XXI.
PIKKU LAVENDEL NEITI.
Koulu alkoi, ja Anna palasi työhön, varastossaan jonkun verran harvalukuisemmin "periaatteita", mutta melkoisesti enemmän kokemusta. Hänellä oli useita uusia oppilaita, kuusi- ja seitsenvuotiaita, jotka pyörein ja hämmästynein silmin tuskin uskalsivat kurkistaa ihmeitten maailmaan. Heidän joukossaan olivat Davy ja Dora.
Davy oli saanut paikkansa Milty Boulterin viereen, joka oli käynyt
koulua koko vuoden ja oli siis imenyt itseensä paljon viisautta.
Doran vierustoveri oli Mirabel Cotton, joka oli kymmenvuotias ja
Doran silmissä siis kuului "suuriin tyttöihin".
— Koulussa on hurjan metkaa, sanoi Davy Marillalle, kun hän tuli kotiin ensimmäisenä iltapäivänä. — Sinä sanoit, että minun mielestäni tulisi olemaan vaikeata istua hiljaa, ja niin olikin — olen huomannut, että se mitä sanot, enimmäkseen pitää paikkansa — mutta voihan aina potkia jaloillaan pulpetin alla, ja se keventää aika paljon… On kauhean hauskaa, kun on niin monta poikaa, joiden kanssa leikkiä.
Istun Milty Boulterin vieressä, ja hän on kelpo poika. Hän on minua pitempi, mutta minä olen paksumpi. Milty piirsi Annan kivitaululleen, mutta hän teki hänet niin kauhean rumaksi, että minä sanoin hänelle, että jos hän piirsi Annan sillä tavoin, niin pieksäisin hänet välitunnilla… Ensin ajattelin, että piirtäisin hänet ja panisin hänelle sarvet ja hännän, mutta pelkäsin sillä loukkaavani häntä ja sitähän ei saa millään muotoa tehdä, sanoo Anna… On sittenkin parempi pieksää hänet… Milty sanoi, ettei hän vähintäkään peljännyt minua, mutta jos nyt peruuttamattomasti sitä tahdoin, niin voi hän helposti panna siihen toisen nimen, ja niin hän pyyhki pois Annan nimen ja kirjoitti suurilla kirjaimilla Barbara Shaw sen sijasta. Milty ei pidä Barbarasta, sillä tämä on sanonut häntä herttaiseksi pikku pojuksi, ja kerran hän taputti häntä päähän…
Dora selitti kysyttäessä, että hän piti koulusta, mutta hän näytti ihmeellisen hiljaiselta ja vaiteliaalta. Kun Marilla hämärissä käski hänen mennä nukkumaan, epäröi hän ja puhkesi itkuun.
— Minä — minä niin pelkään, nyyhkytti hän. — Minä — minä en tahdo mennä yksin pimeässä…
— Mitä hullutteluja nyt olet saanut päähäsi? kysyi Marilla. — Olethan koko kesän mennyt levolle yksinäsi etkä koskaan ole ollut peloissasi.
Dora vetisteli edelleen, niin että Anna nosti hänet polvelleen, hyväili häntä ja kuiskasi:
— Puhu siitä Annalle, kullanmuruseni! Mitä sinä pelkäät?
— Pelkään — pelkään Mirabel Cottonin setää, nyyhkytti Dora. — Tänään koulussa Mirabel kertoi niin paljon ilkeitä asioita minulle… Melkein jokainen heidän sukunsa jäsen on kuollut — hänen isänäitinsä ja isänisänsä ja äidinäitinsä ja äidinisänsä ja monen monta setää ja enoa ja tätiä… Heille on tullut sellainen tapa, sanoo Mirabel… Ja sitten hän kertoi minulle kaikki mistä he kuolivat ja mitä he sanoivat ja miltä he näyttivät arkuissaan… Ja sitten — sitten sanoi Mirabel, että erään hänen setänsä nähtiin kulkevan ympäri talon senjälkeen kun hänet oli haudattu… Hänen äitinsä näki hänet. En välitä hituistakaan muusta, mutta en voi olla ajattelematta tuota setää…
Anna meni ullakkohuoneeseen Doran kanssa ja istui hänen luonaan, kunnes hän vaipui uneen. Seuraavana päivänä sai Mirabel Cotton jäädä sisään välitunniksi ja kuulla "ystävällisen, mutta vakavan" huomautuksen, että jos heidän perheellään nyt oli se onnettomuus, että siihen kuului setä, joka itsepintaisesti kuljeskeli ympäri saatuaan kunniallisen hautauksen, niin ei tämä ollut mikään mieltä ylentävä keskustelunaihe hieman yksinkertaisille pienille koulutovereille.
Mirabelin mielestä kielto oli hyvin julma. Cottonin perheellä ei ollut paljonkaan kerskailemisen aihetta. Kuinka hän voisi ylläpitää arvoaan koulutoverien keskuudessa, ellei hän saisi tehdä mitään jännittävää numeroa kuolleesta sedästä, joka "kummitteli"?…
Syyskuu vieri ohi ja vaihtui kullanpunaiseen, ihanaan lokakuuhun.
Diana pistäytyi Vihervaaralle eräänä perjantai-iltana.
— Sain tänään kirjeen Ella Kimballilta, Anita, ja hän pyytää meitä molempia tulemaan sinne teelle huomenna iltapäivällä tavataksemme hänen kaupunkilaisserkkunsa Irene Trentin. Mutta me emme voi saada mitään meidän hevosistamme, koska ne ovat työssä kaiken päivää, ja teidän poninne jalkahan on kipeä… Sentähden siitä ei kaiketi voi tulla mitään?
— Miksi emme voisi kävellä? arveli Anna. — Jos menemme suoraan metsän läpi, niin saavumme länsi-Graftonin maantielle jokseenkin lähelle Kimballia. Kuljin tuota oikotietä viime talvena ja osaan aivan hyvin. Sinne ei ole monta kilometriä, eikä meidän tarvitse kävellä kotiin, sillä Oliver Kimball kyyditsee meitä varmasti. Hän on vain iloinen päästessään vähän liikkeelle, sillä hän hakkailee Carrie Sloanea, ja hänen isänsä ei anna hänelle juuri koskaan hevosta, niin että hän voisi päästä tervehtimään häntä…
Päätettiin siis, että tytöt lähtisivät jalan, ja seuraavana iltapäivänä he lähtivät matkaan, aluksi kulkien Rakastavaisten polkua. Siitä vei polku suoraan laajojen pyökki- ja vaahterametsien helmaan. Niiden lehtipuku hehkui nyt mitä ihanimmissa tulipunaisissa ja kultaisissa värisoinnuissa, ja purppuranhohteinen hämärä vallitsi niiden hiljaisessa kohdussa.
— Eikö sinusta tunnu siltä kuin vuosi paraillaan rukoilisi
suunnattomassa tuomiokirkossa, täynnä vienoa, värikästä valoa? sanoi
Anna uneksien. — On tuskin oikein kulkea niin nopeasti tämän läpi…
Minusta se tuntuu yhtä epäkunnioittavalta kuin jos juoksisi kirkossa.
— Niin, mutta meidän pitää joka tapauksessa pitää kiirettä, sanoi Diana katsahtaen kelloonsa. — Me olemme kuin olemmekin sittenkin laskeneet ajan perin niukasti…
— Silloin kiiruhdan askeleitani, mutta älä vaadi minua puhumaan, sanoi Anna kiiruhtaen kulkuaan. — Nyt tahdon täysin siemauksin nauttia hetken ihanuudesta… Minusta tuntuu kuin pitäisin huulieni edessä vaahtoavaa viinipikaria, ja siitä maistelen hieman joka askeleella…
Mahdollisesti juuri sen vuoksi, että hän niin kaikkineen oli antautunut tähän "maistelemiseen", Anna kääntyi vasemmalle, kun tie myöhemmin haaraantui. Hänen olisi pitänyt kääntyä oikealle, mutta aina myöhemmin hän piti tätä erehdystä elämänsä onnellisimpana. Viimein he saapuivat ruohoa kasvavalle, yksinäiselle tielle, joka niin pitkälle kuin he voivat nähdä oli vain kuusen vesojen reunustama.
— Siunatkoon — missä me olemme? huudahti Diana hämmästyneenä. —
Tämähän ei ole länsi-Graftonin tie.
— Ei, tämä on päinvastoin itäinen, sanoi Anna nolon näköisenä. Minä olen varmaankin kääntynyt väärään suuntaan tienhaarassa. En tiedä tarkalleen, missä olemme, mutta matkaa on kyllä ainakin pari kilometriä Kimballiin.
— Silloin emme lainkaan ennätä perille viideksi, sillä nyt on kello puoli viisi, sanoi Diana katsoen kelloa apein mielin. — Pääsemme perille, kun he ovat juoneet teensä, ja sitten heille tuottaa vain vaivaa tarjota sitä meille uudelleen.
— On kai sitten parasta palata kotiin, sanoi Anna nöyrästi.
— Oh ei, yhtä hyvin voimme mennä edelleen ja olla siellä tänä iltana, nyt kun kerran olemme päässeet näin pitkälle.
Kappaleen matkaa etempänä tulivat tytöt paikalle, jossa tie taas haaraantui.
— Mitä tietä nyt seuraamme, ihmetteli Diana.
Anna pudisti päätään.
— En tiedä, ja meillä ei ole varaa tehdä enää useampia erehdyksiä. Tässä on veräjä ja sivutie, joka vie suoraan metsään. Toisella puolen on varmaankin joku mökki. Menkäämme sinne kysymään!
— Mikä romanttinen polku! sanoi Diana, kun he seurasivat sen monia polvekkeita ja mutkia.
Se kulki vuosisataisten kuusien alitse, joiden ylimmät oksat kietoutuivat toisiinsa ja synnyttivät ikuisen siimeksen, jossa ei mikään muu kuin sammal voinut kasvaa. Se ja maahan pudonnut kaarna muodostivat ruskeanviheriän maton, jolla siellä täällä harhautunut auringonsäde leikitteli. Kaikki oli niin hiljaista ja tuntui olevan äärettömän etäällä maailmasta ja sen hälisevästä elämästä.
— Minusta on kuin kulkisimme lumotun metsän läpi, sanoi Anna hiljaa.
— Luuletko, että enää konsanaan löydämme takaisin oikeaan maailmaan,
Anna? Tuossa tuokiossa me saavumme linnaan, jossa tapaamme nukkuvan
prinsessan.
Seuraavassa tien mutkassa he huomasivat — eivät tosin linnaa, mutta pienen tupasen, melkein yhtä yllättävän kuin linna olisi ollut näillä seuduilla, jossa toinen jokseenkin yksitoikkoinen puuhuvila suurin piirtein katsottuna oli aivan orjamaisesti toisen kaltainen, aivan kuin rakennusmestarilla olisi ollut ainoastaan yksi ainoa malli käytettävissään. Anna pysähtyi ihastuneena, ja Diana huudahti:
— Ah, nyt tiedän, missä me olemme. Tämä on se pieni kivitalo, jossa neiti Lavendel Lewis asuu — luullakseni hän nimittää sitä Kaikurannaksi. Olen usein kuullut siitä puhuttavan, mutta en ole vielä koskaan nähnyt sitä. Eikö se olekin romanttinen paikka?
— Se on somin, lumoavin paikka, mitä koskaan olen nähnyt tai voinut kuvitella, sanoi Anna aivan hurmaantuneena. — Se on aivan kuin kappale satukirjaa tai unta.
Talo oli matala rakennus, rakennettu hakkaamattomista lohkareista seudun punaista hiekkakiveä, yllään pieni terävä katto, josta pilkisti esiin kaksi ullakon ikkunaa, jotka olivat varustetut hauskoilla pikku "päähineillä" eli puisilla suojakatoksilla, ja kaksi korkeata savupiippua. Koko talo oli yltyleensä tuuhean kiemurtelevan murattivaipan peitossa, joka oli helposti iskenyt juurensa kivimuurin halkeamiin ja jonka syksyiset hallayöt värjäsivät mitä ihanimpiin pronssinkeltaisiin ja viininpunaisiin vivahduksiin.
Talon edustalla oli pitkulainen puutarha, johon vei portti. Se levisi pitkin talon toista sivua; kolmelta muulta puolelta sitä ympäröi vanha kivimuuri, niin ylt'yleensä sammalen ja ruohon ja sanajalkojen peittämä, että se muistutti korkeata, vihantaa vallia. Oikealla ja vasemmalla levittivät korkeat, tummat kuuset palmunlehden tapaisia oksiaan sen ylitse, mutta talon alapuolella oli pieni niittytilkku, jossa rehoitti apilaan jälkikasvu, ja se vietti alaspäin Graftonin lammen sinihohteisia lahdelmia kohti. Ei mitään muuta rakennusta, ei mitään muuta metsänaukeamaa ollut näkyvissä — ei muuta kuin kukkuloita ja laaksoja, nuorten mäntyjen hieman tummahkon viheriän verhoamia.
— Minkähänlainen ihminen neiti Lewis lienee, sanoi Diana, kun he avasivat puutarha veräjän. — Ihmiset väittävät, että hän on hyvin omituinen…
— Silloin hän varmaankin on mielenkiintoinen, päätteli Anna. — Sitä ainakin ovat kaikki omituiset ihmiset, minkälaisia he muuten lienevätkin… Enkö sanonut sinulle, että tulisimme lumottuun linnaan? Tiesinhän, etteivät keijukaiset suotta aikojaan ole kehränneet lankojaan tämän polun yli…
— Mutta neiti Lavendel Lewis on tuskin lumottu prinsessa, nauroi Diana. — Hän on vanha neiti — nelikymmenviisivuotias ja aivan harmaa, kuten olen kuullut.
— Juuri siinä on osa hänen lumousvoimaansa, näetkös, kuiskasi Anna. — Mieleltään hän on nuori ja kaunis — ja jos me vain tietäisimme, kuinka lumous poistettaisiin, nousisi hän esiin ihanana ja säteilevänä kuin muinaisina päivinä… Mutta sitä emme tiedä — sen tietää aina yksistään prinssi — ja Lavendel neidin prinssi ei ole vielä tullut. — Entäpä jos hänelle on sattunut joku onnettomuus — vaikka se onkin kaikkia sadun sääntöjä vastaan…
— Pelkään, että hän on tullut jo kauan sitten ja mennyt matkoihinsa, sanoi Diana. Ihmiset sanovat, että hän oli kihloissa Stephan Irvingin kanssa — Paulin isän — kun he molemmat olivat nuoria. Mutta asia pitkistyi ja mutkistui ja niin he erosivat.
— Sh! varoitti Anna. — Ovi on auki.
Tytöt pysähtyivät eteisen rappusille murattiköynnösten alle ja koputtivat avoimelle ovelle. Sipsuttavien askelten ääni kuului sisältä, ja sangen omituinen ilmestys tuli näkyviin — noin neljäntoistavuotias tyttö, jolla oli kesakkoiset kasvot, nykerönenä ja suu niin leveä, että se kirjaimellisesti näytti ulottuvan toisesta korvasta toiseen. Molemmat pitkät, vaaleat palmikot olivat sidotut kahdella tavattoman suurella sinisellä nauharuusukkeella.
— Onko neiti Lewis kotona? kysyi Diana.
— On kyllä, neiti. Astukaa sisään, neiti — tätä tietä, neiti — ja istukaa, neiti! Vakuutan neideille, että neiti on täällä. Hän on ylhäällä, neiti.
Näin sanoen pikku "sisäkkö" livahti tiehensä, ja tytöt, jotka jälleen olivat yksin, katselivat ympärilleen ihastunein katsein. Tuon ihmeellisen pikku talon sisäpuoli oli aivan yhtä mielenkiintoinen kuin sen ulkopuolikin.
Huone oli matalakattoinen ja siinä oli kaksi aivan pieniruutuista ikkunaa, joita verhosivat rypytetyt valkeat musliiniuutimet. Kaikki huonekalut olivat vanhanaikuisia, mutta niin hyvin säilyneitä ja huolellisesti hoidettuja, että niitä oli oikein ilo katsella. Mutta minun on kai yhtä hyvin heti aluksi sanottava suoraan, että eniten puoleensa vetävä näky kahden läpeensä terveen tytön silmille, jotka vast'ikään olivat kulkeneet kahdeksan kilometriä raikkaassa syysilmassa, oli pöytä, joka oli katettu vaaleansinisellä posliinilla ja varustettu kaikenlaisilla herkuilla, pienien pronssin väristen sanajalkaoksien, joita oli siroteltu pöytäliinalle, antaessa kaikelle, kuten Anna olisi sanonut, "juhlallisen leiman".
— Lavendel neiti odottaa varmaankin vieraita teelle, kuiskasi hän. — Pöytä on katettu kuudelle hengelle. Kuinka hauska pikku aputyttö hänellä on! Hän oli minusta sen näköinen kuin voisi hän palvella Lumikin seitsemää kääpiötä… Hän olisi varmaankin voinut neuvoa meille tien, mutta minä tunnustan, että olin utelias näkemään Lavendel neidin. Sh — nyt hän tulee.
Aivan oikein — siinä seisoi talon emäntä, neiti Lavendel Lewis kynnyksellä. Tytöt hämmästyivät niin, että he unohtivat kaiken käyttäytymistaidon ja vain tuijottivat… Tietämättään he olivat valmistautuneet näkemään tavallisen vanhanpuoleisen, naimattoman naistyypin, josta heillä tähän saakka oli ollut kokemusta — jokseenkin laihan ja kulmikkaan olennon sileäksi kammattuine hiuksineen ja silmälaseineen. Lavendel neiti petti kaikki nämä odotukset.
Hän oli pieni nainen, jolla oli kaunis, aaltoileva ja paksu, lumivalkea tukka, joka oli huolellisesti järjestetty somiksi kiharoiksi ja palmikoiksi. Sen alta katselivat melkein tyttömäiset kasvot punaisine poskineen ja raikkaine huulineen, suurine ruskeine silmineen ja hymykuoppineen — niin, poskissa todelliset hymykuoppaset. Hänellä oli hyvin sievä ja hieno puku vaalean kellertävää musliinia, jota koristivat vaaleat ruusut — puku, joka olisi näyttänyt naurettavan nuorekkaalta useimpien hänen ikäistensä naisten yllä, mutta joka sopi Lavendel neidille niin hyvin, että sitä tuskin tuli huomanneeksi.
— Charlotta Neljäs sanoo, että te haluatte puhua kanssani, sanoi hän äänellä, joka erinomaisen hyvin soveltui hänen muuhun olemukseensa.
— Aioimme kysyä oikeata tietä länsi-Graftoniin, sanoi Diana. — Meidät on kutsuttu teelle Kimballin herrasväen luo, mutta poikkesimme väärälle tielle metsässä ja eksyimme kokonaan… Onko meidän mentävä oikealle vaiko vasemmalle tultuamme ulos teidän portistanne?
— Vasemmalle, sanoi Lavendel neiti luoden epäröivän katseen teepöytäänsä.
Sitten hän huudahti, ikäänkuin hän olisi tehnyt äkkiä päätöksen:
— Hyvät neidit, ettekö tahtoisi jäädä teetä juomaan minun kanssani? Jääkää toki, niin olette kilttejä. Kimballilla on tee juotu jo kauan sitten, ennenkuin te ennätätte perille. Ja Charlotta Neljäs ja minä olisimme hyvin mielissämme, jos saisimme pitää teidät hetkisen.
Diana katsoi Annaan mykän kysyvästi.
— Tahtoisimme kyllä mielellämme jäädä, vastasi Anna heti, sillä hän oli päättänyt, että hän ottaisi enemmän selkoa tästä hämmästyttävästä Lavendel neidistä. — Kun emme vain ole vaivaksi!… Odotatte varmaankin muita vieraita?
Lavendel neiti katsahti taas teepöytäänsä ja punastui.
— Tiedän, että te varmasti pidätte minua hirveän tyhmänä, sanoi hän. — Minä olen tyhmä — ja häpeän sitä joutuessani kiinni, mutta en koskaan muulloin… En odota kerrassaan ketään — kuvittelin vain… Ymmärrättehän, olen niin yksin… Pidän vieraskutsuista — nimittäin oikeasta lajista vieraskutsuja, kun on pelkkiä hyviä ystäviä — mutta aniharvat ihmiset löytävät tänne, siksi että tupani on syrjässä tiestä… Charlotta Neljäskin ikävystyi… Sentähden kuvittelin, että minulla olisi teekutsut. Leivoin pikkuleipiä — ja koristin pöydän — ja panin sille äidin parhaat posliinit — ja otin ylleni toisen puvun…
Diana ajatteli kaikessa hiljaisuudessa, että Lavendel neiti oli aivan yhtä merkillinen kuin huhut olivat häntä kuvailleet. Nelikymmenviisivuotias neiti, joka "leikkii vieraisilla", aivan kuin hän olisi pikku tyttö!… Mutta tähtisilmäinen Anna huudahti ihastuneena:
— Oi, teilläkin on tapana kuvitella!
Tämä "-kin" paljasti Lavendel neidille sukulaissielun.
— Niin, on kyllä, tunnusti hän avoimesti. — Se on tietysti tyhmää, kun on niin vanha kuin minä… Mutta mitä iloa on olla riippumaton vanha neiti, ellei saa olla hieman tyhmä, kun joskus tulee sille tuulelle eikä kukaan ihminen joudu siitä kärsimään… Hieman huvitusta on kyllä lupa hankkia itselleen… Luulen, että tuskin jaksaisin elää, ellen saisi kuvitella hieman silloin tällöin… Ei tapahdu usein, että minut "paljastetaan" kuten tänään, ja Charlotta Neljäs ei koskaan juorua… Mutta tänään olen iloinen siitä, että jouduin kiinni, sillä nyt te olette täällä, ja teepöytä on aivan kunnossa. Tahdotteko mennä ylös vierashuoneeseen ja ottaa hatut päästänne? Sinne vie valkoinen ovi vastapäätä rappusia. Nyt minun täytyy juosta keittiöön ja katsoa, ettei Charlotta Neljäs anna teeveden seistä kiehumassa. Charlotta Neljäs on kiltti ja hyvä tyttö, mutta hän ei osaa kaataa teevettä oikealla hetkellä.
Lavendel neiti sipsutti keittiöön, uutterana ja toimessaan, ja tytöt menivät ylös vierashuoneeseen, joka oli pieni kamari, yhtä valkea kuin sen ovi. Se sai valonsa toisesta muratin ympäröimästä vintin ikkunasta ja näytti, niin sanoi Anna, paikalta, jossa valoisat ja onnelliset unelmat asustavat.
— Tämähän on oikea seikkailu, eikö totta? sanoi Diana. — Ja eikö
Lavendel neiti olekin suloinen, vaikkakin hän on hieman omituinen?
Hän ei ole hutuistakaan vanhanpiian näköinen.
— Hän on kuin vieno ja vaimennettu sävel, arvelen minä, sanoi Anna.
Heidän palatessaan alas Lavendel neiti tuli juuri kantaen teekannua, ja hänen jäljessään, kasvot loistaen tyytyväisyyttä, tassutti Charlotta Neljäs mukanaan kori vastaleivottuja korppuja.
— Nyt saatte sanoa minulle nimenne, sanoi Lavendel neiti. — Kuinka hauskaa, että te olette nuoria tyttöjä!… Rakastan nuoria tyttöjä. Ollessani heidän seurassaan on niin helppo kuvitella, että minä itse olen nuori tyttö. En pidä lainkaan — hän virnisti hieman — siitä ajatuksesta, että olen vanha… No ketä te olette — vain mukavuuden vuoksi? Diana Barry! Ja Anna Shirley. Saanko kuvitella tunteneeni teidät jo sata vuotta ja sanoa teitä aivan yksinkertaisesti Annaksi ja Dianaksi?
— Oi kyllä! sanoivat molemmat tytöt yhdestä suusta.
— Nyt istuudumme pöytään kaikessa rauhassa ja maistelemme joka lajia, sanoi Lavendel neiti aivan onnellisen näköisenä. — Charlotta, istu sinä alapäähän ja lähetä kananpoika kiertämään. Eikö ollut onni, että leivoin sekä korinttikakkuja että munkkeja! Oli tietenkin tyhmää tehdä noin vain kuviteltuja vieraita varten!… Tiedän, että Charlotta Neljäs ajattelee niin — etkö ajattelekin, Charlotta? Mutta nyt näet, kuinka se sentään oli tarpeen. Tietystikään en ollut leiponut niitä aivan suotta aikojaan, sillä Charlotta Neljäs ja minä olisimme voineet syödä ne vähitellen. Mutta munkeille ei ole juuri edullista säilyttäminen…
Teenjuonti suoritettiin nauraen ja rupatellen, ja kun se oli lopussa, menivät he kaikki puutarhaan, joka lepäsi siinä auringonlaskun lämpimässä hohteessa.
— Luulen, että teillä on herttaisin paikka koko Prinssi Edvardin saarella, sanoi Diana katsellen ihaillen ympärilleen.
— Miksi sanotte sitä Kaikurannaksi? kysyi Anna.
— Charlotta, sanoi Lavendel neiti, mene hakemaan tuvasta pieni tinatorvi, joka riippuu kellohyllyn yläpuolella.
Charlotta Neljäs harppasi tiehensä ja palasi torvi mukanaan.
— Puhalla siihen, Charlotta! pyysi Lavendel neiti.
Charlotta totteli ja puhalsi — siitä lähti samalla sekä soriseva että kimakka ääni. Syntyi hetken hiljaisuus — sitten kuului metsästä virran takaa kokonainen sarja kaikuja, suloisia, houkuttelevia, hopeankirkkaita, ikäänkuin kaikki pikku huilut keijukaisten valtakunnassa toitottelisivat auringonlaskulle… Anna ja Diana huudahtivat ihastuksesta.
— Naura nyt Charlotta — naura kovasti!
Charlotta, joka luultavasti olisi totellut, jos Lavendel
neiti olisi käskenyt hänen seisomaan päällään, nousi kivipenkille ja nauroi kovasti ja sydämen pohjasta. Kaiku kertasi sen, ikäänkuin koko joukko keijukaisia ja tonttuja olisi matkinut hänen nauruaan metsissä ja kuusten verhoamien harjujen rinteillä.
— Ihmiset ihailevat tavallisesti suuresti minun kaikujani, sanoi Lavendel neiti, ikäänkuin kaiut olisivat olleet hänen persoonallista omaisuuttaan.
— Itse pidän niistä paljon. Ne ovat oikein hyviä seuranpitäjiä — jos ottaa hieman mielikuvitusta avuksi… Tyyninä iltoina istumme Charlotta Neljäs ja minä usein täällä ulkona ja huvittelemme niillä. Charlotta, vie torvi sisään jälleen ja ripusta se varovasti takaisin paikoilleen!
— Miksi sanotte häntä Charlotta Neljänneksi? kysyi Diana, joka oli niin utelias siitä, että hän oli halkeamaisillaan.
— Vain siksi ettei hän sekaantuisi muihin Charlottiin minun ajatuksissani, vastasi Lavendel neiti mitä vakavimman näköisenä. — He ovat kaikki niin toistensa kaltaisia, ettei heitä voi erottaa toisistaan. Hänen nimensä ei oikeastaan ole lainkaan Charlotta. Mikä hänen nimensä taas olikaan — odottakaahan!… Luulen, että se on Leonora — niin, se on Leonora. Kas, minun laitani on tällainen. Kun äitini kuoli kymmenen vuotta sitten, en voinut asua täällä yksinäni, ja minulla ei ollut varaa maksaa sellaista palkkaa kuin täysikasvuinen tyttö vaatii. Sentähden hain tänne pikku Charlotta Bowmanin, joka auttoi minua täysihoitoa ja vaatteita vastaan. Hänen nimensä oli todellakin Charlotta — hän oli Charlotta Ensimmäinen. Hän oli juuri täyttänyt kolmetoista. Hän oli minun luonani siksi kunnes täytti kuusitoista vuotta, ja sitten hän matkusti Bostoniin, koska hänellä siellä oli parempia mahdollisuuksia…
Sitten tuli hänen sisarensa minun luokseni. Hänen nimensä oli Julietta — äidin heikko kohta oli kai koreat nimet — mutta hän oli niin Charlotan näköinen, että sanoin häntä siksi koko ajan, ja sitä hän ei pannut pahakseen. Sen vuoksi en välittänyt yrittää muistaa hänen oikeata nimeään. Hän oli Charlotta Toinen, ja hänen muutettuaan tuli Evelina, ja hänestä tuli Charlotta Kolmas. Nyt minulla on Charlotta Neljäs; kun hän on päässyt kuusitoistavuotiaaksi — hän on nyt neljäntoista — tulee hänellekin halu matkustaa Bostoniin, ja mihin sitten ryhdyn, on minulle todellakin arvoitus… Charlotta Neljäs on Bowmanin tytöistä viimeinen ja myös paras. Muut Charlotat antoivat minun aina huomata, että heidän mielestään olin yksinkertainen "kuvitellessani" kaikenlaista, mutta sitä ei koskaan Charlotta Neljäs tee, mitä hän sitten ajatelleekin sydämessään… En välitä siitä, mitä ihmiset ajattelevat minusta, kun he eivät vain näytä sitä.
— Ah, sanoi Diana ja katsoi ikävöiden laskevaa aurinkoa, nyt meidän täytyy lähteä, jos haluamme ehtiä Kimballiin ennen pimeätä. Kuinka hauskaa meillä on ollut teillä, neiti Lewis.
— Ettekö halua tulla toistekin tervehtimään? pyysi Lavendel neiti.
Pitkä Anna kietoi kätensä pikku neidin ympärille.
— Kyllä, varmasti haluamme, lupasi hän. — Nyt kun olemme keksineet teidät, juoksemme tänne niin usein, että te aivan väsytte meihin. Niin, meidän täytyy mennä — "meidän täytyy riistäytyä irti täältä", kuten Paul Irving sanoo joka kerta kun hän on ollut Vihervaaralla.
— Paul Irving? — Tuskin huomattava muutos ilmaantui Lavendel neidin äänensävyssä. — Kuka hän on? En luullut olevan ketään sen nimellistä Avonleassa.
Anna pahastui omasta ajattelemattomuudestaan. Hän oli aivan unohtanut Lavendel neidin vanhan rakkaustarinan, kun hän sattui mainitsemaan nimen.
— Hän on eräs pikku oppilaani koulussa, sanoi hän verkkaan. — Hän muutti tänne Bostonista viime vuonna asumaan isoäitinsä, vanhan rouva Irvingin luo Rantatupaan.
— Onko hän Stephen Irvingin poika? kysyi Lavendel neiti ja kumartui kukkalavalla olevan kaimansa yli niin syvään, että hänen kasvonsa peittyivät.
— On.
— Nyt saatte kumpikin kimpun lavendeleja mukaanne, tytöt, sanoi Lavendel neiti hilpeästi, ikäänkuin hän ei olisi kuullut vastausta kysymykseen.
— Ne ovat kauniita, eikö totta? Äiti piti aina niistä niin paljon. Hän istutti nämä reunalaudat niitä täyteen kauan sitten. Isä antoi minulle Lavendel-nimen, koska hän oli niin ihastunut kukkaan. Kaikkein ensimmäisen kerran hän näki äidin käydessään hänen kotonaan Itäisessä Graftonissa yhdessä hänen veljensä kanssa. Hän rakastui häneen heti hänet nähtyään, ja yönsä hän sai nukkua vierashuoneen vuoteessa, ja lakanat tuoksuivat lavendelille, ja hän makasi valveilla koko yön ja ajatteli häntä… Siitä saakka hän aina rakasti lavendelin tuoksua — ja sen vuoksi hän antoi minulle tuon nimen. — Älkää nyt unohtako tulla pian takaisin, rakkaat pikku tytöt. Me tulemme usein tähystelemään teitä, Charlotta Neljäs ja minä.
Hän aukaisi veräjän heille kuusien alla, ja he menivät siitä ulos. Hän näytti äkkiä vanhalta ja väsyneeltä; eloisa, säteilevä ilme oli sammunut hänen kasvoiltaan. Hänen jäähyväishymynsä uhkui herttaisuutta ja levitti haihtuvan nuoruuden hohteen hänen piirteilleen, mutta kun tytöt katsoivat taakseen ensimmäisestä tienmutkasta, oli hän istuutunut vanhalle kivipenkille hopeapoppelien alle keskelle puutarhaa nojaten väsyneesti päätään käsiinsä.
— Hän näyttää yksinäiseltä, sanoi Diana hiljaa. — Meidän täytyy oikein usein käydä häntä tervehtimässä.
— Luulen, että hänen vanhempansa antoivat hänelle ainoan oikean ja sopivan nimen, jonka hänelle voi antaa, sanoi Anna. — Jos he olisivat olleet niin sokeita, että he olisivat ristineet hänet Elisabethiksi tai Nellieksi tai Murieliksi, olisi häntä varmasti kuitenkin sanottu Lavendeliksi. Tuo nimi panee ajattelemaan suloisuutta ja vanhanaikaista siroutta, nypläysliinaa ja kellastuneita pitsejä… Minun nimenikin maistuu vain voilta ja leivältä, tilkkumaton neulomiselta ja kanojen ruokkimiselta…
— Oi, mitä sinä puhut, sanoi Diana. — Minä en lainkaan ajattele niin. Anna on kuningatar-nimi. Mutta minä pitäisin vaikka Petronellasta, jos se sattuisi olemaan sinun nimesi. Luulen, että ihmiset itse paljon vaikuttavat siihen, tekevätkö he nimensä kauniiksi vaiko rumiksi. Nykyään en voi kärsiä nimiä Josie tai Gertie, mutta ennenkuin tunsin Pyen tyttöjä, olivat ne oikein sieviä.
— Se oli viehättävä ajatus, Diana, sanoi Anna aivan hurmaantuneena. — On elettävä niin, että kaunistaa nimensä, vaikkei se aluksi olisikaan niin ylen kaunis — on johdettava ihmisten ajatukset johonkin niin rakastettavaan ja miellyttävään, etteivät he koskaan ajattele, minkälainen nimi itsessään on. Kiitos sinulle, Diana!