XXVII.
ERÄS ILTAPÄIVÄ KAIKURANNASSA.
— Minne sinä nyt menet, Anna, kun olet noin hienona? ihmetteli Davy.
— Sinä näytät aika hepsakalta tuossa puvussa.
Anna oli tullut alas päivälliselle uudessa vaalean vihreässä musliinipuvussa — ensimmäinen värikäs puku, jota hän oli käyttänyt Matthewn kuoleman jälkeen. Se puki häntä erinomaisesti, kohottaen hänen ihonsa kukkasenhienoja värivivahduksia ja hiusten kullanruskeata hohdetta.
— Davy, en pidä siitä, että käytät tuollaista sanaa, sanoi hän, senhän kyllä tiedät. Menen Kaikurantaan.
— Saanko tulla mukaan, pyysi Davy.
— Saisit tulla mukaan, jos menisin hevosella. Mutta minä menen käyden, ja matka on liian pitkä sinun pikku jaloillesi. Sitä paitsi Paul tulee myöskin, ja sinähän et yleensä viihdy hänen seurassaan.
— Oh, pidän paljon enemmän Paulista kuin ennen, sanoi Davy tehden lusikallaan valtavan "rantaryöstön" kastikkeen ympäröimään saareen, jota hänen vanukkaansa edusti. — Tultuani itse näin kiltiksi, ei minulle niin suuria merkitse, että hän sittenkin on kiltimpi… Jos tällä tavoin jatkan, saan kyllä hänet kiinni jonakin kauniina päivänä — sekä kiltteydessä että voimissa… Paul on muuten kamalan reilu meille toisen valmistavan luokan pojille. Hän ei anna isojen poikien kiusata meitä ja hän opettaa meille monta hauskaa leikkiä.
— Mistä johtuu, että Paul vierähti puroon eilen puolenpäivän aikaan? kysyi Anna. — Tapasin hänet leikkikentällä, ja silloin hän oli niin likomärkä, että lähetin hänet heti kotiin vaihtamaan pukua kysymättä lainkaan, mitä oli tapahtunut.
— Niin, osittain se oli onnettomuustapaus, selitti Davy. — Hän pisti päänsä sinne tahallaan, mutta muu osa hänestä kuukahti jäljessä hänen tahtomattaan… Olimme kaikki puron luona, ja Prillie Rogerson suuttui Paulille jostakin — hän on kauhea kiukkupussi, vaikka hän on kaunis — ja sanoi, että Paulin isoäiti kietoi hänen hiuksensa vanhoista hansikkaista tehtyihin papiljotteihin joka ilta… Paul olisi kai välittänyt viisi siitä, mitä hän sanoi, ellei Gracie Andrews olisi nauranut, ja silloin Paul kävi aivan tulipunaiseksi, sillä Gracie, näetkös, on hänen tyttönsä… Niinpä niin, hän on Gracielle niin kohtelias — poimii hänelle kukkia ja kantaa hänen kirjojaan. Hän tuli punaiseksi kuin rapu ja sanoi, ettei hänen isoäitinsä varmastikaan tehnyt mitään sellaista ja että hänen tukkansa oli luonnostaan kihara… Ja sitten hän heittäytyi pitkäkseen rantaäyräälle ja kastoi päänsä puroon näyttääkseen niitä…
Tässä Marillan kasvot saivat kauhistuneen ilmeen, ja Davy jatkoi rauhoittaen:
— Ole huoletta — se ei ollut se puro, josta juomme, vaan pikku puro kauempana alhaalla. Mutta ranta on kamalan niljakka, ja Paul kompastui. Voitte uskoa, että se oli aika läiskäys!… Hi hi — kuinka hänen ympärillään roiskui! Mutta hän oli niin veikeän näköinen ryömiessään ylös aivan likomärkänä ja mudan ryvettämänä. Tytöt nauroivat entistä pahemmin, mutta Gracie ei nauranut. Hän näytti olevan pahoillaan. Gracie on sievä tyttö, mutta hänellä on pystynenä… Kun minä menen naimisiin, otan sellaisen, jolla on hienomuotoinen nenä kuten sinulla, Anna.
— Se joka töhrii mehukastikkeella koko kasvonsa vanuketta syödessään, ei saa koskaan ketään tyttöä, varoitti Marilla.
— Mutta minä pesen kasvoni, ennenkuin menen kosimaan, sanoi Davy ja koetti parantaa asiaa hieromalla poskiaan ja suutaan kädenselällä. — Ja pesen myöskin korvantaustat, sen saa Marilla uskoa… Muistin sen eilen. Nyt en unohda puoleksikaan niin usein kuin ennen. Mutta on niin monta sopukkaa ja mutkaa pestävänä — Davy huokasi syvään — että on kamalan vaikeata pitää niistä kaikista huolta… Niin, jos en saa tulla Lavendel neidin luo, menen tervehtimään rouva Harrisonia… Hänellä on purkillinen rikkinäisiä keksejä ruokasäiliössään varta vasten pikku poikia varten, sanoo hän, ja hän antaa minun aina kaapia vadin, kun hän on laittanut jotain hyvää vanukasta… Laidoissa on niin hirveän paljon jäljellä!… Herra Harrison on aina ollut kiltti, mutta hän on kaksinverroin hyvä naimisiin mentyään. Ihmiset tulevat varmaan paremmiksi mennessään naimisiin. Miksi ei Marilla mene naimisiin?
Marillan naimattomuus ei ohut koskaan ohut hänelle mikään arka kohta, niin että hän vastasi aivan sävyisästi, vaihdettuaan pari merkitsevää katsetta Annan kanssa:
— Kultaseni, kukaan ei ole kaiketi huolinut minusta, luulen minä.
— Mutta ehkä et ole koskaan kosinut ketään, tuumi Davy.
— Davy hyvä, nuhteli Dora, niin kauhistuneena veljen tietämättömyydestä, että hän avasi suunsa ilman että kukaan oli häntä puhutellut — herrojenhan on kosittava…
— En ymmärrä, miksi heidän aina täytyy tehdä sekin, napisi Davy. — Miksi miesten aina pitää nähdä kaikki vaiva? Voinko saada vähän lisää vanukasta, Marilla?
— Olet jo kyllä saanut niin paljon kuin siedät, sanoi Marilla, mutta antoi hänelle kuitenkin melko suuren toisen annoksen.
— Jospa voisi syödä aina pelkkää kaakkua ja hilloa, Marilla! Miksi ei voi, mitä?
— Siihen kyllästyisi piankin.
— Oh, tahtoisinpa itse koettaa sitä, sanoi Davy epäillen. — On joka tapauksessa parempi saada kaakkua vain kalapäivinä ja silloin kun meillä on vieraita, kuin olla kokonaan ilman. Milty Boulterin kotona ei ole koskaan jälkiruokaa. Ja Milty sanoo, että kun heille tulee vieraita, niin hänen äitinsä antaa heille juustoa voileipien kerällä, ja sen hän leikkaa itse — ohuen viipaleen kullekin ja sitten yhden ylimääräisen viipaleen, että lautanen näyttäisi hauskemmalta.
— Jos Milty Boulter kertoo tuollaista äidistään, ei sinun ainakaan tarvitse viedä sitä edemmäksi, sanoi Marilla hieman terävästi.
— Niin, mutta Milty sanoi sen kehuakseen äitiään, näetkös, Marilla, huomautti Davy. — Hän on hänestä kamalan ylpeä, sillä ihmiset sanovat, että jos hänet pantaisiin paljaalle kalliolle meren keskelle, niin löytäisi hän kuitenkin ravintonsa…
— Hm — luulenpa, että kanalurjukset herrastelevat keskellä orvokkeja, sanoi Marilla nousten kiireesti paikaltaan ja rientäen ulos.
Kanapoloiset eivät olleet orvokkien lähelläkään, eikä Marilla katsonutkaan sinnepäin. Sen sijaan hän istuutui kellarinluukulle ja nauroi, kunnes alkoi voida pahoin.
Kun Anna ja Paul samana iltapäivänä tulivat Kaikurantaan, tapasivat he Lavendel neidin ja Charlotta Neljännen puutarhassa, täydessä touhussa kitkemässä rikkaruohoa, kuokkimassa hiekkakäytäviä ja leikkaamassa pensasaitoja. Lavendel neiti itse, somana ja sirona rypytetyissä reunuskoristeissaan ja pitsiröyhelöissään, joita hän rakasti, pudotti suuret puutarhasaksensa ja juoksi ihastuneena vieraitaan vastaan, ja Charlotta Neljäs hymyili leveästi ja hyväntahtoisesti.
— Kas, hyvää päivää, Anna! Minulla oli sellainen tunne, että sinä tulisit iltapäivällä. Ja siinä on Paul — kuinka voit, ystäväiseni? Miten oletkaan kasvanut! Olet puolta päätäsi pitempi nyt kuin viimeksi täällä käydessäsi.
— Niin, minä kasvan vinhaa vauhtia kuin helttasieni yöllä, sanoi rouva Lynde hiljakkoin, vahvisti Paul aivan tyytyväisenä. — Isoäiti sanoo, että puuro se varmaan viimeinkin alkaa vaikuttaa. Niin, sitäpä juuri tuumin… Paul huokasi syvään. — Mutta varmaankin olen sitä syönyt siksi paljon, että siitä pitäisi huomata jotain tulosta… Nyt, kun olen päässyt alkuun, toivon, että kasvaisin edelleen kunnes tulen yhtä pitkäksi kuin isä. Hän on kolme kyynärää pitkä, tietääkö Lavendel neiti?
Kyllä, Lavendel neiti tiesi kyllä — puna hänen hienoilla poskillaan tuli vieläkin hieman helakammaksi. Hän otti Paulia ja Annaa kumpaakin kädestä ja kulki äänettömänä majaa kohti.
— Onko tänään hyvä kaiku-ilma, Lavendel neiti? tiedusteli Paul.
Se päivä, jolloin hän ensi kerran oli käynyt täällä, oli ollut niin tuulinen, ettei ollut käynyt päinsä houkutella kaikua kuuluviin, ja Paul oli ollut hyvin pettynyt.
— On, Pauliseni, tänään on erinomainen kaiku-ilma, vastasi Lavendel neiti havahtuen syvistä mietteistään.
— Mutta ensin menemme kaikki sisään saadaksemme jotain syötävää.
— Neiti kuuluu varmaan niihin ihmisiin, joilla aina on herkkupaloja ruokasäiliössään, sanoi Paul. — Isoäidillä on myöskin, mutta hän, nähkääs, ei pidä siitä, että syödään mitään aterioiden välillä. Eiköhän, lisäsi hän miettiväisenä, minun sittenkin pitäisi muistaa isoäitiä ja olla syömättä, kun tiedän, ettei hän pidä siitä?
— Tiedätkö, en luule, että hän pitäisi sitä pahana, kun hän tietää, että sinä olet kulkenut käyden koko tämän pitkän matkan. Siinähän on toki suuri ero, sanoi Lavendel neiti ja hymyili salavihkaa Annalle Paulin ruskeitten kiharoitten yli.
— Välipalat ovat kyllä kauhean epäterveellisiä… Sen vuoksi kaiketi me käytämme niitä niin usein Kaikurannassa… Me — Charlotta ja minä — uhmaamme kaikkia terveyssääntöjä ruoka järjestyksessä. Jos meille tulee se tuuli, pistämme poskeemme mitä hyvänsä — kaikkina vuorokauden aikoina — emmekä me sen vuoksi voi pahoin. Mutta meillä on aina aikomus tehdä parannus. Kun olemme lukeneet jonkun sanomalehtikirjoituksen, jossa varoitetaan jostakin, johon me olemme hullaantuneet, niin kikkaamme sen irti ja naulaamme keittiön seinälle, että muistaisimme sen. Mutta miten lieneekään, niin emme kuitenkaan muista sitä — emme ennenkuin olemme taas tehneet tyhmyyden ja syöneet juuri tuota kiellettyä… Vielä emme ole kärsineet mitään vakavampaa vahinkoa, mutta Charlotta Neljäs näki hieman levottomia unia eräänä yönä, kun söimme kohomunkkeja ja rapu muhennos ta ja omenakakkua ennen maatamenoamme.
— Isoäiti antaa minulle lasillisen maitoa ja voileivän illalliseksi, ja sunnuntaisin hän panee hilloketta leivälle, sanoi Paul. Sen vuoksi olen aina iloinen, kun sunnuntai-ilta tulee — enemmän kuin yhdestä syystä. Sunnuntai kuluu hirveän hitaasti meillä. Jos vain saisin jutella luoto-ihmisteni kanssa, niin menisi se kai kyllä, mutta isoäiti ei pidä siitä, että minä teen sitä sunnuntaisin. Minä ajattelen aika paljon, mutta pelkään kyllä, että minulla on enimmäkseen maallisia ajatuksia… Isoäiti sanoo, ettei sunnuntaisin saa koskaan ajatella muuta kuin kristillisiä ajatuksia. Mutta tämä opettajaneiti on sanonut kerran, että jokainen todella kaunis ajatus kohottaa ja puhdistaa sieluamme, vaikka ajattelisimme sitä keskellä viikkoakin… Isoäiti luulee, että saarnat ja pyhäkoululäksyt ovat ainoat, joita voi pitää oikein kristillisinä ajatuksina… Ja kun isoäiti ja neiti ovat eri mieltä, en tiedä, miten minun on tehtävä… Sydämessäni — Paul laski kätensä sydämelleen ja kohotti hyvin vakavan sinisen silmäparin Lavendel neidin kasvoihin, jotka ilmaisivat vilkasta myötätuntoa — sydämessäni yhdyn neitiin. Mutta kas, isoäitihän on kasvattanut isän omalla tavallaan ja saanut hänestä niin erinomaisen, ja opettajaneiti ei ole vielä kasvattanut ketään, vaikka hän auttaa Davyn ja Doran kasvatuksessa. Mutta eihän voi tietää, minkälaisia heistä tulee, kun he ovat kasvaneet isoiksi… Niin että välistä minusta tuntuu ikäänkuin olisi turvallisempaa noudattaa isoäitiä.
— Se sinun on kaikin mokomin tehtävä, sanoi Anna. — Mutta minä sanon sinulle erään asian — jos isoäitisi ja minä oikein tutkimme, mitä me todella tarkoitamme, niin saisit nähdä, että meillä on aivan sama tarkoitus, vaikka meillä on erilainen tapa ilmaista ajatuksiamme. Mutta noudata sinä hänen katsantotapaansa, sen takana on runsaat kokemukset… Ja me saamme odottaa ja katsoa, mitä kaksoisista sukeutuu, ennenkuin voimme olla varmoja siitä, että minunkin tieni vie päämäärään.
Aamiaisen jälkeen he menivät jälleen puutarhaan, jossa Paul teki tuttavuutta kaiun kanssa ja sekä hämmästyi että ihastui samalla kertaa, Annan ja Lavendel neidin istuessa kivipenkillä poppelien alla ja jutellessa.
— Vai niin, sinä menet matkoihisi syksyllä, sanoi Lavendel neiti surumielisellä äänellä. — Minun kai pitäisi olla iloinen sinun vuoksesi, Anna, mutta sen sijaan olen pahoillani — mitä itsekkäimmällä tavalla pahoillani. Tulen kaipaamaan sinua suunnattomasti. Ah, välistä ajattelen, että on turhaa hankkia itselleen ystäviä. He vain katoavat elämästä jonkun ajan kuluttua ja jättävät jälkeensä ikävän, joka tuntuu katkerammalta kuin tyhjyys ennen heidän tuloaan.
— Tuo puhe sopisi erinomaisesti neiti Eliza Andrewsin suuhun — mutta ei koskaan maailmassa Lavendel neidille, sanoi Anna. — Ei mikään ole pahempaa kuin tyhjyys — ja minähän en katoa teidän elämästänne. On olemassa sellaisia asioita kuin kirjeet ja loma-ajat. Suloisin pikku neitiseni — nyt hän on minusta hieman kalpean ja väsyneen näköinen…
— Ohoi — ohoi — ohoi! huusi Paul ylhäältä vihannalta vallilta, jossa hän oli huvitellut kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Nuo äänet olivat kaikkea muuta kuin sointuvia, kun hän ne päästi ilmoille, mutta ne tulivat takaisin aivan kirkkaina ja hopeanheleinä — joen takana olevassa metsänlaidassa asustavien pikku keijukaisveitikkojen muuttamina. Lavendel neiti teki kärsimättömän eleen kauniilla käsillään.
— Ah Anna — olen väsynyt kaikkeen, yksinpä kaikuihinkin. Minun elämässäni ei ole mitään muuta kuin kaikuja — särkyneitten toiveitten ja unelmien ja ilojen kaikuja. Ne ovat kauniita ja pettäviä… Oi, Anna, on kauheata, että puhun tällä tavoin, kun minulla on vieraita. Mutta se johtuu siitä, että alan tulla vanhaksi enkä voi alistua siihen. Minä tulen olemaan sietämätön täytettyäni kuusikymmentä vuotta…
Charlotta Neljäs, joka oli kadonnut aamiaispuuhiin, tuli nyt takaisin ja ilmoitti, että John Kimballin karjahaan koko koilliskulma oli punaisenaan varhaisia mansikoita. Ehkä neiti Shirleytä haluttaisi lähteä poimimaan?…
— Nyt jo kypsiä mansikoita! huudahti Lavendel neiti. — Nepä vasta olisivat jotakin jälkiruuaksi! Oh, minä en varmaankaan ole niin vanha kuin luulin!… Tytöt, kun tulette takaisin mansikoinenne, juomme teetä täällä ulkona hopeapoppelin alla. Minä laitan sen teille valmiiksi ja tarjoan paksua kermaa mansikoitten kera.
Anna ja Charlotta menivät siis mainittuun karjahakaan, vihantaan, piilossa olevaan kolkkaan, jossa aurinkoinen ilma oli sametinpehmeä ja tuoksui kuin lukemattomat orvokkimättäät.
— Oi, kuinka ihanaa ja raikasta täällä on, sanoi Anna puoliääneen itsekseen. — Minusta tuntuu aivan siltä kuin joisin auringonpaistetta.
— Juuri samoin minustakin, neiti. Aivan samalta tuntuu minustakin, neiti, säesti Charlotta Neljäs, joka olisi ehdottomasti ollut Annan kanssa samaa mieltä, vaikka tämä olisi selittänyt, että hänellä oli sama tunne kuin pelikaanilla erämaassa.
Charlotta ihaili Annaa koko sydämestään. Ei siksi, että hän olisi pitänyt häntä niin erikoisen kauniina. Diana Barryn kauneus rusottavine poskineen ja sysimustine hiuksineen oli paljon enemmän Charlotan makuun kuin Annan hienostuneet, sielukkaat piirteet, joitten pääviehätys oli loistavissa harmaissa silmissä ja poskien hempeässä, alituiseen vaihtelevassa ruusunpunassa.
— Mutta tahtoisin mieluummin olla teidän näköisenne kuin olla kaunis, uskoi vilpitön Charlotta hänelle.
Anna nauroi, imi hunajan kohteliaisuudesta eikä välittänyt rahtuakaan pienestä sivumausta. Hän oli pienestä pitäen tottunut "sekoitettuihin" kohteliaisuuksiin.
Heidän poimiessaan mansikoita uskoi Charlotta Neljäs Annalle huolensa Lavendel neitiin nähden. Tuo helläsydäminen pikku olento oli vakavasti huolissaan rakastetun emäntänsä tilasta.
— Lavendel neiti ei ole terve, nähkääs neiti, olen varma siitä, vaikkei hän koskaan valita. Hän ei ole ollut kaltaisensa pitkään aikaan, nähkääs neiti — ei sen koommin kuin te ja Paul kävitte täällä viimein. Hän varmaankin vilustui sinä iltana… Sillä kun herrasväki oli mennyt, niin hän meni ulos ja käveli puutarhassa kauan sen jälkeen kuin oli tullut pimeä, ainoastaan huivi hartioillaan. Käytävillä oli niin paljon lunta, ja minä olen varma siitä, että hänen jalkansa kostuivat. Aina siitä saakka olen huomannut, että hän on väsynyt ja alakuloinen ja kärsivän näköinen… On aivan kuin hän olisi kadottanut mielenkiintonsa kaikkeen, nähkääs neiti. Hän ei koskaan kuvittele, että tulee vieraita, eikä järjestä teepöytää, eikä laita itseään hienoksi kuten ennen… Vain silloin kun neiti tulee, hän vilkastuu vähän… Ja ajatelkaas, neiti — tässä Charlotta alensi ääntään, ikäänkuin hän olisi ollut aikeessa ilmaista jonkun hirvittävän ja kauhua herättävän oireen — pahinta on, ettei hän enää koskaan nykyään suutu, kun minä särjen jotakin… Nähkääs, neiti, eilen rikoin hänen viheriän ja keltaisen kirjavan maljansa, joka aina on ollut kirjahyllyllä… Hänen isoäitinsä oli tuonut sen mukanaan Englannista, ja Lavendel neiti varoi sitä hirveästi. Pyyhin siitä pölyä niin varovasti ja sievästi, neiti saa uskoa, ja kuinka olikaan, yhtäkkiä se luiskahti käsistäni, ennenkuin ennätin saada siitä kiinni, ja särkyi tuhansiksi palasiksi… Oi, kuinka tulin pahoilleni ja pelkäsin!… Ajattelin, että Lavendel neiti toruisi minua hirveästi, ja mieluummin olisin ottanut vastaan sen kuin nähnyt hänen tekevän niinkuin hän teki… Hän tuli vain sisään ja katsoi sitä ja sanoi: "Ei se tee mitään, Charlotta. Poimi pois palaset ja heitä ne tunkiolle!" Mitä neiti arvelee: Poimi pois palaset ja heitä ne tunkiolle! — Aivan kuin se ei olisikaan ollut hänen isoäitinsä hieno Englannista tuotu malja… Ah ei, hän ei ole terve, ja minä tunnen itseni niin kauhean levottomaksi. Hänellä ei ole ketään, joka pitäisi hänestä huolta, paitsi minua.
Charlotan silmät uivat kyynelissä. Anna taputti ystävällisesti pientä ruskeata käpälää, joka piti rikkinäistä mansikkatuoppia.
— Luulen, että Lavendel neiti tarvitsee hieman vaihtelua, Charlotta. Hän on liian paljon täällä yksinäisyydessä. Emmekö voisi houkutella häntä jollekin pikku matkalle?
Charlotta pudisti alakuloisesti upeitten nauhasolmujen koristamaa päätään.
— En luule, että siitä olisi mitään hyötyä, neiti, Lavendel neitiä ei huvita mennä vierailulle. Hänellä on vain kolme sukulaista, joitten kanssa hän seurustelee, ja hän käy heidän luonaan vain siksi, että siellä on käytävä, sanoo hän. Viime kerralla, kun hän tuli kotiin, sanoi hän, että tästä lähtien ikävät velvollisuusvierailut saivat jäädä. "Yksinäisyys on sittenkin parasta, Charlotta," sanoo hän minulle, "ja nyt en enää koskaan aio jättää omaa kontuani. Sukulaiseni ovat päättäneet tehdä minusta vanhan mummon, ja se ei ole minulle terveellistä"… Juuri niin hän sanoi, neiti, "se ei ole minulle terveellistä". Sentähden ei minusta ole mitään järkeä siinä, että koettaisimme houkutella häntä menemään sukulaisiansa tervehtimään.
— Ei, meidän on keksittävä jotain muuta, päätti Anna ja laski viimeisen mehevän mansikan heleänpunaisen "kukkuran" päälle tuoppiinsa. — Heti kun pääsen vapaaksi koulusta, tulen tänne ja viivyn teidän luonanne kokonaisen viikon. Silloin menemme metsään ja otamme ruokaa mukaamme joka päivä ja kuvittelemme kaikkea mahdollista hauskaa, niin saammepa nähdä, emmekö saa pikku Lavendel neitiämme hieman pirteämmäksi.
— Neiti saa nähdä, että siitä tulee kerrassaan mainiota, huudahti
Charlotta Neljäs hyvin ihastuneena.
Hän oli iloinen neitinsä vuoksi ja myöskin oman itsensä vuoksi. Jos hän saisi tilaisuuden koko viikon ajan alituisesti tutkia Annaa, oppisi hän varmaankin käyttäytymään ja esiintymään aivan kuin hän…
Kun tytöt palasivat Kaikurantaan, näkivät he, että Lavendel neiti ja Paul olivat kantaneet pienen neliskulmaisen keittiöpöydän puutarhaan ja laittaneet koko teetarjoilun kuntoon. Ei mikään voinut maistua ihanammalta kuin tämä jälkiruoka, jona olivat vasta poimitut mansikat kerman kera, kun istuttiin korkean, sinisen taivaan kuvun alla, jota pienet, höyhenkeveät pilvenhattarat peittivät, ja metsän varjojen keskeltä, jotka vähitellen laskeutuivat yhä pitempinä, kuului ikäänkuin sipinää ja supinaa.
Teen jälkeen Anna auttoi Charlottaa astioitten pesemisessä keittiössä, Lavendel neidin istuessa kivipenkillä Paulin kanssa ja antaessa hänen kertoa luoto-ihmisistään. Ah, Lavendel neiti osasi kuuntelemisen taidon — mutta miten olikaan, oli Paul kuitenkin huomaavinaan, että hän oli äkkiä menettänyt mielenkiintonsa merimieskaksoisiin.
— Miksi neiti katsoo minuun tuolla tavoin? kysyi hän vakavasti.
— Kuinka niin, Paul?
— Aivan kuin jos neiti katsoisi minun lävitseni johonkin toiseen, jota minä muistutan neidin mielestä, sanoi Paul, joka silloin tällöin toi ilmoille sellaisia terävänäköisyyden pilkahduksia, että hänen ympäristönsä oli parasta olla kätkemättä mitään salaisuuksia, kun hän oli läheisyydessä.
— Sinä muistutat minua jostakin, jonka tunsin kauan sitten, sanoi
Lavendel neiti hiljaa.
— Silloinko kun olitte nuori?
— Niin, silloin kun olin nuori. Olenko sinun mielestäsi hyvin iäkkään näköinen nyt, Paul?
— Tietääkö neiti, en voi päästä siitä oikein selville, sanoi Paul tuttavallisesti. — Teidän tukkanne näyttää vanhalta — en ole koskaan tuntenut nuorta ihmistä, jolla olisi valkea tukka… Mutta kun te nauratte, tulevat silmänne aivan yhtä nuoriksi kuin oman herttaisen opettajaneitinikin. Tiedättekö mitä, neiti — Paulin kasvot ja ääni olivat juhlalliset kuin tuomarilla — luulen että teistä tulisi hirveän oivallinen äiti. Teillä on juuri oikea katse silmissä — se katse, mikä oli pikku äidilläni. Minun mielestäni on suuri vahinko, ettei teillä ole poikia.
— Minulla on pieni kuvittelupoika, Paul.
— Todellakin — onko teillä? Kuinka vanha hän on?
— Jokseenkin sinun ikäisesi, luulen. Hänen pitäisi oikeastaan olla vanhempi, koska olen uneksinut hänestä jo kauan ennen sinun syntymääsi. Mutta minä en koskaan anna hänen tulla vanhemmaksi kuin yksitoista — kaksitoistavuotiaaksi, sillä jos sen tekisin, niin hän voisi jonakin kauniina päivänä kasvaa ohitseni, ja silloin kadottaisin hänet pian kokonaan.
— Se on totta, nyökkäsi Paul. — Se se juuri onkin hauskaa kuvitteluihmisissä — he säilyttävät sen iän, jonka itse heille annamme. Te ja oma opettajaneitini ja minä itse olemme ainoat ihmiset koko maailmassa, jotka tietävät, että minulla on kuvitteluihmisiä… Eikö olekin hyvin hauskaa, että me kaikki kolme tunnemme toisemme ja olemme hyviä ystäviä? Mutta sellaiset kuin me löytävät kai aina toisensa… Isoäiti ei koskaan kuvittele mitään ja uneksii vain kissoista ja sylilapsista, ja Mary Joe luulee, että minä olen päästä vialla siksi että ikäänkuin elän omia olojani… Lavendel neitihän ymmärtää… Kertokaa nyt minulle pikku kuvittelupojastanne!
— Hänellä on siniset silmät ja kihara tukka. Joka aamu hän hiipii sisään ja herättää minut suutelolla. Sitten hän leikkii koko päivän puutarhassa — ja minä leikin hänen kanssaan. Olemme piilosilla ja hippasilla ja juttelemme kaiun kanssa. Ja minä kerron hänelle satuja. Ja kun ilta hämärtyy —
— Minä tiedän, keskeytti Paul innokkaasti. — Hän tulee istumaan teidän viereenne — kas näin — sillä jos hän on kaksitoistavuotias, niin hän on tietysti liian suuri kiipeämään polvellenne — mutta te kiedotte kuitenkin kätenne hänen ympärilleen ja painatte häntä lähellenne ja laskette poskenne hänen päätään vasten — niin, juuri siten se käy… Voi, Lavendel neitihän ymmärtää…
Anna tapasi heidät molemmat istumassa yhdessä, kun hän tuli tuvasta, ja Lavendel neidin kasvoissa oli jotakin joka sai aikaan, että hänen oli hyvin vaikea muistuttaa poislähdöstä.
— Pelkään, että meidän täytyy lähteä, Paul, jos aiomme olla kotona ennen pimeän tuloa. Lavendel neiti, nyt aion ensi tilassa kutsua itse itseäni Kaikurantaan kokonaiseksi viikoksi.
— Jos tulet viikoksi, niin pidän sinut kaksi viikkoa, uhkasi
Lavendel neiti.