XIV.
VÄLTETTY VAARA.
Kun Anna eräänä perjantai-iltana kulki postikonttorista kotiin, sai hän seuraa rouva Lyndestä, jota, kuten tavallisesti, painoi joukko yksityisiä ja yleisiä huolia.
— Olen juuri ollut kaupungissa Timothy Cottonin luona kysymässä, voisinko saada Alice Louisen avukseni pariksi päiväksi, sanoi hän. Hän oli meillä viime viikolla, ja vaikka hän on sangen hidas ja kömpelö, niin on hän kuitenkin parempi kuin ilman. Mutta hän on sairas, jumala paratkoon, ja on estetty… Ja hänen isäukkonsa istuu siinä ja rykii ja mankuu ja marisee. Kymmenen vuotta hän on tehnyt loppua, ja muistakaa minun sanoneeni — näin hän tulee istumaan vielä toiset kymmenen vuotta… Hänen tapaisensa ihmiset eivät voi päättää kuolla — niin se on sitten kerta kaikkiaan tapahtunut, ja siitä ei ole sen enempää sanottavaa… Sellaiset ihmiset ne vasta ovat minun mieleisiäni, jotka johonkin kykenevät… Voiko tuo ukkopahanen saada aikaan edes sen vertaa, että hankkisi itselleen kunnollisen taudin, joka tekisi hänestä lopun? Ei, yhtäläisiä avuttomia ja epäkäytännöllisiä ihmisiä he ovat olleet ikänsä kaiken, ja mitä heistä vielä on tuleva sitä en tiedä. Mutta onhan mahdollista, että sallimus tietää sen.
Rouva Lynden huokaus ilmaisi, että hän epäili yksinpä sallimukseltakin puuttuvan harrastusta tässä suhteessa.
— Ja Marillahan oli kaupungissa tiistaina, jatkoi hän. Mitä lääkäri sanoi hänen silmistään?
— Hän oli hyvin tyytyväinen niihin, sanoi Anna iloisesti. — Hän sanoi, että ne olivat selvästi paranemaan päin ja hän luulee, että hänen näkönsä menettämisvaara nyt on täydellisesti sivuutettu. Mutta hän sanoo myöskin, ettei hän saa lukea paljon, ja hienoja käsitöitä hän ei saa koskaan tehdä. Kuinka rouva Lynden myyjäisvarustukset edistyvät?
Naisten ompeluseura valmisteli "markkinoita" sitä seuraavine illallisineen, ja rouva Lynde oli yrityksen sielu.
— Kiitos, hyvin!… Mitä myyjäisiin tulee, niin arvelee rouva Allan, että olisi hauskaa, jos panisimme kuntoon vanhanaikaisen keittiön ja tarjoilisimme siellä illallista, johon kuuluisi kinkkua ja muhennettuja härkäpapuja, kohomunkkeja, karviaismarjavanukasta ja muuta sellaista. Nyt keräilemme paraillaan kaikkialta vanhanaikaisia tarpeita. Rouva Fletcher lainaa meille äitinsä taidokkaasti kudottuja mattoja, ja rouva Boulterilta saamme muutamia vanhoja tuoleja ja täti Mary Shaw lainaa meille lasiovilla varustetun kaappinsa. Toivottavasti Marilla antaa meille suuret messinkikynttiläjalkansa? Ja niin paljon vanhaa posliinia kuin voimme saada käsiimme, tahdomme me hankkia. Rouva Allan tahtoo kaikin mokomin saada suuren vadin, jossa on tuo vanha sininen itkuraitamallinen koriste, jos vain voimme löytää jonkun sellaisen. Et kai tiedä ketään, jolta voisi saada sellaisen vadin?
— Neiti Josephine Barrylla on. Kirjoitan hänelle ja kysyn, tahtooko hän lainata sen hyvän tarkoituksen vuoksi, sanoi Anna.
— Niin, tee se, ole niin hyvä. Luulen, että markkinat alkavat parin viikon perästä. Setä Abe Andrews ennustaa sadetta ja myrskyä juuri siksi ajaksi, ja se merkitsee kaiken todennäköisyyden mukaan, että ilma tulee olemaan säteilevän kaunis.
Mainitulla Abe sedällä oli ainakin se yhtäläisyys muiden profeettojen kanssa, että hän nautti sangen vähän luottamusta omassa maassaan. Häntä pidettiin päin vastoin suurena — vaikkakin itsetiedottomana — leikinlaskijana, sillä perin harvoin hänen sääennustuksensa toteutuivat. Herra Elisha Wrightilla, joka oli siinä uskossa, että hän oli seudun leikinlaskija, oli tapana sanoa, ettei kukaan ihminen Avonleassa koskaan ajatellut katsoa sanomalehdestä sääsuhteita. Ei, kysyttiin aivan yksinkertaisesti Abe sedältä, minkälainen ilma olisi seuraavana päivänä ja valmistuttiin sitten vastakohtaan. Mutta Abe setä ei ollut millänsäkään vaan jatkoi järkkymättä ennustelemistaan.
— Meidän täytyy saada markkinat käyntiin ennen vaaleja, jatkoi rouva Lynde, ne jotka tahtovat tulla valituiksi, saapuvat varmasti, ja he ovat kyllä sangen anteliaita… Konservatiiviset lahjovat oikealle ja vasemmalle, niin että he voivat yhtä hyvin kerran antaa rovon hyvään tarkoitukseen.
Anna oli koko sydämestään ja sielustaan "yhteiskuntaa säilyttävä" — kunnioittaakseen Matthewn muistoa — mutta hän ei sanonut mitään. Hän varoi houkuttelemasta rouva Lyndeä politiikan alalle.
Hänellä oli mukanaan kirje Marillalle, leimattu eräässä kaupungissa
Brittiläisessä Kolumbiassa.
— Se on luultavasti lasten sedältä, sanoi hän innokkaasti heti kotiin tultuaan. — Ah, Marilla, olenpa utelias tietämään, mitä hän sanoo heistä.
— Silloinhan sinulla on täysi syy avata se ja katsoa, sanoi Marilla lyhyesti.
Tarkkaavainen huomioiden tekijä olisi voinut saada sen käsityksen, että myöskin hän oli utelias, mutta hän olisi mieluummin kuollut kuin antanut huomata mitään sellaista.
Anna repäsi kuoren auki ja silmäili läpi tuon niukkasanaisen ja jokseenkin huolimattomasti kyhätyn sisällyksen.
— Hän sanoo, ettei hän voi ottaa lapsia nyt tänä keväänä — hän on ollut sairas suurimman osan talvea, ja hänen häänsä on lykätty. Hän tahtoo tietää, voimmeko me pitää heitä syksyyn saakka, niin hän koettaa ottaa heidät silloin. Pidämmehän heidät luonnollisesti, eikö totta, Marilla?
— En luule, että voimme juuri muutakaan tehdä, sanoi Marilla hieman ynseästi, vaikka hän tunsi salaista kevennystä. — He eivät ainakaan ole läheskään niin vaivalloisia kuin he olivat alussa — tai sitten olemme tottuneet heihin. Davy on muuttunut erittäin paljon edukseen.
— Hänen käytöksensä on parantunut oikein paljon, sanoi Anna varovasti — hän ei näyttänyt halukkaalta antautumaan hänen moraalinsa arvostelemiseen.
Oli nimittäin niin, että kun Anna edellisenä iltana tuli kotiin koulusta, oli hän huomannut Marillan olevan poissa ompeluseuran kokouksessa, Dora nukkui keittiön sohvalla ja Davy oli salin seinäkaapissa, aivan tyytyväisenä pistämässä poskeensa Marihan kuuluisaa luumuhilloketta sisältävän purkin sisältöä — "vierashilloketta", kuten Davy sitä nimitti ja johon hänen oli ankarasti kielletty koskemasta. Hän näytti hyvin syylliseltä, kun Anna kaivautui hänen luokseen ja työnsi hänet ulos kaapista.
— Sinä ahne Davy, etkö tiedä, että olet hyvin ilkeä seisoessasi siinä syömässä hilloketta, kun sinua on kielletty koskemasta mihinkään siellä seinäkaapissa?
— Niin, tiedän kyllä, että se on väärin, myönsi Davy hieman hämillään, mutta luumuhilloke on niin hirveän hyvää, Anna. Katselin sitä vain ensiksi, mutta se näytti niin mainiolta, että minä arvelin, että maistaisin sitä vain pikku, pikkuruikkusen… Pistin siihen sormeni — Anna uikahti — ja nuolin sen puhtaaksi… Mutta se oli paljon parempaa kuin koskaan olisin voinut kuvitella, niin että minun täytyi ottaa lusikka ja vain kuoria hiukan päältä…
Anna piti niin vakavan nuhdesaarnan hänelle siitä, miten väärin oli näpistellä luumuhilloketta, että Davy joutui omantunnonvaivoihin ja katuvaisesti suudellen lupasi olla koskaan enää tekemättä sellaista.
— Luuleeko Anna, että taivaassa tulee olemaan mitään hilloketta? kysyi hän äkkiä.
Anna pidätti hymyilynsä.
— Onhan se mahdollista — jos on joku, joka erikoisesti sitä kaipaa, vastasi hän.
— Mutta koska enkelit ehtivät valmistaa hillokkeen, jos taivaassa on vain "pyhäpäivä loputon", kuten virressä sanotaan? En tiedä, välitänkö joutua sinne. Eikö taivaassa koskaan ole lauantaita, Anna?
— On tietysti sekä lauantai että kaikki ihanat päivät. Ja jokainen päivä taivaassa tulee kuitenkin olemaan suloisempi kuin edellinen, Davy, vakuutti Anna, joka oli oikein iloinen siitä, ettei Marilla ollut huoneessa ja loukkaantunut keskustelusta.
On melkein tarpeetonta mainita, että Marilla kasvatti kaksoisia vanhanaikaisessa kurissa ja Herran nuhteessa, mutta ei koskaan antautunut minkäänlaisiin teologisiin väittelyihin. Davy ja Dora saivat joka sunnuntai opetella virren, katekismuskysymyksen siihen kuuluvine vastauksineen ja kaksi raamatunlausetta. Dora lukea pänttäsi tottelevaisena ja lasketteli ulkoa kuin pieni kone — osoittaen jokseenkin yhtä paljon ymmärtämystä ja harrastusta kuin jos hän todellakin olisi ollut kone. Davy taas oli varustettu väsymättömällä uteliaisuudella ja teki usein kysymyksiä, jotka herättivät Marillassa hämmästystä ja huolta.
— Chester Sloane sanoo, ettemme me saa tehdä taivaassa mitään muuta kuin kuljeskella ympäri valkeissa vaatteissa ja soittaa harppua, mutta hän arvelee, että on hyvin ikävää käydä puettuna hameeseen, ja minä ajattelen samoin. Miksi eivät enkelit voi käyttää housuja, Anna, senhän ei tarvitse olla esteeksi heidän siivilleen? Chester Sloane ajattelee niin paljon tuollaista, sillä hän aikoo papiksi, hänen isoäitinsä tahtoo sitä, ja hän kustantaa Chesterille kaiken, mitä siihen tarvitaan… Chester sanoo, että hän tahtoisi paljon mieluummin tulla sepäksi, mutta hänen isoäitinsä sanoo, että papit ovat aina paljon suuremmassa arvossa… Vaikka minä en tahdo silti tulla papiksi. Minä aion ruveta kauppiaaksi kuten herra Blair ja pitää kaupan karamelleja ja banaaneja. Taivaassa minä ehkä mieluummin voisin soittaa huuliharppua kuin oikeata harppua — etkö luule, että se kävisi päinsä, jos rukoilisin hyvin kauniisti?
— Luulen kyllä, oli kaikki mitä Anna uskalsi vastata.
Nuorilla Yhteiskunnanparantajilla oli tänä iltana kokous herra Harmon Andrewsin luona, ja yhdistyksen jäseniä oli kehoitettu lukuisasti saapumaan sinne, koska tärkeitä asioita oli esillä.
Nuoret Yhteiskunnanparantajat olivat kukoistavassa tilassa ja olivat jo saaneet aikaan suuria asioita. Varhain keväällä oli herra Spencer täyttänyt lupauksensa ja kuokkinut, möyhentänyt ja kylvänyt heinänsiementä pitkin koko maatilansa etusivustaa. Useat muutkin maatilanomistajat, jotka eivät tahtoneet olla huonompia, olivat seuranneet hänen esimerkkiään. Nyt oli sen johdosta saatu se silmänherkku, että nähtiin pitkiä jonoja mehevää ruohonurmea siinä, missä ennen oli kasvanut vain ohdakkeita ja takkiaisia. Ne alueet talon ulkopuolella, joille ei vielä oltu tehty mitään, näyttivät sentähden niin ikäviltä ja huonosti hoidetuilta, että niiden omistajat häpesivät ja päättivät korjata laiminlyöntinsä ensi keväänä.
Myöskin tienristeyksessä oleva kolmikulmainen maakaistale oli raivattu ja istutuksilla somistettu, ja Annan pelargoniapenkki, jota vielä ei mikään lehmä ollut ahdistellut, erottautui hyvin sievänä keskellä.
Avonlean nuoret Yhteiskunnanparantajat olivat siis sitä mieltä, että he olivat saaneet toimeen aika paljon, vaikkakin herra Levi Boulter, jolta erityisesti asetettu toimikunta oli hienotunteisesti tiedustellut hänen aikeitaan mäellä sijaitsevan vanhan talon suhteen, oli jokseenkin kursailematta vastannut, että se asia liikutti yksin häntä eikä ketään muuta.
Tässä erityisessä kokouksessa aiottiin laatia kouluneuvostolle kirjelmä, jossa nöyrästi pyydettäisiin, että koulun alue ympäröitäisiin aidalla. Suunniteltiin myöskin muutamien kauniiden koristepuiden istuttamista kirkon ulkopuolelle, jos yhdistyksen varat antaisivat myöten… Sillä, huomautti Anna, ei maksanut vaivaa kuljeskella ympäri keräyslistojen kanssa, niin kauan kuin käräjätalo seisoi paikallaan kaikessa sinisessä hirveydessään.
Yhdistyksen jäsenet istuivat jo kokoontuneina Andrewsin vierashuoneeseen, ja Jane oli aikeessa valita ja muodostaa toimikuntaa, jonka piti ottaa selville ja ilmoittaa, mitä sanotut koristepuut tulisivat maksamaan — kun Gertie Pye tulla keikotti sisään, kahisten ja hienona. Gertiellä oli aina tapana tulla myöhään — tehdäkseen sitä suurenmoisemman vaikutuksen sisään astuessaan, sanoivat pahat ihmiset. Ja Gertien sisääntulo oli mitä suurimmassa määrässä vaikuttava, sillä hän pysähtyi dramaattisesti keskelle lattiaa, päivitteli, löi kätensä yhteen ja huudahti:
— Voitteko kuvitella, mitä juuri äsken kuulin? Niinpä niin, herra Judson Parker aikoo vuokrata valtatien vieressä olevan aitansa kokonaisuudessaan eräälle kauppaliikkeelle, joka maalaa siihen ilmoituksia.
Kerrankin teki Gertie Pyen esiintyminen kaiken sen vaikutuksen, mitä hän toivoi. Jos hän olisi heittänyt pommin sisään mitään aavistamattomien yhteiskunnanparantajien joukkoon, olisi hän tuskin voinut saada enempää aikaan.
— Se ei voi olla totta, sanoi Anna avuttomasti.
— Niin, juuri samoin sanoin minäkin, kun ensiksi sen kuulin, lausui taas Gertie, joka nautti täysin siemauksin. — Sanoin: siihen Judson Parkerilla ei voi olla otsaa, sanoin minä… Mutta kuitenkin kaikitenkin — isä tapasi hänet nyt iltapäivällä, ja hän sanoi aikovansa sen tehdä varmasti. Aidan vuokraaja on eräs apteekkari, ja siihen tulee ilmoituksia pillereistä ja laastareista pitkät jonot.
Yhteiskunnanparantajat näkivät jo tuon näyn edessään. Ei tarvittu kovinkaan paljoa mielikuvitusta voidakseen kuvitella, miltä näyttäisi puolen kilometrin pituinen aita, jota tuollaiset huutavin värein töherretyt ilmoitukset koristivat. Kaikki ajatukset puidenistutuksesta ja koulupihan aidasta katosivat tämän uuden vaaran ilmetessä. Kaikille hyville parlamenttaarisille tavoille annettiin palttua, ja Annan epätoivoiset yritykset palauttaa järjestystä olivat tuloksettomia. Kaikki puhuivat toistensa suuhun, ja syntyi kauhea melu.
— Rauhoittukaamme nyt toki hieman, pyysi Anna, joka oli kaikista kiihtynein ja koetti keksiä jotain tapaa, millä ehkäistä aietta.
— En voi käsittää, kuinka häntä voitaisiin estää, huudahti Jane katkerasti. — Jokainen kai tietää, minkälainen Judson Parker on. Rahasta hän tekee mitä tahansa. Hänellä ei ole kipinänkään vertaa yhteistunnetta tai kauneusaistia.
Koko juttu näytti jokseenkin toivottomalta. Judson Parker ja hänen sisarensa olivat ainoat tämän nimiset Avonleassa, niin ettei voitu harjoittaa mitään painostusta sukulaisten tai omaisten kautta. Martha Parker oli jokseenkin vakiintuneessa ijässä oleva nainen, joka ei pitänyt mistään nuorista eikä varsinkaan Yhteiskunnanparantajista. Judson oli kohtelias mies, jolla oli hunaja huulilla ja niin välttelevä ja mairitteleva olemus, että oli aivan hämmästyttävää, kuinka vähän hyviä ystäviä hänellä oikeastaan oli. Ehkä hän oli ollut liian monissa kaupoissa mukana — sellaisesta saa harvoin kansansuosiota. Häntä pidettiin hyvin "sliipattuna", ja yleinen mielipide oli, että omantunnonvaivat tuottivat hänelle vähimmin kärsimyksiä.
— Eikö ole ketään, joka voisi hänelle mitään? tuumi Anna, joka ei vielä ollut menettänyt kaikkea toivoa.
— Hänellä on tapana käydä Lovisa Spencerin luona Valkorannassa, ilmoitti Carrie Sloane. — Ehkä hän voisi pyytää ja rukoilla häntä olemaan vuokraamatta aitaa.
— Oh, ei varmastikaan, sanoi Gilbert suurella varmuudella. — Tunnen kyllä Louisa Spencerin. Hän ei "usko" yhteiskuntaa parantaviin yhdistyksiin, mutta hän uskoo kiliseviin hopea- ja kuparikolikoihin. Hän pikemminkin yllyttää Judsonia kuin kieltelee häntä.
— En tiedä muuta neuvoa kuin että muodostamme toimikunnan, joka saa mennä hänen luokseen ja esittää vastalauseensa, sanoi Julia Bell, ja tyttöjä meidän on lähetettävä, sillä pojille hän vain tiuskii… Mutta minä en mene, tietäkää se, niin että minua ei tarvitse kenenkään ehdottaa.
— On parasta, että lähetämme Annan yksinään, sanoi Oliver Sloane. —
Hän jos kukaan voi kai puhua kumoon Judsonin.
Anna pyysi kieltäytyä luottamuksesta. Lopuksi hän lupasi mennä "johtamaan puhetta", mutta hän pyysi mukaan muutamia toisia jäseniä "moraaliseksi tueksi". Diana ja Jane valittiin senvuoksi antamaan hänelle moraalista tukea ja yhteiskunnanparantajat hajaantuivat, suristen ja soristen suutuksissaan kuin kiukkuiset mehiläiset.
Anna oli niin vihoissaan, ettei hän nukkunut ennenkuin aamupuoleen, ja silloin hän uneksi, että kouluneuvosto oli pystyttänyt aidan koulun ympärille ja maalannut: "Koetelkaa meidän uutta kalanmaksaöljyämme!" niin pitkältä kuin aitaa riitti.
Toimikunta "asettui väijymään" Judson Parkeria seuraavana iltapäivänä. Anna esitti hänelle hyvin valituin sanoin hänen aikeensa sopimattomuuden — käyttääksemme tässä lievää sanamuotoa. Judson oli niin siloinen ja niin lauhkea Ja niin simasuinen — vertasi heitä kauniisiin kukkasiin ja piti niin vaikeana vastata kieltävästi noin miellyttäville nuorille naisille… Mutta afääri on afääriä, ja jos näinä ahtaina aikoina annettaisiin tunteitten vallita, niin…
— Mutta yhden asian voin joka tapauksessa luvata, sanoi hän viekas väike haaleissa silmissään, jotka muistuttivat hillottuja karviaismarjoja. — Minä sanon apteekkarin maalarille, että hän saa käyttää vain kauniita ja aistikkaita värejä — punaista ja keltaista ja muita sellaisia. Sinistä hän ei saa millään ehdolla käyttää.
Voimaton toimikunta palasi kotiin ajatellen asioita, jotka ovat liiaksi kunniaa loukkaavia, jotta niistä voitaisiin puhua ääneen.
— Niin, nyt olemme tehneet mitä voimme, ja voimme jättää lopun sallimuksen huomaan, sanoi Jane itsetiedottomasti matkien rouva Lynden ääntä ja tapaa.
— Tokkohan pastori Allan voisi vaikuttaa mitään? sanoi Diana.
Anna pudisti päätään.
— Ei ole mitään hyötyä pastori Allanin vaivaamisesta, varsinkin kun heidän pienokaisensa on juuri nyt sairaana. Judson livahtaisi kyllä hänenkin käsistään yhtä taitavasti kuin meidänkin, vaikka hän nykyisin onkin alkanut käydä kirkossa sangen säännöllisesti. Se johtuu vain siitä että Louisa Spencerin isä on kirkkoneuvoston puheenjohtaja ja on hyvin tarkka tuollaisesta.
— Judson Parker on ainoa mies Avonleassa, jonka päähän olisi voinut pälkähtää vuokrata aitansa, sanoi Jane harmistuneena. — Eivät edes Levi Boulter tai Lorenzo White alentuisi sellaisiin konnankoukkuihin, kuinka tuottavia ne lienevätkin… He ottaisivat liian paljon huomioon yleistä mielipidettä.
Yleinen mielipide tuli aikanaan yksimieliseksi ja sangen vähän imartelevaksi Judson Parkerille, mutta asia ei ollut sillä autettu. Judson nauroi partaansa ja oli pitävinään sadetta, ja Avonlean yhteiskunnanparantajat koettivat alistua siihen katkeraan välttämättömyyteen, että he läheisessä tulevaisuudessa näkisivät yhden kauneimmista teistään huutavien ilmoitusten rumentamana.
Silloin, seuraavassa kokouksessa, nousi toimikunnan jäsen Anna Shirley aivan tyynesti ja ilmoitti, että herra Judson Parker oli valtuuttanut hänet ilmoittamaan yhdistykselle, että hän oli luopunut alkuperäisestä suunnitelmastaan tehdä reklaamia aidallaan apteekkarin pillereistä ja laastareista.
Jane ja Diana tuijottivat, ikäänkuin eivät olisi voineet uskoa korviaan. Parlamentaarinen säädyllisyysaisti, josta oltiin hyvin tarkkoja A.Y.Y:ssä, esti heitä sillä hetkellä tuomasta ilmoille uteliaisuuttaan, mutta kun kokouksen virallinen puoli oli sivuutettu, rukoiltiin Annalta selitystä arvoitukseen.
Annalla ei ollut mitään selitystä annettavana. Judson Parker oli tavoittanut hänet maantiellä edellisenä iltana ja sanonut hänelle, että hän oli päättänyt noudattaa Nuorten Yhteiskunnanparantajain taittoa, koska heillä nyt oli tuollainen merkillinen ennakkoluulo apteekki-ilmoituksia vastaan… Tämä oli ainoa, mitä Anna tahtoi sanoa, sekä silloin että myöhemmin, ja se oli selvä totuus.
Mutta kun Jane Andrews kotimatkalla uskoi Oliver Sloanelle varman vakaumuksensa, että Judson Parkerin salaperäisen mielenmuutoksen takana piili jotain muutakin, niin oli hänkin oikeassa.
Anna oli edellisenä iltana ollut vanhan rouva Irvingin luona, hänen asunnossaan aivan meren luona, ja hän oli mennyt kotiin oikotietä, joka vei hänet ensin alavien rantaniittyjen yli ja sitten pyökkimetsän läpi ja veden ohi, jota hän sanoi Tummaksi, päilyväksi aallokoksi — erotukseksi jokapäiväisemmästä nimityksestä Barryn lammikko.
Juuri siinä, missä polku yhtyi valtatiehen, oli kaksi miestä, kumpikin kärryineen, seisahtunut juttelemaan toistensa kanssa. Toinen oli Judson Parker; toinen oli Jeny Corcoran, eräs herra Newbridgestä, jota ei vielä, kuten rouva Lynde olisi lausunut ajatuksensa, oltu onnistuttu saamaan kiinni mistään… Hän oli erään maanviljelystarpeita myyvän firman asiamies ja erittäin innostunut politiikkaan. Hän oli nyt ollut matkalla useita viikkoja ja hänen sormiensa arveltiin olevan mukana pelissä hieman kaikkialla siellä missä poliittista agitatsionia harjoitettiin vilkkaimmin.
Juuri kun Anna astui esiin pyökkien varjosta, kuuli hän Corcoranin sanovan:
— Jos te äänestätte Amesburya, Parker — niin, minulla on vielä jäljellä kirjoitettuna lasku siitä äkeestä, jonka saitte viime keväänä. Teillä ei kai olisi mitään sitä vastaan, että saisitte tuon laskun kuitattuna, vai mitä?
— No niin, jos asia on sillä tavalla, sanoi Judson ja irvisti leveästi, niin en kai saane olla niin turhantarkka… Täytyy kuin täytyykin katsoa omaa etuaan näinä vaikeina aikoina.
Molemmat huomasivat tässä silmänräpäyksessä Annan, ja keskustelu pysähtyi äkkiä. Anna tervehti jääkylmästi ja jatkoi matkaansa, nenännipukka hieman korkeammalla kuin tavallisesti. Hetkisen kuluttua saavutti Judson Parker hänet kärryineen.
— Nouskaa kärryille, niin saatte ajaa vähän matkaa, Anna! ehdotti hän hyväntahtoisesti.
— Ei kiitoksia, vastasi Anna kohteliaasti, mutta äänessä oli halveksumisen vivahdus, jonka pisto tuntui yksinpä Judson Parkerinkin sangen kovaksi parkittuun nahkaan.
Hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi ja hän nykäisi suuttuneena ohjaksista, mutta seuraavassa hetkessä hän malttoi mielensä ja tuli varovaiseksi. Hän katsoi epävarmasti Annaan, hänen siinä vaeltaessaan eteenpäin kuten ennenkin, katsomatta oikealle tai vasemmalle. Oliko hän kuullut Corcoranin tarjouksen ja hänen oman liian selvän ja halukkaan vastauksensa? Tuo nyt olikin mokoma hylky mieheksi, jolla ei ollut ymmärrystä lausua ajatustaan verhotummin!… Eihän saa olla tuollainen suunsoittaja, kun politiikka on kysymyksessä!… Ja sitten pitää vielä mokomien tärkeän näköisten punatukkaisten koulumamsellien putkahtaa esiin vesakosta juuri kun vähiten heitä odottaa…
Judson Parker tuomitsi muita itsensä mukaan ja oli varma siitä, että jos Anna oli kuullut jotain, levittäisi hän sitä yltympäri seutua. Olemme jo nähneet, että Judson Parker kutakuinkin asettui yleisen mielipiteen yläpuolelle — ainakin mitä tulee aitaan ja ilmoituksiin — mutta jos tuli yleisesti tietoon, että hän oli antanut lahjoa itseään, niin voisi se kääntyä karvaaksi jälestäpäin… Ja jos juttu tuli Spencerin ukon korviin — hyvästi silloin ikuisesti toivo voittaa Louisa Jane miellyttävine tulevaisuusmahdollisuuksien hyvinvoivan maatilanomistajan ainoana tyttärenä. Judson Parker tiesi, että ukko Spencer jo nyt katsoi hieman karsaasti häntä — ei mitenkään kävisi päinsä antautua enää uuteen vaaraan.
— Hm, hm — Anna, olen juuri tavoittanut teidät kiinni pulmakseni kanssanne tuosta asiasta, josta keskustelimme taannoin. Olen lopultakin päättänyt olla vuokraamatta aitaani apteekkarille… Hän saa ilmoitella parhaansa mukaan muulla taholla. Yhdistystä, jolla on sellaiset tarkoitusperät kuin teidän yhdistyksellänne, täytyy todellakin tukea.
Anna suli vähäsen.
— Kiitoksia paljon, sanoi hän.
— Ja — ja — teidänhän ei tarvitse mainita tuosta pienestä keskustelusta, joka minulla oli Jerryn kanssa — mitä?
— Siitä en aio missään tapauksessa muutenkaan kertoa, sanoi Anna jääkylmästi.
Hän olisi mieluummin nähnyt jokaisen Avonlean aidan täyteen maalattuna ilmoituksia ennenkuin hän olisi alentunut hieromaan kauppaa miehen kanssa, joka oli saattanut myydä äänensä.
— Ei tietystikään — eipä tietystikään, jatkoi Judson siinä uskossa, että he ymmärsivät toisiaan erittäin hyvin. — En ajatellutkaan, että kertoisitte. Laskin luonnollisesti vain leikkiä Jerryn kanssa — hän luulee olevansa niin rikkiviisas, ettei kukaan mahda hänelle mitään… Minä en todellakaan aio äänestää Amesburya — äänestän Grantia, kuten olen aina tehnyt… Tahdoin vain nähdä, kuinka pitkälle tuo Jerry roisto voisi julkeudessaan mennä… Ja mitä tulee aitaan, niin voitte olla rauhallinen — sanokaa se yhdistyksellenne.
— Tarvitaan kaiketi kaikenlaisia ihmisiä, jotta maailma tulisi täydelliseksi, olen kuullut sanottavan, mutta toiset voisivat kuitenkin vahingotta olla poissa, sanoi Anna peilikuvalleen itäisessä vinttikamarissa samana iltana. — Minä en aio lörpötellä siitä yhdellekään elävälle sielulle. En totisesti tiedä, ketä tai mitä on kiitettävä menestyksestä… Minä en ole tehnyt mitään sitä aikaan saadakseni, ja mieluummin olisin ajattelematta, että sallimus välistä käyttää aseinaan sen kaltaisia ihmisiä kuin Judson Parker ja Jerry Corcoran…