XXIV.
ABE SEDÄN RAJUILMA.
Eräänä toukokuun päivänä herättivät Avonleassa suurta hämmästystä muutamat pikku uutiset, jotka olivat "Avonlean uutisten" joukossa painettuina Charlottetownin Päivälehteen. Luultiin, että Charlie Sloane oli ne lähettänyt, siksi että Charliella oli tapana hieman aherrella "kirjallisissa" töissä, osaksi siksi että eräässä uutisessa oltiin vainuavinaan Gilbert Blytheen kohdistettua pistelyä. Avonlean nuoret katsoivat nimittäin olevan syytä otaksua Gilbert Blythen ja Charlie Sloanen kilpailevan erään nuoren neidin suosiosta — neidin, jolla oli harmaat silmät ja vilkas mielikuvitus. Huhu oli kuten tavallisesti väärässä. Gilbert Blythe oli, Annan yllyttämänä ja auttamana, sepittänyt uutiset, ja se, joka koski häntä itseään, oli nimenomaan tarkoitettu johtamaan ihmisiä harhaan. Vain kaksi näistä uutisista on jossain yhteydessä tämän kuvauksen kanssa.
"Kerrotaan, että kylässämme vietetään häitä, ennenkuin tuhatkaunot ensi kerran ovat kukassa. Vasta paikkakunnalle muuttanut ja korkeasti kunnioitettu kansalainen aikoo viedä erään meidän suosituimmista naisistamme alttarille."
"Abe setä, hyvin tunnettu säänennustajamme, ennustaa ankaraa rajuilmaa, ukkosta ja salamoita toukokuun kahdennenkymmenennen kolmannen päivän illaksi, alkaen lyönnilleen kello seitsemän. Henkilöt, jotka aikovat matkalle sinä iltana, tekevät viisaasti varatessaan itselleen sadetakkeja ja sateensuojia."
— Abe setä on tosin sanonut, että meillä on odotettavissa rajuilma nyt keväällä, sanoi Gilbert, mutta luuletko todellakin, että herra Harrison hakkailee Isabella Andrewsia?
— En, vastasi Anna nauraen, olen varma siitä, että hän käy vain pelaamassa tammea herra Harmon Andrewsin kanssa. Mutta rouva Lynde väittää tietävänsä, että Isabella Andrews varmasti menee pian naimisiin, sillä hän on ollut niin ihastuttavan hyvällä tuulella koko kevään.
Vanha Abe setä parka suuttui peräti uutisesta. Hän epäili, että nimetön kirjoittaja teki hänestä pilaa, ja vakuutti vihoissaan, ettei hän suinkaan ollut määrännyt erikoista päivää rajuilmalleen… Mutta kukaan ei uskonut häntä.
Avonlean elämä kulki tasaista kulkuaan. "Yhteiskunnanparantajilla" oli kauan pohdittu istutuspäivänsä; jokainen jäsen istutti omin käsin tai jonkun toisen avulla viisi koristepuuta. Koska yhdistykseen nyt kuului neljäkymmentä jäsentä, tiesi tämä, että puita istutettiin kaksisataa. Varhainen kaura viheriöi punaisilla vainioilla; hedelmäpuutarhat hempeässä kukoistuksessaan ympäröivät maatiloja, ja Lumikuningatar seisoi jälleen morsiameksi pukeutuneena. Anna nukkui mielellään ikkunat avoinna antaen raikkaan tuoksun leyhkiä kasvoilleen kaiken yötä. Hän itse nautti siitä, mutta Marilla ei voinut saada päähänsä muuta kuin että hän antautui hengenvaaralliselle vilustumiselle alttiiksi.
— Meidän suurta yleistä kiitospäiväämme pitäisi viettää keväällä, sanoi Anna eräänä iltana Marillalle, kun he istuivat kiviportailla eteisen oven edessä ja kuuntelivat sammakkojen hopeankirkkaita kuoroja. — Se olisi varmaan paljon parempi kuin viettää sitä marraskuussa, jolloin kaikki on kuollutta tai uinuu. Silloin täytyy johdattaa mieleen, että on oltava kiitollinen, mutta toukokuussa ei aivan yksinkertaisesti voi olla olematta kiitollinen — kiitollinen siitä, että elää… Minusta tuntuu aivan samanlaiselta kuin Eevasta on täytynyt tuntua Eedenin puutarhassa, ennenkuin selkkaus alkoi… Minusta tuntuu, että tällainen sanomattoman ihana päivä, kun kaikki on kukassa ja tuuli ei pelkästä ihastuksesta tiedä, miltä suunnalta puhaltaisi, on täysin taivaan veroinen.
Marilla näytti samalla kertaa sekä ällistyneeltä että moittivalta ja katsahti ympärilleen saadakseen varmuuden siitä, etteivät kaksoiset olleet kuuluvissa. He tulivat juuri näkyviin lähimmän talon nurkan takaa.
— Puh, kuinka kaikkialla on ihana tuoksu tänään, tuumi Davy ja nuuski hyvillä mielin ilmaa heiluttaen kuokkaa jokseenkin likaisenharmaissa käsissään.
Hän oli ollut työssä puutarhassaan. Tänä keväänä oli Marilla, johtaakseen Davyn intohimon tonkia savessa ja liassa sopivaan uomaan, antanut hänelle ja Doralle kummallekin maatilkkunsa, jonka he saisivat omaksi puutarhakseen Molemmat olivat innolla ryhtyneet työhön kumpikin luonteenomaisella tavallaan. Dora kylvi, kitki rikkaruohot ja kasteli hyvin tunnollisesti ja huolella, mutta jokseenkin koneellisesti. Hänen maassaan näkyikin jo kokonaisia pitkiä, somia rivejä vihanneksia ja kukkaistutuksia. Davy sitävastoin pani koko sielunsa työhön — hän kaivoi ja kuokki ja möyhenteli ja kasteli ja istutti uudelleen tuskin taimelle kohonneet kasvit, kaikki sellaisella voimalla, että kasviparat täydellisesti tuhoutuivat.
— Kuinka puutarhasi menestyy, Davy poika? kysyi Anna.
— Hieman hitaasti, arvelen minä, vastasi Davy huoaten.
— En ymmärrä, minkätähden minulle tulee niin vähän taimia, minähän kylvin kuitenkin niin monenlaisia siemeniä. Milty Boulter sanoo, että minä olen varmaan istuttanut ne alakuun aikana ja siinä on koko vika… Ei koskaan pidä kylvää siementä tai teurastaa sikaa tai leikata hiuksia tai tehdä mitään tärkeätä alakuun aikana, sanoo hän… Onko se totta, Anna? Tahtoisin tietää sen.
— Ellet nyhtäisi ylös pikku taimiasi joka päivä katsoaksesi, ovatko juuret yhtään kasvaneet, niin ne ehkä menestyisivät paremmin, sanoi Marilla pisteliäästi.
— Nyhdin ylös vain kuusi kappaletta, puolustelihe Davy. — Tahdoin katsoa, oliko juurissa matoja. Milty sanoi, että ellei syy ollut alakuussa, niin täytyi sen johtua madoista… Mutta löysin vain yhden ainoan. Sen laskin kivelle ja sitten hain toisen kiven, ja niin siitä tuli vain märkä läiskä… Mutta Dora kylvi kaiken samalla kertaa kuin minäkin, ja hänen puutarhassaan kasvaa erinomaisesti… Se ei varmaankaan ole kuun syy, päätti Davy ja näytti vaipuneen syvälliseen mietiskelyyn.
— Marilla, katsohan tätä omenapuuta, sanoi Anna.
— Sehän on aivan kuin ihminen… Se ojentelee pitkiä käsivarsiaan kohottaakseen oikein sirosti vaaleanpunaisia hameitaan pyytäen meitä ihailemaan itseään.
— Nuo valkeat kultapuut ovat aina kiitollisia, sanoi Marilla tyytyväisenä. — Saamme hyvin runsaan sadon tänä vuonna; noista omenoista saa erinomaista sosetta voitaikinakakkujen väliin.
Mutta ei Marillan eikä Annan eikä kenenkään muunkaan suotu keittää sosetta Valkean kultapuun omenista tänä vuonna.
Toukokuun kahdeskymmenes kolmas päivä saapui — vuodenaikaan nähden aivan tavattoman helteinen päivä, mitä ei kukaan tuntenut suuremmassa määrässä kuin Anna ja hänen oppilastensa pieni mehiläiskeko, joka hikoili desimaalilukujen ja lauseopin ääressä Avonlean koulusalissa. Tuuli, kuumana kuin leivinuunista tullen puhalsi koko aamupäivän, mutta puolipäivän tienoissa se asettui ja sitä seurasi painostava hiljaisuus. Kello puoli neljä Anna kuuli kumeata ukkosen jyrinää, ja hän lopetti heti tunnin, että lapset ennättäisivät kotiin ennen rajuilman puhkeamista.
Kun he tulivat koulupihalle, huomasi Anna, että jonkinlainen tumma hämärä varjosti luontoa, vaikka aurinko vielä paistoi polttavana ja hehkuen. Annetta Bell tarttui peloissaan hänen käteensä.
— Oi, neiti, katsokaa tuota hirveätä pilveä!
Anna katsoi ja huudahti säikähdyksestä. Luoteiselta taivaanrannalta kohosi nopeasti pilviseinä, jonka vertaista hän ei ollut vielä koskaan elämässään nähnyt. Se oli tummansininen, paitsi niiltä kohdilta, joissa sen kuperat reunat vivahtivat kammottavaan liidun valkeaan väriin. Siinä oli jotain kuvaamattoman uhkaavaa, sen syöksyessä muuten kirkkaalle, siniselle taivaalle; silloin tällöin leimahti sen läpi salama, jota seurasi voimakas jyrähdys. Musta pilvi riippui niin matalalla, että se näytti melkein koskettavan metsäharjanteitten huippuja.
Herra Harmon Andrews tulla jyristi mäkeä ylös suurissa litteissä vaunuissaan ja kiihdytti harmaita hevosiaan, niin että ne mennä laukkasivat minkä pääsivät. Koulun ulkopuolella hän pysähdytti ne kiivaasti.
— Näyttää siltä kuin Abe setä tämän ainoan kerran elämässään olisi oikeassa, huusi hän. — Hänen rajuilmansa tulee vielä lisäksi hieman liiankin aikaiseen. Oletko koskaan nähnyt mokomaa pilveä? Kuulkaahan, kaikki te pikku vekarat, jotka aiotte samalle taholle kuin minä, kiivetkää tänne, niin saatte ajaa. Te jotka menette toiseen suuntaan, livistäkää minkä kintuista pääsette postikonttoriin, jos teillä on pitempi kuin neljännestunnin matka kotiin, ja pysykää siellä, kunnes kuuro on ohi.
Anna otti Davya ja Doraa kädestä ja lensi mäkeä ylös, Koivukäytävää pitkin edelleen, Orvokkien laakson ja Kuiski, kuiski pajun ohi — niin sukkelaan kuin kaksoisten paksut sääret antoivat myöten. He eivät päässeet Vihervaaraan hetkeäkään liian aikaisin, ja ovessa he törmäsivät Marillaan, joka oli ajanut ankkansa ja kananpoikansa katosalle. Kun he syöksyivät keittiöön, näytti päivänvalo katoavan ikäänkuin jonkun mahtavan henkäyksen puhaltamana; kauhea pilvi vyöryi auringon eteen, ja pimeys, yhtä sankka kuin syksyinen hämärä laskeutui maailmaan. Samassa silmänräpäyksessä halkaisi huikaisevan kirkas salama pilven, ja sitä seurasi kumea jyrähdys, rakeet virtasivat maahan kauhealla voimalla ja huuhtoivat valkeilla pyörteillään koko maiseman.
Myrskyn ulvonnan ja raekuuron rapinan keskellä kuului irtiraastettujen oksien kahinaa, kun ne pieksivät huoneen seiniä, ja murskautuneen lasin helinää. Kolmessa minuutissa oli jokainen talon länsi- ja pohjoispuolella oleva ikkunaruutu säpäleinä ja rakeet syöksyivät sisään kaikista aukoista, peittäen lattian pyöreillä, jäisillä palloillaan, joista suurimmat olivat kananmunan kokoisia.
Kolmen neljännestunnin ajan pauhasi rajuilma heikentymättömällä voimalla, eikä kukaan, joka oli siinä mukana, koskaan sitä unohtanut. Marilla, joka tämän ainoan kerran elämässään kadotti mielenmalttinsa sulasta säikähdyksestä, oli polvillaan keinutuolinsa ääressä eräässä keittiön nurkassa ähkien ja nyyhkyttäen huumaavien ukkosenjyrähdysten välillä. Anna, kalpeana kuin lakana, oli laahannut sohvan pois ikkunoiden äärestä ja istui sillä yksi kaksoisista kummallakin puolellaan. Ensi paukahduksen kuultuaan oli Davy ulvonut: — Anna, Anna, onko nyt viimeinen tuomio? Anna, Anna, minun tarkoitukseni ei ole koskaan ollut olla paha…
Sitten hän oli haudannut kasvonsa Annan polville ja makasi siinä, koko pikku ruumis vavisten. Doran nenä oli tosin hieman kalpea, mutta hän oli täysin tyyni istuessaan siinä toinen käsi Annan kädessä, hiljaa ja liikkumattomana. On epätietoista, tokko maanjäristyskään olisi kyennyt saattamaan Doran menettämään tasapainonsa.
Sitten rajuilma lakkasi melkein yhtä äkisti kuin se oli alkanutkin. Raesade taukosi, ukkonen poistui jyristen itään päin, ja aurinko ilmestyi iloisena ja säteilevänä maailman ylle, joka oli niin muuttunut, että oli vaikea kuvitella, että tuskin kolme neljännestuntia oli vallinnut sellainen hävityksen kauhistus.
Marilla nousi polvistuneesta asennostaan, uupuneena ja vapisevana, ja vaipui keinutuoliin. Hänen kasvonsa olivat harmaankalpeat ja riutuneet ja hän näytti kymmentä vuotta vanhemmalta.
— Olemmeko kaikki hengissä päässeet tästä? hän kysyi juhlallisella äänellä.
— Kuinkas muuten, piipitti Davy iloisesti. Hän oli taas miestä. — Minä en liioin pelännyt hitustakaan — vain pikku hiukkasen alussa… Se tuli niin kamalan äkkiä… Päätin salamannopeudella olla pieksämättä Teddy Sloanea maanantaina, kuten olin luvannut, mutta teen sen kai kuitenkin… Dora, kuule, pelkäsitkö sinä?
— Pelkäsin kyllä hieman, vastasi Dora pikku kasvoillaan arvokas ilmeensä, mutta pidin lujasti Annan kädestä ja luin rukoukseni aina uudelleen ja uudelleen.
— Minä olisin kyllä myös lukenut rukoukseni, jos vain olisin tullut ajatelleeksi sitä, sanoi Davy. — Mutta, lisäsi hän voitonriemuisena, näethän, että pääsin siitä yhtä ehjin nahoin kuin sinäkin, vaikka en lukenut niitä.
Anna juotti Marillalle lasillisen hänen väkevää rypäleviiniään — kuinka väkevää se oli, sen Anna perin hyvin tunsi eräästä kokemuksesta varhaisemmilta vuosiltaan — ja sitten he menivät ovelle katsomaan tuota harvinaista näkyä.
Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli maa valkean raejyväkerroksen peitossa, niin paksun, että se ulottui kävelijän polviin saakka, kokonaisia kinoksia oli muodostunut katonräystään alle ja ulkoportaitten vierille. Kun nämä rakeet kolmen tai neljän päivän kuluttua sulivat, voitiin selvästi nähdä se tuho, minkä ne olivat saaneet aikaan, sillä jokainen vihreä korsi tai lehti puutarhoissa ja vainioilla oli kuin veitsellä leikattu poikki. Omenapuut eivät olleet menettäneet ainoastaan jokaista kukkaansa — suuria oksia ja vesoja oli taittunut ja kulkeutunut pois. Ja niistä kahdestasadasta kauniista nuoresta puusta, jotka Yhteiskunnanparantajien yhdistys oli istuttanut, oli paljon enemmän kuin puolet katkennut tai silpoutunut säpäleiksi.
— Onko mahdollista, että tämä on sama maailma kuin tunti sitten, huokasi Anna aivan huumaantuneena. — On täytynyt mennä pitempi aika tällaisen hävityksen aikaansaamiseen…
— Tämän vertaista ei ole ikinä nähty Prinssi Edvardin saarella — ei koskaan, sanoi Marilla. — Muistan, että minun ollessani nuori tyttö kerran oli raju ukonilma, mutta sitä ei voinut verratakaan tähän. Saat olla varma siitä, että saamme kuulla hirveistä hävityksistä.
— Kunpa kukaan koululapsista ei olisi ollut ulkona pahimman kuuron aikana, kuiskasi Anna huolissaan.
Myöhemmin kävi ilmi, että kaikki lapset olivat olleet suojassa, sillä ne, joilla oli pitempi matka kuljettavana, olivat noudattaneet herra Andrewsin hyvää neuvoa ja etsineet turvaa postikonttorista.
— Tuolla tulee John Henry Carter, sanoi Marilla.
John Henry tuli kahlaten raejoukkojen läpi hieman säikähtynyt irvistys huulillaan.
— Uh, eikö tämä ole kauheata, neiti Cuthbert? Isäntä lähetti minut tänne kysymään, onko herrasväki kaikki elossa?
— Ei kukaan meistä ole kuollut, sanoi Marilla töykeästi, eikä salama iskenyt mihinkään rakennukseen. Toivottavasti teillä on yhtä hyvin asiat?
— On kyllä, neiti. Vaikka ei ihan, neiti. Meihin osui… Salama iski keittiöntakkaan pitkin savupiippua ja kaatoi kumoon Inkiväärin häkin ja repäisi reiän lattiaan ja meni alas kellariin. Sillä tavoin, neiti.
— Loukkaantuiko Inkivääri? kysyi Anna.
— Kyllä, neiti. Se loukkaantui oikein pahasti. Se kuoli, neiti.
Myöhemmin Anna meni lohduttamaan herra Harrisonia. Hän tapasi hänet istumassa pöydän ääressä silittäen Inkiväärin kuollutta ruumista vapisevin sormin.
— Nyt ei Inkivääri parka enää koskaan puhuttele sinua rumilla nimillä, Anna, sanoi hän, ja ääni kuulosti ihmeellisen tukahtuneelta.
Anna ei olisi koskaan uskonut, että hän tulisi itkemään Inkiväärin vuoksi, mutta nyt kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä.
— Hän oli minun ainoa seurani, Anna, ja nyt hän on kuollut… Uh — olen vanha aasi, kun istun tässä suremassa kuollutta lintua… Mutta olkoon menneeksi kuitenkin… Tiedän, että haluat sanoa jotain ystävällistä heti kun olen lakannut puhumasta — mutta anna sen olla! Jos teet niin, niin alan itkeä kollottaa kuin nulikka… Hohhoi jaa, eikö ollutkin inhoittava rajuilma? Arvaan, etteivät ihmiset lähiaikoina tule nauramaan Abe sedän ennustuksille. Näyttää siltä kuin kaikki ne rajuilmat, joita hän on ennustanut koko elämänsä aikana ja joita ei koskaan ole tullut, nyt olisivat kokoontuneet täksi yhdeksi ainoaksi… Ja ajatteles, että hän osasi määrätä itse päivänkin — se on perin merkillistä… Niin, täällä on nyt kauniin näköistä joka paikassa. Minun on haettava muutamia lankkuja korjatakseni lattian reiän — mokomaa kurjuutta!
Avonlean asukkailla oli seuraavana päivänä täysi työ käydessä toistensa luona vertailemassa, mitä tuhoja itsekukin oli kärsinyt. Raekinosten vuoksi oli mahdotonta kulkea teillä ajoneuvoilla, niin että oli kuljettava ratsain. Posti tuli myöhään ja toi onnettomuuden sanomia saaren kaikista osista. Salama oli iskenyt taloihin, ihmisiä oli kuollut tai vahingoittunut, koko puhelin- ja sähkölennätinverkko oli joutunut epäkuntoon, ja eläimet, jotka olivat olleet ulkona laitumella, olivat saaneet surmansa.
Abe setä kahlasi varhain aamulla pajaan ja vietti siellä koko päivän. Nyt oli Abe sedän vuoro riemuita, ja hän nautti sanomattomasti hetken ilosta. Tehtäisiin Abe sedälle vääryyttä, jos väitettäisiin, että hän iloitsi siitä, että myrsky oli raivonnut, mutta kun se nyt kerta kaikkiaan oli tullut, niin oli hän iloinen siitä, että hän oli ennustanut sitä — aivan päivälleen, lisäksi… Abe setä unohti, että hän suuttuneena oli torjunut syytöksen, että hän olisi määrännyt päivän. Mitä tulee tuohon pieneen eroon kellomäärässä, niin sehän oli aivan sivuseikka.
Gilbert kävi Vihervaaralla iltapäivällä ja tapasi Marillan ja Annan kovalla touhulla naulaamassa öljykankaan palasia särkyneisiin ikkunoihin.
— Taivas tietää, koska taas saamme uusia ikkunaruutuja, sanoi Marilla. — Herra Barry ratsasti nyt iltapäivällä Carmodyyn, mutta ei voinut saada ruutuakaan, ei rahalla eikä kauniilla sanoilla… Molemmat lasikaupat olivat tulleet typötyhjiksi jo kello kymmenen, niin olivat carmodylaiset siellä juosseet. Oliko ukonilma hyvin raju Valkorannassa, Gilbert?
— Oli kyllä, sen uskallan sanoa! Minun täytyi jäädä koulusaliin kaikkien lasten kanssa, ja luulin, että muutamat heistä menettäisivät järkensä säikähdyksestä. Kolme heistä pyörtyi, ja kahden tytön koko ruumis alkoi vavista ja väristä, ja Tommy Bulwet päästi kimakan huudon joka kerta kun salama välähti.
— Minä huusin vain yhden ainoan kerran, sanoi Davy ylpeänä. —
Puutarhani tuhoutui kokonaan, jatkoi hän surullisemmalla äänellä. —
Mutta Doran puutarhan kävi samoin, lisäsi hän sen näköisenä, että
tämä tosiasia tuotti lohdutusta hänelle itselleen.
Anna tuli juosten läntisestä vinttikamarista.
— Oi, Gilbert, oletko kuullut, mitä on tapahtunut? Salama iski Levi Boulterin vanhaan hökkeliin ylhäällä mäellä ja poltti sen poroksi perustuksiaan myöten! Ei ole tietystikään kaunista iloita sellaisesta asiasta, joka tuottaa omistajalle vahinkoa… Mutta sentään… Ja herra Boulter sanoo luulevansa, että meidän yhdistyksemme on loitsinut rajuilman tahallaan…
— Eräs asia ainakin on varma, sanoi Gilbert nauraen.
— Meidän pieni sanomalehtiuutisemme on mitä suurimmassa määrässä vahvistanut Abe sedän mainetta ilmanennustajana. Tällä seudulla tulee olemaan uusi ajanlaskuperuste — sen mukaan mitä tapahtui ennen Abe sedän rajuilmaa tai sen jälkeen… Olihan sentään ylen ihmeellistä, että se sattui juuri meidän määräämänämme päivänä… Tunnen itseni melkein hieman syylliseksi, ikäänkuin todellakin olisin manannut sen tänne… Mutta yhtä hyvin voimme silti iloita siitä, ettei tuo vanha talo enää ole paikallaan rumennuksena — mutta on kaikkea muuta kuin hauskaa ajatella vasta istutettuja puitamme… Ei kymmentäkään niistä ole säilynyt vahingoittumattomina.
— Ystäväiseni, ne me istutamme uudelleen ensi keväänä, sanoi Anna hyvin rauhallisena. — On ainakin yksi hyvä asia tässä maailmassa — voi aina luottaa siihen, että aikanaan tulee uusi kevät.