XIII.
KÄVELYLLÄ METSÄSSÄ.
Matkalla Mäntymäelle Anna tapasi Dianan, joka oli menossa Vihervaaralle. He tapasivat juuri siinä missä sammalpeittoisista vanhoista pölkyistä muodostettu silta vie puron yli Kummitusmetsän alapuolella, ja he istuutuivat Metsänymfin lähteen reunalle, jossa hennot sanajalat kehittivät auki poimuisia lehtiään ikäänkuin pienet viheriät keijukaiset, jotka heräsivät pienestä uinahduksesta.
— Olin juuri matkalla sinun luoksesi pyytääkseni sinua auttamaan syntymäpäiväni vietossa sunnuntaina, virkkoi Anna.
— Syntymäpäiväsi? Sinun syntymäpäiväsihän oli maaliskuussa!
— Niin, sitä en voi auttaa, nauroi Anna. — Jos vanhempani olisivat neuvotelleet minun kanssani, olisi asia järjestetty aivan toisella tavoin. Olisin luonnollisestikin halunnut syntyä keväällä, mutta vasta myöhemmin kielojen ja orvokkien seurassa. Sentähden tahdon kaikesta huolimatta viettää syntymäpäivääni nyt, kun metsä on viheriä. — Priscilla tulee kotiin lauantaina, ja myöskin Jane tulee olemaan kotona. Menemme kaikki neljä metsään ja vietämme ihanan päivän tutustuaksemme kevääseen. Emme likimainkaan tunne vielä metsää oikein, arvelen minä… On niin monta yksinäistä ja kätkettyä paikkaa, jotka tahdon tutkia. Minulla on se tunne, että on kymmenittäin kauniita metsänaukeamia ja viidakkoja, joihin kyllä olemme voineet katsahtaa, mutta joita emme koskaan ole oikein tarkoin tutkineet. Seurustelemme auringonpaisteen ja tuulenhenkäysten kanssa koko päivän ja viemme kevään kotiin sydämissämme.
— Se kuulostaa kauhean hauskalta, sanoi Diana, jonka mielikuvituksella ei koskaan ollut sellaista rohkeata lennokkuutta kuin Annan. — Mutta etkö luule, että muutamissa paikoissa on kelpo lailla kosteata maassa?
— Silloin otamme kalossit, sanoi Anna, ja sillä oli se vaikeus syrjäytetty. — Ja minä aioin pyytää sinua tulemaan minun luokseni varhain lauantaiaamuna auttamaan minua eväslaukun kuntoon panemisessa. Saan mukaani niin oivallisia herkkuja, sen saat uskoa — sellaisia, jotka juuri sopivat kevääseen — hyytelöllä täytettyjä mantelikierukoita ja kermamunkkeja ja vaaleanpunaisella ja keltaisella kuorrutettuja puolikuita ja nuorisonleivoksia… Vähän voileipiä meidän kai myöskin on otettava mukaan, vaikka ne ovatkin sangen proosallisia… Mutta voihan ainakin panna niiden päälle jotain hyvää.
Lauantai vaikeni ja osoittautui ihanteelliseksi retkeily-päiväksi — aurinkoinen päivä, jolloin taivas oli kirkkaan sininen ja kisaileva tuulenhenki leyhki yli ketojen ja hedelmäpuutarhojen. Jokaista aurinkoista rinnettä ja niittymaata peitti vielä hento vihannuus, josta kukkaset loistivat kuin tähdet.
Herra Harrison, joka äesti peltoa talonsa vieressä ja tunsi hieman kevään lumovoimaa hänkin tasaisessa eikä lainkaan kuohuvassa veressään, näki neljän koreja kantavan tytön tulla sipsuttavan sen pellonkulmauksen poikki, joka oli tuuhean koivu- ja kuusihaan vieressä. Heidän heleät äänensä ja naurunsa kaikuivat hänen korviinsa.
— On niin helppo olla onnellinen tämän kaltaisena päivänä, sanoi Anna filosofoiden hänelle ominaiseen tapaan. — Koettakaamme tehdä tästä oikein ihana päivä, tytöt, päivä, johon aina voimme katsoa taaksepäin ihastuksen tuntein. Etsikäämme kauneutta ja sulkekaamme silmämme kaikelta muulta. "Huolet ja harmit, väistykäätte!" Jane, sinä ajattelet juuri nyt jotain, joka meni hullusti koulussa tänään.
— Kuinka voit sen tietää? huudahti Jane hämmästyneenä.
— Ymmärrän kaiketi hiukan ilmeitä… Juuri tuota samaa olen usein huomannut omissa kasvoissani. Mutta karkoita se pois, niin olet kiltti! Se kestää kyllä maanantaihin saakka — ja ellei kestä, niin sitä parempi! Oi tytöt, tytöt, katsokaa tuota mätästä, jota peittää orvokkien runsaus! Se on jotakin muistojen taulukokoelmaan! Kun tulen kahdeksankymmenvuotiaaksi — jos koskaan pääsen niin pitkälle — suljen silmäni ja näen orvokit edessäni aivan samanlaisina kuin näen ne nyt. Tämä on ensimmäinen kaunis lahja, jonka päivämme on meille lahjoittanut.
— Jos suudelman voisi nähdä, luulisin sen olevan orvokin näköisen, sanoi Priscilla.
Anna punastui hiusmartoa myöten.
— Teit oikein lausuessasi julki tuon ajatuksen, Priscilla, sensijaan että olisit vain ajatellut sen ja pitänyt sen itselläsi! Tämä maailma olisi melkoista mielenkiintoisempi paikka — vaikka se tietenkin on kelpo lailla huvittava muutenkin — jos ihmiset aina toisivat ilmi sisimmät ajatuksensa.
— Ajan pitkään se ei kylläkään olisi kaikille eduksi, pelkään minä, sanoi Jane sangen järkevästi.
— Se voi kyllä olla totta, mutta silloin he saisivat syyttää itseään, jos he ajattelisivat tuhmia ja rumia asioita. Me voimme joka tapauksessa lausua ilmi ajatuksemme tänään, sillä meillä tulee olemaan pelkkiä kauniita ajatuksia. Jokainen saa sanoa juuri sitä, mikä hänen mieleensä juolahtaa.
Se on keskustelua. Kas, tuossa on pieni polku, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Katsokaamme, mihin se menee.
Polku kiemurteli monissa polvekkeissa, se oli niin kapea, että tyttöjen piti kulkea "kuin köyhän talon porsaat", ja silloinkin männynoksat viuhtoivat heitä kasvoihin. Mäntyjen juurilla oli sametinpehmeitä sammalmättäitä, ja kauempana, jossa puut olivat matalampia ja harvempia, peitti maata rehevän vihannuuden runsaus.
— Mikä paljous elefantinkorvia! huusi Diana. — Minä poimin kokonaisen vihon, ne ovat niin kauniita.
— Kuinka ovat noin herttaiset ja höyhenkeveät lehdet koskaan voineet saada noin hirveän nimen? ihmetteli Priscilla.
— Lienee käynyt niin, että se henkilö, joka ensin keksi nimen, oli joko kokonaan vailla mielikuvitusta tai myöskin omasi aivan liiaksi sitä, sanoi Anna. — Oi, tytöt, katsokaa tätä!
"Tämä" oli aivan pienoinen metsälampi keskellä niittyä, ja siihen päättyi polku. Myöhemmin kesällä se luultavasti olisi kuivunut ja sen uomaa olisivat peittäneet korkeina keinuvat saraheinät ja sanajalat, mutta nyt se lepäsi siinä kuin kiiltävä kuvastin, pyöreänä kuin teevati ja kirkkaana kuin kristalli. Solakoitten, nuorien koivujen kehystämänä se seisoi, ja sinipunervat kurjenmiekat kukkivat vedenreunamilla.
— Kuinka sievä! sanoi Jane.
— Tanssikaamme sen ympärillä kuin metsänneidot, huusi Anna, laski maahan korinsa ja ojensi kätensä.
Mutta tanssista ei tullutkaan mitään, sillä maa upotti, ja Jane pudotti kalossinsa.
— Ei voi olla metsänneito, jos on laahustettava kalossit jalassa, selitti hän.
— Meidän täytyy keksiä joku nimi tälle paikalle, ennenkuin lähdemme täältä, virkkoi Anna. — Jokainen ehdottaa yhden nimen, ja sitten vedämme arpaa. Diana!
— Koivulampi, ehdotti Diana heti.
— Kristallijärvi, arveli Jane.
Anna, joka seisoi heidän takanaan, rukoili katseellaan Priscillaa esittämään hyväksyttävämpiä ehdotuksia, ja Priscilla vastasi tähän luottamukseen ehdottamalla nimeä "Välkkyvesi". Anna äänesti "Keijukaisten kuvastinta".
Nimet kirjoitettiin tuohikaistaleille lyijykynällä, jonka opettajaneiti Jane veti esiin taskustaan, ja tuohikaistaleet pantiin Annan hattuun. Sitten Priscilla sulki silmänsä ja "veti". "Kristallijärvi" — luki Jane ääneen voitonriemuisella äänellä. Kristallijärvi se saikin olla, ja jos Anna arvelikin, että sattuma oli tehnyt pahan kepposen pienelle arpalipulle, niin piti hän tämän ajatuksen omanaan.
Tytöt raivasivat edelleen tiensä tiheitten pensaikkojen läpi ja tulivat herra Silas Sloanen nyt vielä sangen hentokasvuiselle apilanurmikolle. Sen toiselta puolen he löysivät uuden polun, joka kiemurteli ylös metsään, ja he päättivät "tutkia" senkin. Ensiksi, laidunmaan läheisyydessä, tuli luonnollinen holvikatos, jonka muodostivat kukkivien metsäkirsikkapuiden lehdet. Tytöt ripustivat hattunsa käsivarsilleen ja seppelöivät hiuksensa kermanvalkoisilla, höyhenkeveillä kukilla. Sitten polku teki äkillisen mutkan ja sukelsihe sankkaan ja tummaan havumetsään. He kulkivat nyt hämärässä, joka oli niin pimeä, ettei se laskenut lävitseen ainoatakaan auringonsädettä eikä pilkahdustakaan sinisestä taivaasta.
— Täällä asuvat ilkeät haltiat, mustat keijukaiset, kuiskasi Anna. — Ne ovat häijyjä ja pahansuopia, mutta ne eivät voi vahingoittaa meitä, sillä niillä ei ole lupa tehdä mitään pahaa keväällä. Tuolta tirkisti yksi meihin tuon vanhan ryhmyisen petäjän oksansakaralta, ja ettekö nähneet kokonaista laumaa heitä tuolla suurella täplikkäällä sienellä, jonka sivu juuri menimme? Hyvät haltiat ovat aina auringonpaisteisilla paikoilla.
— Ah, kunpa sentään olisi keijukaisia ja haltiattaria! sanoi Jane. — Eikö olisikin hauskaa saada toivoa kolme toivomusta — niin, vaikkapa vain yksi ainokainenkin? Mitä te toivoisitte, tytöt, jos tietäisitte, että tuo toivomus toteutuisi? Minä toivoisin, että olisin rikas ja kaunis ja sukkela.
— Minä toivoisin, että olisin pitkä ja solakka, sanoi Diana.
— Minä toivoisin olevani kuuluisa, sanoi Priscilla.
Anna ajatteli tukkaansa, mutta karkoitti sitten tämän ajatuksen mitättömänä ja arvottomana.
— Minä toivoisin, että olisi aina kevät — kaikkien sydämissä, ja koko elämässämme, virkkoi hän.
— Oh, sanoi Priscilla, tuohan olisi samaa kuin toivoa, että maailma olisi taivaan kaltainen.
— Vain osa taivaasta. Muissa osissa olisi kyllä kesä ja syksy — niin, ja vieläpä hieman talveakin. Luulen, että haluan kyllä kimaltelevia lumikenttiä ja valkeata huurretta välistä taivaassa… Etkö sinäkin, Jane?
— Minä — minä en oikein tiedä… sanoi Jane hieman vaivaantuneena.
Jane oli kiltti tyttö, valtiokirkon jäsen, joka omantunnontarkasti koetti elää opetustensa mukaisesti ja uskoi kaikkeen, mitä hänelle oli opetettu. Mutta taivasta hän ei kuitenkaan ajatellut enempää kuin suorastaan pakko vaati.
— Minnie May kysyi minulta taannoin, kävisimmekö taivaassa joka päivä parhaisiin pukuihimme puettuina, nauroi Diana.
— Ja sinä sanoit kai, että kävisimme?
— Oh, varjelkoon — en! Sanoin hänelle, että siellä emme lainkaan ajattelisi vaatteitamme.
— Kyllä, minä luulen sentään että ajattelemme — pikku hiukkasen, sanoi Anna vakavasti. — Me ennätämme siihen kyllä koko iankaikkisuuden aikana ilman että meidän sen vuoksi on pakko laiminlyödä tärkeämpiä asioita. Luulen, että me kaikki tulemme olemaan hyvin kauniissa puvuissa — tai asuissa olisi kai sopivin sana. Kaikkein ensiksi käyttäisin vaaleanpunaista muutamia vuosisatoja — niin pitkän ajan tarvitsisin kyllästyäkseni siihen, siitä olen varma. Olen niin suunnattomasti ihastunut vaaleanpunaiseen, mutta en voi koskaan käyttää sitä tässä maailmassa. Teillä muilla voi olla laahustavia valkeita, mutta minulla tulee olemaan laahustavia vaaleanpunaisia pukuja.
Polku vei kuusien ohi aurinkoiseen pikku aukeamaan, jossa kapea pölkkysilta vei puron yli. Sitten näkyi hurmaava päivänpaisteinen pyökkimetsä, jossa ilma oli kuin läpikuultavaa kultaista viiniä, lehvät tuoreita ja vihreitä ja sammaleinen maa värähtelevistä päivänpaistetäplistä kokoonpantua mosaiikkia. Sitten seurasi vielä useita metsäkirsikkapuita ja pieni laakso, täynnä huojuvia notkeita kuusia, ja senjälkeen harju, niin jyrkkä, että tytöt hengästyivät kiivetessään sitä ylös. Mutta kun he tulivat huipulle ja näkivät vapaat lakeudet ympärillään, odotti heitä kaikista kaunein yllätys.
Heidän alapuolellaan levisivät pellot ja niittymaat, jotka kuuluivat Carmodyn ylätien varrella oleviin maataloihin. Aivan heidän edessään, koivujen ja mäntyjen kehystämänä, mutta avautuneena etelää kohti, oli pieni aidattu alue ja siinä puutarha — tai entinen puutarha. Luhistumaisillaan oleva kiviaitaus, jota yltyleensä peittivät sammalet ja ruoho, ympäröi sitä. Pitkin itäistä sivua kohosi rivi istutettuja kirsikkapuita, jotka yltä päältä olivat lumivalkeitten kukkien peitossa. Vielä voi erottaa jälkiä vanhoista hiekkakäytävistä ja kaksinkertaisesta ruusurivistä keskellä puutarhaa, mutta muuten koko maa oli ikäänkuin suuri matto valkeita ja keltaisia narsisseja, jotka ylenpalttisessa runsaudessaan keinuivat hoikissa varsissaan mehevän nurmikon yläpuolella.
— Oi, kuinka suunnattoman kaunista! huudahti kolme tyttöä.
Anna vain seisoi ja katsoi paljon puhuvan äänettömyyden vallitessa.
— Kuinka ihmeessä voi olla mahdollista, että täällä kaukana on ollut puutarha? sanoi Priscilla hämmästyneenä.
— Se on varmaan Hester Grayn puutarha, sanoi Diana. — Olen kuullut äidin kertovan siitä, mutta en ole koskaan nähnyt sitä, enkä olisi uskonut, että se vielä oli olemassa. Oletko kuullut tuon tarinan, Anna?
— En, mutta nimi tuntuu minusta tutulta.
— Niin, olet kai nähnyt sen kirkkomaalla. Hän on haudattuna tuohon kauniiseen kulmaukseen poppelien alle. Muistathan tuon pienen kiven, johon on hakattu pari avonaista porttia ja sanat: "Pyhitetty kaksikymmentäkaksi-vuotiaan Hester Grayn muistolle". Jordan Gray on haudattuna aivan viereen, mutta hänellä ei ole mitään kiveä. Ajatella, ettei Marilla koskaan ole kertonut sinulle tästä, Anna! Luonnollisestikin — siitä on kulunut kolmekymmentä vuotta, ja kaikki ovat unohtaneet…
— Jos on olemassa tarina, täytyy meidän kuulla se, sanoi Anna. — Istuutukaamme tänne narsissien keskeen, ja Diana kertoo. Oh, tytöt, niitähän kasvaa sadoittain — ne ovat levinneet sekä ruoho valleille että muinaisille kukkapengermille… Näyttää siltä kuin olisi puutarha peitetty matolla, joka on kudottu päivänpaisteesta ja kuutamosta sekaisin! Tämä oli totta tosiaankin löytö! Ajatella, että olen asunut tällä seudulla kuusi vuotta, enkä koskaan ole aavistanutkaan tätä! Ala nyt, Diana!
— Kauan sitten, alkoi Diana, omisti tämän maatilan vanha herra David Gray. Mutta hän ei asunut täällä — hän asui siellä missä Silas Sloane asuu nyt. Hänellä oli yksi ainoa poika, Jordan, ja hän matkusti eräänä talvena Bostoniin hakemaan työtä, ja siellä ollessaan hän rakastui tyttöön, jonka nimi oli Hester Murray. Hän oli apulaisena eräässä kauppapuodissa, mutta hän ei viihtynyt toimessaan. Hän oli syntynyt maalla, ja sinne hän ikävöi aina takaisin.
Kun Jordan kosi häntä, sanoi tyttö, että hän mielellään tahtoisi tulla hänen omakseen, jos Jordan veisi hänet kauas johonkin hiljaiseen paikkaan, jossa hän näkisi vain niittyjä ja metsää. Ja silloin Jordan toi hänet Avonleaan. Ja totta on, että Hester oli hyvin hento eikä juuri kyennyt hoitamaan taloaan, mutta äiti sanoo, että hän oli hyvin herttainen ja suloinen, ja Jordan ihan jumaloi maata, jolla hän asteli. Niin, sitten herra Gray antoi Jordanille tämän maatilan, ja hän rakensi sinne soman pikku talon, ja siinä Jordan ja Hester asuivat neljä vuotta. Hän pysyi melkein aina kotona, ja tuskin kukaan kävi häntä tervehtimässä paitsi äiti ja rouva Lynde. Jordan pani kuntoon tämän puutarhan hänelle, ja siihen hän oli kerrassaan ihastunut, ja siellä hän oleskeli miltei alituisesti. Taloutta hän ei paljon ymmärtänyt, mutta hän osasi erinomaisesti käsitellä kukkia.
Sitten hän sairastui. Äiti sanoo, että hänellä varmaankin oli keuhkotauti jo ennen tänne tuloansa. Hän ei koskaan paneutunut vuoteeseen, mutta hän kuihtui kuihtumistaan. Jordan ei tahtonut ottaa ketään häntä hoitamaan. Kaiken sellaisen hän toimitti itse, ja äiti on sanonut, että hän oli niin hellä ja varovainen kuin nainen. Joka ilta hän kääri hänet suureen huiviin ja kantoi hänet ulos puutarhaan, ja siellä hän makasi penkillä, tyynyjä pään alla, ja sanoi, että hänellä oli niin hyvä… Ihmiset sanovat, että hänellä oli tapana antaa Jordanin polvistua viereensä joka aamu ja ilta ja rukoilla yhdessä hänen kanssaan, että hän, kun hänen hetkensä oli tullut, saisi kuolla ulkona puutarhassa. Ja hänen rukouksensa tuli kuulluksi. Eräänä päivänä Jordan kantoi hänet ulos penkille ja poimi sitten kaikki ruusut, jotka olivat puhjenneet yön aikana, ja laski ne hänen ylleen. Ja silloin Hester hymyili hänelle — ja painoi silmänsä kiinni. Ja niin, lopetti Diana, ei häntä ollut enää.
— Ah, kuinka herttainen tarina, huokasi Anna ja kuivasi kyyneleensä.
— Mitä tuli Jordanista? kysyi Priscilla.
— Hän myi talon, kun Hester oli kuollut, ja meni takaisin Bostoniin. Herra Jabez Sloane osti paikan ja muutti pikku talon maantien viereen. Jordan kuoli noin kymmenen vuotta myöhemmin, ja hänet vietiin kotiin ja haudattiin Hesterin rinnalle.
— En voi käsittää, kuinka hän voi tahtoa asua täällä, niin kaukana kaikesta, sanoi Jane.
— Oh, voin sen aivan hyvin ymmärtää, sanoi Anna miettiväisenä. — Itse puolestani en juuri haluaisi asettua tänne koko elämäkseni, sillä vaikka rakastankin niittyjä ja metsää, niin seurustelen myöskin hyvin mielelläni ihmisten kanssa. Mutta minä voin täydellisesti asettua Hesterin kannalle. Hän oli lopen väsynyt suuren kaupungin hälinään ja kaikkiin ihmisjoukkoihin, jotka tulivat ja menivät eivätkä koskaan välittäneet hänestä. Hän ikävöi vain päästä erilleen kaikesta siitä ja päästä johonkin hiljaiseen, viheriään ja ystävälliseen paikkaan, jossa hän voisi levätä. Ja hän löysi juuri sitä, mitä hän kaipasi — ja se on sellaista, mikä varmaankin tapahtuu hyvin harvoille ihmisille… Hänellä oli neljä ihanaa vuotta ennen kuolemaansa — neljä täydellisen onnen vuotta, niin että kyllä hän on enemmän kadehdittava kuin säälittävä… Ja sitten — saada sulkea silmänsä ja nukahtaa pois ruusujen keskellä, luonaan se, josta pitää eniten maailmassa, katsellen niin hellästi — oi, minun mielestäni se oli niin kaunista!
— Hän istutti nuo kirsikkapuut tuolla kaukana, sanoi Diana. — Hän sanoi äidille, ettei hän eläisi niin kauaa, että hän ehtisi syödä niiden hedelmiä, mutta hän halusi mielellään kuvitella, että jokin, jonka hän oli istuttanut, eläisi ja puolestaan kaunistaisi maailmaa, sitten kun hän itse oli kuollut.
— Olen niin iloinen siitä että satuimme kulkemaan tähän suuntaan, sanoi Anna loistavin silmin. — Mehän vietämme tänään minun omaa valitsemaani syntymäpäivää, ja tämä puutarha ja sen tarina on paras syntymäpäivälahja, jonka olisin voinut saada. Onko äitisi koskaan sanonut sinulle, minkä näköinen Hester Gray oli, Diana?
— Ei — ainoastaan, että hän oli sievä.
— Sepä oli hauskaa — sillä silloin voin itse mielessäni luoda kuvan siitä, miltä hän näytti, tarvitsematta ottaa mukaan mitään tunnettuja tosiasioita. Luulen, että hän oli hyvin notkea ja hento, ja että hänellä oli pehmeä, lainehtiva tumma tukka ja suuret, lempeät, arat, ruskeat silmät ja hieman surumieliset, kalpeat kasvot.
Jäljellä olevan osan iltapäivää tytöt viettivät harhaillen Hesterin puutarhan ympärillä olevassa metsässä ja kedoilla, ja monta hupaista pikku soppea ja käytäväpolkua he löysivät. Kun heille tuli nälkä, niin he avasivat eväskorinsa ja söivät päivällistä kaikkein kauneimmalla paikalla — solisevan puron rantajyrkänteellä, jossa valkorunkoiset koivut kohosivat pitkästä tuuheasta heinikosta.
Tytöt istuutuivat mättäille koivujen viereen ja tekivät kaikkea kunniaa Annan herkuille, ja myöskin "proosalliset" voileivät nauttivat suurta arvonantoa ahneitten nuorten retkeilijäneitosten puolelta, joitten ruokahalua oli vielä lisännyt pitkä kävelymatka raittiissa ilmassa. Anna oli ottanut mukaansa limonaadia ja laseja vierailleen, mutta itse hän joi vain kylmää vettä purosta, jota hän nouti itselleen pienellä koivuntuohesta tehdyllä pikarilla. Pikari vuoti, ja vesi maistui mullalta, kuten keväinen purovesi ainakin, mutta Anna arveli, että oli "tunnelmallisempaa" juoda sitä kuin limonaadia lasista.
— Katsokaa, näettekö tuota runoa? sanoi hän äkkiä osoittaen sormellaan.
— Missä niin? — Jane ja Diana tuijottivat, ikäänkuin he olisivat odottaneet saavansa nähdä säkeitä kaiverrettuina koivujen runkoihin.
— Tuolla — alhaalla purossa — tuo vanha, viheriä, sammalpeitteinen pölkky, jonka yli vesi virtaa monina väreilevinä pikku purosina, jotka ovat niin hienoja ja tasaisia, ikäänkuin ne olisi kammattu — ja sitten tuo yksinäinen auringonsäde, joka laskeutuu suoraan sille, kauas alas kirkkaaseen syvyyteen… Oi, se on kaunein runo, minkä konsanaan olen nähnyt.
— Minä sanoisin sitä mieluummin tauluksi, sanoi Jane. — Runossa on säkeitä ja säkeistöjä.
— Ah ei — ei toki! — Anna pudisti hyvin varmasti puhtaan valkoisten kirsikankukkien seppelöimää päätään. — Säkeet ja säkeistöt ovat vain runon ulkonaisena pukuna eivätkä ole itse runoutta enempää kuin sinun helysi ja koristuksesi ovat sinua, Jane. Todellista runoutta on niiden sisällä oleva sielu — ja tuo kaunis pikku ryhmä on erään kirjoittamattoman runon sielu. Joka päivä ei olla tilaisuudessa näkemään sielua — ei edes runon sielua.
— Olisipa hauska tietää miltä sielu — ihmisen sielu — näyttäisi, sanoi Priscilla haaveillen.
— Tuollaiselta, luulisin, vastasi Anna ja osoitti välkkyvää auringonvaloa, joka tunkihe alas koivun hentojen vihreitten lehvien lomitse. — Mutta sillä olisi tietysti muoto ja kasvonpiirteet. Minä kuvittelen mielelläni sieluja valosta luoduiksi. Ja muutamat väikkyvät vienoimmassa ruusunpunassa — ja toiset kimaltelevat kuin kuutamovälke merellä — ja muutamat ovat kalpeita ja läpikuultavia kuin auer aamun valjetessa…
— Olen lukenut jostain, että sielut muka ovat kukkien kaltaisia, sanoi Priscilla.
— Silloin on sinun sielusi kullankeltainen narsissi, sanoi Anna, ja Dianan on kuin tummanpunainen ruusu. Janen sielu on omenankukka, vaaleanpunainen ja tuore ja toivorikas…
— Ja sinun sielusi on tumma orvokki, joka tuoksuu ihanimmin syvällä metsän pimennoissa, sanoi Priscilla.
Jane kuiskasi Dianalle, että nyt hänelle riitti, nyt hän ei kerrassaan voinut enää seurata mukana… Ymmärsikö Diana rahtuakaan?
Tytöt kulkivat kotiin hiljaisen, kultaisen auringonlaskun hohteessa, korit täynnä Hesterin puutarhan narsisseja. Osan niistä kantoi Anna seuraavana päivänä kirkkomaalle ja laski Hesterin haudalle. Punarintasatakielet visertelivät männyissä, ja sammakkojen kuoro kaikui lammelta. Kaikki laaksonnotkelmat kukkuloitten välillä kylpivät topaasien ja smaragdien hohteessa.
— Siitähän tuli sentään todellakin hauskaa, sanoi Diana, joka täten ilmaisi, ettei hänellä ollut ollut mitään liikanaisia toiveita.
— Tämä on ollut ihana päivä, vakuutti Priscilla.
— Minusta on hyvin hauskaa tehdä löytöretkiä metsään, sanoi Jane.
Anna ei virkkanut mitään. Hän katsoi taivaan rantaan, jonka taakse aurinko juuri oli painunut, ja ajatteli pikku Hester Graytä.