XXIII.
LAVENDEL NEIDIN ELÄMÄNTARINA.
— Taidanpa lähteä kävelyretkelle metsän läpi Kaikurantaan tänä iltana, sanoi Anna eräänä perjantai-iltana joulukuussa.
— Näyttää siltä kuin alkaisi sataa lunta, sanoi Marilla epäröiden.
— Minä pääsen perille ennen lumisadetta, ja aion jäädä sinne yöksi. Diana ei voi mennä, koska hänellä on vieraita, ja olen varma siitä, että Lavendel neiti odottaa minua tänä iltana. On kokonaista kaksi viikkoa siitä kuin olin siellä.
Anna oli käynyt monta kertaa Kaikurannassa tuon lokakuun päivän jälkeen. Välistä hän ja Diana ajoivat pitkin suurta valtatietä, välistä he menivät suoraan metsän läpi. Kun Diana oli estetty tulemasta mukaan, meni Anna yksin.
Hänen ja Lavendel neidin välillä oli syntynyt tuollainen kaunis ja äärettömän rikassisältöinen ystävyyssuhde, joka on mahdollinen ainoastaan, kun on kysymyksessä nainen, joka on säilyttänyt nuoruuden raikkauden sydämessään ja sielussaan, ja tyttö, jonka mielikuvituksen voima ja terve käsityskyky korvaavat puuttuvaa elämänkokemusta. Anna oli viimeinkin tavannut todellisen "sukulaissielun", kun taas hän ja Diana puolestaan toivat pikku neidin yksinäiseen ja eristettyyn elämään tervettä hilpeyttä ja iloa ulkonaisista elämänoloista, joiden kanssa Lavendel neidillä, "itse kaiken unohtaneena, maailman unohtamana", ei pitkään aikaan ollut ollut mitään yhteyttä. Heidän mukanaan lehahti nuoruuden ja todellisuuden tuulenhenki pieneen tupaseen yksinäisten petäjien juurella.
Charlotta Neljäs tervehti heitä aina leveimmällä hymyllään — ja Charlotan hymyt olivat kauhean leveitä. Hän piti heistä molemmista rakkaan neitinsä tähden ja heidän itsensä vuoksi. Ei koskaan ennen ollut ilo kohonnut niin korkealle tuossa pienessä muratin verhoamassa majassa kuin niin usein tänä syksynä, joka ikäänkuin epäröiden väistyi auttamattomasti lähestyvien, koleitten päivien tieltä. Marraskuu oli vain väriloistossa hekumoivan lokakuun toistuma, ja yksinpä joulukuukin matki kesäisiä auringonpaisteita ja autereisia usvaharsoja.
Mutta juuri tänään näytti siltä kuin joulukuu olisi muistanut, että talven aika oli käsillä, ja tullut äkkiä pilviseksi ja harmaaksi ja tyveneksi, mikä oli merkkinä lumisäästä.
Anna nautti kuitenkin paljon vaelluksestaan lehdettömän pyökkimetsän loputtomien sokkeloitten läpi. Vaikka hän kulki yksinään, ei hänellä koskaan ollut ikävä; hänen, mielikuvituksensa kansoitti käytävät hilpeillä seuralaisilla, ja näiden kanssa hän piti vireillä vilkasta "kuvittelukeskustelua", joka oli sukkelampaa ja huvittavampaa kuin keskustelut tavallisesti ovat todellisessa elämässä, jolloin ihmiset usein, ikävä kyllä, ovat anteeksiantamattoman velttoja ja hidasälyisiä… Valituista älyniekoista kokoonpannussa "kuvitteluseurassa" sanoo jokainen juuri sitä, mitä hänen toivotaan sanovan, ja antaa siten itselle tilaisuuden vastaamaan juuri sellaista mitä mieluimmin haluaisi sanoa. Tämän näkymättömän seuran saattamana Anna riensi metsäpolkua eteenpäin ja saapui pienelle sivutielle Kaikurannan lähelle juuri kun suuret, höyhenkeveät hiutaleet alkoivat hiljoilleen putoilla ilman läpi.
Ensi mutkassa hän kohtasi Lavendel neidin, joka seisoi suuren petäjän juurella, joka levitteli oksiaan laajalle ympärilleen. Hänellä oli yllään tummanpunainen lämmin värinen puku, ja hänen päänsä ja hartioittensa yli oli heitetty hopeanharmaa silkkihuivi.
— Te olette kuin hongikon keijukaiskuningatar, huusi Anna iloisesti.
— Ajattelin juuri, että sinä tulisit tänä iltana, Anna, sanoi Lavendel neiti ja kiiruhti häntä vastaan. — Ja olen kaksinkerroin iloinen, koska Charlotta Neljäs on poissa. Hänen äitinsä on sairas, ja hänen täytyi mennä kotiin yöksi. Olisin tuntenut oloni hyvin yksinäiseksi, ellet sinä olisi tullut — eivät edes unelmat ja kaiku olisi riittäneet seuraksi. Oi, Anna, miten suloinen olet! huudahti hän äkkiä ja katsahti pitkään, solakkaan tyttöön, jonka kasvot metsässä kulkemisesta olivat käyneet vienoon punaan. — Niin suloinen ja niin nuori! On ihanaa olla seitsentoistavuotias! Kuinka kadehdin sinua! lopetti Lavendel neiti aivan vilpittömästi.
— Mutta sydämessänne tekin olette vain seitsentoistavuotias, hymyili
Anna.
— Ei, minä olen vanha tai oikeammin sanottuna keski-ikäinen, mikä on paljon pahempi, huokasi Lavendel neiti. — Välistä voin kuvitella, etten ole vanha, mutta välistä on totuus minulle selvänä…
Ja minä en voi tyytyä siihen, kuten useimmat naiset näyttävät voivan… Minä olen aivan yhtä kapinoiva kuin olin löytäessäni ensimmäisen harmaan hiuksen päästäni… Anna kulta, älä ole sen näköinen, kuin koettaisit ymmärtää! Seitsentoistavuotias ei voi ymmärtää… Aion kuvitella muitta mutkitta, että minäkin olen seitsemäntoista, ja sen voinkin tehdä, nyt kun sinä olet täällä. Sinä kannat aina nuoruuttasi kädessäsi kuin lahjaa… Me vietämme hupaisen illan. Ensin illallinen — mitä haluat illalliseksi? Keksi jotain oikein hyvää ja vaikeasti sulavaa.
Pikku majassa vallitsi ilo ja riemu koko illan. Siellä laitettiin ruokaa ja pidettiin pitoja ja keitettiin karamellejä ja naurettiin ja "kuviteltiin", ja varmaa on, että Lavendel neiti ja Anna käyttäytyivät tavalla, joka sangen vähän soveltui neljänkymmenenviiden vuoden ikäisen naimattoman naisen ja vakavan opettajaneidin arvokkuuteen. Kun he vihdoin väsyivät, istuutuivat he matolle avoimen takan ääreen vierashuoneessa, jota valaisi ainoastaan vieno tulenhehku ja jonka täytti suloinen tuoksu, joka tuli Lavendel neidin kuivattuja ruusunlehtiä täynnä olevasta maljakosta uuninreunukselta. Tuuli oli yltynyt ja huokaili ja vinkui räystäissä, ja lumi pieksi hiljaa ikkunoita, ikäänkuin sadoittain kodittomia myrskynhenkiä olisi kolkuttanut ja pyytänyt päästä sisään.
— Kuinka iloinen olen, että sinä olet täällä, Anna, sanoi Lavendel neiti nakerrellen kotitekoisia karamellejä. — Ellei minulla olisi sinua, istuisin täällä kauhean ikävystyneenä… Unelmat ja kuvittelut käyvät kyllä päinsä, niin kauan kuin aurinko on taivaalla, mutta kun hämärtyy ja alkaa myrskytä, niin eivät ne enää riitä. Silloin tahtoo todellisuutta. Mutta sitä sinä et ymmärrä — ei kukaan seitsentoistavuotias ymmärrä… seitsemäntoista vanhana tyydytään unelmiin, sillä ajatellaan, että todellisuus kuitenkin odottaa jossain ennemmin tai myöhemmin. Kun minä olin seitsemäntoista, Anna — ei sinun pidä luulla, että minä ajattelin, että neljänkymmenen viiden vanhana olisin valkohapsinen vanha känttyrä, jolla ei ole mitään muuta kuin unelmat, millä täyttää elämänsä.
— Mutta te ette ole mikään vanha känttyrä, sanoi Anna ja hymyili Lavendel neidin kaihomielisille ruskeille silmille. — Sellaiset olennot ovat aina kärtyisiä ja äreitä ja tyytymättömiä sekä itseensä että maailmaan.
— Niin, kultaseni, sanoi Lavendel neiti mietiskelevällä äänellä, kun minä nyt kerran olin tullut vanhaksi neidiksi, niin päätin tulla oikein kiltiksi ja rakastettavaksi… Vaikka enpä juuri tiedä, kuinka olen onnistunut — ihmiset sanovat kai minua aika lailla omituiseksi… Anna, onko kukaan ihminen kertonut sinulle Stephen Irvingistä ja minusta?
— Kyllä, vastasi Anna, olen kuullut, että te ja hän kerran olette olleet kihloissa.
— Niin olimmekin — kaksikymmentäviisi vuotta sitten — siitä on kokonainen ihmisikä. Ja häämme piti olla keväällä. Morsiuspukuni oli valmiiksi ommeltu, vaikkei siitä tiennyt kukaan muu kuin äitini ja Stephen… Voisipa sanoa, että me olimme olleet sulhanen ja morsian koko elämämme ajan. Kun Stephen oli pieni poikanen, otti hänen äitinsä hänet aina mukaansa tullessaan tervehtimään minun äitiäni, ja muuanna kertana kun hän oli täällä — hän oli silloin kymmenvuotias — sanoi hän minulle ulkona puutarhassa, että hän aikoi mennä kanssani naimisiin tultuaan suureksi mieheksi… Muistan sanoneeni: "Kiitos, hyvä Stephen!" — ja hänen mentyään kerroin aivan ihastuneena äidille, että hänestä ja minusta tulisi ajan mittaan pari…
— No mutta mikä sitten tuli väliin? kysyi Anna innokkaasti.
— Kultaseni, jouduimme epäsopuun mitä yksinkertaisimmalla, tyhmimmällä tavalla… En tiedä, kenen vika se oikeastaan oli. Stephen sen kyllä aloitti, mutta minä kaiketi ärsytin häntä jollain tavoin… Tiedätkös, hänellä oli pari kilpailijaa. Olin turhamainen ja keimaileva ja minusta oli hauskaa hieman kiusotella häntä… Mutta hän oli hyvin ylpeä ja arkatunteinen luonne. Niin, me erosimme vihoissamme molemmin puolin. Mutta minä ajattelin, että kaikki kääntyisi hyväksi jälleen, ja niin olisi käynytkin, ellei Stephen olisi tullut takaisin liian pian. Sillä Anna, rakas ystäväiseni, sanon sinulle erään asian…
Tässä Lavendel neiti alensi ääntään, ikäänkuin hän aikoisi tehdä hirveän tunnustuksen.
— Näetkös, olen sangen pitkävihainen luonnostani… Ah ei, älä virnistele — se on ikävä kyllä liiankin totta. Minun luonteeni mukaista on olla nyrpeän näköinen ja jöröttää, kun jokin on käynyt vastoin tahtoani, ja Stephen tuli takaisin ennenkuin vielä olin ehtinyt "kesyttyä". En tahtonut kuulla häntä, enkä tahtonut antaa hänelle anteeksi — ja silloin hän meni vakavasti matkoihinsa. Hän oli liian ylpeä tullakseen takaisin. Sitten minä puolestani loukkaannuin siitä, ettei hän enää tullut. Olisinhan voinut lähettää hänelle sanan, mutta en voinut nöyrtyä niin… Olin aivan yhtä ylpeä kuin hänkin, ja pikavihaisuudesta ja haluttomuudesta ensi askelen ottamiseen — siitä ei koskaan tule mitään hyvää, Anna. Mutta en koskaan voinut kiintyä kehenkään toiseen enkä koskaan sitä halunnutkaan… Mieluummin tahdoin olla naimattomana tuhat vuotta kuin mennä naimisiin jonkun kanssa, joka ei ollut Stephen Irving.
Lavendel neiti kokoili hehkuvat hiilet yhteen, niin että kipinäsuihku rätisten lensi ylös.
— Niin, kaikki tuo on kaukana takanani — se on minusta melkein kuin uni… Näen, että sinä säälit minua, Anna, mutta se ei ole niin vaarallista… Voi elää aivan hyvin ja sangen hauskastikin murtunein sydämin. Ja sydämeni murtui, kun näin, ettei Stephen Irving enää koskaan tullut takaisin. Mutta, Anna, murtunut sydän on aika lailla pahempi romaaneissa kuin todellisessa elämässä… Vertaisin sitä kipeään hampaaseen — vaikka tuo vertaus loukkaa sinua luonnollisesti… Välistä sitä voi pakottaa kauheasti ja se voi riistää yöunenkin — mutta sillä välin voi nauttia elämästä, unelmista ja kaiuista ja mantelikaramelleista aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut… Nyt sinä olet nyrpeän näköinen! Sinä et usko, että minä olen puoleksikaan niin mielenkiintoinen henkilö, kuin luulit viisi minuuttia sitten, kun uskoit, että minä alati olen katkerien muistojen raatelema, vaikka minä urhoollisesti kätkin ne huolettoman ja hymyilevän pinnan taakse… Pahinta — tai parasta — todellisessa elämässä on, Anna, ettei se anna harmitella ja surra rauhassa… Sitä ei voi auttaa, se tarjoaa niin paljon iloa ja tervettä viihtymystä — olipa sitten miten lujasti tahansa päättänyt tuntea itsensä onnettomaksi ja romanttiseksi… Eivätkö nämä karamellit olekin hienon hienoja? Olen jo syönyt paljon useampia kuin on minulle terveellistä, mutta en aivan yksinkertaisesti voi lakata…
Hetken äänettömyyden kuluttua sanoi Lavendel neiti hieman odottamattomasta:
— Minua hämmästytti kovin kuullessani puhuttavan Stephenin pojasta viime kerralla, kun olit täällä, Anna… Sen jälkeen en ole koskaan voinut ottaa häntä puheeksi sinun kanssasi, mutta haluaisin niin mielelläni kuulla kaikesta, mikä koskee häntä. Minkälainen poika hän on?
— Hän on suloisin, herttaisin lapsi, mitä koskaan olen tuntenut,
Lavendel neiti — ja hän kuvittelee, aivan kuten te ja minäkin teemme.
— Minusta olisi hauska nähdä hänet, sanoi Lavendel neiti hiljaa, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen. — Mahtaakohan hän hiukkaakaan muistuttaa sitä pientä kuvittelupoikaa, joka asuu täällä luonani — minun pikku kuvittelupoikaani.
— Jos teitä huvittaisi nähdä Paul, otan hänet mukaani jonkun kerran tänne tullessani, virkkoi Anna.
— Haluaisin kyllä sitä — mutta ei liian pian… Minun täytyy tottua ajatukseen… Siinä voisi olla enemmän tuskaa kuin iloa — jos hän liian paljon muistuttaisi Stepheniä — tai jos ei hän muistuttaisi häntä kylliksi… Kuukauden kuluttua saat tulla tänne hänen kanssaan.
Neljä viikkoa myöhemmin Anna ja Paul siis kulkivat metsän läpi Kaikurantaan, ja he tapasivat Lavendel neidin oikotiellä. Hän ei ollut odottanut heitä juuri sillä hetkellä ja tuli hyvin kalpeaksi.
— Ajattele, että tämä on Stephenin poika, sanoi hän matalalla äänellä tarttuen Paulin käteen ja katsoen häntä, kun hän seisoi siinä kauniina ja lapsellisena somassa pikku turkisnutussaan ja lakissaan. — Hän — hän on hyvin isänsä näköinen.
— Niin kyllä — kaikki sanovat, että minä olen ilmetty isäni, vahvisti Paul, joka jo näytti olevan kotiutunut.
Anna, joka oli tarkannut pikku kohtausta, huoahti helpotuksesta. Hän näki, että Lavendel neiti ja Paul olivat heti tulleet toisiaan lähelle ja ettei heidän välillään tulisi olemaan mitään väkinäisyyttä tai jäykkyyttä. Lavendel neiti oli hyvin ymmärtäväinen pikku olento huolimatta haaveistaan ja romanttisista taipumuksistaan, ja ensimmäisen pienen tunteenpurkauksen jälkeen hän ei ilmaissut kerrassaan mitään siitä, mitä mahdollisesti liikkui hänen sisimmässään, vaan kohteli Paulia iloisesti ja luonnollisesti, ikäänkuin hän olisi ollut kenen poika tahansa, joka oli tullut häntä tervehtimään.
He viettivät hyvin rattoisan iltapäivän toistensa seurassa ja söivät illallisen, joka sisälsi niin monta herkullista pikku ruokalajia, että vanha rouva Irving olisi lyönyt kätensä yhteen kauhusta ja ennustanut, että Paul varmaan saisi vatsansa kipeäksi koko viikon ajaksi.
— Tule pian uudelleen, pikku poikaseni, sanoi Lavendel neiti ja ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi.
— Te saatte suudella minua, jos tahdotte, sanoi Paul vakavasti.
Lavendel neiti kumartui ja suuteli häntä.
— Kuinka voit ymmärtää, että halusin sitä? kuiskasi hän.
— Niin, kun te katsoitte minua aivan kuin omalla pikku äidilläni oli tapana katsoa, kun hän halusi suudella minua. Muuten en pidä siitä, että minua suudellaan… Ketkään pojat eivät pidä. Neitihän kyllä ymmärtää. Mutta teidän suhteenne on eri asia… Ja saanko tulla tänne toistekin teitä tervehtimään? Tahtoisin halusta tulla oikein hyväksi ystäväksi neidin kanssa, ellei teillä ole mitään sitä vastaan?
— Ei — sitä vastaan ei minulla todellakaan ole mitään, sanoi
Lavendel neiti.
Hän kääntyi ympäri ja meni hyvin nopeasti sisään, mutta muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin hän seisoi ikkunassaan ja viittoi iloisena ja hymyilevänä heille jäähyväisiksi.
— Minä pidän Lavendel neidistä, sanoi Paul, kun he kulkivat pitkin metsäpolkua. — Pidän siitä tavasta, millä hän katsoo minua, ja pidän hänen tuvastaan, ja pidän Charlotta Neljännestä. Jospa sentään Irvingin isoäidillä olisi Charlotta Mary joen sijasta! Olen varma siitä, ettei Charlotta arvelisi minun olevan päästä vialla, kun puhuisin hänelle ajatuksiani… Oh, ja minkälaisen illallisen saimme, neiti… Isoäiti sanoo, ettei pojan pidä kiinnittää huomiota siihen, mitä hänen eteensä asetetaan syötäväksi, mutta on kuitenkin usein sangen vaikeata olla tekemättä sitä, varsinkin jos on jotain hurjan hyvää… Neitihän kyllä ymmärtää. Enkä luule, että Lavendel neiti pakottaisi ketään poikaa syömään puuroa aamiaiseksi, ellei hän pitäisi siitä. Hän hankkisi hänelle varmaankin jotakin, josta hän pitäisi… Mutta tietystikin — Paul oli hyvin rehellinen ja oikeamielinen — se ei ehkä olisi hänelle niin terveellistä. Mutta vaihteen vuoksi voisi jonkun kerran… Neitihän kyllä ymmärtää.