XX.
KUN VÄHIMMIN ODOTETAAN.
Anna nousi hyvissä ajoin seuraavana aamuna ja tervehti iloisesti uutta päivää, kun auringonnousun sädeloisto levisi keveitten helmiäishohteisten pilvien ylle. Vihervaara kylpi auringonpaisteessa ja valoläikkien välillä värisivät poppelien ja piilipuitten varjot. Oikotien toisella puolen levisi herra Harrisonin vehnäpelto, pitkulainen, vaalean keltainen pinta, jonka kisailevat tuulenpuuskat panivat läikehtimään. Maailma oli niin ihana, että Anna vietti kokonaista kuusi minuuttia joutilaana nojaten puutarhaveräjään ja hengittäen sisäänsä sen suloisuutta.
Aamiaisen jälkeen Marilla valmistautui matkaan. Dora sai tulla mukaan, hänelle oli jo kauan sitten luvattu se.
— Nyt Davy koettaa olla kiltti poika eikä ole kiusaksi ja vaivaksi Annalle, kehoitti hän. — Jos olet ollut kiltti, tuon sinulle kaupungista muutamia piparkakkuporsaita.
Ah niin, Marillakin oli onnettomuudekseen alkanut suosia tuota rumaa tapaa lahjoa ihmisiä jotta he olisivat kilttejä…
— En ole ilkeä tahallani, mutta mitäs jos osun olemaan paha sattumalta? sanoi Davy hieman levottomalla äänellä.
— Sinun on varottava tuota "sattumaa", varoitti Marilla. — Anna, jos teurastaja tulee tänään, niin ota hyvä munuaispaisti ja vähän rintalihaa. Ellei hän tule, niin saat teurastaa kanan huomiseksi päivälliseksi.
Anna nyökkäsi.
— En viitsi laittaa lainkaan päivällistä pelkästään Davya ja itseäni varten tänään, sanoi hän. — Leikkaamme vähän kinkkua, ja ruokasäiliössä on pari pannukakunpalasta. Sinulle, kun tulet kotiin illalla, lämmitän vähän paistia kastikkeessaan.
— Minä autan herra Harrisonia hakemaan tukkeja rannalta, ilmoitti Davy. — Hän pyysi minua, ja luulen varmaan hänen kutsuvan minua päivälliselle… Herra Harrison on hurjan kiltti… Ja niin kohtelias kun hän on sitten… Toivoisin tulevani hänen kaltaisekseen suureksi tultuani. Tarkoitan käytökseltäni — en tahdo tulla hänen näköisekseen. Mutta sitä minun ei tarvitsekaan pelätä, sillä rouva Lynde on sanonut, että minä olen hyvin kaunis lapsi… Luuleeko Anna, että se säilyy? Tahtoisin mielelläni tietää sen.
— Toivottavasti, vastasi Anna vakavasti. — Sinä olet sangen kaunis poikanen, Davy — Marihan ilme osoitti mitä pontevinta paheksumista — mutia, ystäväiseni, sinun tulee myöskin käyttäytyä sievästi ja hyvin ulkomuotosi mukaisesti.
— Ja kun Minnie May itki ja ulvoi taannoin, siksi että joku oli sanonut, että hän oli ruma, niin sanoit sinä hänelle, että kun hän vain oli kiltti ja herttainen, ei kukaan ajattelisi hänen ulkomuotoaan, sanoi Davy moittivasti. — Jos on kaunis, niin täytyy olla kiltti; jos on ruma, niin täytyy myöskin olla kiltti… Onko sitten sula mahdottomuus päästä siitä millään tavalla?
— Etkö sitten tahdo olla kiltti? kysyi Marilla, joka oli oppinut yhtä ja toista, mutta ei huomaamaan tuollaisten kysymysten hyödyttömyyttä.
— No, kuinkas muuten — mutta en liian kiltti, sanoi Davy varovasti. — Eihän tarvitse olla niin ylen määrin hyvä päästäkseen pyhäkoulun johtajaksi. Herra Bell on sellainen, ja hän on oikein huono mies.
— Herra varjelkoon, lapsi, mitä sinä puhut! huudahti Marilla.
— Nii-in — hänhän sanoo itse niin, vakuutti Davy. — Hän sanoi niin viime sunnuntaina rukoillessaan pyhäkoulussa. Hän sanoi, että hän oli viheliäinen mato ja vaivainen syntinen ihminen ja suuri pahantekijä… Mitä rumia tekoja hän on tehnyt, Marilla? Onko hän lyönyt jonkun kuoliaaksi? Tai varastanut kolehdista? Tahtoisin sen hyvin halusta tietää.
Rouva Lynde tuli nyt onneksi ajaen oikotietä myöten, ja Marilla kiiruhti häntä vastaan, iloissaan siitä, että hän pääsi vastaamasta viimeisiin kysymyksiin. Sydämessään hän toivoi, ettei herra Bell kovin paljon "nöyrtyisi" pyhäkoululasten kuullen ja itsestään puhuessaan ei käyttäisi liian voimakkaita kuvia, joita myöhemmin täytyisi selitellä tiedonhaluisille pikkupojille.
Yksin jäätyään Anna alkoi touhuta ja hangata voimiensa takaa. Lattiat lakaistiin, vuoteet korjattiin, kanat ruokittiin, musliinipuku pestiin ja ripustettiin nuoralle kuivamaan.
Sitten Anna valmistautui muuttamaan höyheniä toisesta patjasta toiseen. Hän meni ullakolle ja pani ylleen ensimmäisen vanhan hameen, mikä hänen käsiinsä sattui — merensinisen villapuvun, jota hän oli käyttänyt ollessaan neljäntoistavuotias. Se oli jokseenkin lyhyt ja yhtä ryhditön ja ahdas kuin se merkillinen karttuunipuku, joka hänellä oli ollut yllään ensi kertaa esiintyessään Vihervaaralla, mutta se oli aivan sopiva puku höyheniä ja untuvia käsitellessä. Anna täydensi pukunsa solmiamalla päänsä ympärille suuren puna- ja valkopilkkuisen nenäliinan, joka oli ollut Matthewn omaisuutta. Täten varustettuna hän meni keittiön takana olevaan pieneen kamariin, jonne Marilla ennen lähtöään oli auttanut häntä kantamaan höyhenpatjan.
Rikkinäinen peili riippui ikkunan pielessä, ja eräänä onnettomana hetkenä Anna kurkisti siihen. Siinä olivat nuo seitsemän kesakkoa hänen nenällään kiusoittavampina kuin konsanaan — ainakin ne hänen mielestään näyttivät siltä voimakkaassa päivänvalossa, joka virtasi sisään ikkunasta, jonka edestä verhot olivat työnnetyt syrjään.
— Ah, minähän unohdin hangata nenääni voiteella illalla, ajatteli hän. — Juoksenpa säiliöön ja teen sen saman tien.
Anna oli kestänyt paljon kiusaa koettaessaan poistaa näitä kesakkoja. Erään kerran oli koko hänen nenänsä kesinyt — mutta kesakot olivat jäljellä. Nyt hän oli vain muutamia päiviä sitten eräästä kuvalehdestä löytänyt reseptin "kesakkoja vastaan", ja kun sen aineksia oli saatavissa, sekoitti hän heti ihmeitä tekevän voiteen, mikä herätti suurta paheksumista Marihan puolelta, joka katsoi, että jos kohtalo oli sijoittanut kesakkoja jonkun nenälle, niin oli hänen velvollisuutensa myöskin antaa niitten pysyä paikoillaan.
Anna kiiruhti ruokasäiliöön, joka aina oli sangen hämärä syystä että suuri piilipuu kasvoi heti ikkunan ulkopuolella. Nyt vallitsi sisällä täydellinen pimeys, sillä valkea verho oli vedetty ikkunan eteen kärpäsiä estämään. Anna sieppasi kesakkovoidepullon hyllyltä ja hieroi navakasti sillä nenäänsä, mihin hän käytti pientä sientä, joka oli nimenomaan tähän tarkoitukseen varattu. Kun hän oli täyttänyt tämän tärkeän toimen, palasi hän takaisin työhönsä. —
Se, joka kerrankin on ollut mukana muuttamassa höyheniä toisesta patjan päällisestä toiseen, voi elävästi kuvitella mielessään, että kun Anna viimeinkin oli lopettanut työnsä, hän oli hieman omituisen näköinen — lievimmin sanottuna. Hän oli valkea höyhenistä ja untuvista, ja hänen otsatukkaansa, joka oli pujahtanut esiin nenäliinan alta, kruunasi oikea takkuisten höyhenien muodostama sädekehä. Tällä kohtalokkaalla hetkellä kuului naputus keittiön ovelta.
— Se on varmaankin teurastaja, ajatteli Anna. — Niin, kauhean näköinen minä olen, mutta minun täytyy kuitenkin rientää ulos, sillä hänellä on aina niin kiire.
Anna kiiruhti keittiön ovelle. Jos koskaan armelias lattia on avautunut nielläkseen "untuvaisen" nuoren olentoparan, olisi Vihervaaran kellarinholvi tässä silmänräpäyksessä heti ottanut Annan pimeään helmaansa. Kynnyksellä seisoivat Priscilla Grant, kullankeltaisena ja vaaleaihoisena ja silkkiin puettuna, lyhyt ja paksu harmaatukkainen nainen matkapuvussa ja vielä kolmas nainen, pitkä ja komea, ihastuttavassa puvussa, kauniine, sielukkaine kasvoineen ja suurine tummansinisine silmineen, joita mustat silmäripset varjostivat. Anna vaistomaisesti tunsi heti paikalla, kuten hän olisi sanonut lapsena, että hänellä oli edessään kuuluisa kirjailijatar rouva Charlotta Morgan…
Tässä jonkun verran nolossa tilanteessa, joka tosiaan olisi voinut saattaa kenen tahansa hämmennyksiin, oli yksi ainoa ajatus Annalle selvänä, ja siihen hän tarrautui kiinni kuin pelastavaan oljenkorteen. Kaikki rouva Morganin sankarittaret olivat tunnettuja siitä, etteivät he koskaan kadottaneet mielenmalttiaan. Mitä vastoinkäymisiä ja harmeja heille sattuikin — aina he olivat "tilanteen herroja" ja osoittivat etevämmyyttään kaikissa olosuhteissa, jotka olivat ajasta ja paikasta riippuvaisia. Anna tunsi sen vuoksi, että hänenkin velvollisuutensa oli osoittaa kaikkea sitä mielenmalttia, mihin hän pystyi, ja sitä hän osoittikin niin tavattomassa määrässä, että Priscilla myöhemmin todisti, ettei hän ollut koskaan ihaillut Anna Shirleytä enemmän kuin tällä hetkellä.
Mitä sekavia tunteita lienee liikkunutkin hänen sisässään — hän ei näyttänyt niitä. Hän tervehti Priscillaa ja tuli esitetyksi hänen seuralaisilleen yhtä tyynesti ja vaivattomasti, kuin olisi hän itsekin ollut puettuna moitteettomimpaan seurustelupukuun. Hän ällistyi tosin aika lailla huomatessaan, että se ihastuttava nainen, jonka hän "oli vaistomaisesti tuntenut" rouva Morganiksi, ei ollut lainkaan rouva Morgan, vaan eräs tähän asti tuntematon rouva Pendexter, kun taas paksu, harmaatukkainen pikku rouva oli rouva Morgan — mutta verrattuna suureen yllätykseen — ei, ällistykseen — merkitsi tuo pieni tietysti sangen vähän.
Anna vei vieraansa arkihuoneeseen ja sitten vierashuoneeseen, jonne hän heidät jätti ja juoksi ulos auttamaan Priscillaa hevosen riisumisessa.
— On perin pahoin yllättää teidät näin valmistamatta, pyyteli Priscilla anteeksi, mutta vasta eilen illalla tiesin, että tänne tulostamme tulisi valmista. Charlotte täti matkustaa tiehensä maanantaina, ja tämä päivä hänen oli määrä viettää erään hyvän ystävänsä luona kaupungissa. Mutta eilen illalla tämä hyvä ystävä soitti, ettei hän tulisi, sillä heidän taloonsa oli tullut tulirokko ja heidän piti pysytellä eristettyinä kaikista ihmisistä… Silloin minä ehdotin, että tulisimme sen sijaan tänne, sillä tiesin, että sinua huvitti saada nähdä hänet. Pistäydyimme Valkorannan hotelliin ja noudimme sieltä rouva Pendexterin. Hän on tädin hyvä ystävä ja asuu Newyorkissa, ja hänen miehensä on miljonääri… Emme voi viipyä kauan, sillä rouva Pendexterin täytyy olla takaisin hotellissa kello viideltä.
Useita kertoja heidän päästäessään hevosta valjaista ja pannessaan sitä talliin huomasi Anna, että Priscilla katseli häntä salavihkaa ihmettelevästi ja hämillään.
— Hänen ei sentään tarvitsisi tuolla tavoin töllistellä minua, ajatteli Anna hieman loukkaantuneena. — Ellei hän tiedä, mitä höyhenien muuttaminen patjaan merkitsee, niin voinee hän kuitenkin kuvitella sitä.
Kun Priscilla oli mennyt vierashuoneeseen, mutta Anna ei ollut vielä ehtinyt nousta rappusia, astui Diana aivan odottamatta keittiöön. Anna tarttui kiihkeästi ystävätärtään käsipuolesta.
— Diana Barry, kenen luulet tällä hetkellä istuvan vierashuoneessa?
Niin, kultaseni, rouva Charlotte Morgan — ja eräs miljonäärin rouva
Newyorkista — ja minä olen tämän näköinen — eikä ruuan murenaakaan
ole talossa paitsi vihoviimeinen kipene savustettua kinkkuamme, Diana!
Tällä hetkellä Anna havaitsi, että Diana tuijotti häneen aivan yhtä hämmästyneen näköisenä kuin Priscilla ennen. Ei, nyt tämä todellakin meni liian pitkälle…
— Oi, Diana, älä katso minuun noin! rukoili hän. — Sinun ainakin pitäisi ymmärtää, ettei maailman siisteinkään ihminen voi tyhjentää höyheniä patjasta toiseen ilman että se näkyy hieman hänen ulkokuorestaan…
— En — en — tarkoita höyheniä, sopersi Diana. — Minä — minä — tarkoitan nenääsi, Anna.
— Minun nenääni?… Oi Diana, ei kai mikään ole hullusti sen suhteen?
Anna syöksyi astiainpesupöydän ääressä olevan pienen peilin luo. Yksi ainoa katse antoi hänelle selityksen arvoitukseen. Hänen nenänsä loisti räikeän tulipunaisena.
Anna vaipui alas sohvalle — hänenkin lannistumattomien elin voimiensa mitta alkoi nyt olla täysi…
— Kuinka sen laita on? kysyi Diana, jonka uteliaisuus vihdoinkin vei voiton hienotunteisuudesta.
— Luulin hanganneeni sitä uudella kesakkovoiteellani, mutta sen sijaan olen ilmeisesti ottanut punaista väriä, jota Marilla käyttää piirtäessään mallin kotikutoisiin mattoihin, oli epätoivoinen vastaus. — Mitä minä nyt teen?
— Pese se pois, neuvoi Diana.
— Entäpä jos se ei lähde pesemällä! Ensin värjään tukkani, sitten nenäni. Marilla leikkasi tukkani, kun olin sen värjännyt, mutta nenäni tahdon todellakin pitää… Niinpä niin, tämä on uusi rangaistus turhamaisuudestani, ja voin kai uskoa ansainneeni sen — vaikka siinä ajatuksessa on sangen vähän lohdutusta… Eikö tässä melkein ole pakko uskoa, että minä olen noiduttu — mihin tahansa ryhtynenkin, niin se käy hullusti…
Onneksi punainen väri lähti sangen helposti, ja Anna meni hieman lohdullisemmin mielin vinttikamariinsa sillä välin kuin Diana juoksi kotiin. Hetkisen kuluttua Anna taas tuli alas toisissa pukimissa ja tavallisella hyvällä tuulellaan. Musliinipuku, jota hän niin suuresti oli halunnut käyttää juuri tässä tilaisuudessa, liehui iloisesti ulkona kuivausnuorallaan, niin että hän sai tyytyä parhaaseen puuvillapukuunsa. Hänellä oli valkea sytytettynä ja teevesi kiehumassa Dianan palatessa — hänellä ainakin oli valkea musliinipukunsa yllään, ja hänellä oli sitäpaitsi kannella peitetty vati kädessään.
— Äiti kysyy, tahdotko pitää tämän hyvänäsi, sanoi hän, kohotti kantta ja paljasti Annan ilosta loistaville silmille somasti leikatun ja asetellun kylmän kananpoikapaistin.
Kananpoikaa tuki kevyt ja kuohkea vasta leivottu leipä, oivallinen voi ja juusto, Marillan hedelmäkaakku ja kulhollinen hillottuja luumuja, jotka uivat kultaisessa sokeriliemessään kuin kesäauringon paisteessa, joka jonkun ihmeellisen käsittelyn kautta oli muuttunut juoksevaan muotoon… Sitten koristettiin pöytä vielä suurella maljakolla, täynnä vaaleanpunaisia ja valkeita astereita, mutta pöydän järjestely tuntui silti kehnolta verrattuna siihen upeaan ja todella taiteelliseen asuun, joka kerran oli varattu rouva Morganille…
Annan nälkäiset vieraat eivät kuitenkaan näyttäneet huomaavan, että mitään puuttui, ja he söivät silminnähtävällä mielihyvällä noita yksinkertaisia ruokalajeja. Mutta ensimmäisten minuuttien jälkeen ei Annakaan ajatellut, mitä oli tai ei ollut hänen ruokalistallaan.
Rouva Morganin ulkonainen olemus tuotti ehkä pettymyksen tunteen — tämä oli hänen uskollisen ihailijakaartinsakin pakko myöntää keskuudessaan — mutta hän osoittautui hauskimmaksi seuraihmiseksi, mitä ajatella voi. Hän oli tehnyt laajoja matkoja ja oli erinomainen kertoja. Hän oli joutunut kosketuksiin monenlaisten ihmisten kanssa ja esitti kokemuksiaan niin sukkelassa ja huvittavassa muodossa, että ihastuneista kuulijoista tuntui siltä kuin he kuuntelisivat jotakuta hänen huvittavien ja henkevien kirjojensa henkilöä.
Mutta kaiken tämän säkenöivän sukkeluuden alle kätkeytyi tosi naisellisen myötätuntoisuuden pohjavirta, sydämen hyvyys, joka voitti puolelleen kiintymyksen yhtä helposti kuin hänen kevyt ja leikillinen keskustelutaitonsa herätti ihailua. Hän ei liioin yksinomaan johtanut keskustelua. Hän osasi myös temmata mukaansa toiset ja saattaa heidät puhumaan yhtä vaivattomasti ja luontevasti kuin hän itsekin, ja sekä Annan että Dianan mielestä ei ollut lainkaan vaikeata jutella hänen kanssaan.
Rouva Pendexter ei puhunut paljoa; hän vain hymyili suloisine silmineen ja huulineen ja söi kananpokaa ja hedelmäkaakkua sellaisella erinomaisella mieltymyksellä, että ne jotka näkivät hänet, saivat sen vaikutuksen, että hän nautti aamiaisekseen ambrosiaa ja mettä. Anna huomautti myöhemmin Dianalle, että niin hurmaavan kauniin olennon, kuin rouva Pendexter oli, ei ollut tarvis puhua — hänen tehtävänsä oli vain olla…
Varhaisen päivällisen jälkeen he kulkivat kaikin pitkin Rakastavaisten polkua ja Orvokkien laaksoa ja Koivukäytävää ja sitten takaisin Kummitusmetsän läpi Metsänymfin lähteelle, jossa he istuutuivat ja pakinoivat viimeisen viehättävän puolituntisen. Rouva Morgan tahtoi tietää, minkä johdosta Kummitusmetsä oli saanut nimensä, ja hän nauroi siksi kunnes purskahti itkuun kuullessaan asian sekä Annan eloisan kuvauksen eräästä muistorikkaasta vaelluksesta metsän läpi kauheana hämärähetkenä…
— Niinpä niin — tämä on ollut juhlaa sekä sielulle että ruumiille, vai mitä arvelet? sanoi Anna, kun hänen vieraansa olivat menneet ja hän ja Diana taas olivat yksin. — En tiedä, mikä minusta oli hauskempaa — kuunnella rouva Morgania vaiko katsella rouva Pendexteriä. Ja minä luulen melkein, että meillä oli nyt hauskempaa, kuin jos olisimme etukäteen tietäneet heidän tulevan ja väsyttäneet itsemme valmistusten paljoudella… Jumalan kiitos, väri lähti nenästäni… Jäät kai illalliselle luokseni, Diana, niin saamme puhella enemmän kaikesta…
— Priscilla on sanonut, että rouva Pendexterin miehen sisar on naimisissa erään englantilaisen kreivin kanssa… Ja kuitenkin hän otti toistamiseen luumuhilloketta, sen minä näin, sanoi Diana, ikäänkuin näitä kahta tosiasiaa olisi mahdoton yhdistää…
— En luule, että itse englantilainen kreivikään olisi nyrpistänyt aristokraattista nenäänsä Marillan luumuhillokkeelle, sanoi Anna ylpeästi. Kun Anna Marihan kotiin palattua selosti tälle päivän tapahtumia, ei hän maininnut mitään onnettomuudesta, joka oli kohdannut hänen omaa nenäänsä. Mutta hän otti kesakkovoidepullon ja kaatoi sen ulos ikkunasta.
— En välitä enää koskaan käyttää mitään kauneuskeinoja, sanoi hän synkän päättäväisesti. — Ne voivat sopia pikkumaiselle järjestysihmiselle, mutta sen, joka kuten minä näyttää olevan tuomittu tekemään hirvittävän erehdyksen toisensa jälkeen — sen ei pidä kiusata kaitselmusta…