Anna ystävämme

by L. M. Montgomery

XVIII.

UUSIA SEIKKAILUJA.

— Anna, sanoi Davy, nousten istumaan vuoteessaan ja nojaten leukaansa käsiinsä, Anna, missä on unten maa? Minähän nukun vuoteeseeni joka ilta, mutta minne minä vaellan mennessäni unten maahan, jossa näen ja teen kaikkea mistä uneksin. Tahdon tietää, missä se on ja kuinka tulen sinne ja takaisin kotiin tietämättä siitä mitään — ja kaiken lisäksi pukeutuneena pelkkään yöpaitaan… Missä se sijaitsee?

Anna istui lännenpuolisen vinttikamarin ikkunalaudalla katse kiinnitettynä laskevaan aurinkoon, joka muistutti suurta kukkaa helakan keltaisine kupuineen, josta loistavat säteet lähtivät ikäänkuin heteet ylös taivaanlakea kohti. Hän käänsi päätään Davyn kysyessä ja vastasi uneksivin äänensävyin:

"Sä suurin silmin kysyt, tietämätön, mut kerran kaikki pulmat selviää." Paul Irving olisi mahdollisesti tyytynyt sellaiseen vastaukseen, mutta käytännöllisemmillä taipumuksilla varustettu Davy, jolla, kuten Anna usein surulla oli pannut merkille, ei ollut kipinääkään mielikuvitusta, joutui vain ymmälle ja närkästyi.

— Äh, Anna, nyt sinä puhut pelkkää pötyä…

— Niin, kultaseni, suo anteeksi!… Etkö tiedä, että vain hyvin tyhmät ihmiset puhuvat alituisesti järkeä?

— Minun mielestäni sinä voit vastata kunnollisesti, sanoi Davy loukkaantuneella äänellä.

— Tiedätkö, sinä olet vielä liian pieni voidaksesi ymmärtää, sanoi
Anna.

Mutta häntä hävetti hieman sanoessaan tämän, sillä olihan hän toki, elävästi muistaen ne monet nenäkkäät ja ylimieliset vastaukset, joita hän oli saanut lapsuudessaan, tehnyt itselleen sen juhlallisen lupauksen, ettei hän koskaan sanoisi lapselle, että se oli liian pieni ymmärtääkseen… Kuitenkin hän teki nyt siten — niin suuri on juopa teorian ja käytännön välillä.

— Niin, panen parastani kasvaakseni, sanoi Davy, mutta sepä onkin asia, jota on vaikea itse kiirehtiä… Ellei Marilla olisi niin kitsas hillostaan, niin luulen, että kasvaisin aika paljon nopeammin.

— Marilla ei ole kitsas, Davy, sanoi Anna ankarasti. — Olet hyvin kiittämätön lausuessasi hänestä sellaista.

— On olemassa eräs toinen sana, joka merkitsee aivan samaa, mutta kuuluu koko joukon paremmalta, vaikka en nyt voi muistaa sitä, sanoi Davy, rypisti otsaansa ja näytti kovin miettiväiseltä. — Kuulin taannoin Marihan itsensä sanovan, että hän oli sellainen.

— Jos tarkoitat taloudellista, niin se on aivan muuta kuin kitsas. On oivallinen inhimillinen ominaisuus olla taloudellinen — säästäväinen, näetkös. Jos Marilla olisi ollut kitsas, ei hän ikäpäivänä olisi ottanut sinua ja Doraa, kun sinun äitisi kuoli. Olisitko jäänyt mielelläsi rouva Wigginsin luo?

— Oh, mene metsään!… — Davy ihan kuumeni tuosta ajatuksesta. — En tahdo myöskään mennä Richard sedän luo. Tahdon paljon mieluummin olla täällä, vaikkakin Marilla on sellainen kuin tuo pitkä sana pannessaan hilloa minulle, siksi että sinä olet täällä, Anna… Kuulehan, Anna, kerrothan minulle kertomuksen ennen kuin nukun, eikö niin? Mutta minä en halua kuulla satua, jossa puhutaan keijukaisista ja muista sellaisista… Se kelpaa tytöille, mutta minä, minä haluan jotain jännittävää — niiden pitää ampua toisiaan ja lyödä kuoliaaksi toisiaan, ja talon täytyy syttyä palamaan, ja siinä täytyy tapahtua mielenkiintoisia asioita, näetkös…

Kaikeksi onneksi Annalle huusi Marilla tällä hetkellä huoneestaan.

— Anna, Diana antaa merkkejä kaikin voimin. On parasta, että otat selvää, mitä hän haluaa.

Anna juoksi itäiseen ullakkohuoneeseen ja näki hämärän läpi valovälähdysten vilkkuvan edestakaisin Dianan ikkunasta. Ne toistuivat aina viisi peräkkäin, mikä tyttöjen kerran omaksuman merkkijärjestelmän mukaan merkitsi: "Tule tänne heti, — minulla on tärkeätä puhuttavaa sinulle."

Anna heitti huivin päähänsä ja riensi Kummitusmetsän läpi ja herra
Bellin karjahaan poikki Mäntymäelle.

— Minulla on hyviä uutisia, Anna, sanoi Diana. — Äiti ja minä olemme juuri tulleet kotiin Carmodysta, ja kauppapuodissa tapasin Mary Sentnerin Spencervalesta. Hän sanoo, että Kuusikäytävän varrella asuvilla vanhoilla Coppin neideillä on itkuraitakoristeinen vati, ja hän luulee, että he ovat kyllä halukkaat myymään sen, sillä ei ole vielä koskaan kuultu, että Martha Copp olisi pitänyt kiinni jostakin, josta hän voi päästä eroon… Mutta jos nyt niin olisi, etteivät he haluaisi myydä vatia, niin on olemassa toinen Wesley Keysonilla Spencervalessa, ja sen hän tietää olevan myytävänä, mutta hän ei ole varma siitä, että se on aivan samanlainen kuin Josephine tädin.

— Huomenna minä ajan Spencervaleen sitä hakemaan, sanoi Anna päättäväisesti. — Ja sinun on tultava mukaan. Silloin tulee suuri taakka putoamaan sydämeltäni, sillä ylihuomenna minun täytyy mennä kaupunkiin, ja kuinka voin katsoa Josephine tätiä silmiin ilman itkuraitakoristeista vatia? Se hetki olisi vielä pahempi kuin tuo kerta, jolloin minun täytyi pyytää anteeksi sitä että olimme hypänneet hänen vuoteeseensa.

Molemmat tytöt nauroivat tuolle vanhalle muistolle — sen suhteen täytyy minun, jos jotkut lukijoistani ovat tietämättömiä ja uteliaita, viitata Annan varhaisempien vaiheitten kuvaukseen.

Seuraavana iltapäivänä tytöt lähtivät ajamaan takaa itkuraitakoristeista vatia. Spencervaleen oli kahdeksantoista kilometriä eikä sää ollut erikoisen miellyttävä ajelulle. Oli hyvin kuuma, tuskin tuulenhenkäyskään liikkui ja maantiellä oli pölyä siinä määrin kuin odottaakin kuusiviikkoisen keskeytymättömän poudan jälkeen.

— Ah, kunpa sentään sataisi pian, huokasi Anna. — Kaikki on niin kuivanutta. Kuinka minun käy sääliksi pelto parkoja! Ja eikö ole ikäänkuin puut ojentelisivat käsivarsiaan ja rukoilisivat sadetta! Sydäntäni vihloo joka kerta kun menen ulos puutarhaani. Minun ei luonnollisestikaan pidä valittaa puutarhan vuoksi, kun maamiesten laiho kärsii näin… Herra Harrison sanoo, että hänen laidunmaansa ovat niin surkeiksi kärventyneet, että lehmäraukat voivat järsiä siitä irti tuskin rahtustakaan, ja hänestä tuntuu, että hän tekee itsensä syypääksi eläinrääkkäykseen joka kerta, kun hän kohtaa niiden katseen.

Ajettuaan kauan ja rivakasti saapuivat tytöt viimein Spencervaleen ja poikkesivat Kuusikäytävälle — viheriä yksinäinen maantie, jossa pyöränraiteitten välillä kasvava rehevä nurmikko todisti, että täällä harvoin liikkui ihmisiä. Melkein pitkin pituuttaan se oli tiheässä kasvavien nuorten kuusten reunustama, jotka vain silloin tällöin jättivät tilaa jonkun maatilan aidatulle pellolle tai maapalstalle, josta metsä oli raivattu pois ja kantojen ympärillä rehoittivat tulikukat ja kultapiiskut.

Vihdoinkin saavuttiin vanhaan Coppin taloon — paikkaan, joka oli merkillinen sellaisesta tavattomasta siisteydestä ja somuudesta, ettei edes Vihervaara olisi täysin kestänyt vertailua. Talo oli hyvin vanhanaikuinen ja sijaitsi rinteellä, jonka vuoksi oli ollut välttämätöntä rakentaa kivinen kellarikerros korkeimman sivun alapuolelle. Sekä asuinrakennus että ulkohuonerakennukset olivat valkeiksi rapatut ja loistivat tahrattomina. Ei ainoatakaan rikkaruohonkortta ollut näkyvissä siistityssä keittiökasvitarhassa, jota ympäröi vihreäksi maalattu säleaita.

— Kaikki ikkunaverhot ovat alhaalla, sanoi Diana huolestuneella äänellä. — Ketään ei ole varmaankaan kotona.

Hänen pelkonsa osoittautui todeksi. Tytöt katsoivat neuvottomina toisiinsa.

— En tiedä, mitä tehdä, virkkoi Anna. — Jos olisin varma siitä, että vati on oikeata lajia, en epäröisi jäädä odottamaan, kunnes he tulevat kotiin. Mutta jos se ei ole oikea, niin on ehkä liian myöhäistä mennä sitten enää Keysonille.

Diana katseli pientä neliskulmaista ikkunaa muuratun kellarikerroksen yläpuolella.

— Tämä on ruokasäiliön ikkuna, siitä olen varma, sanoi hän, sillä tämä talo on aivan samanlainen kuin Charles enoni talo Newbrigdessä, ja tämä on heidän ruokasäiliönikkunansa. Tämä verho ei ole vedetty eteen, niin että jos kiipeämme tämän pikku talon katolle, voisimme katsoa säiliöön ja ehkä nähdä vadin. Olisiko sinun mielestäsi siinä jotakin pahaa?

— Sitä en voi uskoa, sanoi Anna mietittyään tovin. — Mehän emme katso pelkästä uteliaisuudesta. Kaikki riippuu vaikuttimista…

Kun tämä tärkeä siveellinen kysymys oli ratkaistu, valmistautui Anna astumaan mainittuun "pikku taloon" — se oli jyrkkäkattoinen lautarakennus, joka aikoinaan oli ollut ankkojen asuntona. Mutta Coppin neidit olivat lakanneet pitämästä ankkoja — ne olivat niin "siivottomia lintuja" — ja taloa ei oltu käytetty moneen vuoteen muuten kuin ajoittain eristettynä paikkana hautoville kanoille. Vaikka se oli huolellisesti valkoiseksi rapattu, oli se hieman rappeutunut, ja Anna tunsi itsensä sangen epävarmaksi aloittaessaan kiipeämisen pienenpuoleinen, eräälle hinkalolle nostettu tynnyri lähtökohtanaan.

— Herra tietää, kantaako se minun painoni… sanoi hän kiivetessään varovasti katolle.

— Nojaudu ikkunalautaan, neuvoi Diana, ja Anna nojautui.

Sitten hän katsoi sisään ikkunasta, ja suureksi ihastuksekseen huomasi itkuraitakoristeisen vadin, aivan särkyneen vadin kaltaisen, hyllyllä vastapäätä ikkunaa. Niin paljon hän ennätti nähdä, ennenkuin onnettomuus tuli.

Iloissaan Anna unohti sen jotenkin horjuvan pohjan, jolla hän seisoi, lakkasi, varomattomasti kylläkin, nojautumasta ikkunalautaan, hypähti sen sijaan ihastuksesta — ja seuraavassa silmänräpäyksessä katto petti rusahtaen hänen jalkojensa alla, hän kuukahti sen läpi kainaloita myöten, ja siten hän jäi riippumaan, pääsemättä millään keinoin irroittautumaan. Diana syöksyi ankkakoppiin, tarttui ystäväpoloisensa vyötäisiin ja koetti voimiensa takaa kiskoa häntä alas.

— Ai ai — älä vedä! kirkui Anna raukka. — Minuun on takertunut joitakin pitkiä rimoja… Katsohan, voitko työntää jotakin jalkojeni alle, niin ehkä voin kohottautua ylös — oi voi!

Diana laahasi nopeasti sisään ennenmainitun nelikon, ja kaikeksi onneksi se oli juuri parahiksi niin korkea, että Annan vapaasti roikkuvat jalat voivat tukevasti nojautua sitä vastaan. Mutta irti hän ei silti päässyt, kuinka kovasti hän ponnistihekin.

— Ehkäpä minä voisin vetää sinut ylös, jos ryömisin katolle? tuumi
Diana.

— Ah ei — rimat työntyvät suoraan sisääni… Jospa voisit löytää kirveen, niin ehkä voisit hakata minut irti. Ah voi — nyt alan todellakin luulla, että olen syntynyt onnettoman tähden alla.

Diana etsi kuin olisi henki ollut kyseessä, mutta kirvestä ei ollut löydettävissä.

— Minun täytyy juosta hakemaan apua, sanoi hän palattuaan vangin luo.

— Se vielä puuttuisi, huudahti Anna kiivaasti. — Jos sen teet, leviää tämä juttu kaikkialle, ja minä saan hävetä silmät päästäni… Ei, me saamme odottaa, kunnes Coppin tytöt palaavat kotiin, ja sitten meidän on otettava heiltä vaitiolonlupaus. He luonnollisesti tietävät, missä kirves on, ja sitten he saavat auttaa minut tästä. Minun ei ole niinkään paha olla — tarkoitan ruumiin suhteen — niin kauan kuin pysyttelen aivan hiljaa. Olisipa hauska tietää, minkä hintaiseksi Coppin tytöt arvioivat tämän koppelin… Tästä tulee kallis juttu… Minun täytyy maksaa aiheuttamani vahinko, mutta siitä en paljoakaan huolehdi, jos he vain ymmärtävät syyn, miksi minä tahdoin kurkistaa heidän ruokasäiliönsä ikkunasta sisään… Ainoa lohdutukseni on, että vati on aivan sitä lajia kuin tahdoinkin, ja jos vain vanhempi neiti Copp tahtoo myydä sen minulle, niin saan tyytyä kohtalooni.

— Entäpä jos Coppin tytöt eivät tule kotiin ennenkuin myöhään illalla — ehkeivät ennenkuin huomenna, sanoi Diana.

— Jos he eivät ole täällä auringon mentyä mailleen, täytyy sinun kai mennä hakemaan apua, sanoi Anna vastahakoisesti. — Mutta sinä et saa mennä ennenkuin viimeisessä hädässä… Voi minun päiviäni, että voikin joutua tällaiseen kauheaan pulmaan! Minä en ottaisi onnettomuuksiani niin raskaasti, jos niiden yllä lepäisi jotakin romanttista hohdetta — sellaista on aina rouva Morganin sankarittarien onnettomuuksien yllä — mutta kaikki, mitä tapahtuu minulle, on vain surkeata ja naurettavaa… Ajattelehan vain, minkä vaikutuksen Coppin tytöt saavat, kun he ajavat pihaansa ja näkevät vanhan ankkakoppinsa katosta esiinpistävän tytön pään ja olkapäät… Sh — onko tuo vaununjyrinää? Ei, Diana, se on ukkonen…

Se oli epäilemättä ukkonen, ja kun Diana oli tehnyt nopean tiedusteluretken ympäri talon, palasi hän ja kertoi, että suuri musta pilvi nopeasti nousi luoteesta.

— Uh, nousee varmaankin aivan hirveä ukonilma! huusi hän huolissaan.
— Anna, mitä me teemme?

— Saamme valmistua siihen, sanoi Anna tyynesti. Ukonilmahan oli pikku asia sen rinnalla, mitä jo oli tapahtunut. — On parasta, että viet hevosen ja kärryt tuohon avonaiseen vajaan. Onneksi minun päivänvarjoni on kärryillä. Kas tässä — ota minun hattuni mukaasi. Marilla sanoi minulle, että olin tuhma, kun panin parhaan hatun päähäni erämaahan lähtiessäni, ja hän oli oikeassa, kuten aina.

Diana päästi ponin irti ja vei sen ja kärryt vajaan, juuri kun ensimmäiset raskaat sadepisarat putosivat. Sitten istuutui hän hakkuupölkylle ja katseli ukkossadetta, joka ryöppysi alas niin rankasti, että hän tuskin voi erottaa sen läpi Annan, joka riippui siinä taivaan ja maan välillä ja piti urheasti levitettyä päivän varjoa paljaan päänsä yläpuolella. Ukonilma oli jo nähtävästi tyhjentänyt voimansa, mutta sade valui virtanaan melkein tunnin ajan.

Silloin tällöin Anna kohotti päivän varjoaan ja heilutti sitä rohkaisevasti ystävälleen, mutta mikään keskustelu ei voinut tulla kysymykseen tältä etäisyydeltä ja nykyisten olosuhteitten vallitessa. Viimein sade taukosi, aurinko paistoi lämpimästi, ja Diana uskalsi varpaillaan lähteä pihan vesilammikkojen poikki.

— Oletko kovasti kastunut? kysyi hän huolissaan.

— Hui hai! vastasi Anna hilpeästi. — Pääni ja hartiani ovat aivan kuivat, ja hameeni on vain hieman märkä niistä kohdista, mistä vesi valui sisään rimojen välitse… Älä surkuttele minua, Diana, sillä tämä ei ole ollut lainkaan vaikeata… Olen seissyt ja ajatellut, kuinka hyvää tämä sade tekee, ja kuinka puutarhani nauttii siitä, ja sitten olen kuvitellut, mitä kukat ja nuput ajattelevat pisaroitten alkaessa pudota. Minä sepitin mitä hauskimman vuorokeskustelun asterien ja hajuherneitten välillä ja syreenipensaassa asustavien villien kanarialintujen sekä puutarhan suojelushengettären välillä. Kun olen kotona kaikella kunnialla, aion merkitä sen muistiin. Toivoisin, että minulla olisi kynä ja paperia tehdäkseni sen nyt saman tien, sillä pelkään unohtavani kaikkein parhaan, ennenkuin ehdimme kotiin.

Uskollisella Dianalla oli lyijykynä ja hän löysi palan käärepaperia kärryjen takapuolella olevasta laatikosta. Anna pani kokoon vettä valuvan päivänvalonsa, pani hatun päähänsä, levitti käärepaperin kattopäreelle, ja kirjoitti muistiin puutarhaidyllinsä olosuhteissa, joita tuskin olisi katsottu suotuisiksi kaunokirjalliselle luomistyölle. Tulos oli siitä huolimatta oikein soma, ja Diana oli hurmaantunut, kun Anna luki sen hänelle ääneen.

— Oi, Anna, kuinka sievää — kuinka ihastuttavan sievää… Lupaa, että lähetät sen "Kanadan naiseen"!

Anna pudisti päätään.

— Ah ei, se ei olisi varmaankaan sopiva… Siinähän ei ole lainkaan juonia… Se on vain ikäänkuin kuvitelma… Minusta on hauska kirjoittaa sellaista, mutta sen tapainen ei sovi lainkaan painettavaksi, sillä toimittajat ja kustantajat vaativat aina niin itsepintaisesti juonta — sen on Priscilla minulle sanonut. Oi, katsohan, tuollahan on neiti Sarah Copp!… Kulta rakas Diana — mene selittämään hänelle!

Neiti Sarah Copp oli pieni ja laiha nainen, pukeutuneena kiiltäväksi kuluneeseen mustaan pukuun ja hattuun, joka oli valittu silmällä pitäen vähemmän sitä seikkaa, että se pukisi kantajaansa, kuin sitä, että se "pitäisi puolensa" kaikissa ilmoissa. Hän oli niin ällistyneen näköinen kuin odottaa sopi nähdessään tuon harvinaisen näytelmän pihallaan, mutta kuultuaan Dianan selityksen hän oli pelkkää myötätuntoa. Hän aukaisi sukkelaan keittiön oven, etsi kirveen ja vapautti Annan muutamilla hyvin tähdätyillä iskuilla. Anna, joka tunsi hieman väsymystä ja jäykkyyttä jäsenissään, sukelsi vankikoppinsa sisään ja astui sitten kiitollisena ulos vapauteen ja esteettömään liikuntoon.

— Neiti Copp, sanoi hän vakavasti, vakuutan teille, että tirkistelin ruokasäiliönne ikkunasta sisään ainoastaan saadakseni selville, olisiko teillä mahdollisesti itkuraitakoristeista vatia. Mitään muuta en nähnyt — en katsonut mitään muuta.

— Neiti kulta, sehän ei tee kerrassaan mitään, sanoi Sarah neiti herttaisesti. — Teidän ei lainkaan tarvitse olla huolissanne — eihän ole tapahtunut mitään vahinkoa. Jumalan kiitos — me Coppit pidämme säiliömme näyttökuntoisina minä vuorokauden aikana tahansa emmekä välitä siitä, kuka kurkistaa niihin. Mitä tulee vanhaan ankkakoppiin, niin olen iloinen siitä, että se on saanut vian, sillä nyt ehkä Martha suostuu siihen, että se saadaan repiä kokonaan. Hän ei ole koskaan ennen tahtonut tehdä sitä, sillä hän on aina ajatellut, että se voisi olla joskus hyödyksi, ja minun on täytynyt maalata se valkoiseksi joka kevät. Mutta yhtä hyvin voi puhua seinälle kuin Marthalle… Hän meni tänään kaupunkiin — kyyditsin hänet asemalle. Vai niin, te haluatte ostaa vatini. No, mitä te tahdotte tarjota siitä?

— Kaksikymmentä dollaria, sanoi Anna, jolla oli vielä ilmeisesti paljon opittavaa kaupantekoon ja ostamiseen nähden — muuten hän ei heti paikalla olisi maininnut noin suurta summaa.

— Hm, saammehan nähdä… sanoi Sarah neiti diplomaattisesti. — Tuo vati on onneksi minun, muuten en koskaan olisi uskaltanut myydä sitä siskoseni poissa ollessa. Ja siitä nousee kyllä sittenkin elämä… Martha se on tämän talon herra, siitä voitte olla varmoja. Olen kauheasti kyllästynyt aina noudattamaan sisareni tahtoa… Mutta tulkaahan toki sisään! Te olette varmaankin sekä väsyneitä että nälkäisiä. Koetan haalia teille kokoon jotakin illallisen tapaista, mutta sanon jo etukäteen: mitään muuta kuin voita ja leipää ja vähän vihreätä kurkkua ei siihen tule… Siskoseni pani lukon taakse sekä juuston ja hillon että pikkuleivät ennen lähtöään. Niin hän tekee aina, sillä hän sanoo, että minä käyttelen niitä liika tuhlaavaisesti, jos tulee vieraita…

Tytöt olivat kyllin nälkäisiä tehdäkseen täyttä oikeutta yksinkertaisemmallekin ruualle, ja he antoivat Sarah neidin oivallisten voileipien ja tuoreitten kurkkujen maistua mainiosti. Illallisen jälkeen sanoi Sarah neiti:

— En todellakaan tiedä, haluanko myydä vatia… Mutta se on kyllä hyvin kahdenkymmenen viiden dollarin arvoinen. Se on hyvin vanha vati…

Diana poikasi hiljaa Annan jalalle pöydän alla, minkä piti merkitä: — Älä anna myöten — hän antaa sen kyllä kahdestakymmenestä, kun vain pidät puolesi! — Mutta Anna katsoi nyt kerta kaikkiaan, että itkuraitakoristeista vatia ei voitu arvioida liika korkealle. Hän suostui heti maksamaan kaksikymmentäviisi dollaria, ja Sarah neiti näytti siltä kuin hän olisi katunut, ettei saman tien ollut pyytänyt kolmeakymmentä.

— No, saatte kai sen sitten ottaa… Tahdon juuri nyt saada niin paljon rahaa kuin mahdollista. Asian laita on nimittäin niin — Sarah neiti oikaisi niskaansa tärkeän näköisenä ja tyytyväinen punastus laihoilla poskillaan — että minä aion mennä naimisiin Luther Wallacen kanssa. Hän pyysi minua kaksikymmentä vuotta sitten. Pidin hänestä sangen paljon, mutta hän oli siihen aikaan köyhä ja isä antoi hänelle matkapassin… Minun ei kai olisi pitänyt antaa hänen mennä niin nolosti — mutta minä olin jänis ja pelkäsin isää… Sitä paitsi en tiennyt silloin, ettei sulhasia kasva niinkään joka oksalla…

Kun tytöt jälleen olivat kotimatkalla, Diana ajaen ja Anna pitäen kallisarvoista vatia hellästi polvellaan, elähytti Kuusikäytävän ympärillä olevia vihreitä, sateen elvyttämiä saloja helkkyvä tytönnauru.

— Minä huvitan sinun Josephine tätiäsi kuvailemalla kaikkea sitä, mitä me olemme kokeneet tänä iltapäivänä, kun huomenna menen kaupunkiin. Meillä on ollut sangen vaivalloista, mutta kaikki on nyt Jumalan kiitos kestetty. Vati on minulla, ja sade on poistanut pölyn mitä ihanimmalla tavalla. Siis — kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin.

— Emme ole vielä kotona, sanoi Diana hieman jäähdyttäväsi, eikä kukaan tiedä, mitä meille voi tapahtua sitä ennen. Sinä olet sellainen ihminen, joka joutuu seikkailuihin, Anna.

— Niinpä niin, on muutamia, joille seikkailuihin joutuminen lankeaa luonnostaan, sanoi Anna hyväntuulisesti. — Se on ikäänkuin jonkinlainen synnynnäinen lahja, joka joko on ihmisellä tai ei ole…