XXV.
HÄVÄISTYSJUTTU AVONLEASSA.
Eräänä lempeänä kesäkuun aamuna kaksi viikkoa Abe sedän rajuilman jälkeen Anna kulki hitain askelin Vihervaaran pihan poikki puutarhasta, kantaen käsissään kahta surkastunutta valkoisen narsissin vartta.
— Katsos, Marilla, sanoi hän surullisesti ja kohotti kukkiaan jokseenkin tuiman ja kiireisen näköisen naisen silmien eteen, jonka tukan ympärille oli kietaistu ruskea puuvillaesiliina ja joka oli menossa keittiöön kynitty kananpoika mukanaan — nämä ovat ainoat nuput, jotka rajuilma on säästänyt, ja nämäkin ovat sangen pahoin pideltyjä… Ah, kuinka mieleni on paha… Minä kun tahdoin saada muutamia Matthewn haudalle!… Hän piti aina niin paljon narsisseista.
— Minäkin kaipaan niitä, myönsi Marilla, vaikka minun mielestäni ei ole oikein valitella niiden tähden, kun on tapahtunut niin monta pahempaa asiaa — koko sato on tuhoutunut ja hedelmät samoin.
— Mutta nyt ovat ihmiset kylväneet kauran ja vehnän uudelleen, ja herra Harrison sanoo, että jos vain kesästä tulee hyvä, niin saamme kyllä hyvän sadon, vaikka myöhään. Ja kukantaimeni ovat kaikki taas tulleet esiin — mutta ah, mikään ei voi korvata kesäkuun narsisseja… Pikku Hester Gray raukka ei myöskään saa mitään. Kävelin eilen illalla koko tuon matkan hänen puutarhaansa katsomaan niitä, mutta siellä ei ollut ainoatakaan. Olen varma siitä, että hän tulee kaipaamaan niitä.
— Minun mielestäni et tee oikein, Anna, puhuessasi noin, et totta tosiaankaan, sanoi Marilla ankarasti. — Hester Gray on ollut kuolleena kolmekymmentä vuotta, ja hänen sielunsa on taivaassa — toivottavasti.
— Niin kyllä — mutta kas, minä uskon kuitenkin, että hän silti vielä pitää puutarhastaan täällä maanpäällä ja muistelee sitä, sanoi Anna. — Olen vakuutettu siitä, että kuinka kauan tahansa olisinkin ollut taivaassa, katselisin mielelläni alas ja iloitsisin nähdessäni jonkun panevan kukkia haudalleni. Jos minulla olisi täällä sellainen puutarha kuin Hester Graylla, tarvitsisin enemmän kuin kolmekymmentä vuotta, vieläpä taivaassakin, unohtaakseni ikävöidä sitä silloin tällöin.
— Älä ainakaan puhu milloinkaan tuollaista kaksoisten kuullen, pyydän, sanoi Marilla ja sitten hän meni keittiöön kananpoikineen.
Anna pisti narsissit tukkaansa ja meni oikotielle vievälle portille, jossa hän seisoi hetkisen paistattaen päivää kesäkuun aamun kirkkaudessa, ennenkuin meni hoitamaan tavallisia toimiaan. Maailma alkoi taas kaunistua; vanha luonto-äiti pani parastaan raivatakseen pois myrskyn ja rakeitten jäljet, ja vaikka tarvittiin monta kuukautta, ennenkuin se täydellisesti onnistui, teki se kuitenkin oikein ihmeitä.
— Tänään minä mieluimmin laiskottelisin koko päivän pitkän, kertoi Anna tilhille, joka istui keinuen piilipuunoksalla: mutta opettajaneidillä, joka sen ohella pitää huolta parista kaksoisesta, ei ole varaa olla laiskana, piili pieni. Kuinka somasti sinä laulat piiliseni! Sinä puet minun tunteeni lauluksi paljon paremmin kuin koskaan itse voisin sitä tehdä. Mutta kas — kuka tulee tuolta?
Vaunut vyöryivät pitkin oikotietä, ja etuistuimella istui kaksi henkilöä ja takana oli valtainen matkalaukku. Kun se lähestyi, näki Anna, että ajaja oli Bright Riverin asemapäällikön poika, mutta hänen matkatoverinsa oli vieras — terhakka pikku nainen, joka sangen näppärästi hypähti kärryiltä alas portin luona melkein ennen kuin hevonen oli ehtinyt pysähtyä.
Hän näytti "pieneltä, mutta turkasen komealta", oli kaiketi lähempänä viittäkymmentä kuin neljääkymmentä, mutta oli vielä oikein hauskan näköinen punaisine poskineen, säteilevine mustine silmineen ja kiiltävän mustine hiuksineen, joitten yläpuolella oli ihmeellinen, sekä kukkien että höyhentöyhtöjen koristama hattu. Vaikka hän oli ajanut kuusitoista kilometriä pölyistä maantietä, oli hän yhtä soma ja sievä kuin jos hän olisi istunut lasikuvun alla.
— Mahtaako herra James A. Harrison asua täällä? kysyi hän suoraa päätä.
— Ei, herra Harrison asuu tuolla kauempana, sanoi Anna miltei suunniltaan hämmästyksestä.
— Minusta näyttikin tämä paikka liian säälliseltä — aivan liian säälliseltä James A:n asuttavaksi, ellei hänessä ole tapahtunut aivan huomattavia muutoksia senjälkeen kuin minä olen oppinut hänet tuntemaan, sanoi pikku nainen kirkkaalla ja hieman kimeällä äänellään. — Onko totta, että James A. aikoo mennä naimisiin jonkun naisen kanssa täältä päin?
— Ei toki — ei mitenkään! huudahti Anna punastuen niin syyllisen näköisenä, että vieras katseli häntä uteliaana, ikäänkuin hän puolittain olisi epäillyt häntä jostakin avioliittoaikeista herra Harrisonin suhteen.
— Mutta minä olen lukenut sen eräästä sanomalehdestä, joka ilmestyy tällä saarella, väitti mustasilmäinen nainen itsepintaisesti. — Eräs hyvä ystävä lähetti minulle lehden numeron, jossa uutinen oli merkitty sinikynällä — ystävät ovat aina niin kärkkäitä tuollaiseen… Ja "paikkakunnalle muuttaneitten asukkaitten" joukossa oli kirjoitettuna James A:n nimi.
— Oh, tuo uutinen oli pelkkää pilaa, sanoi Anna, hieman huolestuneena ja hämillään. — Herra Harrison ei suinkaan aio mennä naimisiin kenenkään kanssa… Sen voin teille vakuuttaa.
— No, se oli hauskaa kuulla, sanoi mustasilmäinen nainen ja kiipesi ketterästi takaisin paikalleen vaunuihin. — Sillä sattumalta hän on jo naimisissa. Minä olen hänen vaimonsa. Niin, teillä on syytä olla hämmästyneen näköinen… Täällä hän on kaiketi käynyt nuorestamiehestä, sen voin uskoa, ja murtanut sydämiä oikealta ja vasemmalta… Mutta varo itseäsi, James A. — hän nyökkäsi merkitsevästi peltojen poikki pitkää valkeata taloa kohti — nyt se hauskuus on lopussa… Tässä olen minä — vaikka en suinkaan olisi vaivautunut tulemaan tänne, ellen olisi luullut, että sinulla on joitain metkuja mielessä… Tuo hänen papukaijansa — hän kääntyi taas Annan puoleen — on kaiketi yhtä ruma kuin ennenkin?
— Hänen papukaijansa — on kuollut — luulen minä, sopersi Anna parka, joka tällä hetkellä oli tuskin omasta nimestään varma…
— Kuollut! No, silloin kaikki tulee hyväksi, huudahti mustasilmäinen nainen hyvin iloissaan. — James A:n kanssa minä kyllä tulen toimeen, kun vain lintu on poissa tieltä.
Tämän hieman arvoituksellisen selityksen annettuaan nyökkäsi hän Annalle, ja vaunut vierivät taas matkoihinsa. Anna kiiruhti keittiön ovelle, jossa hän tapasi Marillan.
— Anna, mikä nainen tuo oli?
— Marilla, sanoi Anna juhlallisella äänellä, mutta kujeilevin silmin, olenko minä sen näköinen kuin olisin päästä pyörällä?
— Et enempää kuin tavallisesti, sanoi Marilla — vailla kaukaisintakaan ivan tarkoitusta.
— No luuletko sitten, että olen hereillä?
— Anna, mikä sinuun on mennyt? Kuka tuo vaunuissa oleva ihminen oli, kysyn minä?
— Marilla, ellen ole päästä sekaisin enkä nuku, en ole voinut uneksia hänestä — hänen täytyy olla todellinen… Missään tapauksessa ei mielikuvitukseni olisi kyennyt luomaan sellaista hattua… Hän sanoo olevansa herra Harrisonin rouva, Marilla.
Nyt oli Marillan vuoro katsoa silmät pystyssä. — Hänen rouvansa? Anna Shirley! Miksi taivaan nimessä hän on sitten ollut olevinaan nuorimies?
— Tuskinpa hän on sitä tehnyt oikeastaan… sanoi Anna yrittäen olla oikeudenmukainen — Hän ei ole koskaan sanonut, että hän oli naimaton. Me kaikki vain pidimme sitä aivan selviönä… Oi, Marilla, mitä rouva Lynde sanoo tästä?
He saivat tietää, mitä rouva Lyndellä oli sanottavana, kun hän käväisi Vihervaaralla samana iltapäivänä. Rouva Lynde ei ollut niin rahtuakaan hämmästynyt… Rouva Lynde oli aina odottanut jotain sen tapaista… Rouva Lynde oli aina tietänyt, että oli jotain kieroa herra Harrisonin persoonassa.
— Mokomakin käki, joka ilman muuta livistää vaimonsa luota, sanoi hän harmistuneena. — Tuollaista voi lukea tapahtuneen Yhdysvalloissa, mutta kuka uskoisi, että sellaista sattuisi täällä meidän kunniallisessa Avonleassamme?
— Mutta emmehän tiedä, hänkö se hylkäsi vaimonsa, huomautti Anna, päättäen uskoa ystävänsä viattomaksi niin kauan kuin hänelle todistettaisiin asian olevan päinvastoin. — Emmehän lainkaan tiedä, kumpi puoli on oikeassa tai väärässä.
— Siitä otamme pian selvän. Nyt menen suoraa päätä sinne, sanoi rouva Lynde, joka ei vielä koskaan ollut oppinut sitä, että sana "hienotunteisuus" on sanakirjassa. — En ole aavistavinanikaan, että hän on tullut, ja herra Harrisonin oli määrä tuoda lääkkeitä Thomakselle tänään Carmodysta, siitä saan erinomaisen tekosyyn. Nyt otan selvän koko jutusta ja tulen kertomaan teille kotimatkalla.
Rouva Lynden päättäväinen luonne pysyi aina kaltaisenaan. Anna ei millään ehdolla olisi kyennyt estämään häntä menemästä herra Harrisonin luo, mutta hän oli myöskin sangen utelias luonteeltaan ja kaikessa hiljaisuudessa hän oli iloinen siitä, että rouva Lynde aikoi päästä arvoituksen perille. Hän ja Marilla odottivat innokkaasti kunnon rouvan paluuta, mutta he saivat odottaa turhaan. Rouva Lyndeä ei näkynyt enää sinä iltana Vihervaaralla Davy, joka oli ollut leikkimässä Milty Boulterin kotona ja tuli kotiin kello yhdeksän, tiesi syyn.
— Tapasin rouva Lynden ja erään vieraan naisen toisella puolen porrasta, sanoi hän. — Ja oi, miten he puhuivat molemmat yhtaikaa! Rouva Lynde sanoi, että minä toisin terveisiä ja sanoisin, että oli ikävää, kun oli niin myöhä, ettei hän ehtinyt tulla tänä iltana. Anna, olen hirveän nälkäinen. Saimme iltapäiväkahvin Boulterilla kello neljä, mutta se rouva, se on oikea kitupiikki… Emme saaneet lainkaan pikkuleipiä eikä hilloketta ja pullia ja korppujakin oli niukasti…
— Davy, kun ollaan kylässä vieraana, ei koskaan saa huomauttaa siitä, mitä tarjotaan, sanoi Anna ankarasti. — Se on hyvin sopimatonta.
— Olkoon menneeksi sitten… Silloin ajattelen vain sitä, mutta en sano, lupasi Davy ja oli yhtä iloisen näköinen sen johdosta. — Kulta kiltti Anna, anna minulle vähän illallista!
Anna katsoi Marillaan, joka seurasi häntä ruokasäiliöön ja sulki oven huolellisesti.
— Laita hänelle muutamia voileipiä ja pane hiukan hilloketta lautaselle, Anna! Minä tiedän kyllä, mitä merkitsee kahvi leivän kera Levi Boulterilla…
Davy iski hampaansa voileipään ja huokasi sitten.
— Uh, miten kaikki on vastahakoista, sanoi hän. — Miltyllä on kissa, joka saa kohtauksia joka päivä kolmen viikon aikana. — Milty sanoo, että on hurjan metkaa katsella sitä niitten aikana… Tänään menin sinne yksinomaan nähdäkseni kohtauksen, mutta onko mokomaa kuultu — niin juonikas se oli, ettei se tänään ollenkaan viitsinyt, makasi vain köllötti paksuna ja kehräsi, vaikka Milty ja minä olimme sen läheisyydessä koko iltapäivän ja pidimme sitä silmällä. Mutta — Davy ei voinut enää kauempaa vastustaa luumuhillokkeen elähyttävää vaikutusta — toivokaamme parempaa onnea toisella kertaa! Miksi sen piti juuri nyt lopettaa kohtaukset, kun sillä on ollut niitä muuten joka päivä, mitä?… Tämä hilloke on kamalan hyvää.
Kuinka voisi olla katsomatta asioita valoisammalta puolelta, kun edessä on teevadillinen luumuhilloa?
Sunnuntai oli niin sateinen, ettei kukaan ihminen astunut jalallaan ovesta ulos, mutta maanantaina oli pujahtanut liikkeelle yhtä ja toista Harrisonin perheselkkauksia koskevaa. Siitä puhuttiin yleisesti koulussa, ja Davy tuli kotiin pakahtumaisillaan uutisista.
— Marilla, herra Harrisonilla on uusi rouva — niin, ei nyt juuri uusi, mutta he eivät ole olleet naimisissa pitkään aikaan, sanoi Milty. Olen aina luullut, että kun on kerran naimisissa, niin sai pitää sen hyvänään ja pysyä siinä, mutta Milty sanoo, että siitä voi lakata, ellei tahdo olla siinä kauempaa… Silloin voi vain lähteä tiehensä rouvansa luota, ja juuri niin herra Harrison on tehnyt… Milty sanoi, että herra Harrison lähti rouvansa luota siksi että tämä heitti häntä joillakin esineillä — esineillä, jotka tekevät kipeätä — ja Arty Sloane sanoi, että hän lähti siksi ettei saanut tupakoida, ja Ned Clay sanoi, että se johtui siitä, että rouva torui ja marisi alinomaa… Minä en lähtisi rouvani luota mistään tuollaisesta syystä. Minä polkaisisin vain jalallani lattiaa ja sanoisin: "Kuules akka, nyt sinun on tehtävä niinkuin minä tahdon, sillä minä olen mies, näetkös!" — Ja kyllä silloin tulisi toinen ääni kelloon… Mutta Annetta Clay sanoi, että rouva lähti hänen luotaan, koska hän ei koskaan viitsinyt pyyhkiä jalkojaan ovimattoon, ja silloin hän sai syyttää itseään, sanoi rouva… Nyt menen heti herra Harrisonin luo katsomaan heitä.
Davy tuli pian takaisin, naama hieman pitkäksi venyneenä.
— Rouva ei ollut kotona — hän oli ajanut Carmodyyn rouva Lynden kanssa hankkimaan uusia seinäpapereita vierashuoneeseen Ja Anna, herra Harrison lähetti terveisiä, että sinä menisit hänen luokseen, sillä hän tahtoo jutella sinun kanssasi. Ja nyt saatte kuulla jotakin: lattia on pesty, ja herra Harrison on ajanut partansa, vaikkei eilen ollut saarnaa kirkossa.
Anna ei lainkaan tuntenut Harrisonin keittiötä. Lattiata oli todellakin pesty ja hangattu, kunnes se oli saavuttanut tähän saakka tuntemattoman siisteyden asteen, ja jokainen huonekalu huoneessa oli puhdistettu pölystä. Hella oli niin kirkkaaksi kiilloitettu, että hän voi katsella kuvaansa siinä, seinät olivat saippualla pestyt ja ikkunaruudut välkkyivät auringossa. Pöydän ääressä istui herra Harrison työpuvussaan, jossa perjantaina oli näkynyt useita reikiä ja repeämiä, mutta joka nyt oli sangen sievästi korjattu ja harjattu. Hän oli sileäksi ajeltu, ja pieni hiustupsu, joka hänellä vielä oli jäljellä, oli somasti veden avulla kammattu.
— Istuhan, Anna, istu, sanoi herra Harrison äänellä, joka vain rahtusen erosi siitä äänensävystä, minkä katsottiin kuuluvan hyvään tapaan hautajaistilaisuuksissa Avonleassa.
— Emily on ajanut Carmodyyn rouva Lynden kanssa — heistä on jo tullut mitä herttaisimmat ystävät… Voiko koskaan viisastua naisten suhteen?… Nyt, Anna, on tullut loppu vapaasta ja huolettomasta elämästäni, hoh hoi, jaa jaa! Nyt saa pitää itsensä siistinä ja ympäristönsäkin, niin kauan kuin on sallittu vaeltaa tässä murheenlaaksossa — mikäli ihmissilmä voi nähdä…
Herra Harrison pani parastaan puhuakseen raskaan alakuloisella äänellä, mutta jokin hänen silmänurkassaan antoi hänet ilmi.
— Herra Harrison, te iloitsette siitä, että vaimonne on tullut takaisin, huusi Anna ja uhkasi häntä etusormellaan.
— Ei maksa vaivaa teidän koettaa ilvehtiä, sillä se näkyy teistä kuitenkin.
Herra Harrison hymyili, vaikkakaan ei erikoisen sydämellisesti.
— No niin — kaikkeenhan tottuu, sanoi hän. — Jos sanoin olleeni pahoillani, kun näin Emilyn, niin panin omiani… Mies tarvitsee totisesti hieman suojaa yhteiskunnassa, jossa hän ei voi pelata edes yhtä peliä tammea naapurinsa kanssa joutumatta syytetyksi siitä, että tahtoo mennä naimisiin naapurin sisaren kanssa ja näkee sitten kihlausilmoituksensa suoraa päätä pannuksi sanomalehteen.
— Ei kukaan ihminen olisi uskonut teidän hakkailevan Isabella Andrewsia, ellette olisi tekeytynyt naimattomaksi, sanoi Anna nuhtelevalla äänellä.
— Enhän ole tekeytynyt miksikään. Jos joku olisi kysynyt minulta, olinko naimisissa, olisin luonnollisesti vastannut myöntävästi. Mutta kaikki pitivät sen vain itsestään selvänä. Ja minä itse en todellakaan ollut halukas puuttumaan asiaan — siksi arkaluontoinen se todellakin oli. Se olisi ollut vain tulta tappuroihin — tarkoitan rouva Rakel Lyndeä — jos hän olisi saanut tietää, että vaimoni oli lähtenyt luotani — vai mitä luulet?
— Mutta muutamat väittävät, että te lähditte hänen luotaan.
— Hän se aloitti, Anna, hän se aloitti. Nyt kerron sinulle koko tarinan, sillä en tahdo, että ajattelet minusta pahempaa kuin ansaitsen — etkä Emilystä myöskään, sen puolesta. Mutta menkäämme ulos verannalle. Täällä sisällä on kaikki niin hirveän siistiä, että tunnen oloni oikein epämiellyttäväksi… Totun kai vähitellen, kun joku aika on kulunut, mutta minulle tuottaa virkistystä katsoa ulos pihalle… Emily ei ole ehtinyt vielä siistiä sitä.
Kun he olivat istuutuneet kaikessa rauhassa verannalle, aloitti herra
Harrison kärsimyshistoriansa.
— Asuin Scottsfordissa Uudessa Brunswickissa, Anna, ennen tänne tuloani. Sisareni hoiti talouttani, ja sovimme hyvin hyvästi keskenämme, hän piti rajansa puhtauden hoidossa ja antoi minun olla rauhassa ja hemmotteli minut pilalle — niin ainakin Emily väittää. Mutta kolme vuotta sitten hän kuoli. Ennen kuolemaansa hän mietti paljon sitä, miten minun kävisi, ja lopuksi hän otti minulta lupauksen, että menisin naimisiin. Hän neuvoi minua ottamaan Emily Scottin, sillä Emilyllä oli itsellään rahoja ja hän osasi oivallisesti hoitaa taloutta. "Hui hai", sanoin minä, "Emily Scott ei tahdo katsahtaakaan minun puoleeni." — "Kysy häneltä, niin saat kuulla," sanoi sisareni, ja rauhoittaakseni häntä lupasin hänelle kysyä Emilyltä. Tein sen myöskin. Ja Emily kiitti ja vastasi myöntävästi… En koskaan elämässäni ole niin ällistynyt, Anna — tuollainen hänen kaltaisensa hieno ja suloinen pikku olento, ja sitten minä, vanha rahjus. Voin vakuuttaa sinulle, että aivan aluksi arvelin, että minulla oli hurjan hyvä onni… Niin, me menimme naimisiin ja teimme pienen parin viikon häämatkan S:t Johnille, ja sitten matkustimme kotiin. Saavuimme kotiin kello kymmenen illalla, ja uskot tai et, Anna, ei ollut kulunut tuntiakaan ennenkuin tuo ihminen makasi polvillaan lattialla pesuamme vieressään. Niinpä niin — näen kyllä, että sinä ajattelet, että minun kodissani oli sen näköistä, että se kaiketi oli tarpeen vaatimaa… Sinulla on hyvin ilmehikkäät kasvot, Anna, luen niistä kuin avoimesta kirjasta…
Mutta minun kotonani ei ollut niin hirveätä, vakuutan sinulle. Olihan siellä sisareni kuoleman jälkeen hieman siirrelty kaikenlaista, se tunnustettakoon, mutta minä olin hankkinut eukon, joka korjasi pahimman, ennen naimisiin menoani, ja sekä maalannut että liisteröinyt seinäpaperit kiinni. Mutta näetkös — vaikka veisin Emily n ihka uuteen marmoripalatsiin, polvistuisi hän pesemään lattiaa, heti kun hän vain on ennättänyt pukea ylleen vanhan siivoushameen.
No niin, siten hän rehki kello yhteen saakka yöllä, ja kello neljä hän oli ylhäällä ja taas täydessä touhussa. Ja niin hän jatkoi — sillä mikäli minä käsitin, ei hän koskaan lopettanut. Päivät päästään pelkkää pesemistä ja lakaisemista ja pölyttämistä, paitsi sunnuntaisin, ja silloin hän vain odotti maanantaita, saadakseen taas alkaa. Mutta se oli hänen tapansa huvitella ja minä olisin voinut tyytyä siihen, jos hän vain olisi jättänyt minut itseni rauhaan. Mutta kas, sitäpä hän ei tahtonutkaan. Hän tahtoi muovailla minut uudeksi kiireestä kantapäähän, mutta kas, ei käy luontoon opettaa vanhoja koiria istumaan… En saanut tulla huoneeseen, ellen riisunut kenkiä jaloistani ja pannut niihin tohveleita ulkona portailla. Minun oli ankarasti kielletty polttamasta piipullistakaan tupakkaa, ellen mennyt ulos navettaan. Ja sitten puhuin niin huonoa ja sivistymätöntä kieltä… Emily oli nuoruutensa päivinä ollut opettajattarena, ja sitä hän ei koskaan voinut unohtaa. Sitten hän suuttui, kun söimme ja hän näki minun pistävän veitsen suuhuni.
Niin, näin sitten jatkui, ja koko elämä oli pelkkää morkkailemista ja marinaa ja mankumista, alituisesti ja loppumattomiin. Mutta jos totuus on sanottava, Anna, niin olin kyllä minäkin sangen ärtyisä ja kiukkuinen. En koettanut ottaa vastaan opetuksia, kuten minun olisi pitänyt tehdä — suutuin ja tulin pahalle tuulelle, kun hän muistutti minua. Eräänä päivänä sanoin hänelle, ettei hän ollut moittinut sivistymätöntä kieltäni kosiessani häntä. Sehän ei ollut kovinkaan hienotunteisesti sanottu… Nainen antaa ennemmin anteeksi miehelle, jos tämä lyö häntä, kuin jos tämä piikittelee häntä siitä, että vaimo otti hänet avoimin sylin…
Niin sitten elää retustettiin miten tiedettiin, eikä se hauskaa ollut, mutta vähitellen olisimme ehkä tottuneet toisiimme, ellei Inkivääriä olisi ollut. Inkivääri oli se kari, joka vihdoin saattoi meidät haaksirikkoon… Emily ei pitänyt papukaijoista eikä hän voinut sietää Inkiväärin rumia sanoja… Minä olin kiintynyt lintuun merimies-veljeni vuoksi. Merimies-veljeni ja minä olemme vetäneet yhtä köyttä pienestä pitäen, ja kun hän oli kuolemaisillaan, lähetti hän Inkiväärin minulle. Minä en koskaan voinut käsittää, kuinka kukaan voi pitää pahana sitä, että lintu kirosi. Pidän hyvin pahana, että ihminen kiroilee tai käyttää rumia sanoja, mutta papukaija, joka toistaa vain kuulemaansa ymmärtämättä siitä sen enempää kuin kiinan kielestä — sille voi kaiketi sen antaa anteeksi. Mutta Emilypä ei voinut, kaikkea vielä!… Naiset eivät osaa ajatella selvästi. Hän koetti totuttaa Inkivääriä pois kiroilemasta, mutta siinä hän ei onnistunut sen paremmin kuin yrittäessään opettaa minua puhumaan sivistynyttä kieltä… Näytti melkein siltä, että mitä enemmän hän yritti, sitä pahemmaksi tuli Inkivääri, aivan kuin minäkin.
Niin se sitten jatkui, ja me molemmat tulimme yhä ärtyisemmiksi, kunnes viimeinen pisara tuli… Emily kutsui pastorimme rouvineen teelle ja heillä oli mukanaan eräs toinen pastori rouvineen. Lupasin piiloittaa Inkiväärin johonkin varmaan paikkaan, josta ei kukaan voinut sitä kuulla — Emily ei tahtonut koskea sen häkkiin hopeatangollakaan — ja tarkoitukseni oli tehdä se, sillä enhän toki tahtonut, että pastorin herrasväet kuulisivat talossani mitään loukkaavaa. Mutta unohdin sen kerrassaan — Emily piti sellaista touhua minun puhtaasta kovasta kauluksestani ja kuinka minun parhaiten piti sovittaa sanani, ettei se todellakaan ollut ihme… En tuhlannut ajatustakaan papukaijapoloiseen, ennenkuin istuimme pöytään syömään illallista. Juuri kun pastori numero yksi oli aloittamaisillaan pöytärukouksen, koroitti Inkivääri, joka istui verannalla ruokasalin ikkunan takana, oman äänensä. Kalkkunakukko oli tullut pihalle, ja sitä ei Inkivääri kärsinyt silmiensä edessä, tiedätkö… Ja tällä kertaa hän vei voiton itsestäänkin.
Sinä naurat, Anna, enkä minä kiellä, että minä myöhemmin itsekin olen sille virnistellyt, mutta sillä kertaa olin melkein yhtä häpeissäni kuin Emilykin. Menin ulos ja kannoin Inkiväärin navettaan. En syönyt kovinkaan hyvällä ruokahalulla illallista. Näin Emilyn ilmeestä, että rajuilma oli tulossa Inkiväärin ja minun ylle… Vieraitten mentyä menin karjahakaan ja tiellä minä tuumailin. Minun kävi sääliksi Emily ja minulla oli ikäänkuin sellainen tunne, että minun olisi pitänyt olla häntä kohtaan kiltimpi; muuten mietin mielessäni, olivatko nuo kirkolliset herrasväet luulleet, että Inkivääri oli oppinut sanavarastonsa minulta… Kuinka olikaan, tein sen päätöksen, että Inkivääri lähetettäisiin tuskattomalla tavalla toisiin maailmoihin, ja ajettuani lehmät kotiin, menin sisään sanoakseni sen Emilylle. Mutta siellä ei ollut mitään Emilyä — sitävastoin oli pöydällä kirje, aivan kuten romaaneissa on tapana… Emily kirjoitti, että sain valita hänen ja Inkiväärin välillä; hän oli mennyt kotiinsa, ja siellä hän pysyisi, kunnes minä tulisin ilmoittamaan hänelle, että olin vääntänyt papukaijan niskat nurin.
Silloin suutuin kuin pippuri, Anna, ja sanoin, että jos hän odotti sitä, niin sai hän pysyä poissa vaikka tuomiopäivään saakka… Pakkasin hänen kimpsunsa kokoon ja lähetin hänen jälkeensä. Huu, miten ihmiset juorusivat — Scottsford on melkein yhtä hyvä juorumylly kuin Avonleakin — ja kaikki ihmiset olivat Emilyn puolella. Sitä kiukkuisemmaksi minä tulin, ja ymmärsin pian, että minun täytyi muuttaa paikkakunnalta, muuten en olisi koskaan saanut hengen rauhaa. Niin ajattelin muuttaa tänne — olin ollut täällä poikasena ja viihtynyt hyvin. Niin, sitten tulin tänne, ja siinä kaikki.
En ollut kuullut sanaakaan Emilystä tai Emilyltä, ennenkuin tulin kesantomaalta lauantaina ja tapasin hänet polvillaan hankaamassa lattiaa. Mutta ensimmäinen kunnon päivällinen, minkä olen saanut siitä saakka kuin hänestä erosin, oli myöskin valmiina pöydällä… Sitten hän sanoi, että minun pitäisi ensiksi syödä, ja sitten juttelisimme — ja siitä tein sen johtopäätöksen, että Emily sentään oli oppinut jotain hyödyllistä… Nyt hän on täällä, ja aikoo jäädä — Inkiväärihän on kuollut, eikä Avonlea ole sellainen pikkukaupunki-nurkkakunta kuin hän oli luullut. Tuolla hän ja rouva Lynde tulevat. Ei, älä mene, Anna! Jää tänne ja tutustu Emilyyn! Hän alkoi heti pitää sinusta lauantaina — kysyi, kuka tuo hienon näköinen punatukkainen tyttö oli tässä lähimmässä naapurissa.
Rouva Harrison lausui Annan mitä sydämellisimmin tervetulleeksi ja pyysi häntä kaikin mokomin jäämään illaksi.
— James A. on kertonut minulle kaiken teistä ja siitä, miten hyvä olette ollut hänelle, leiponut hänelle torttuja ja muuta sen suuntaista, sanoi hän. — Tahdon niin pian kuin mahdollista tutustua uusiin naapureihini. Rouva Lynde on miellyttävä ihminen, eikö totta? Niin ystävällinen ja herttainen.
Kun Anna meni kotiin vienossa kesäkuun hämärässä, saattoi rouva Harrison häntä niittyjen poikki, jossa tulikärpäset nyt sytyttelivät loistavia pikku lamppujaan.
— Arvaan kyllä, sanoi rouva Harrison tuttavallisesti, että James A. on kertonut teille meidän tarinamme?
— On kyllä.
— Silloin ei minun tarvitse tehdä sitä, sillä James A. on hyvin oikeudentuntoinen ja puhuu vain sitä mikä on totta. Vika ei suinkaan ollut yksinomaan hänessä. Sen ymmärrän nyt. En ollut ollut tuntiakaan sukulaisteni luona, ennenkuin toivoin, etten olisi niin hätäillyt, mutta en tahtonut myöskään ottaa ensimmäistä askelta. Ymmärrän nyt, että asetin liian suuria vaatimuksia miehiselle miehelle… Ja oli typerää minun iskeä hänen huolimattomaan puhetapaansa. Ei tee mitään, vaikka mies puhuessaan rikkoo kieliopin sääntöjä vastaan, kun hän vain on kotona pysyväinen eikä kulje ruokasäiliössä nuuskimassa, kuinka paljon sokeria on kulunut viikossa… Tunnen, että James A. ja minä tulemme nyt oikein onnellisiksi. Jos vain tietäisin, kuka pisti sanomalehteen tuon uutisen, niin lausuisin hänelle oikein suuret kiitokset.
Anna piti suunsa kiinni eikä rouva Harrison saanut koskaan tietää, että hänen kiitollisuudentunteensa olivat todellakin osuneet oikean henkilön tietoon. Anna tunsi itsensä oikein ällistyneeksi siitä, että noilla yksinkertaisilla "uutisilla" oli niin laajalle ulottuva vaikutus. Ne olivat sovittaneet miehen ja vaimon välit ja hankkineet suuren ja vankalla pohjalla olevan maineen ennen halveksitulle säänennustajalle.
Rouva Lynde istui Vihervaaran keittiössä. Hän oli kertonut koko jutun
Marillalle.
— No, mitä sinä arvelet rouva Harrisonista? kysyi hän Annalta.
— Sangen miellyttävä. Hän tuntuu oikein hauskalta ja herttaiselta.
— Niin, juuri sellainen hän on, sanoi Rakel rouva tunteella ja vakaumuksella. — Ja minä sanoin tässä juuri Marillalle: tiedätkö mitä, sanoin, minä olen sitä mieltä, että meidän kaikkien tulee hänen tähtensä antaa anteeksi herra Harrisonin heikkoudet ja koettaa saada aikaan, että hänen vaimonsa tuntee kotiutuvansa täällä… Ei, nyt minun on taas mentävä kotiin. Thomas on varmaankin kaivannut minua. Minä voin nyt päästä hieman liikkeelle saatuani Elizan taloon, ja hän on näyttänyt voivan paljon paremmin viime päivinä. Mutta en koskaan ole mielelläni pitkää aikaa poissa hänen luotaan. Olen kuullut, että Gilbert Blythe on sanoutunut irti Valkorannan koulusta. Hän menee kaiketi korkeakouluun syksyllä, arvaan minä?
Rakel rouva katsoi terävästi Annaan, mutta Anna oli kumartuneena unisen Davyn yli, joka torkkui sohvalla, eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet mitään. Hän kantoi Davyn pois hienomuotoinen tytönposkensa painettuna hänen kelta-kutrista päätään vasten. Kun he menivät rappusia ylös, kietoi Davy väsyneen kätensä Annan kaulaan puristaen häntä lämpimästi ja antaen hänelle kostean suudelman.
— Ah, miten kiltti sinä olet, Anna. Tänään Milty Boulter kirjoitti kaksi säettä kivitaululleen ja näytti sitä Jennie Sloanelle. Siinä oli näin: "Lemmikki on sininen ja ruusu punainen, siirappi on suloista, ja sinä samaten."
Ja se ilmaisee täsmälleen minun tunteeni sinua kohtaan, Anna.