikolla kokosin kaikki ympärilleni päivällislomalla ja koetin houkutella heitä pakinoimaan oikein tuttavallisesti kanssani. Pyysin heitä kertomaan minulle, mitä he kaikkein mieluimmin haluaisivat itselleen. Muutamat vastaukset olivat tietenkin sangen jokapäiväisiä — nukkeja, kelkkoja ja luistimia. Mutta toiset olivat oikein omintakeisia. Hester Boulter tahtoi 'käydä joka päivä sunnuntaileningissään ja syödä vierashuoneessa'. Hannah Bell tahtoi 'olla kiltti tarvitsematta nähdä mitään vaivaa sen vuoksi'. Marjory White, kymmenvuotias, tahtoi tulla leskeksi. Kun kysyin syytä siihen, vastasi hän vakavasti, että ellei ole naimisissa, niin sanotaan vanhaksipiiaksi, mutta jos on naimisissa, niin mies aina pitää ohjakset käsissään; leskenä ei ole pelkoa kummastakaan.

Ihmeellisin oli Sally Bellin toivomus. Hän tahtoi saada 'kuherruskuukauden'. Kysyin häneltä, tiesikö hän, mikä se oli, ja silloin hän sanoi, että hän luuli sen olevan erikoisen hienon polkupyörän, sillä hänen iso serkkunsa Montrealista sai kuherruskuukauden mentyään naimisiin ja hänellä oli aina tapana ostaa itselleen uusimmat ja parhaat polkupyörät.

Eräänä toisena päivänä pyysin heitä jokaista kertomaan minulle kaikkein pahimman ilkitekonsa. Vanhempia en voinut saada kertomaan, mutta pienet kertoivat aivan vilpittömästi kujeistaan. Eliza Bell oli tuikannut tuleen tätinsä irtotukan. Kysyttäessä, oliko hän tehnyt sen tahallaan, vastasi hän 'ei oikein'. Hän pisti vain tulitikun sen toiseen päähän nähdäkseen, palaisiko se, ja silloin koko komeus leimahti yhtäkkiä ilmituleen… Emerson Gillis oli ostanut 'tiilikiviä' [suuria punaisia karamelleja, sisällä paahdettuja manteleita] niillä kymmenellä sentillä, jotka hän oli saanut kirkon kolehtia varten.

Annetta Bellin pahin rikos oli se, että hän oli 'syönyt mustikoita, jotka kasvoivat kirkkomaalla'. Willie White oli laskenut luikua sikolätin kattoa pitkin seitsemän kertaa sunnuntaihousut yllään. 'Rangaistukseksi sain käydä koko kesän sunnuntaikoulua paikatuissa housuissa, ja kun saa rangaistuksen jostakin, niin ei tarvitse katua', selitti Willie.

Toivoisin voivani näyttää sinulle muutamia heidän kyhäelmiään — lähetän muuten sinulle pari kappaletta jäljennöksinä. Viime viikolla sanoin neljännelle luokalle, että he saivat kirjoittaa minulle kirjeitä mistä itse tahtoivat. Ehdotin, että he voisivat kertoa minulle jostain paikasta, jossa he olivat olleet, tai jostain huomattavasta henkilöstä tai asiasta, jonka he olivat nähneet. Heidän piti kirjoittaa kirjeet oikealle kirjepaperille, panna ne kuoreen, jonka he sitten sinetöivät ja varustivat minun osoitteellani, kaikki tyyni ilman kenenkään vanhemman ihmisen apua.

Perjantaiaamuna löysin kirjekasan pulpetiltani ja samana iltana tein uudelleen sen kokemuksen, että opetustyöstä todellakin saa vaivojensa palkan. Nämä "aineet" ovat hyvittäneet paljon. Tässä saat Ned Clayn sepustuksen, jonka alkutekstin oikeinkirjoitustapa ja sanakäänteet ovat uskollisesti säilytetyt:

'Meidän Opettajaneiti Shirleylle,
viher Vaara
Canada.

Linnuista.

Hyvä Neiti minä taidan kirjotaa aineen neidille Linnuista. Linnut on hyvin hyöryllisiä eläimiä. Minun Kissani ottaa kiinni lintuja. Sen nimi on Wille mutta minun Isäni sanoo sitä Misseksi. Se on Juovikas yltä päältä ja sen toinen Korva paleltu Viime talvena. Muuten sillä olisi hyvin Kaunis ulkomuoto. Minun enoni on ottanut itselleen kissan. Se tuli hänen taloonsa eräänä päivänä eikä tahtonut mennä tiehensä ja eno sano, että sen saa Torellakin antaa sille anteeksi, sillä monella ihmisellä ei ole parenpaa ymmärystä, hän antaa sen nukkua Keinutuolisansa, ja minun tätini sanoo että hän tykkää siittä enemmän kun Omista Lapsistaan. Se ei ole oikeen. Meidän täytyy olla ystävällisiä Kissoille ja antaa heille vastalypsettyä maitoo, mutta meidän ei pirä olla niille Hyvempiä kuin omille lapsillemme. Nyt en osaa keksiä enenpää aivan tällä kertaa edward Clayltä.'

Saint Clair Donnellin kyhäys on kuten tavallisesti lyhyt ja selvä. Saint Clair ei koskaan tuhlaa sanoja En luule, että hän on "kiusalla" valinnut aiheen tai liittänyt jälkikirjoituksensa. Mutta hänen keksimiskykynsä on ilmeisesti perin rajoitettu.

'Rakas Neiti Shirley!

Te sanoitte että meidän pitäisi kuvata jotain merkillistä, jonka olemme nähneet. Tahdon kuvata Avonlean käräjätalon. Siinä on kaksi ovea, yksi sisäpuolella ja yksi ulkopuolella. Siinä on kuusi ikkunaa ja yksi savupiippu. Siinä on kaksi pitkää sivua ja kaksi päätyä. Se on maalattu siniseksi. Sepä juuri on Ihmeellistä. Se sijaitsee Carmodyyn vievän alatien varrella. Se on kolmas Avonlean huomattavimmista rakennuksista. Toiset ovat kirkko ja rautakauppa. He pitävät Keskusteluyhdistyksiä ja esitelmiä ja soittoa siellä.

Teidän uskollinen Jacob Donnell.

P.S. Käräjätalo on hyvin vaalean sininen.'

Annetta Bellin kirje oli erittäin pitkä, mikä hämmästytti minua, sillä ainekirjoitus ei ole Annettan vahva puoli, ja hän kirjoittaa tavallisesti yhtä lyhyesti kuin Saint Clairkin. Annetta on hiljainen pikku typykkä ja mallityttö, mitä tulee hyvään käytökseen, mutta hänellä ei ole kipinääkään omaperäisyyttä. Kas tässä hänen epistolansa:

'Rakkahin neiti!

Nyt kirjoitan teille kirjeen sanoakseni teille, kuinka paljon pidän teistä. Rakastan teitä koko sydämestäni, koko sielustani ja mielestäni, kaikella, mikä minussa kykenee rakastamaan, ja tahdon aina palvella teitä. Se olisi korkein toivomukseni. Juuri sen vuoksi koitan niin kovasti olla kiltti koulusa ja osata läksyni.

Te olette niin kaunis, hyvä opettajaneiti. Teidän äänenne on kuin musiikkia ja teidän silmänne kuin orvokit, kun kastehelmet ovat laskeutuneet niille. Te käyttäydytte kuin korkea ja komea kuningatar. Teidän hiuksenne ovat kuin kehrättyä kultaa. Anthony Pye sanoo, että ne on punaset, mutta älkää välittäkö siitä, mitä Anthony sanoo.

Olen tuntenut teidät vain pari kuukautta, mutta minun on vaikea käsittää, että koskaan on ollut aikaa, jolloin en ole teitä tuntenut — jolloin ette vielä ole astunut elämääni siunaamaan ja pyhittämään sitä. Katson aina taaksepäin tähän vuoteen elämäni ihanimpana, siksi että se on vienyt minut yhteen teidän kanssanne. Tänä vuonnahan me muutimme Avonleaniin meidän entisestä paikasta. Rakkauteni teihin on tehnyt elämäni hyvin rikkaaksi ja on puhdistanut minua paljosta sellaisesta, joka on pahasta. Kaikesta tästä minun on kiittäminen teitä, hyvä opettajaneiti.

En koskaan unohda kuinka suloisen näköinen olitte, kun viimeisen kerran näin teidät, mustassa puvussanne ja kukkia hiuksissa. Sellaisena olen näkevä teidät edessäni kaikkina aikoina, vielä sittenkin kun molemmat olemme tulleet vanhoiksi ja harmaiksi. Te olette aina oleva nuori ja viehkeä minun silmissäni, hyvä opettajaneiti. Ajattelen teitä aina ja alituisesti, aamulla ja keskipäivällä ja hämäränhetkinä. Rakastan teitä nauraessanne ja huokaillessanne, vieläpä silloinkin kun näytätte pilkalliselta ja halveksivalta. En ole koskaan nähnyt teitä epäystävällisen näköisenä, vaikka Anthony Pye sanoo, että teillä on aina ankara ilme, mutta se ei kaiketi ole mitään ihmeellistä, sillä hän ansaitsee sen. Rakastan teitä jokaisessa uudessa leningissä, te esiinnytte vielä jumalallisempana jokaisessa uudessa leningissä kuin sitä edellisessä.

Kiltti opettajaneiti, hyvää yötä. Aurinko on mennyt mailleen ja tähdet tuikkivat taivaan kannella — tähdet jotka ovat yhtä kirkkaita ja kauniita kuin sinun silmäsi. Suutelen käsiäsi ja kasvojasi, sinä suloisin. Jumala varjelkoon sinua ja suojelkoon sinua kaikesta pahasta.

Neidin uskollinen oppilas Annetta Bell.'

Tämä ihmeellinen kirje pani aikalailla pääni pyörälle. Tiesin, että Annetta yhtä vähän oli voinut suunnitella tätä kirjettä kuin hän voi valehdella. Kun meillä seuraavana päivänä oli välitunti koulussa, otin hänet mukaani pienelle kävelylle puron vartta alas ja pyysin häntä kertomaan minulle, miten oikein oli tuon kirjeen laita… Annetta itkeä pihautti hieman ja tunnusti sitten avomielisesti. Hän sanoi, ettei hän koskaan elämässään ollut kirjoittanut kirjettä eikä tiennyt, miten hänen pitäisi menetellä, mutta hänen äitinsä ylimmässä piironginlaatikossa oli pinkka vanhoja rakkauskirjeitä, joita hänelle oli kirjoittanut joku, joka oli pitänyt hänestä ennen muinoin.

'Se ei ollut isä', nyyhkytti Annetta, 'se oli joku, joka luki papiksi, ja sen vuoksi hän osasi kirjoittaa niin kauniita kirjeitä, mutta äiti ei huolinut hänestä sittenkään. Äiti sanoi, että hän oleili liian paljon korkeammissa ilmapiireissä… Mutta minun mielestäni kirjeet olivat kauniita, ja niin otin ja kopioin hiukan sieltä täältä. Panin 'opettajaneiti' siihen, missä hänellä oli 'neiti Susan', ja lisäilin vähän omasta päästäni, kun arvelin sen sopivan, ja muuttelin useita sanoja. Panin "leninki" "vivahdus"-sanan asemesta. En tiennyt, mitä "vivahdus" oli, mutta luulin sen olevan jotain, jota pannaan ylle. En ymmärrä, kuinka neiti voi saada selville, ettei se kaikki ollut omaani. Neidillä on varmaankin kauhean hyvä pää'.

Sanoin Annettalle, että oli hyvin väärin kopioida toisen henkilön kirjettä ja antaa se muille omanaan. Mutta pelkään, että ainoa seikka, mistä Annetta oli pahoillaan, oli se, että hänen pikku kepposensa oli tullut ilmi.

'Mutta minähän pidän niin paljon neidistä,' nyyhkytti hän. 'Se on tosiaankin totta, vaikkakin pastori kirjoitti sen ennen minua. Pidän teistä koko sydämestäni.'

Sellaisten olosuhteitten vallitessa on hyvin vaikea lukea lakia toiselle oikein niinkuin tulisi.

Tässä on Barbara Shawn kirje. Alkuperäisen kappaleen mustepilkkuja en voi jäljentää.

'Hyvä neiti!

Neiti sanoi että meidän pitäisi kertoa kun olemme olleet Kylässä käymässä. Minä olen ollut vaan kerran kylässä käymässä. Se oli viime talvena Maria tädin luona. Maria täti on hyvin säännöllinen ja hyvin taitava Taloudessaan. Ensimmäisenä iltana kun minä olin siellä, me istuttiin ja juotiin teetä. Minä kaadoin kumoon teekannun, niin se meni rikki. Maria täti sanoi, että hänellä oli ollut tuo teekannu aina siitä saakka kun hän meni naimisiin, eikä kukaan ollut koskaan ennen lyönyt sitä rikki. Kun me nousimme pöydästä, astuin minä hänen hameelleen, niin kaikki rypyt pääsivät irti vyötäröstä takaa. Seuraavana aamuna kun minä nousin ylös löin pesukannun pesuvatia vasten niin että ne molemmat menivät rikki ja aamiaisella kaadoin teekuppini pöytäliinalle. Kun minä autoin Maria tätiä päivällisastiain pesussa, pudotin matalan lautasen, ja se särkyi viideksi palaseksi. Illalla kaaduin rappusissa ja nyrjäytin nilkkani ja sain maata vuoteessa kokonaisen viikon. Kuulin Maria tädin sanovan Joseph enolle, että se oli oikea Jumalan onni, sillä muuten olisin lyönyt rikki kaiken mitä hän omisti. Kun jalkani tuli paremmaksi, oli aika matkustaa kotiin. Minun mielestäni ei ole ollenkaan hauskaa mennä kylässä käymään. Mieluummin toki menen kouluun, varsinkin senjälkeen kun ole tullut Avonleaan.

Kunnioituksella Barbara Shaw.

Willie Whiten kirje alkoi:

'Korkeasti kunnioitettava Neiti!

Nyt kerron Neidille Hyvin Rohkeasta Tädistäni. Hän asuu Ontariossa, ja eräänä päivänä hän meni navettaan ja näki pihalla koiran. Koiralla ei ollut sielä mitään tekemistä, niin hän otti kepin ja sivalsi sitä aikamoisesti ja ajoi sen halkoliiteriin ja telkesi sen sinne. Siinä samassa tuli eräs mies ja haki messa — ei, kun menaserialeionaa, joka oli juossut tiehensä sirkkuksesta. Ja silloin huomattiin, että koira oli tämä Leiona, ja minun Hyvin Rohkea Tätini oli ajanut sen halkoliiteriin kepillä. Se oli Ihmepaikka, ettei se syönyt häntä suuhunsa, mutta hän oli hyvin rohkea. Emerson Gillis sanoi, että hän luuli sitä koiraksi, niin että hän ei ollut rohkeempi kun jos se todellakin olisi ollut koira. Mutta Emerson on Kateellinen siksi ettei hänellä itsellään ole mitään Rohkeata Tätiä, hänellä on vain enoja.

Parhaan olen säästänyt viimeiseksi. Sinä naurat minulle, kun luulen, että Paul on pikku nero, mutta olen varma siitä, että hänen kirjeensä saa sinut vakuutetuksi siitä, että hän on hyvin harvinainen lapsi. Paul asuu sangen etäällä, lähellä merenrannikkoa isoäitinsä luona, ja hänellä ei ole ketään leikkitovereita — ketään oikeita leikkitovereita. Muistathan, että pedagogikan professori sanoi meille, ettei meillä saanut olla mitään 'suosikkeja' oppilastemme joukossa, mutta minä en mahda sille mitään, että pidän Paul Irvingistä eniten kaikista oppilaistani. En luule sen tuottavan mitään vahinkoa, sillä kaikki ihmiset pitävät Paul Irvingistä, yksinpä rouva Lyndekin, joka sanoo, ettei hän koskaan olisi voinut uskoa, että pienoinen yankeevesa voisi niin vallata hänen sydämensä… Myös toiset koulun pojat pitävät hänestä. Hänessä ei ole mitään hempeätä ja tyttömäistä, vaikka hänellä on niin kehittynyt tunne-elämä. Hän on oikea pikku mies ja pitää mainiosti puoliaan, kun niiksi tulee. Äskettäin hän tappeli Saint Clair Donnellin kanssa, siksi että Saint Clair väitti, että Englannin lippu oli parempi kuin tähtilippu. He törmäsivät yhteen, mutta sopivat pian taas ja lupasivat vastaisuudessa kunnioittaa toistensa isänmaallisia tunteita. Saint Clair sanoo, että hän lyö kovimmin, mutta Paul käyttelee nyrkkejään rivakammin kuin hän…

Paulin kirje.

'Hyvä Opettajaneitini!

Sanoitte, että saisimme kirjoittaa teille joistakin merkillisistä ihmisistä, joita olemme tavanneet. Luulen, että mielenkiintoisimmat ihmiset, jotka tunnen, ovat luoto-ihmiseni, ja heistä kerron nyt teille. En ole koskaan ennen kertonut heistä kenellekään paitsi isoäidille ja isoisälle, mutta haluaisin mielelläni, että te saisitte tietää heistä, sillä te ymmärrätte niin hyvin asioita ja oloja.

On niin paljon ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mitään, joten ei tuota mitään iloa kertoa heille tällaista.

Luoto-ihmiseni asuvat alhaalla rannikolla. Minulla oli tapana mennä heitä tervehtimään joka ilta ennenkuin tuli talvi. Nyt en voi mennä sinne ennenkuin tulee jälleen kevät, mutta he ovat siellä kyllä silloinkin jälellä; heidän tapaisensa ihmiset eivät koskaan muutu — sepä juuri heissä onkin hauskaa.

Nora oli heistä ensimmäinen, johon tutustuin, ja sentähden luulen pitäväni eniten hänestä. Hän asuu Andrews Lahden luona, ja hänellä on musta tukka ja mustat silmät ja hän tietää kaikenlaista Vellamosta ja vetehisestä ja merihirviöistä. Teidän pitäisi kuulla, minkälaisia juttuja hän osaa kertoa. Ja sitten siellä on Merimieskaksoiset. He eivät asu missään, he purjehtivat aina, mutta usein he tulevat maihin juttuamaan minun kanssani. He ovat kaksi verratonta velikultaa, ja he ovat nähneet kaiken maailman asiat — ja vielä enemmänkin. Tahdotteko kuulla, mitä kerran tapahtui nuoremmalle Merimieskaksoiselle?

No niin, hän vellotteli vesillä ja purjehti, ja hän purjehti suoraan kuuntiehyttä pitkin. Kuuntiehyt on se valojuova, jonka täysikuu muodostaa vedenpinnalle noustessaan meren yläpuolelle, nähkääs neiti. Niin, kuten sanottu, nuorempi Merimieskaksoisista, hän purjehti kuuntiehyttä eteenpäin, kunnes hän tuli ylös kuuhun saakka, ja kuussa oli pieni kultainen ovi, ja hän avasi sen, ja sitten hän astui sisään. Kuussa hänellä oli joitakin hyvin ihmeellisiä seikkailuja, mutta kirje venyisi liian pitkäksi, jos kertoisin niistä teille.

Sitten meillä on Kultaneito luolassa. Eräänä päivänä löysin suuren luolan alhaalta rannikolta, ja menin sen sisälle, ja hetkisen kuluttua tapasin Kultaneidon. Hänellä on kullanhohtoinen tukka, joka ulottuu aina hänen jalkoihinsa asti, ja hänen pukunsa kimaltelee ja välkkyy kuin punaisin kulta. Ja kultaharppu hänellä on, ja sitä hän soittelee päivät pitkät — soiton voi kuulla milloin tahansa rannalle, kun vain tarkasti kuuntelee, mutta useimmat luulevat, että sen synnyttää vain tuuli, joka vinkuu kallioitten välissä.

Noralle en ole koskaan kertonut Kultaneidosta. Hän ehkä pahastuisi.
Hän loukkaantuu jo silloinkin, kun vain liian kauan pakisen
Merimieskaksoisten kanssa.

Tavallisesti tapaan Merimieskaksoiset aina Mustan Lokin luona. Nuorempi Merimieskaksoisista on hyvin kiltti ja ystävällinen, mutta vanhempi voi välistä olla julman kiukkuisen näköinen. Minulla on omat luuloni hänestä. Hän tahtoisi varmasti mielellään olla merirosvo, jos hän vain tohtisi. Hänessä on jotain hyvin salaperäistä. Kerran hän kirosi, mutta silloin minä sanoin, että jos hän vielä käyttää niin rumia sanoja, niin ei hänen tarvitse tulla maihin juttelemaan minun kanssani, sillä minä olen luvannut isoäidille, etten koskaan seurustelisi sellaisten kanssa, jotka kiroilevat. Silloin, tietääkös neiti, hän nolostui hyvänpäiväisesti, ja hän sanoi, että jos vain soisin hänelle anteeksi, niin purjehtisi hän minun kanssani auringonlaskuun saakka.

Ja seuraavana iltana, kun istuin Mustalla Lokilla, tuli vanhempi Merimieskaksoisista purjehtien lumotussa laivassa, ja minä astuin siihen. Laiva oli rakennettu pelkistä helmistä ja sateenkaarista, se loisti kuin vaaleanpunaisen simpukan sisäpuoli, ja purjeet olivat kuin kirkkain kuutamon hohde. Niin, ja sitten purjehdimme aina auringonlaskuun saakka. Ajatelkaas, neiti, minä olen ollut auringonlaskussa! Ja minkälaista neiti luulee siellä olevan sitten? Auringonlaskun maa on pelkkiä kukkia, kuin yksi ainoa suuri puutarha, ja pilvet ovat kukkalavoja. Me purjehdimme suureen satamaan, ja minä astuin laivasta niitylle, jossa kasvoi voikukkia, suuria kuin ruusut. Siellä viivyin hyvin kauan. Luulin olleeni siellä lähes vuoden, mutta vanhempi kaksoisista sanoo sen kestäneen vain muutamia minuutteja. Kas, asian laita on niin, että auringonlaskun maassa on aikaa paljon viljemmälti kuin meillä.

Neidin uskollinen oppilas Paul Irving.

P. S. Neiti kaiketi ymmärtää, ettei tämä kirje ole aivan totta?

Sama.