XIX.
ONNELLINEN PÄIVÄ.
— Luulenpa kuitenkin kaikitenkin, oli Anna kerran sanonut Marillalle, että hauskimmat ja suloisimmat päivät ovat ne, jolloin ei tapahdu mitään erikoisen merkillistä tai jännittävää, vaan nautitaan vain yksinkertaisista pikku iloista, jotka tulevat soluen sievästi ja somasti toinen toisensa jälkeen kuin helmet helminauhassa.
Elämä Vihervaaralla oli täynnä juuri sellaisia päiviä, sillä Annan seikkailut, olivatpa ne sitten huvittavaa tai harmittavaa laatua, eivät tapahtuneet, mikä olikin hyvä, kaikki yhtaikaa, vaan olivat hajallaan yli koko vuoden, välillä pitkät jaksot viattomia, onnellisia päiviä, työn ja unelmien ja naurun ja läksyjen täyttämiä.
Muuan sellainen päivä tuli elokuun lopussa. Aamupäivällä soutivat Anna ja Diana ihastuneet kaksoiset järven yli hiekkarannalle, jossa he saivat poimia kaisloja ja juosta paljain jaloin aaltojen tyrskeessä, joiden yllä tuuli lauloi vanhaa säveltä, jonka se oli oppinut silloin kun maailma oli nuori.
Iltapäivällä Anna meni Irvingin mummon tuvalle tervehtimään Paulia. Hän tapasi hänet pitkin pituuttaan loikomassa ruohikonpeittämällä hiekkavallilla sankan kuusikon rinnassa, joka suojasi tupaa pohjoispuolelta, syventyneenä satukirjaan. Nähdessään hänet Paul hypähti ilosta säteillen pystyyn.
— Oi, kuinka hauskaa oli, että neiti tuli, sanoi hän innokkaasti. — Isoäiti on poissa. Tehän voitte jäädä juomaan teetä minun kanssani, niinhän? On niin ikävää syödä illallista ypö yksinään — senhän neiti kyllä ymmärtää. Olin vähin ajatellut kutsua Mary Joeta juomaan kanssani teetä ja rupattelemaan, mutta en luule, että isoäiti pitäisi siitä. Hän sanoo, että noita ranskalaisia on paras pitää loitolla… On muuten sangen vaikeata jutella Mary Joen kanssa. Hän vain nauraa ja sanoo: "Hänen vertaistaan en ole ikipäivinäni nähnyt." Ja sitä en minä tarkoita keskustelulla.
— Jään kyllä syömään illallista kanssasi, sanoi Anna iloisesti. — Minä oikein toivoin, että pyytäisit minua… Aina siitä pitäen, kun viime kerralla olin täällä, on vesi kihonnut kielelleni halusta saada hiukan enemmän isoäitisi herkullista vierrelimppua.
Paul oli hyvin vakavan näköinen.
— Niin, neiti, jos asia riippuisi minusta, sanoi hän jääden seisomaan Annan eteen kädet taskuissa ja huolestunut ilme kauniilla pikku kasvoillaan, niin leikkelisimme vaikka puoli limppua… Mutta sen määrää Mary Joe… Ennenkuin isoäiti matkusti, kuulin hänen sanovan Mary Joelle, ettei hän saisi antaa minulle vierrelimppua, sillä se oli liian voimakasta minun pienelle vatsalleni… Mutta ehkäpä Mary Joe leikkaa hieman teille, jos minä lupaan olla syömättä sitä lainkaan. Toivokaamme parasta.
— Niin, toivokaamme sitä, sanoi Anna, jota tuo iloinen filosofia erittäin suuresti miellytti. — Ja jos Mary Joe osoittautuu kovasydämiseksi eikä tahdo antaa minulle limppua, niin ei sinun tarvitse olla siitä levoton.
— Oletteko varma siitä, ettette pahastu? kysyi Paul huolissaan.
— Aivan varma, rakas pikku pojuni.
— Silloin en välitä huolehtia etukäteen, sanoi Paul päästäen syvän helpotuksen huokauksen, varsinkin kun Mary Joe on hyvin helposti taivutettavissa… Hän on luonnostaan sangen sävyisä, mutta hän on saanut oppia tässä talossa, ettei käy päinsä vastustaa isoäidin käskyjä… Isoäiti on kelpo ihminen — mutta hänen määräyksiään on pakko noudattaa… Hän oli hyvin tyytyväinen minuun aamulla siksi, että todellakin onnistuin saamaan alas koko lautasen täyden puuroa… Se otti kauhean lujalle, mutta meni kuitenkin… Isoäiti luulee, että hän sentään lopuksikin tekee minusta roiman miehen… Mutta nyt tekisin halusta neidille erään hyvin tärkeän kysymyksen. Ja neitihän vastaa siihen totuudenmukaisesti, eikö totta?
— Koetan vastata, vastasi Anna.
— Luuleeko neiti, että olen nupistani vialla? kysyi
Paul, ikäänkuin koko hänen olemassaolonsa olisi riippunut hänen vastauksestaan.
— Lapsi kulta, kuinka voit sellaista kysyä! huudahti Anna hämmästyneenä. — Ethän toki. Mitenkä päähäsi pälkähti tuollainen mieletön ajatus?
— Mary Joehan se — mutta hän ei tiennyt, että kuulin hänen sanansa. Rouva Sloanen aputyttö, Veronica, tuli tervehtimään Mary Joeta eilen illalla, ja kuulin heidän puhelevan keittiössä mennessäni eteisen läpi. Kuulin Mary Joen sanovan: "Tuo Paul, se sitten on merkillisin poikanen, joka kulkee kahdella jalalla. Hän juttelee niin omituisia asioita. Hän on varmaankin nupistaan vialla"… En voinut nukkua ennenkuin myöhään yöllä, makasin vain ja ajattelin ja tuumailin, tokko Mary Joe oli oikeassa. En ollut oikein halukas kysymään isoäidiltä, vaan päätin sitten kysyä teiltä. Olen hyvin iloinen siitä, ettette luule järjessäni olevan mitään hullusti.
— Oh, kuinka voit sellaista ajatellakaan!… Mary Joe on oikea houkkio, ja sinun ei koskaan tarvitse panna mieleesi mitään, mitä hän sanoo, sanoi Anna harmistuneena.
Kaikessa hiljaisuudessa hän päätti antaa vanhalle rouva Irvingille pienen vihjauksen siitä, että hänen pitäisi varottaa Mary Joeta puhumasta sivu suunsa.
— Ah, kuinka paljon keveämmäksi tunnen nyt mieleni, neiti, sanoi Paul. — Nyt olen taas onnellinen ja iloinen, ja siitä minun on kiittäminen teitä. Ei olisi niinkään hauskaa olla nupista vialla, eihän, neiti?… Syynä siihen, että Mary Joe luulee niin, lienee se, että minä välistä kerron hänelle omia ajatuksiani asioista.
— Niin, Pauliseni, se voi olla oikein vaarallista joskus, sanoi
Anna, jolla itselläänkin oli sen tapaisia kokemuksia.
— Myöhemmin kerron teille, mitä sanoin Mary Joelle, niin että saatte itse kuulla, oliko siinä jotain omituista, sanoi Paul. — Mutta minä en aloita ennenkuin pimeän tultua. Juuri silloin halajan niin suuresti uskoa ajatuksiani jollekin, ja kun ei ketään muuta ole käsillä, olen suorastaan pakotettu ottamaan Mary Joen… Mutta tästä lähtien en tee sitä, jos hän kuvittelee mielessään, että minä olen nupista vialla… Minun täytyy kuitenkin ikävöidä ja pidättäytyä.
— Jos se käy sinulle liian vaikeaksi, voit tulla Vihervaaralle ja uskoa minulle ajatuksesi, ehdotti Anna, osoittaen tuota kykyä toisten ajatusjuoksun seuraamiseen, mikä saattoi hänet kaikkien lasten rakastamaksi. Lapsethan pitävät paljon siitä, että heidät otetaan vakavalta kannalta.
— Kiitoksia vain, jos saan tulla. Mutta toivottavasti Davy ei ole sisällä minun tullessani, sillä hän virnistelee minulle. En välitä siitä kovinkaan paljon, sillä hänhän on tuollainen pikku poika, ja minähän olen oikein suuri, mutta ei ole kuitenkaan hauskaa, kun ihmiset vääntelevät naamaansa. Ja Davy vääntelee aivan kauheasti… Välistä oikein pelkään, ettei hän enää saa lainkaan kasvojaan sileiksi… Hän virnistelee kirkossakin, kun hänen pitäisi ajatella Jumalan sanaa… Mutta Dora pitää minusta, ja minä pidän hänestä, vaikkakaan en niin paljon kuin ennen sitä kuin hän sanoi Minnie May Barrylle, että hän aikoi mennä naimisiin minun kanssani suureksi tultuaan. Tietenkin aion mennä naimisiin suureksi tultuani, mutta vielä toistaiseksi olen aivan liian nuori ajattelemaan sitä — enkö ole neidinkin mielestä?
Kyllä, aivan niin neidinkin mielestä.
— Naimisesta puhuessamme johtuu mieleeni jotain muutakin, jota olen pohtinut viime aikoina, jatkoi Paul. — Rouva Lynde oli täällä eräänä päivänä viime viikolla juomassa teetä isoäidin kanssa, ja isoäiti pyysi minun näyttämään hänelle pikku äitini kuvaa — sitä, jonka isä lähetti minulle syntymäpäivälahjaksi. Minä en ollut erikoisen innostunut näyttämään sitä rouva Lyndelle. Rouva Lynde on kyllä hyvin kiltti ja hyvä, mutta hän ei ole sen laatuinen ihminen, jolle haluaisi näyttää äitinsä kuvan… Neitihän kyllä ymmärtää…
Mutta minä tietysti tottelin isoäitiä. Rouva Lynde sanoi, että hän oli hyvin kaunis, mutta muistutti jollakin tavoin teatterilaista, sanoi hän, ja hän oli ollut varmaankin kauhean paljon nuorempi isää. Sitten hän sanoi: "Jonakin päivänä isäsi kyllä menee uudestaan naimisiin. Miltä sinusta tuntuu saada uusi äiti, ukkoseni?" — Tietääkös neiti, hengitykseni melkein salpautui, mutta en tahtonut, että rouva Lynde näkisi sen… Katsoin häntä suoraan silmiin — näin — ja sitten sanoin: "Rouva Lynde, isäni teki hyvin hyvän valinnan valitessaan ensimmäisen äitini, ja voin kyllä luottaa siihen, että hän valitsee yhtä kiltin äidin toisellakin kertaa." Ja minä voin luottaa häneen, sen tiedän, neiti. Mutta toivon kuitenkin, että jos hän joskus antaa minulle uuden äidin, hän neuvottelisi minun kanssani, ennenkuin on liian myöhäistä… Tuolla tulee Mary Joe pyytämään meitä teelle. Minä menen neuvottelemaan hänen kanssaan hieman vierrelimpusta.
"Neuvottelun" tuloksena oli, että Mary Joe sekä leikkasi vierrelimppua että pani pöytään asetillisen hilloketta "juhlistaakseen" illallisen. Anna tarjoili teetä, ja hänellä ja Paulilla oli mitä rattoisin pikku illallinen kahden kesken hämärässä vanhassa arkihuoneessa, jonka ikkunat olivat avoinna merituulen leyhkiä sisään. Ja he lavertelivat niin paljon "hulluja", että Mary Joe aivan loukkaantui ja uskoi Veronicalle seuraavana iltana, että "opettajaneiti oli aivan samoin päästä vialla kuin poikakin"…
Illallisen jälkeen otti Paul Annan mukaansa huoneeseensa näyttääkseen hänelle äitinsä valokuvaa, joka oli ollut se salaperäinen syntymäpäivälahja, jonka Irvingin mummo oli säilyttänyt kirjakaapin laatikossa. Paulin pientä, matalakattoista kamaria valaisi parsillaan mereen painuvan auringon lempeä punainen hohde, ja vastakkaisella seinällä tanssivat noiden mäntyjen varjot, jotka kasvoivat aivan paksun kivimuurin neliskulmaisten ikkunoiden luona. Tästä samalla kertaa värikkäästä ja hillitystä valaistuksesta katselivat suloiset tyttömäiset kasvot lempein äidin silmin, riippuen seinällä vuoteen yläpuolella.
— Se on pikku äitini, sanoi Paul hellällä ylpeydellä.
— Pyysin isoäidin ripustamaan hänet siihen, niin että voin nähdä hänet heti kun a vaan silmäni aamulla. Nyt en välitä lainkaan siitä, ettei kynttilä ole palamassa maata pannessani, sillä minulla on ikäänkuin sellainen tunne, että pikku äitini on täällä luonani. Isä tiesi kyllä, mistä syntymäpäivälahjasta pitäisin, vaikkei hän kysynyt minulta. Eikö ole ihmeellistä, miten paljon isät sentään tietävät?
— Sinun äitisi on hyvin herttaisen näköinen, Paul, ja sinä olet hieman hänen näköisensä. Mutta hänen silmänsä ja tukkansa ovat tummemmat kuin sinun.
— Minun silmäni ovat saman väriset kuin isän, sanoi Paul juosten ympäri huonetta haaliakseen kaikki saatavissa olevat tyynyt ikkunan ääressä olevalle pienelle penkille.
— Mutta isän tukka on harmaa. Hänellä on sankka tukka, mutta se on harmaa. Nähkääs neiti, isä täyttää pian viisikymmentä vuotta. Sitä minä pidän melkein vanhuutena… Mutta hän on vanha vain ulkonaisesti… Sisällisesti hän on yhtä nuori kuin kuka tahansa. Neiti on nyt niin hyvä ja istuu tähän, ja minä istun teidän jalkojenne juureen. Saanko nojata päätäni teidän polveanne vasten? Näin oli pikku äidilläni ja minulla tapana istua. Ah, se on niin suloista minun mielestäni.
— Nyt haluan kuulla, minkälaisia ajatuksia ne ovat, joita Mary Joe pitää niin ihmeellisinä, virkkoi Anna taputtaen vieressään olevaa pientä kiharapäätä.
Paul ei tarvinnut mitään houkutteluja ilmaistakseen ajatuksensa — ei ainakaan sukulaissielujen ollessa kyseessä.
— Ajattelin niitä ulkona männikössä eräänä iltana, sanoi hän uneksivalla äänellä. — Tietystikään en uskonut niitä, mutta ajattelin niitä… Neitihän kyllä ymmärtää… Ja sitten tahdoin uskoa ne jollekulle, mutta ei ollut ketään muuta kuin Mary Joe. Mary Joe seisoi säiliössä ja teki taikinaa, ja minä istuuduin tuolille hänen viereensä ja sanoin: "Mary Joe, tiedätkö, mitä minä luulen? Luulen, että iltatähti on majakka sillä rannikolla, missä haltiattaret asuvat." Ja Mary Joe sanoi: "Mitä hullutuksia hän nyt on sepustellut? Eihän hän toki uskone, että on olemassa haltiattaria." Silloin minä oikein suutuin. Tiedänhän kyllä, ettei haltiattaria ole todellisuudessa, mutta senhän ei tarvitse olla esteenä sille, että minä kuvittelen mielessäni niitä olevan… Neitihän kyllä ymmärtää…
Sitten yritin uudelleen hyvin kärsivällisesti ja sanoin: "No, Mary Joe, nyt saat kuulla vielä lisää, mitä minä luulen. Luulen, että enkeli leijailee maan yli auringon mentyä mailleen — suuri, ihana, valkea enkeli, jolla on hopeanhohtavat siivet — ja hän laulaa kukkaset ja linnut uneen. Lapsetkin voivat kuulla hänen laulunsa, jos he osaavat kuunnella." Silloin Mary Joe löi yhteen kätensä, jotka olivat kokonaan jauhoissa, ja sanoi: "Uh huh — mitä hän lörpötteleekään! Tulen oikein pimeänaraksi." Ja hän oli ihan säikähtyneen näköinen. Silloin menin ulos ja kuiskailin loput ajatuksistani puutarhalle. Puutarhassa oli pieni koivu, joka nyt on kuihtunut. Isoäiti sanoo, että sen on kuihduttanut meren suolainen vihma, mutta minä luulen, että keijukainen, joka asui puussa, oli mieletön keijukainen, joka meni ulos nähdäkseen maailmaa eikä sitten enää koskaan osannut takaisin. Ja pikku puu jäi silloin niin yksin, että se suri itsensä kuoliaaksi.
— Ja kun pieni keijukaishoukko on kyllästynyt maailmaan ja vihdoin palaa takaisin puunsa luo, niin tulee hän suremaan itsensä kuoliaaksi, sanoi Anna.
— Niinpä niin, mutta jos keijukaiset käyttäytyvät ymmärtämättömästi, niin saavat he syyttää itseään, aivan samoin kuin ihmisetkin, huomautti Paul vakavasti. — Tietääkö neiti mitä minä luulen uudesta kuusta? Luulen, että se on pieni kultainen vene, täynnä unelmia.
— Ja kun se törmää johonkin pilveen, niin ne kaatuvat ulos ja putoavat alas sinun uneesi.
— Ah niin — neiti ymmärtää täydellisesti… Ja minä luulen, että orvokit ovat taivaan pikku siruja, jotka putosivat alas, kun enkelit leikkelivät reikiä, joiden läpi tähdet voisivat tuikkia. Ovatko nämä ajatukset neidin mielestä nyt niin kauhean omituisia?
— Ei, kullanmuruseni, ne eivät ole lainkaan omituisia… Ne ovat harvinaisia ja sen lisäksi hyvin kauniita ajatuksia pikku pojan tuumiskella, ja sentähden eräänlaiset ihmiset, jotka eivät voisi kuvitella sellaista, vaikka he koettaisivat sata vuotta, pitävät niitä "kummallisina". Mutta ajattele sinä vaan edelleenkin niitä, Paul — kerran tulevaisuudessa sinä ehkä tulet kirjoittamaan niitä muistiin runoina…
Kotiin tultuaan Anna tapasi toisenlaisen pojan, joka odotti, että hänet pantaisiin vuoteeseen. Davy "murjotti", ja kun Anna oli riisunut hänet, sukelsi hän pää edellä vuoteeseensa ja hautasi kasvonsa päänaluseen.
— Mutta Davy, sinähän unohdat lukea rukouksesi, sanoi Anna moittivalla äänellä.
— Enkä ole — en ole unohtanut sitä, sanoi Davy uhmaillen, mutta en välitäkään enää lukea iltarukouksiani. Ja minä aion lakata koettamasta olla kiltti, sillä miten kiltti olenkin, pidät sinä kuitenkin enemmän Paul Irvingistä. Silloin voin olla yhtä hyvin ilkeä ja pitää joskus hauskaa.
— Minä en pidä enempää Paul Irvingistä, sanoi Anna aivan vakavasti.
— Pidän yhtä paljon sinusta, vaikka eri tavalla.
— Mutta minä tahdon, että pidät minusta aivan samalla tavalla, sanoi
Davy ja nyrpisti nenäänsä.
— Ymmärrät kai, ettei voi pitää eri ihmisistä samalla tavoin. Ethän pidä Dorasta ja minusta samalla tavalla, vai mitä?
Davy nousi istumaan ja mietti.
— E-en, myönsi hän viimein, pidän Dorasta siksi että hän on sisareni, mutta sinusta pidän siksi, että sinä olet sinä.
— Siinä näet! Ja minä pidän Paulista siksi että hän on Paul, ja
Davysta siksi että hän on Davy, sanoi Anna hilpeästi.
— Silloin melkein toivon, että olisin lukenut iltarukoukseni, sanoi Davy, tämän logiikan taivuttamana. — Mutta nyt on liian vaivalloista ryömiä ylös niitä lukemaan. Luen ne sen sijaan kahdesti huomen aamulla, Anna. Eikö se kelpaa yhtä hyvin?
— Ei, ukkoseni! Ylös vain ja joutuin!
Davy kömpi siis vuoteeltaan ja laskeutui polvilleen Annan eteen. Kun hän oli lukenut rukouksensa, taivuttihe hän taaksepäin ruskeisiin pikku kantapäihinsä nojautuen ja katsoi ylös häneen.
— Anna, minä olen nyt kiltimpi kuin yleensä ennen.
— Oletpa niinkin, se on varmaa, Davy pienoinen, sanoi Anna, joka ei koskaan epäröinyt antaa tunnustusta silloin kun se oli hyvin ansaittua.
— Minä tiedän olleeni kiltimpi, sanoi Davy tuttavallisesti, ja nyt saat kuulla, kuinka voin tietää sen. Kas tänään Marilla antoi minulle kaksi leipäviipaletta, joissa oli hilloketta päällä, toisen minulle ja toisen Doralle. Toinen oli hyvän joukon toista suurempi, eikä Marilla sanonut, kumman minä saisin. Mutta minä annoin suuremman viipaleen Doralle. Siinä tein kiltisti — enkö sinunkin mielestäsi?
— Teit kyllä, hyvin kiltisti — niin olisi mies tehnyt, Davy.
— Aivan niin, sanoi Davy. — Dora ei ollut lainkaan nälissään, niin että hän söi vain puoli viipaletta ja antoi loput minulle. Mutta enhän voinut tietää sitä antaessani sen hänelle, niin että olin kiltti siitä huolimatta, Anna.
Hämärissä Anna vaelsi Metsänymfin lähteelle ja näki Gilbert Blythen tulevan käyden tuon nyt jo sangen pimeän Kummitusmetsän läpi. Hän huomasi äkkiä, ettei Gilbert enää ollut mikään koulupoika. Ja kuinka miehekkäältä hän näytti — tuo kookas nuorukainen avoimine kasvoineen, kirkkaine, rehellisine silmineen ja leveine hartioineen.
Annan mielestä Gilbert oli erinomaisen hauskan ja miellyttävän näköinen, vaikkei hän vähimmässäkään määrin ollut hänen "ihanteensa" kaltainen. Anna ja Diana olivat jo kauan olleet selvillä siitä, minkälaista miehistä ulkomuotoa he eniten ihailivat, ja heillä näytti olevan melkein pilkulleen sama maku. "Hänen" piti olla hyvin pitkä ja hienon ja "ylhäisen" näköinen, hänellä tuli olla surumieliset, tutkimattomat silmät ja pehmeä, sointuva ääni. Gilbertin kasvoissa ei ollut mitään surumielistä tai tutkimatonta, mutta kun oli kysymys pelkästä ystävyydestä, niin mitäpä se teki?
Gilbert heittäytyi pitkäkseen sanajalkojen keskeen lähteen viereen ja katsoi hyväksyvästi Annaan. Jos Gilbertiä olisi kehoitettu kuvaamaan sitä nuorta naista, joka oli hänen "ihanteensa", olisi hänen kuvauksensa kohta kohdalta soveltunut Annaan — aina niihin seitsemään kesakkoon saakka, joiden luvaton läsnäolo yhä edelleen oli Annan sydämen suru. Gilbert oli vielä toistaiseksi tuskin muuta kuin poika, mutta pojallakin on unelmansa yhtä hyvin kuin monella muulla, ja kun Gilbert katsoi tulevaisuutta kohti, näki hän aina tytön, jolla oli suuret, harmaat silmät, kirkkaat kuin tähdet, ja kasvot, niin hienot ja hennot kuin kukanlehti.
Hän oli myöskin päättänyt, että hänen tulevaisuutensa oli tuleva sen tytön arvoiseksi, jonka hän oli asettanut niin korkealle. Yksinpä rauhallisessa Avonleassakin oli kiusauksia voitettavana. Valkorannan nuoret miehet olivat tunnettuja siitä, että he "elivät raisusti", ja Gilbert oli kaikkialle tervetullut. Mutta hän aikoi pysytellä Annan ystävyyden arvoisena ja ehkä jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa hänen rakkautensa arvoisena, ja hän varoi sekä sanojaan että ajatuksiaan ja toimiaan yhtä suurella huolella, kuin jos Annan kirkkaat ja erehtymättömät silmät tarkastelisivat niitä.
Hänellä oli samanlainen itsetiedoton vaikutus kuin jokaisella tytöllä, jonka ihanteet ovat korkeat ja puhtaat, on ystäviinsä — vaikutus, joka oli pysyvä yhtä kauan kuin hän oli uskollinen näille ihanteille, ja jonka hän yhtä varmasti oli menettävä, jos hän konsanaan olisi niille uskoton. Gilbertin silmissä Annan kauneimmat ominaisuudet olivat siinä, ettei hän koskaan alentunut niihin halpamaisiin pikku temppuihin ja metkuihin, joihin niin monet Avonlean tytöt tekivät itsensä syypäiksi — pikkumaiseen kateellisuuteen, kehnoihin salajuoniin ja julkeihin yrityksiin päästä toisistaan voitolle, liian silmiinpistävään kiemailuun ja paljoon muuhun saman tapaiseen. Anna pysytteli kaiken sellaisen yläpuolella, ei itsetietoisesti eikä tahallaan, vaan aivan yksinkertaisesti siksi, että sellainen oli niin perinjuurin vierasta hänen puhdassydämiselle luonteelleen, jonka vaikuttimet ja tarkoitusperät olivat kirkkaita ja läpikuultavia kuin kristalli.
Mutta Gilbert ei koettanut millään tavoin pukea ajatuksiaan sanoiksi, sillä hän tiesi jo nyt kokemuksesta, että Anna säälimättä katkaisisi jokaisen yrityksen ilmaista lämpimämpiä tunteita — tai myöskin nauraisi hänelle, mikä olisi kymmenen kertaa pahempaa.
— Sinä olet kuin todellinen metsänymfi tuon puun alla, sanoi hän kiusotellakseen häntä.
— Minä rakastan koivuja, sanoi Anna nojaten poskeaan solakan rungon kermankellertävää, silkinhienoa kuorta vasten tuollaisella kauniilla, hyväilevällä liikkeellä, jotka olivat hänelle niin luonnollisia.
— Silloin sinua ilahuttaa kuulla, että herra Spencer on päättänyt istuttaa kokonaisen rivin valkorunkoisia koivuja maantien varsille talonsa edustalle, vain innostuttaakseen Yhteiskunnanparantajia, sanoi Gilbert. — Hän kertoi siitä minulle tänään. Herra Spencer on Avonlean edistyshaluisin mies, ja hän harrastaa suuresti yhteistä hyvää… Ja herra William Bell aikoo istuttaa kuusiaidan oman valtatieosuutensa ja oikotiensä varsille. Yhdistyksemme menestyy erinomaisesti, Anna. Nyt se on päässyt kokeiluasteeltaan ja on valmis tosiasia. Vanhemmat ihmiset alkavat tuntea mielenkiintoa sitä kohtaan ja Valkorannassakin puuhataan samanlaisen perustamista. Yksinpä Eliza Wrightkin on muuttanut mielensä siitä päivästä lähtien kuin hotellissa asustavat amerikkalaiset tekivät huvimatkan merenrannalle. He kiittelivät kovasti meidän tienvarsiamme ja sanoivat, ettei mikään seutu koko saarella ollut tehnyt niin paljon ympäristöjensä kaunistamiseksi kuin juuri Avonlea.
— Ompeluseura puhuu kirkkomaan siistimisestä, sanoi Anna, ja toivottavasti he todellakin tekevät sen. Meidän yhdistyksemme ei maksa vaivaa kulkea ympäri keräyslistoineen senjälkeen kun meillä oli tuo surkean huono onni käräjätalon suhteen. Mutta ompeluseura ei olisi koskaan pannut rikkaa ristiin, ellei meidän yhdistyksemme olisi herättänyt siinä tuota ajatusta… Nuo puut, jotka istutimme kirkkomäelle, ovat menestyneet mainiosti, ja kouluneuvosto on luvannut ensi vuonna panna aidan koulun tontin ympärille. Jos he tekevät sen, panen minä toimeen istutuspäivän, ja jokainen oppilas saa istuttaa oman puunsa. Ja maantien viereiseen nurkkaukseen laitamme puutarhan.
— Meille on onnistunut melkein kaikki, mitä olemme aikoneet, paitsi Boulterin vanhan hökkelin siirtäminen, sanoi Gilbert. Sen suhteen olen nyt kokonaan toivoton. Boulter antaa sen pysyä paikoillaan kiusallakin, kunnes se luhistuu itsestään.
— Julia Bell aikoo lähettää uuden lähetystön hänen luokseen, mutta en luule meidän voittavan sillä kerrassaan mitään, sanoi ymmärtäväinen Anna.
— Ei, on varmaankin viisainta antaa sen olla, myönsi Gilbert. — Toimikunnat vain suututtavat häntä. Ensi vuonna, Anna, me ryhdymme nurmikkokenttiimme. Muokkaamme maaperää — tarkoitan yleistä mielipidettä — jo talvella… Tässä minulla on kirjanen, joka käsittelee ruohokenttiä ja eri heinänsiemenlajeja, ja siitä sommittelen kokoon lyhyen kansantajuisen esityksen. Niin, nyt on kesälupa tuossa paikassa mennyttä. Koulu alkaa maanantaina. Onko Ruby Gillis saanut Carmodyn koulun?
— On kyllä, Priscilla kirjoitti, että hän itse on saanut paikan omalla kotiseudullaan, ja silloin valitsi kouluneuvosto Rubyn hänen sijaansa. On ikävää, ettei Priscilla tule takaisin, mutta kun hän on estetty, niin on hauska tietää, että Ruby on saanut paikan. Hän tulee kotiin lauantaisin ja sunnuntaisin ja silloin tulee olemaan aivan kuin vanhoina aikoina, kun hän ja Diana ja Jane ovat taas täällä meillä kaikki kolme.
Marilla, joka juuri oli palannut rouva Lynden luota, istui eteisen rappusilla pihanpuolella, kun Anna tuli omalta taholtaan.
— Rakel ja minä olemme päättäneet tehdä kauan hankkimamme kaupunkimatkan huomenna, sanoi hän. — Thomas Lynde tuntee itsensä hieman paremmaksi tällä viikolla, ja Rakel tahtoo mennä ennenkuin hän saa uuden kohtauksen.
— Minä aion nousta tavattoman aikaisin huomen aamulla, sillä minulla on hirveän paljon puuhaa, sanoi Anna tärkeän näköisenä. — Ensinnäkin aion muuttaa höyhenet vanhasta patjastani uuteen. Se minun olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten, mutta olen sitä lykännyt ja lykännyt — se on niin epämiellyttävä tehtävä… On hyvin paheksittava tapa lykätä toistaiseksi sellaista joka on epämiellyttävää, ja minä en enää koskaan tee niin, sillä muuten en voi hyvällä omallatunnolla varottaa oppilaitani tekemästä sitä… Täytyy elää opetustensa mukaan… Sitten leivon kaakun herra Harrisonille ja lopetan A.Y.Y:lle kirjoittamani puutarha-selostuksen ja kirjoitan Stellalle ja pesen ja tärkkään musliinipukuni ja ompelen Doran uuden esiliinan…
— Niin, jos saat puoletkin tuosta kaikesta tehdyksi, niin on hyvä, sanoi Marilla pudistaen päätään. — En ole vielä koskaan päättänyt tehdä aika joukkoa töitä, ilman että jotakin on tullut tielle estämään minua.