XXVI.
TIEN MUTKASSA.
Thomas Lynde oli siirtymäisillään täältä pois yhtä hiljaa ja huomiota herättämättä kuin hän oli elänytkin. Hänen vaimonsa oli hellä, kärsivällinen ja väsymätön sairaanhoitajatar. Välistä, terveyden päivinä, oli Rakel ollut hieman kova Thomakselleen, kun tämän hitaus ja nahjusteleminen olivat koetelleet hänen kärsivällisyyttään. Mutta senjälkeen kuin hän oli joutunut tautivuoteelle, ei mikään ääni olisi voinut olla matalampi, mikään koskettelu keveämpää ja taitavampaa, ei mitään yövalvontaa olisi voitu kestää suuremmalla hellyydellä ja kärsivällisyydellä.
— Sinä olet ollut minulle hyvä vaimo, Rakel, sanoi hän kerran, kun Rakel rouva istui hänen luonaan hämärässä ja piti hänen kuihtunutta, nyt niin valkeata ukonkättään omien työn kovettamien sormiensa välissä. — Kiltti ja hyvä vaimo. On sääli, etten jätä sinua parempiin olosuhteisiin, mutta lapset auttavat sinua kyllä. He ovat kaikki kelvollisia ja saamakkaita lapsia, pilkulleen äitinsä kaltaisia. Hyvä äiti — hyvä nainen…
Sitten hän vaipui uneen. Ja seuraavana aamuna, juuri kun valkea sarastus hitaasti kohosi terävähuippuisten kuusenlatvojen yläpuolelle laaksossa, tuli Marilla hiljaa itäiseen vinttikamariin ja herätti Annan.
— Anna, Thomas Lynden päivät ovat päättynet — heidän renkipoikansa toi juuri tänne sanan. Menen nyt heti Rakelin luo.
Thomas Lynden hautajaispäivän jälkeisenä päivänä Marilla kuljeskeli ympäri Vihervaaralla ja oli ihmeen miettiväisen näköinen. Silloin tällöin hän katsoi Annaan ja näytti olevan sanomaisillaan jotakin — mutta sitten hän ravisti päätään ja puristi huulensa yhteen. Illallisen jälkeen hän meni Rakel rouvaa tervehtimään, ja takaisin tultuaan hän nousi itäiseen vinttikamariin, jossa Anna istui korjaamassa oppilasten kirjoitusharjoituksia.
— Kuinka rouva Lynde tänään jaksaa? kysyi Anna.
— Oikein hyvin — hän tuntee itsensä paljon tyynemmäksi ja tasaantuneemmaksi, vastasi Marilla istuutuen Annan vuoteelle — mikä seikka ilmaisi, että puhuja oli tavallista suuremman mielenliikutuksen valloissa. Marillan kirjoittamattoman taloudenhoitolain mukaan oli siistitylle vuoteelle istuminen anteeksiantamaton rikos. — Mutta hän on hyvin yksinäinen. Elizan täytyy matkustaa tänään kotiin — hänen poikansa ei ole terve, ja hän tunsi, ettei hän voinut jäädä kauemmaksi aikaa.
— Lopetettuani nämä kirjoitusharjoitukset juoksen hetkiseksi juttelemaan rouva Lynden kanssa, sanoi Anna. — Olin aikonut harjoitella latinan kirjoitusta tänään, mutta se saa jäädä siksi aikaa.
— Gilbert Blythe aikoo kai korkeakouluun syksyllä, luulen minä, sanoi Marilla hieman odottamatta. — Miltä sinusta tuntuisi saada mennä mukaan, Anna?
Anna katsoi häneen hämmästyneenä.
— Se tuntuisi tietysti hyvin hauskalta, Marilla. Mutta sehän ei käy päinsä.
— Luulen, että se voisi käydä päinsä. Minusta on aina tuntunut, että sinun pitäisi mennä… On ollut oikein raskaana sydämelläni — tuo ajatus että sinä uhrasit kaiken minun tähteni.
— Oi, Marilla, en ole koskaan katunut silmänräpäystäkään, että jäin kotiin! Olen ollut niin onnellinen… Nämä kaksi viimeistä vuottahan ovat olleet ihania.
— Niinpä niin, tiedän kyllä, että sinä olet viihtynyt sangen hyvin täällä kotona… Mutta kysymys ei ole nyt oikeastaan siitä. Sinun pitäisi jatkaa kehitystäsi. Sinä olet säästänyt suunnilleen niin paljon, että voit tulla toimeen vuoden Redmondissa, ja karjasta saadut rahat riittävät toiseksi vuodeksi… Ja sitten voisit ehkä hankkia itsellesi stipendin tai jotain muuta sen tapaista…
— Niin, mutta minä en voi lähteä, Marilla. Sinun silmäsi ovat tietenkin paremmat, mutta en voi jättää sinua yksinäsi kaksoisten kanssa. He tarvitsevat niin paljon silmälläpitoa.
— Minä en tule olemaan yksin heidän kanssaan. Juuri siitä aioin puhua sinun kanssasi. Minulla oli pitkä keskustelu Rakelin kanssa tänä iltana. Anna, hänellä on suuria huolia kestettävänä… Hän on sangen köyhissä oloissa… He ovat nähtävästi kiinnittäneet talon kahdeksan vuotta sitten auttaakseen nuoremman pojan jaloilleen hänen lähtiessään länteen, ja sitten he eivät ole koskaan kyenneet maksamaan muuta kuin juuri lainan koron. Thomaksen sairaus on sitten luonnollisesti tullut maksamaan koko joukon, monella tapaa. Talo täytyy myydä, ja Rakel luulee, että kun velat on maksettu, ei jää juuri mitään jäljelle. Hän sanoo, että hänen täytyy muuttaa Elizan luo ja että hän suree aivan menehtyäkseen, kun hän ajattelee lähtevänsä Avonleasta. Hänen ikäisensä nainen ei niin helposti hanki itselleen uusia ystäviä ja uusia harrastuksia. Ja, Anna, kun hän siinä istui ja kertoi tätä, niin juolahti mieleeni ajatus, että minä voisin pyytää häntä tänne luokseni asumaan, mutta arvelin, että minun ensin pitäisi hieman keskustella sinun kanssasi, ennenkuin sanoin mitään hänelle. Jos Rakel asuisi täällä minun luonani, niin voisit sinä mennä korkeakouluun. No, mitä sinä arvelet?
— Minusta tuntuu — aivan kuin — joku olisi ojentanut minulle — kuun — ja minä en oikein tietäisi — mitä tehdä sillä, sanoi Anna, aivan päästä pyörällä. — Mutta mitä siihen tulee, että ehdottaisit rouva Lyndelle tänne muuttamista, niin saat sinä yksinäsi määrätä sen, Marilla. Luuletko — oletko varma siitä — että viihtyisit siten? Rouva Lynde on kelpo ihminen ja hyvä naapuri, mutta — mutta…
— Mutta hänellä on virheensä, tarkoitat. Niin, tietysti hänellä on, mutta minä kyllä mieluummin sietäisin paljon suurempiakin virheitä kuin näkisin Rakelin muuttavan pois Avonleasta. Kaipaisin häntä hirveästi. Hän on ainoa uskottu ystävä, joka minulla on täällä, ja tuntisin itseni aivan hyljätyksi ilman häntä. Me olemme olleet naapureita viisikymmentäviisi vuotta, emmekä vielä koskaan ole olleet epäsovussa — vaikka vähältä piti, ettei niin käynyt sillä kertaa kun sinä hyökkäsit Rakel rouvan kimppuun siksi että hän oli sanonut sinua rumaksi ja punatukkaiseksi. Muistatko sen, Anna?
— Luulenpa muistavani, sanoi Anna surkealla äänellä.
— Sellaisia asioita ei unohdeta… Oi, kuinka vihasin rouva Lynde raukkaa sillä hetkellä!
— Ja sitten pyysit häneltä "anteeksi" — myöskin omalla tavallasi… Niin, kyllä annoit tekemistä siihen aikaan, Anna. Minä olin välistä kokonaan ymmällä, miten menettelisin sinun suhteesi. Matthew ymmärsi sinua paremmin.
— Matthew ymmärsi kaikkea, sanoi Anna lempeästi — kuten aina hänestä puhuessaan.
— No niin, kuten sanottu, luulen kyllä, että voisimme järjestää niin, ettei Rakelin ja minun koskaan tarvitsisi joutua otteluun… Minulla on aina ollut se käsitys, että kun kaksi naista ei voi tulla keskenään toimeen samassa talossa, niin johtuu se siitä, että heidän on jaettava keittiö, ja silloin he ovat toistensa tiellä. Jos nyt Rakel muuttaisi tänne, niin hän voisi saada pohjoisen vinttikamarin asuttavakseen, ja vierashuone voitaisiin muuttaa keittiöksi, sillä vierashuonettahan me emme lainkaan tarvitse. Sinne hän voisi sijoittaa pienen kamiinahellansa ja ne huonekalut, jotka hän aikoo pitää ja niin hänellä olisi mukavaa ja hän saisi olla aivan riippumaton. Hän saa luonnollisesti suunnilleen niin paljon tuloja, että hän tulee toimeen — siitä hänen lapsensa tulevat pitämään huolta — minä en siis tule antamaan hänelle muuta kuin huoneen. Niin, Anna, mikäli minusta riippuu, niin olen halukas.
— Puhu sitten hänelle siitä, vastasi Anna heti. — Minunkin mieltäni pahoittaisi nähdä rouva Lynden siirtyvän pois täältä.
— Ja jos hän tulee, jatkoi Marilla, niin ei mikään estä sinua lähtemästä korkeakouluun. Hänestä on minulle seuraa, ja hän auttaa minua kaksoisten vaatteitten neulomisessa ja paikkaamisessa, niin ettei ole syyn varjoakaan, miksi sinä et lähtisi.
Anna istui kauan syvissä ajatuksissa ikkunansa ääressä sinä iltana. Ilo ja kaipaus taistelivat keskenään hänen sydämessään. Viimein — aivan äkisti ja odottamatta — oli hän tien mutkassa, ja tuolla edessä oli korkeakoulu satoine sateenkaarenhohtoisine näkyineen ja toiveineen… Mutta Annalla oli myöskin selvänä, että kääntyessään uuteen suuntaan hänen täytyi myöskin jättää jäähyväiset monille hauskoille asioille — kaikille niille vaatimattomille pikku velvollisuuksille ja harrastuksille, jotka olivat käyneet hänelle niin rakkaiksi kahtena viimeisenä vuonna ja jotka juuri se innostus, jolla hän oli niihin antautunut, oli tehnyt niin huvittaviksi ja iloa tuottaviksi. Hänen täytyi luopua koulusta — ja hän piti jokaisesta oppilaastaan, myöskin tyhmistä ja ilkeistä. Pelkkä ajatus Paul Irvingistä saattoi hänet tuumimaan, tokko todellakin "korkeakoulu"-sanalla oli voimaa voittaa kaikki muut harrastukset…
— Minä olen juurtunut tänne jo sangen monin pikku säikein, uskoi Anna kuulle, ja kun minut nyt temmataan irti, niin se tulee tekemään kipeätä… Mutta on kai kuitenkin parasta lähteä. — Marilla on oikeassa, kun hän sanoo, ettei ole mitään kunnon syytä, miksi en tekisi sitä. Minun on kaivettava esiin kaikki kunnianhimoiset toiveeni ja katsottava, etteivät ne kokonaan ruostu…
Anna lähetti erohakemuksensa seuraavana päivänä, ja senjälkeen kuin Rakel rouvalla oli ollut hellä ja sangen tunteellinen keskustelu Marillan kanssa, otti hän kiitollisena vastaan tarjouksen asettua vastaiseksi Vihervaaralle asumaan. Mutta hän halusi asua omassa talossaan vielä kesän; tilaa ei aiottu myydä ennenkuin syyspuoleen, ja oli paljon varusteltavaa ja järjestettävää.
— En koskaan olisi uskonut joutuvani asumaan niin kauas maantiestä, kuin Vihervaaralle, huokasi Rakel rouva itsekseen. — Mutta kuinka lieneekään — mielestäni se oli vielä pahemmin "poissa ilmoilta" ennen maailmassa — Annallahan on joukko ystäviä, jotka käyvät talossa, ja kaksoiset tuovat kyllä elämää mukanaan… Ja mieluummin asuisin kaivon pohjassa kuin muuttaisin pois Avonleasta.
Pian levisi huhu näistä kahdesta merkillisestä päätöksestä, ja ne aiheuttivat, jos mahdollista, vielä vilkkaampaa mielipiteitten vaihtoa kuin rouva Harrisonin tulo. Monta viisasta päätä pudistettiin Marilla Cuthbertin "ajattelemattomalle" päätökselle tarjota Rakel rouvalle asuntoa luonaan… He molemmat olivat aivan liiaksi "oman päänsä pitäväisiä", ja monia synkkiä ennustuksia kuultiin lausuttavan… Mutta mikään niistä ei häirinnyt kumpaakaan niistä, joita asia oikeastaan koski. He olivat täydellisesti selvillä molemminpuolisista sekä oikeuksista että velvollisuuksista, jotka johtuivat uudesta järjestelystä, ja niistä he aikoivat lujasti pitää kiinni.
— Minä en sekaannu sinun asioihisi etkä sinä minun, sanoi Rakel rouva aivan tyynesti, ja mitä tulee kaksoisiin, autan heitä niin paljon kuin minulle on mahdollista. Mutta minä en ota vastatakseni Davyn kysymyksiin — sen sanon etukäteen… Minä en ole mikään elävä tietosanakirja tai filadelfialainen asianajaja. Sen vuoksi tulet kyllä kaipaamaan Annaa.
— Annan vastaukset olivat toisinaan yhtä merkillisiä kuin Davyn kysymykset, vastasi Marilla. — Kaksoiset tulevat kaipaamaan häntä, siitä ei ole epäilystäkään, mutta hänen tulevaisuuttaan ei käy uhraaminen Davyn tiedonhalun vuoksi… Kun hän tekee kysymyksiä, joihin en voi vastata, sanon hänelle vain, että lapsia kelpaa katsella, mutta ei kuunnella. Niin minut kasvatettiin enkä minä koskaan voi saada päähäni muuta kuin että se kasvatustapa oli aivan yhtä hyvä kuin nämä uudenaikaiset menetelmätkin.
— Annan menettelytavalla näyttää kuitenkin olleen erinomaisen hyvä vaikutus Davyyn, sanoi rouva Lynde hymyillen. — Hänestähän on tullut kuin toinen poika.
— Hän on kelpo pikku poju, sanoi Marilla. — En koskaan luullut niin kiintyväni noihin vekaroihin kuin todella olen kiintynyt… Davy valloittaa jokaisen puolelleen ennemmin tai myöhemmin — ja Dora on herttainen lapsi, vaikka hän — hm, hm — ikäänkuin — niin, mitä sanonkaan?
— Hän on kuin onkin hieman yksitoikkoinen, arveli Rakel rouva. — Hän on kuin kirja, jonka joka sivulla on sama asia. Dorasta tulee kiltti ja velvollisuudentuntoinen pikku nainen, kun hän on varttunut suureksi, mutta hän ei koskaan valmista yllätyksiä, ei sitä eikä tätä. No niin, sen laatuiset ihmiset ovat helppoja käsitellä, vaikkeivät he olekaan niin huvittavia kuin muutamat muut.
Glbert Blythe oli luultavasti ainoa, jolle Annan erohakemusuutinen tuotti sekoittamatonta iloa. Hänen oppilaansa pitivät asiaa oikeana onnettomuutena. Annette Bell itki ja huusi niin, että hänen täytyi paneutua vuoteeseen kotiin tultuaan. Anthony Pye hyökkäsi kahden mitään aavistamattoman pojan kimppuun ja pieksi heidät pahanpäiväisesti — vain tunteitaan purkaakseen. Barbara Shaw itki koko yön. Paul Irving julisti isoäidilleen, ettei tämän tarvinnut uskoa, että hän söisi mitään puuroa lähinnä seuraavalla viikolla…
— Minä en voi, isoäiti, sanoi hän. — En todellakaan tiedä, voinko saada mitään alas… Kurkussani on ikäänkuin paksu möhkäle… Olisin itkenyt kotiin tullessani koulusta, ellei Jake Donnel olisi katsellut minua koko ajan. Mutta minä itken kylläkin mentyäni vuoteeseen illalla — luuleeko isoäiti, että se näkyy silmistäni huomenna?… Mutta puuro, kas se on minulle mahdotonta… Tulen tarvitsemaan koko sielunvoimani voittaakseni tämän, isoäiti, niin ettei jää mitään jäljelle taisteluun puuron kanssa… Oi, isoäiti, en tiedä, mihin ryhdyn, kun hyvä, kaunis neitimme menee tiehensä… Milty Boulter sanoo, että hän voi panna päänsä pantiksi siitä, että Jane Andrews saa paikan hänen jälkeensä. Neiti Andrews on kyllä hyvin kiltti ja hyvä — mutta hän ei ymmärrä niinkuin neiti Shirley…
Dianakin näki asian sangen synkässä valossa. — Ah, kuinka yksinäistä täällä tulee olemaan talvella, valitti hän kerran iltahämärissä, kun kuunvalo hopeankirkkaana virtana valui sisään kirsikkapuun oksien lomitse ja täytti itäisen ullakkohuoneen vienolla, haaveellisella hohteella. Molemmat tytöt istuivat jutellen keskenään, Anna matalassa keinutuolissaan ikkunan ääressä, Diana vuoteelle kavunneena.
— Sinä ja Gilbert olette menneet matkoihinne — ja Allanilaiset samoin. Pastori Allan tulee saamaan kutsun Charlottetowniin, ja on selvää, että hän vastaa myöntävästi. Tämä on liian kurjaa… Olenpa utelias näkemään, kenet saamme aikanaan hänen sijaansa.
— Kunpa he eivät valitsisi pastori Baxteria Graftonista, sanoi Anna suurella varmuudella. — Hän haluaa mielellään tätä paikkaa, mutta hän saarnaa niin sietämättömän kuivasti. Herra Bell sanoo, että hän on vanhan koulun pappismiehiä, mutta rouva Lynde väittää, ettei se lainkaan olisi hänelle esteenä, kun hänellä vain ei olisi huonoa vatsaansa. Hänen rouvansa ei varmaankaan osaa laittaa ruokaa, ja rouva Lynde sanoo, että kun miespoloinen viikoittain saa elää pelkällä suolalihalla ja hapanlimpulla, niin on hänen jumaluusoppinsakin sen mukaista… Rouva Allan ei ole lainkaan iloinen siitä, että hänen täytyy muuttaa täältä. Hän sanoo, että kaikki ovat olleet niin ystävällisiä hänelle, aina siitä pitäen kuin hän tuli tänne vastavihittynä, että hänestä tuntuu kuin hän jättäisi ystäviä, jotka hänellä on ollut koko ikänsä. Ja sitten tietysti pienokaisen hauta… Hän sanoo, että hänen on niin hirveän vaikea jättää se — lapsonenhan oli niin pieni ja hento, vain kolmen kuukauden vanha, ja hän sanoo pelkäävänsä, että pienokainen tulee ikävöimään äitiänsä… Mutta tietystikin hän tietää, miten asia on, eikä hänen mieleensäkään juolahtaisi kertoa mitään sellaista miehelleen… Melkein joka ilta hän on hiipinyt koivuhaan kautta pappilan taitse kirkkomaalle ja laulanut pienen kehtolaulun pikku sydänkäpyselleen… Tämän hän kertoi minulle eilen illalla, kun minä istutin pari pensasta varhaisia villiruusuja Matthewn haudalle. Lupasin hänelle, että niin kauan kuin vielä olen Avonleassa, vien kukkia pienokaisen haudalle, ja kun olen matkustanut pois, olen varma siitä että —
— Että minä teen sen, täydensi Diana suurella lämmöllä. — Sen tahdon todellakin tehdä. Ja lasken myöskin Matthewn haudalle kukkia, Anna — sinun tähtesi.
— Oi, kiitos siitä! Tarkoitukseni oli juuri pyytää sitä sinulta… Ja pikku Hester Grayn haudalle myöskin? Kultaseni, älä unohda hänen hautaansa! Tiedätkö, olen ajatellut ja haaveillut niin paljon Hester Graysta, että hän on tullut niin ihmeellisen todelliseksi minulle… Kuvittelen häntä tuolla hänen puutarhassaan, tuolla viileässä, hiljaisessa, viheriässä kolkassa, ja minusta tuntuu, että jos voisin hiipiä sinne jonakin kevätiltana, juuri tuona salaperäisenä hetkenä valon ja pimeän vaihteessa ja nousta varpaillani koivumäkeä ylös niin hiljaa, etteivät askeleeni säikyttäisi häntä, niin tapaisin puutarhan aivan samanlaisena kuin ennen muinoin, liljojen ja varhaisten ruusujen tuoksun täyttämänä, takana ylt'yleensä villiviiniköynnösten peittämä pikku talo… Ja pikku Hester Gray olisi siellä lempeine silmineen, ja tuuli leikkisi hänen tummilla hiuksillaan, ja hän harhailisi ympäri ja koskettelisi sormenpäillään liljojen poskia ja kuiskisi pikku salaisuuksia ruusujen kera… Ja minä menisin eteenpäin, ah niin hiljaa, hiljaa, ja ojentaisin käteni ja sanoisin hänelle: "Pikku Hester Gray, enkö saa tulla sinun leikkitoveriksesi — minä pidän myöskin niin paljon ruusuista!" Ja sitten me istuutuisimme vanhalle penkille ja puhelisimme hieman ja haaveilisimme hieman tai istuisimme vain suloisesti vaieten toistemme seurassa… Ja sitten kuu nousisi ja minä katselisin ympärilleni — ja sitten yht'äkkiä ei enää olisi mitään Hester Grayta eikä pientä taloa villiviiniköynnöksineen eikä ruusuja… Vain suuri metsittynyt puutarha, jossa narsissit pilkistävät esiin ruohosta ja tuuli huokaa, ah, niin surullisesti, kirsikkapuissa… Ja sitten en tietäisi, oliko tuo kaikki ollut todellista vai olinko sen uneksinut.
Diana nousi ja istuutui niin, että hän sai selkänsä seinää vasten. Kun iltahämärissä puhuttiin tuollaisista kaameista asioista, oli varminta istuutua niin, että seinä oli seljän takana eikä voinut kuvitella mitään…
— Yhteiskuntaa parantava yhdistys tulee viettämään kituvaa elämää, kun sekä sinä että Gilbert olette poissa, sanoi hän synkästi.
— Älä sano niin! huudahti Anna vilkkaasti, palaten äkkiä unelmien maasta todellisen elämän käytännöllisiin asioihin. — Sehän on nykyään perin lujalla pohjalla, varsinkin senjälkeen kun täysikasvuiset ovat alkaneet tuntea sitä kohtaan niin suurta mielenkiintoa… Katsohan vain mitä ruohokenttiä ja oikoteitä he ovat kesällä laittaneet! Odotan sitäpaitsi saavani uusia ajatuksia korkeakoulussa ollessani ja niistä minä sitten kyhään kirjoitelman ja lähetän tänne. Älä näe kaikkea niin mustana, Diana! Äläkä nyt kiellä minulta tätä pientä ilonhetkeä. Myöhemmin, kun oikein tosi on kysymyksessä ja minun todellakin täytyy lähteä, tunnen varmaankin olevani kaikkea muuta kuin iloinen.
— Ah, sinun elämäsi on sentään aika jännittävää, — saat mennä korkeakouluun ja pitää siellä hauskaa ja hankkia itsellesi koko joukon hauskoja uusia ystäviä…
— Toivon saavani oikein paljon uusia ystäviä, sanoi Anna miettiväisenä. — Juuri tuon tapaiset mahdollisuudet saattavat katsomaan eteenpäin niin iloisena ja toivehikkaana… Mutta kuinka monta uutta ystävää saanenkin — koskaan ne eivät tule minulle yhtä rakkaiksi kuin vanhat — varsinkin eräs erityinen tyttö, jolla on mustat silmät ja kuopat poskissa… Voitko arvata, kuka se on, Diana?
— Mutta korkeakoulussa tulee olemaan niin monta sukkelaa ja lahjakasta tyttöä, huokasi Diana, ja minä olen vain pieni tuhma maalaistyllerö, joka en koskaan ole voinut sovelluttaa oikeita vuosilukuja historiassa, vielä vähemmän ratkaista ekvatsionia… Mutta on selvää, että nämä molemmat viimeiset vuodet ovat olleet aivan liian ihania voidakseen kestää kauan… Tiedän joka tapauksessa erään, joka on iloinen siitä, että sinä menet korkeakouluun. Anna, nyt aion tehdä sinulle kysymyksen — vakavan kysymyksen. Älä loukkaannu, vaan anna minulle suora vastaus! Tunnetko mitään Gilbertiä kohtaan?
— Pidän hänestä kuten ystävästä, mutta en rahtuakaan sillä tavoin kuin sinä tarkoitat, vastasi Anna tyynellä ja varmalla äänellä.
Hän uskoi itse lausuvansa sydämensä ajatuksen.
Diana huokasi. Kuinka olikaan, hän toivoi, että Anna olisi vastannut toisella tavoin.
— Etkö koskaan aio mennä naimisiin, Anna?
— Ehkä — joskus sitten — kun olen kohdannut oikean, sanoi Anna ja hymyili uneksivasti katsellen kuutamon välkkeeseen.
— Mutta kuinka voit tietää niin varmasti, että kohtaat oikean? virkkoi Diana.
— Oh, hänet kyllä tunnen — sen ilmaisee minulle sisäinen ääni.
Tiedäthän, minkälainen ihanteeni on, Diana?
— Mutta joskus ihanne muuttuu.
— Ei minun. Enkä minä pitäisi miehestä, joka ei vastaisi sitä.
— Entäpä, jos et koskaan kohtaisi häntä?
— Sitten saan kai kuolla vanhanapiikana, kuului hilpeä vastaus. —
Pahempikin kuolema on varmaan mahdollinen.
— Oh, kuolema ei varmaan olisikaan vaikeinta — mutta että täytyisi elää vanhanapiikana, kas siitä minä en pitäisi, sanoi Diana aavistamatta lainkaan, kuinka naurettavilta hänen sanansa kuuluivat. — Luulen kuitenkin, että voisin alistua jäämään naimattomaksi, jos tulisin sellaiseksi kuin Lavendel neiti. Mutta sitä ei pidä minun kuvitellakaan… Täytettyäni neljäkymmentäviisi vuotta tulen olemaan kauhean lihava. Jos vielä mahdollisesti voi olla rahtunen runollisuutta laihassa vanhassapiiassa, niin sitä ei voi olla hituistakaan lihavassa… Ajatteles, Nelson Atkins kosi Ruby Gillisiä kolme viikkoa sitten. Ruby on kertonut koko jutun minulle. Hän sanoi, ettei hän ikimaailmassa aio ottaa häntä, sillä se joka menee Nelson Atkinsin kanssa naimisiin, saa muuttaa hänen vanhojen vanhempiensa luo asumaan, mutta Ruby sanoi, että hänen kosintansa oli niin juhlallinen ja kaunis, että hän oli vähällä lentää selälleen… Mutta hän ei tahtonut hätiköidä, vaan pyysi häneltä viikon miettimisaikaa. Ja kaksi päivää myöhemmin hän oli ompeluseuran kokouksessa Nelsonin äidin luona, ja siellä vierashuoneen pöydällä oli kirja nimeltä "Neuvonantaja elämän tärkeimmissä kysymyksissä". Ja siinä oli luku, jonka nimi oli "Kosinta ja naiminen", ja voitko ajatella — Ruby sanoi, ettei hän voi kuvata tunteitaan, kun hän sieltä sanasta sanaan löysi juuri sen kosintamuodon, jota Nelson oli käyttänyt häntä kosiessaan… Hän meni kotiin ja istuutui ja kirjoitti hänelle mitä ivallisimman vastauksen, jossa hän sanoi, ettei hän todellakaan voinut ottaa vastaan sitä kunniaa, ja nyt on isän ja äidin täytynyt vuorotellen vahtia Nelsonia, sillä niin he pelkäävät hänen heittäytyvän jokeen… Mutta Ruby sanoo, ettei heidän ole tarvis peljätä, sillä "Neuvonantaja elämän tärkeimmissä kysymyksissä" neuvoo myöskin, kuinka "kosijan, joka on saanut rukkaset", on käyttäydyttävä, ja siinä ei ollut sanaakaan jokeen menemisestä… Ja sitten hän kertoi, että Wilbur Blair kirjaimellisesti riutuu, niin rakastunut hän on häneen, mutta kas, sillehän Ruby ei mitään mahda…
Anna teki kärsimättömän liikkeen.
— Minä sanon sen vastenmielisesti — se tuntuu niin uskomattomalta — mutta tiedätkö mitä — minä en pidä Ruby Gillisistä nykyään. Pidin hänestä, kun kävimme yhdessä seminaaria — vaikken tietystikään niin paljon kuin sinusta ja Janesta. Mutta viime aikoina hän on tullut niin toisenlaiseksi — niin merkilliseksi —
— Ymmärrän, nyökkäsi Diana. — Gillisien sukupiirre se hänessä alkaa tulla esiin — hän ei voi sille mitään… Rouva Lynde on sanonut, että jos koskaan kukaan Gillis-suvun tyttö ajattelee muuta kuin poikia, niin ei hän ainakaan milloinkaan ole osoittanut sitä puheissaan tai käytöksessään… Hän ei puhu muusta kuin pojista ja kohteliaisuuksista, joita he sanovat hänelle ja kuinka "hullaantuneita" kaikki ovat häneen Carmodyssä. Ja ihmeellistä on, että se on totta…
Diana myönsi sen, vaikka sangen suuttuneella äänellä.
— Eilen illalla, kun tapasin hänet kauppapuodissa, hän kuiskasi minulle, että nyt hän oli tehnyt uuden "valloituksen". En välittänyt kysyä, kuka se oli, sillä tiesin, ettei hän muuta toivonutkaan kuin saada puhua hänestä. Mutta sellainen Ruby on aina ollut. Muistatko, jo hänen pienenä ollessaan, kuinka hän silloin aina sanoi, että hän antaisi tusinan ihailijan "liehua" ja huvittelisi perinpohjin, ennenkuin hän päättäisi ottaa jonkun?… Ei, Jane on toki toista. Jane on niin herttainen ja viisas ja hienotunteinen tyttö.
— Vanha Jane on mainio, sanoi Anna. — Mutta, lisäsi hän ja kumartui eteenpäin taputtaakseen hellästi palleroista pikku kättä, joka lepäsi hänen päänalusellaan, kukaan ei ole sentään oman Dianani veroinen. Muistatko sitä iltaa, jona kaikkein ensiksi tapasimme toisemme, Diana, ja vannoimme ikuista ystävyyttä sinun puutarhassasi? Sen "valan" olemme aina pitäneet — emme koskaan ole olleet epäsovussa tai edes katsoneet kieroon toisiimme… En koskaan unohda, kuinka koko ruumiini vavahti ilosta sinä päivänä, kun kerroit minulle pitäväsi minusta. Olin tuntenut itseni niin yksinäiseksi ja isoavaksi koko lapsuuteni ajan… Ei kukaan välittänyt minusta tai halunnut minua taakakseen. Olisin ollut syvästi onneton, ellen olisi kyennyt luomaan itselleni omaa pikku maailmaani, jonka minä "kuvittelin" täyteen niitä ystäviä ja sitä rakkautta, mitä kaihosin… Mutta Vihervaaralle tultuani kaikki muuttui. Ja sitten tapasin sinut. Et aavista, mitä ystävyytesi minulle merkitsi. Vielä kerran, rakkahin, tahdon kiittää sinua siitä lämpimästä ja todellisesta ystävyydestäsi, jota aina olet minulle suonut.
— Ja aina tulen suomaan, sanoi Diana kyynelten valuessa virtanaan. — En koskaan pidä kenestäkään — kenestäkään tytöstä — puoleksikaan niin paljon kuin pidän sinusta… Ja jos koskaan menen naimisiin ja saan oman pikku tyttösen, annan hänelle nimen Anna.