XV.
KESÄLOMA ALKAA.
Anna sulki koulunovet eräänä hiljaisena, värikkäänä iltana, kun tuuli hiljaa suhisi kuusissa leikkikentän ympärillä ja varjot levittäytyivät pitkinä ja laiskoina metsänreunamassa.
Hän työnsi avaimen taskuunsa tyytyväisesti huoahtaen. Kouluvuosi oli lopussa; hänet oli kiinnitetty myöskin seuraavaksi vuodeksi, saatuaan kuulla monta tunnustusta antavaa sanaa — vain herra Harmon Andrews sanoi hänelle, että hän säästi liiaksi vitsaa — ja kaksi ihanaa kuukautta hyvin ansaittua lomaa oli aivan houkuttelevana hänen edessään.
Anna tunsi olevansa perin tyytyväinen sekä maailmaan että omaan itseensä, kun hän kiipesi mäkeä ylös kukkakori kädessä. Aina siitä pitäen kuin kielot alkoivat puhjeta, ei hän ollut koskaan laiminlyönyt käydä kerran viikossa Matthewn haudalla. Kaikki muut Avonleassa, paitsi Marilla, olivat jo unohtaneet hiljaisen, syrjäänvetäytyvän ja vähäpätöisen Matthew Cuthbertin, mutta Anna säilytti hänet tuoreessa kiitollisessa muistissa ja oli aina säilyttävä. Hän ei voinut koskaan unohtaa hyvää vanhaa miestä, joka ensimmäiseksi oli lahjoittanut hänelle sitä rakkautta ja sääliä, jota hänen ikävöivä lapsensielunsa oli halannut.
Mäen alla istui poika aidalla kuusten varjossa — poika, jolla oli suuret uneksivat silmät ja kauniit, tuntehikkaat kasvot. Hän hyppäsi alas ja tuli hymyillen Annan luo, mutta hänen poskillaan näkyi kyynelten jälkiä.
— Ajattelin odottaa neitiä, sillä tiesin, että te menisitte kirkkomaalle, sanoi hän ja pisti kätensä hänen käteensä — Minä menen myöskin sinne. Minulla on mukanani tämä kurjenpolvivihko laskeakseni sen isoisän haudalle isoäidiltä. Ja katsokaas, neiti, tämän valkoruusun oksan lasken isoisän haudan viereen omalle pikku äidilleni — koska en voi mennä hänen haudalleen laskemaan sitä sinne. Mutta ettekö luule, että hän saa sen silti tietoonsa ja iloitsee taivaassa siitä, että minä ajattelen häntä?
— Varmasti hän iloitsee, Paul.
— Tietääkö neiti, tänään on täsmälleen kolme vuotta siitä kuin äitini kuoli. Siitä on niin pitkä, pitkä aika, mutta kuitenkin suren sitä yhtä paljon kuin ennenkin — ja kaipaan häntä aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Välistä on aivan kuin sydämeni tahtoisi haljeta, niin suruissani olen…
Paulin ääni vapisi, ja hänen huulensa vavahtelivat. Hän katsoi alas ruusuihinsa ja toivoi, ettei hänen opettajattarensa huomaisi kyyneliä hänen silmissään.
— Ja kuitenkaan, sanoi Anna hyvin lempeästi, vaikka sinä suret ja tuntuu niin katkeralta pikku sydämessäsi, et tahtoisi unohtaa äitiäsi, vaikka voisitkin.
— Ah en, enhän toki — juuri niin minusta tuntuu… Neidin on niin helppo ymmärtää… Ei kukaan muu ymmärrä niin hyvin, ei edes isoäiti, vaikka hän on hyvin hyvä minulle. Isä ymmärsi sangen hyvin, mutta minä en kuitenkaan voinut puhua kovin paljon hänen kanssaan äidistä, sillä silloin hän tuli niin murheelliseksi… Kun hän pani käden silmilleen, niin tiesin aina, että minun oli lopetettava. Isä raukka, hän ikävöi kyllä hirveästi minua, mutta nähkääs, neiti, hänellä on nyt vain taloudenhoitajatar luonaan, ja hänen mielestään ei taloudenhoitajatar kykene kasvattamaan pikku poikia, varsinkin kun hänen itsensä täytyy olla niin paljon poissa kotoa työnsä vuoksi. Silloin ovat toki isoäidit sopivampia, lähinnä parhaat äidin jälkeen… Myöhemmin kun olen tullut suureksi ja täysikasvuiseksi, muutan takaisin kotiin isän luokse, ja sitten emme enää koskaan eroa. Paul oli puhunut niin paljon Annan kanssa vanhemmistaan, että hänestä melkein tuntui siltä kuin hän tuntisi heidät. Hän oli saanut sen käsityksen, että Paulin äiti luonteeltaan ja mielenlaadultaan oli varmaankin ollut sangen paljon pikku poikansa kaltainen, ja hän kuvitteli Stephen Irvingiä umpimieliseksi ja arastelevaksi mieheksi, jolla on syvä ja lempeä luonne, jonka hän hyvin huolellisesti säläsi maailmalta.
— Isää ei ole aivan helppo oppia tuntemaan, oli Paul kerran sanonut. — Minä en koskaan tullut oikein tutuksi hänen kanssaan, ennenkuin äidin kuoleman jälkeen… Mutta oi — kuinka hänestä pitääkään, kun on oikein oppinut tuntemaan häntä! Minä pidän hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa, ja sitten isoäidistä ja sitten neidistä. Pitäisin teistä lähinnä isän jälkeen, ellei velvollisuuteni olisi pitää enemmän isoäidistä, siksi että hän tekee niin paljon minun hyväkseni. Senhän neiti parhaiten tietää… Mutta toivon sentään, että hän jättäisi lampun huoneeseeni, kunnes olen nukkunut. Hän vie sen ulos saman tien kun hän on peitellyt minut, sillä hän sanoo, ettei minun pidä olla mikään raukka… Minä en ole pimeän arka, mutta on hauskempi, kun on valoa… Pikku äidilläni oli aina tapana istua luonani ja pitää minua kädestä, kunnes nukuin. Hän kylläkin kai hemmotteli minua. Äidithän tekevät sellaista toisinaan, kuten neiti tietää…
Ei, Anna ei tiennyt sitä, vaikka hän kyllä voi kuvitella sitä… Hän ajatteli surumielin omaa "pikku äitiään" — sitä äitiä, joka oli pitänyt häntä "niin kauniina" ja joka oli kuollut niin kauan sitten ja haudattu miehensä rinnalle, joka oli tuskin muuta kuin nuorukainen, tuohon etäiseen hautaan, jonka luona ei kukaan ihminen käynyt. Annalla ei ollut mitään muistoa äidistään ja siksi hän melkein kadehti Paulia.
— Minun syntymäpäiväni on ensi viikolla, jatkoi Paul, heidän kavutessaan pitkää punaista mäkeä, joka hehkui ilta-auringon hohteessa. — Ja isä on kirjoittanut, että hän lähettää minulle jotain, josta hän luulee minun pitävän enemmän kuin mistään muusta, mitä hän voisi lähettää. Luulen, että se on jo tullut, sillä isoäiti on lukinnut kirjakaapin oven avaimella, ja sitä hän ei koskaan muuten tee. Ja kun kysyin, miksi hän sen teki, oli hän vain salaperäisen näköinen, ja sanoi, että pikku pojut eivät saa olla uteliaita…
On hurjan jännittävää viettää syntymäpäivää, eikö neidinkin mielestä? Täytän yksitoista vuotta. En näytä siltä, enhän? Isoäiti sanoo, että olen hyvin pieni ikäisekseni, ja se johtuu vain siitä, etten syö kylliksi puuroa. Syön minkä jaksan, mutta isoäiti panee minulle niin hirveän suuria annoksia — kas isoäiti, hän ei olekaan kitsas, hän… Aina siitä pitäen kuin neiti ja minä tulimme kotiin tuona sunnuntaina pyhäkoulusta ja puhuimme rukoilemisesta — neiti sanoi, että meidän pitäisi rukoilla joka kerta kun joudumme johonkin pulmaan — olen joka ilta rukoillut, että Jumala auttaisi minua, että jaksaisin syödä joka hitusen puuroa aamulla… Mutta se ei sittenkään tahdo käydä… Isoäiti sanoo, että isä kas voi suureksi puurolla, ja se oli kylläkin hurjan hyödyllistä hänelle, sillä neidin pitäisi nähdä, kuinka leveät olkapäät hänellä on… Mutta välistä ajattelen, lopetti Paul huokaisten ja miettiväisen näköisenä, että puuro suorastaan tekee lopun minusta…
Anna myhähti, koska Paul katsoi toiseen suuntaan. Koko Avonlea tiesi, että vanha rouva Irving kasvatti pojanpoikaansa vanhan hyvän ajan näkökohtia noudattaen — sekä ruokajärjestelmään että moraaliin nähden.
— Niin hullusti emme sentään usko sinulle käyvän, sanoi hän hilpeästi. — No, kuinka luoto-ihmisesi jaksavat? Käyttäytyykö vanhempi kaksoisista yhä taitavasti ja kiltisti?
— Hänen täytyy, sanoi Paul hyvin painokkaasti. — Hän tietää, että minä en tahdo olla hänen luonaan, ellei hän tee sitä. Oikeastaan luulen, että hän on täpötäynnä ilkeyttä…
— Ja onko Norah saanut jo selville Kultaneidon olemassaolon?
— Ei, mutta luulen hänen epäilevän sitä. Olen melkein varma siitä, että hän piti minua salaa silmällä viime kerralla, kun menin luolaan. Minä en välitä vaikka hän pääseekin asian perille — vain hänen itsensä tähden en tahtoisi niin käyvän, jotta en loukkaisi hänen tunteitaan… Mutta jos hän ehdottomasti tahtoo, että hänen tunteitaan loukataan, niin en voi sitä auttaa.
— Jos minä lähtisin rannalle jonakin iltana sinun mukaasi, luuletko, että minäkin saisin nähdä sinun luoto-ihmisesi?
Paul pudisti vakavasti päätään.
— Ei, en luule — minä olen kaiketi ainoa, joka voi nähdä heidät. Mutta neiti voisi nähdä omia luoto-ihmisiään. Neiti on sitä lajia, joka voi… Me olemme molemmat sellaisia… Neiti ymmärtää, lisäsi hän ja puristi tuttavallisesti hänen kättään. — Eikö olekin ihastuttavan hauskaa olla sellainen, neiti?
— Onpa tietenkin! virkkoi Anna, ja harmaa, säteilevä silmäpari katsoi alas siniseen yhtä säteilevään silmäpariin. Sekä Anna että Paul tiesivät, mitä kauniita avaruuksia mielikuvitus avaa, ja molemmat tunsivat tien näihin onnellisiin seutuihin. Siellä kukkivat ilon ikinuorteat ruusut laaksoissa ja porisevien purojen äärillä, pilvet eivät himmennä aurinkoista taivasta, kirkkaat kellot helähyttävät sointujaan ja sukulaissieluja siellä on yllin kyllin… Tieto tuon maan sijaitsemispaikasta — "itään päivästä ja länteen kuusta" — on korvaamattoman kallisarvoinen ja sitä ei voida ostaa rahalla mistään kauppapaikasta. Se on hyvien haltijattarien lahja, ja vuodet eivät voi sitä heikontaa tai ottaa sitä pois. On parempi omistaa se ja asua ullakkokamarissa kuin hallita palatsissa ja olla sitä vailla.
Avonlean kirkkomaa oli sama ruohottunut ja yksinäinen paikka, mikä se aina oli ollut. Mutta Yhteiskunnanparantajat olivat kiinnittäneet huomionsa siihen, ja Priscilla Grant oli lukenut kirjoitelman hautausmaan hoidosta ja huolenpidosta, jonka sisällyksestä hän oli tehnyt selkoa yhdistyksen viime kokouksessa. Joskus tulevaisuudessa aikoivat A.N.Y:t laittaa sammaltuneen ja kaatumaisillaan olevan puuaidan sijalle siistin puupylväistä ja rautalangasta yhdistetyn aidan; ruoho niitettäisiin ja kallistuneet hautapaalut nostettaisiin pystyyn.
Anna laski Matthewn haudalle ne kukat, jotka hän oli tuonut sitä varten, ja sitten hän meni pieneen poppelien Varjostamaan sopukkaan, jossa Hester Gray nukkui. Aina "itse valitsemanaan" syntymäpäivänä tehdystä retkestä saakka oli hänellä ollut tapana laskea kukkia Hesterin haudalle käydessään Matthewn haudalla. Edellisenä iltana hän oli tehnyt pyhiinvaellusmatkan villiin metsäpuutarhaan ja tuonut sieltä muutamia Hesterin omia valkeita ruusuja.
— Ajattelin, että pitäisit enemmän niistä kuin mistään muista, kultaseni, kuiskasi hän hiljaa.
Anna istui vielä paikallaan, kun varjo lankesi ruohikolle, ja kun hän katsahti ylös, huomasi hän rouva Allanin. He menivät yhdessä kotiin. Rouva Allanin kasvot eivät enää olleet niin nuoret ja tyttömäiset kuin viisi vuotta sitten, kun Avonlean pastori oli tuonut kotiinsa nuoren morsiamensa. Ne olivat menettäneet hieman ensi kukkeuttaan ja nuorekasta pyöreyttään, ja silmien ja suun ympärillä oli hienoja, kärsimystä osoittavia uurteita. Pienoinen hauta juuri tällä kirkkomaalla oli selityksenä muutamien näiden syntyyn; toisia, uusia, oli uurtanut hiljakkoin pikku pojan sairaus, joka kuitenkin nyt oli onnellisesti sivuutettu. Mutta kuopat rouva Allanin poskissa ilmestyivät yhtä hilpeinä ja odottamattomina kuin ennenkin, kun hän nauroi, ja joskin hänen kasvonsa olivat jossain määrin menettäneet nuorekasta kauneutta, korvasi sitä yllin kyllin lisääntynyt lempeys ja voima.
— Iloitset kai suuresti kesälomasta, Anna, sanoi hän, kun he jättivät hautuumaan.
Anna nyökkäsi.
— Iloitsenhan toki!… Tahtoisin imeskellä tuota sanaa aivan kuin karamellia. Ke-sä-lo-ma!
— Toivottavasti sinulla tulee olemaan hyvin hauskaa, Anna. Olet ahertanut niin uuraasti koko tämän vuoden, ja työsi on kantanut kauniita hedelmiä.
— Ah, enpä juuri tiedä… olen epäonnistunut hyvin monessa asiassa. En ole saanut aikaan, mitä aioin alkaessani syksyllä opettaa… En ole saavuttanut sitä ihannetta, jonka olin asettanut itselleni.
— Sitä ei kukaan ihminen saavuta, virkkoi rouva Allan huoahtaen. — Mutta väärin on asettaa päämäärä alhaalle alussa — ylöspäin meidän on pyrittävä. Ihanteita meillä täytyy olla, ja niitä meidän on koetettava saavuttaa; vaikka emme koskaan täydelleen onnistuisikaan. Elämä olisi kehnoa ilman niitä. Ihanteille rakennettu elämä on rikas ja suurisuuntainen. Pidä kiinni ihanteistasi, Anna!
— Tahdon koettaa. Mutta mielipiteistäni minun on kuin onkin täytynyt tinkiä, sanoi Anna naurahtaen. — Minulla oli hienoin kokoelma periaatteita, mitä konsanaan voitte kuvitella, alkaessani opettajan toimeni, ja eivätkös olekin kaikki tyyni näyttäytyneet tuossa tai tässä suhteessa kelvottomiksi?
— Myöskin ruumiinrangaistusperiaatteet? kiusotteli rouva Allan.
Mutta Anna punastui kovasti.
— En koskaan anna itselleni anteeksi, että löin Anthonya.
— Loruja, rakkaani, hän ansaitsi sen. Ja sehän teki hänelle erinomaisen hyvää. Sinulla ei ole ollut hiukkaakaan vaivaa hänestä sittemmin, ja hänen kunnioituksensa sinua kohtaan on kasvanut suunnattomasti. Sinun ystävällisyytesi yllytti häntä, kun hän vain oli saanut tuhmaan pikku päähänsä tuon ajatuksen, että "tytöt eivät kelpaa mihinkään"!
— Hän voi kyllä ehkä ansaita sen, mutta se ei riipu siitä… Jos tyynesti ja hillitysti olisin päättänyt antaa hänelle vitsaa, siksi että katsoin sitä oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi, ei minusta tuntuisi siltä kuin nyt vielä tänä päivänä. Mutta oikea asianlaita on se, rouva Allan, että minä suutuin niin hirveästi ja löin häntä kiukuissani. En ajatellut, oliko se ansaittua vai ei — vaikka se olisi ollut kokonaan epäoikeudenmukaista, olisin tehnyt samoin. Kas sehän se juuri pahoittaa mieltäni ja saattaa minut tuntemaan pettymystä oman itseni vuoksi.
— Kultaseni, kaikillahan meillä on erheemme, älä nyt enää kauempaa harmittele! Meidän tulee katua erehdyksiämme ja ottaa niistä opiksemme, mutta ei laahata niitä mukanamme ainaisesti… Tuolla ajaa Gilbert Blythe polkupyörällään — hän on kai myöskin tullut kotiin kesälomalle, arvaan minä. Miten teidän yhteiset opiskelunne edistyvät?
— Oikein hyvin. Aiomme lopettaa Virgiliuksen tänä iltana — meillä on vain kaksikymmentä säettä jälellä. Sitten emme lue enää mitään ennenkuin syyskuussa.
— Luuletko, että koskaan voit päästä korkeakouluun?
— Ah, en tiedä. — Anna katsoi uneksien opaalin väriselle taivaanrannalle. — Marillan silmät eivät voi tulla paljon paremmiksi kuin ne ovat nyt, vaikkakin me tietysti olemme hyvin kiitollisia tietäessämme, etteivät ne tule huononemaan.
Ja sitten meillä on kaksoiset — kuinka lieneekään, minulla on sellainen usko, ettei setä koskaan todenteolla nouda heitä luokseen. Ehkä korkeakoulu on "tien mutkan" takana, mutta minä en ole vielä ennättänyt mutkaan, enkä ajattelekaan ylen paljon sitä, jotta en tulisi apeille mielin.
— Niin, minua ilahuttaisi nähdä sinun pääsevän korkeakouluun, Anna, mutta ellet koskaan pääse sinne, niin älä sure sitä. Me muodostamme itse elämämme, missä lienemmekin — korkeakoulu ei voi tehdä muuta kuin helpottaa pyrkimyksiämme. Elämämme on sellainen, mitä siihen sisällytämme. Elämä on rikas ja täyteläinen, jos vain ymmärrämme avata sydämemme sille, mitä se meille tarjoaa.
— Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitatte, sanoi Anna mietiskellen, ja minulla on niin paljon sellaista, mistä tunnen kiitollisuutta… Työni, ja Paul Irving ja kelpo kaksoispari, ja kaikki ystäväni… Tiedättekö, rouva Allan, ystävyydestä olen hyvin kiitollinen. Se sulostuttaa elämää niin paljon.
— Tosi ystävyys on meille todellakin suureksi avuksi, sanoi rouva Allan, mutta meidän on pidettävä sitä korkeassa kunniassa eikä koskaan tahrattava totuudenrakkauden ja avomielisyyden puutteella. Pelkään, että ystävyyden nimitys usein alennetaan eräänlaiseksi tunkeilevaksi tuttavallisuudeksi, jolla on hyvin vähän tekemistä todellisen ystävyyden kanssa.
— Niinpä niin — aivan kuin Gertie Pyen ja Julia Bellin suhde. He ovat hyvin tuttavallisia ja näyttäytyvät kaikkialla yhdessä, mutta Gertie sanoo aina ilkeitä asioita, Juliasta hänen selkänsä takana, ja kaikkien täytyy uskoa että hän kadehtii häntä, sillä hän on aina niin tyytyväisen näköinen, kun jollakulla on muistuttamista Juliaa vastaan. Minusta on pyhyydenloukkausta sanoa sellaista ystävyydeksi. Jos meillä on ystäviä, täytyy meidän tietenkin etsiä vain parasta, mikä heissä on, ja lahjoittaa heille parasta mitä itse omaamme, eikö totta? Ystävyyden pitäisi kaiketi olla kauneinta, mitä maailma voi tarjota?
— Ystävyys on hyvin kaunista, virkkoi rouva Allan hymyillen, mutta jonakin päivänä ennemmin tai myöhemmin —
Siinä hän keskeytti lauseensa. Hänen vieressään olevissa tuntehikkaissa kasvoissa, valkeassa otsassa, uskollisissa silmissä ja vilkkaissa piirteissä oli vielä paljon enemmän lasta kuin naista. Vielä pitkän aikaa mahtui Annan sydämeen vain ystävyyden ja kunnianhimon unelmia, eikä rouva Allan tahtonut ennen aikojaan häiritä tätä suloista tietämättömyyttä. Keskeytyneen lauseen hän jätti tulevien vuosien päätettäväksi.