XXII.
VÄHÄN KUSTAKIN.
— Vai niin, te joitte teetä Kaikurannassa Lavendel Lewisin luona? sanoi Marilla seuraavana päivänä aamiaispöydässä. — Minkä näköinen hän nykyään on? On enemmän kuin viisitoista vuotta siitä kun näin hänet viimeksi — eräänä sunnuntaina Graftonin kirkossa. Luulen, että hän on koko lailla muuttunut. Davy pieni, kun haluat jotakin, johon et voi ylettyä, niin pyydä, että joku ojentaa sen sinulle äläkä kurkottaudu pöydän yli tuolla tavoin. Oletko koskaan nähnyt Paul Irvingin tekevän siten, kun hän on istunut täällä meidän kanssamme pöydässä syömässä?
— Niin, mutta Paulin käsivarret ovat pitemmät kuin minun, jupisi Davy. — Niillä on ollut yksitoista vuotta kasvamisaikaa, ja minun käsivarsillani on ollut vain seitsemän. Sitäpaitsi minä pyysin, mutta sinä ja Anna puhelitte niin kamalasti, ettette kuulleet minua. Ja Paul ei ole koskaan ollut täällä muuten kuin illallisella, ja on helpompi olla kohtelias illallisella kuin aamiaisella. Silloin ei ole puoleksikaan niin kova nälkä… On hirveän pitkä aika aamiaisen ja illallisen välillä, vaikka päivällinen tietysti on sillä välillä… Kuulehan, Anna, tuo lusikallinen ei ole rahtuakaan suurempi kuin viime vuonna, mutta minä olen tullut hurjan paljon suuremmaksi…
— En luonnollisestikaan tiedä, minkä näköinen Lavendel neiti oli ennen maailmassa, mutta minulla on kuitenkin sellainen tunne, ettei hän ole erittäin paljon muuttunut, sanoi Anna annettuaan Davylle vaahterasiirappia vadista kaksi lusikallista rauhoittaakseen häntä. — Hänen tukkansa on lumivalkea, mutta hänen kasvoissaan ei ole yhtään ryppyä ja ne ovat hienot ja helakanväriset melkein kuin tytöllä, ja hänellä on mitä suloisimmat ruskeat silmät — sellaiset kauniit kastanjanruskeat, jotka välähtelevät kullalta — ja hänen äänensä johdattaa mieleen kaislojen suhinaa ja porisevan veden ja pienten kellojen helinän, kaikki yhtaikaa.
— Häntä pidettiin hyvin kauniina, kun hän oli vielä nuori tyttö, sanoi Marilla. — En ollut koskaan hänen kanssaan läheisesti tuttu, mutta se vähä, mitä hänestä tunsin miellytti minua. Muutamat ihmiset pitivät häntä jo silloin omituisena. Davy — jos vielä toiste tapaan sinut tekemästä tuolla tavoin, niin saat kun saatkin odottaa ruokaasi kunnes kaikki muut ovat syöneet, tiedä se.
Useimpia Annan ja Marihan välisiä kaksoisten läsnäollessa tapahtuvia keskusteluja höystivät tämän tapaiset, Davyyn kohdistetut "välilauseet". Tällä kertaa ei Davyn — on ikävää, että siitä on pakko puhua — ollut onnistunut onkia viimeisiä siirappipisaroita lusikallaan, mutta oli pelastunut pulmasta kohottamalla molemmin käsin lautastaan ylös ja nuoleskelemalla sitä yltympäri ruusunpunaisella pikku kielellään. Anna katsoi häneen niin kauhistunein katsein, että pikku syntipukki punastui ja sanoi, puolittain hämillään, puolittain uhmaillen:
— Tällä tavoin ei joudu mitään pesuvatiin…
— Ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin muut, sanotaan aina "omituisiksi", sanoi Anna. — Ja Lavendel neiti on aivan varmaan erilainen, vaikka on vaikeata määritellä täsmällisesti, missä ero on. Ehkä se riippuu siitä, että hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka eivät koskaan vanhene.
— Kuinkapa voisi olla vanhenematta, kun kaikki saman ikäiset vanhenevat? sanoi selväjärkinen Marilla. — Ellei vanhene, niin ei pian sovi kenenkään joukkoon… Ja mikäli minä ymmärrän, ei Lavendel neiti nykyään kuulu juuri mihinkään… Hän on elänyt tuolla syrjässä kaikista ihmisistä, kunnes jokikinen on hänet unohtanut. Tuo pieni kivitalo on koko paikkakunnan vanhin. Vanha herra Lewis rakensi sen, kun hän kahdeksankymmentä vuotta sitten tuli tänne Englannista. Davy, älä nipistele Doraa kyynärpäästä. Oh, näin sinut kyllä, usko pois! Ei hyödytä olla viattoman näköinen. Mikä sinuun on mennyt aamulla, poika?
— Olen ehkä noussut vuoteesta väärältä puolen, arveli Davy. — Milty Boulter sanoo, että jos tekee niin, niin käy kaikki hullusti koko päivän. Hänen isoäitinsä on sanonut sen. Mutta mikä on oikea puoli? Ja miten on meneteltävä, jos vuode on seinän vieressä? Sen haluaisin tietää.
— Olen aina ihmetellyt, mitä tuli Stephen Irvingin ja Lavendel Lewisin välille, jatkoi Marilla välittämättä Davysta. — He olivat aivan varmasti kihloissa kaksikymmentäviisi vuotta sitten, ja sitten kesken kaiken kihlaus purkautui. En tiedä, mitä oli tapahtunut, mutta jotain kauheata se varmasti oli, sillä hän meni tiehensä Yhdysvaltoihin eikä enää koskaan palannut kotiin.
— Ehkei sen tarvitse lainkaan olla mitään kauheata. Luulen, että pikku seikat elämässä usein saavat aikaan enemmän ikävyyksiä kuin suuret asiat, sanoi Anna selvänäköisyydellä, jota hän tuskin oli ennättänyt hankkia itselleen kokemuksien kautta. — Marilla kiltti, älä mainitse rouva Lyndelle mitään siitä, että minä olen ollut neiti Lewisin luona. Hän tekisi minulle varmasti parisataa kysymystä, ja miten lieneekään, minä en välittäisi siitä — eikä neiti Lewis myöskään, jos hän saisi sen tietää, siitä olen varma.
— Rakel olisi kyllä utelias, myönsi Marilla, vaikkei hän nykyään ennätä uhrata niin paljon aikaa kuin ennen toisten ihmisten asioille. Hän on hyvin sidottu kotiinsa Thomaksen vuoksi, ja hän on hyvin alakuloisella mielellä, sillä minä pelkään, että hän alkaa menettää toivonsa siitä, että Thomas koskaan tulee paremmaksi. Rakel joutuu hyvin yksinäiseksi, jos Thomakselle jotain tapahtuu; kaikki lapsethan ovat asettuneet länteen, paitsi Eliza, joka on kaupungissa, ja tuosta vävystä hän ei pidä.
Marilla otti itselleen uuden annoksen puuroa ja jatkoi:
— Rakel sanoo, että jos hän vain tahtoisi ottaa tuiman muodon ja käyttää tahdonvoimaansa, niin hän tulisi paremmaksi. Mutta yhtä hyvin voisi kehoittaa nilviäistä terästämään itseään. Ja koskapa Thomas Lynde olisi saanut tilaisuutta käyttää tahdonvoimaansa? Hänen äitinsä vallitsi häntä, kunnes hän meni naimisiin, ja sitten tarttui Rakel ohjaksiin. On ihme, että hän on tohtinut sairastua kysymättä vaimoltaan lupaa. Oh, ei, näin ei saa puhua… Rakel on ollut hänelle hyvä vaimo. Ilman häntä tuo poloinen olisi kokonaan joutunut perikatoon, se on varmaa… Hän on syntynyt tohvelisankariksi, ja hänen onnensa oli, että hän joutui Rakelin kaltaisen rehellisen ja kelpo vaimon käsiin. Davy, sanon sinulle kerta kaikkiaan — älä kiemurtele kuin ankerias!
— Minulla ei ole mitään muuta tekemistä, marisi Davy. — En jaksa syödä enempää, eikä ole hauskaa istua katselemassa, kuinka sinä ja Anna syötte.
— Silloin voitte sinä ja Dora mennä ulos antamaan kanoille jyviä, sanoi Marilla. — Mutta varo koettamasta nyhtää enää sulkia valkoisen kukon pyrstöstä!
— Tarvitsisin muuten muutamia sulkia päähineeseeni, kun minun pitäisi olla intiaani, sanoi Davy nyrpeänä. — Milty Boulterilla on hieno intiaanikoriste, höyhenistä tehty, jonka hänen äitinsä antoi hänelle ottaessaan hengiltä heidän vanhan valkoisen kalkkunansa. Voisit kai antaa minulle muutamia. Kukolla on paljon enemmän kuin se tarvitsee.
— Voit saada vanhan pölyhuiskun, joka riippuu vintin säiliössä, sanoi Anna, ja minä värjään sulat punaisiksi ja vihreiksi ja keltaisiksi.
— On kauheata, kuinka sinä hemmottelet tuota poikaa, sanoi Marilla, kun Davy säteilevin kasvoin oli mennyt ulos siivon Doran kanssa.
Marillan kasvatustako oli edistynyt jättiläisaskelin viimeisenä kuutena vuotena, mutta vieläkään hän ei ollut voinut vapautua siitä käsityksestä,
että oli hyvin vahingollista lapselle saada liian monta toivettaan toteutetuksi.
— Kaikilla hänen luokkansa pojilla on intiaanikoriste, ja Davy haluaa luonnollisesti myöskin sellaisen, sanoi Anna. — Tiedän, miltä se tuntuu… En koskaan unohda, kuinka halusin puhvihihoja, kun kaikilla muilla tytöillä oli sellaiset. Ja Davy ei ole hemmoiteltu. Hän tulee päinvastoin kiltimmäksi päivä päivältä. Ajattelehan, mikä ero hänessä on verrattuna siihen, minkälainen hän oli tänne tullessaan vuosi sitten!
— On totta, ettei hän tee enää niin paljon vallattomuuksia alettuaan käydä koulua, tunnusti Marilla. — Hänelle on kaiketi terveellistä olla hiukan toisten poikien joukossa. Mutta minua ihmetyttää, ettemme ole vielä mitään kuulleet lasten sedästä. Emme ole saaneet riviäkään sitten kuin viime toukokuussa.
— Minua huolestuttaa ajatellessani, mitä hän tulee kirjoittamaan, huokasi Anna alkaen kokoilla lautasia ja laseja. — Jos kirje tulisi, niin pelkäisin aukaista sitä, sillä voisihan siinä olla, että hän haluaa ottaa kaksoiset luokseen.
Kuukautta myöhemmin tuli todellakin kirje. Mutta se ei ollut lasten sedältä. Eräs tämän hyvä ystävä kirjoitti ja kertoi, että Richard Keith kaksi viikkoa sitten oli kuollut keuhkotautiin. Kirjeen kirjoittaja oli niinikään saanut tehtäväkseen hänen testamenttinsa toimeenpanon, ja tämän testamentin mukaan jätettiin kaksituhatta dollaria neiti Marilla Cuthbertin liuostaan käytettäväksi Davyn ja Doran hyväksi, kunnes he tulisivat täysi-ikäisiksi tai menisivät naimisiin. Sillä välin oli korot käytettävä heidän ylläpitoonsa.
— Voihan tuntua sydämettömältä iloita jostain, joka on kuolemantapauksen yhteydessä, sanoi Anna. — Minun käy sääliksi herra Keith parka, mutta olen iloinen siitä, että saamme pitää kaksoiset.
— Rahat tulivat hyvään tarpeeseen, sanoi käytännöllinen Marilla. — Tahdoin kyllä mielelläni pitää lapset, mutta en todellakaan tiennyt, kuinka minulla olisi siihen varaa, varsinkin senjälkeen kuin he alkavat tulla suuremmiksi… Maatilan vuokra riittää hädin tuskin meidän ylläpitoomme, ja minä olin päättänyt, ettei senttiinkään sinun rahoistasi koskettaisi heidän tähtensä. Sinä teet näinkin jo aivan liian paljon heidän hyväkseen. Dora ei tarvinnut tuota uutta hattua, jonka ostit hänelle, enempää kuin kissa tarvitsee k alita häntää. Mutta nyt olemme saaneet tuntuvan avustuksen eikä meillä ole syytä olla huolissamme.
Davy ja Dora ihastuivat kuullessaan, että he saisivat jäädä Vihervaaralle "ainaiseksi". Että setä, jota he eivät koskaan olleet nähneet, oli kuollut, ei vuodattanut katkeraa pisaraa heidän ilonmaljaansa. Ainoastaan Doran valtasivat äkkiä pahat aavistukset…
— Onko Richard setä haudattu? kuiskasi hän Annalle.
— On, kultaseni, sehän on selvää.
— Hän — hän — hän ei kai tee kuten Mirabel Cottonin setä, mitä? kuiskattiin vielä kiihkeämmin. — Hän ei kai harhaile missään taloissa hautaamisensa jälkeen, eihän, Anna?