Anna ystävämme

by L. M. Montgomery

XXVIII.

PRINSSI SAAPUU LUMOTTUUN LINNAAN.

Koulun viimeinen päivä tuli ja meni. Vuositutkinto sujui erinomaisesti, ja Annan oppilaat selviytyivät mainiosti. Juhlallisten lopputoimitusten aikana he antoivat opettajalleen hienoilla korukirjaimilla kirjoitetun adressin ja kirjoitussalkun. Kaikki läsnä olevat tytöt ja rouvat itkivät, ja muutamia poikiakin syytettiin myöhemmin "vetistelemisestä", vaikka he aina miehekkäästi kielsivät sen.

Kolme äitiä kulki yhdessä kotiin keskustellen niitä näitä.

— On sentään sangen ikävää, että Annan täytyy lopettaa, kun lapset näyttävät olevan niin kiintyneitä häneen, sanoi rouva Sloane huoaten. Mutta hänellä oli tapana huoata silloinkin kun hän oli lausunut jotain leikillistä. Äkkiä hän muisti velvollisuutensa ja sanoi:

— Mutta luonnollisesti tiedämme kaikki saavamme erinomaisen opettajattaren myöskin ensi vuodeksi.

— Jane on tekevä velvollisuutensa, sitä en epäile, sanoi Janen äiti oikaisten hieman niskaansa. — En luule, että hän tulee tyrkyttämään lapsille läheskään niin paljon satuja tai harhailemaan niin usein heidän kanssaan pitkin metsiä. Mutta hänen nimensä on tarkastajan erikoisluettelossa, ja Newbridgessä ollaan epätoivoisia, kun hän lähtee pois.

— Minua ilahuttaa, että Anna pääsee korkeakouluun, sanoi rouva Bell. — Hän on aina toivonut sitä, ja hänellä tulee olemaan siitä paljon hyötyä ja iloa.

— Enpä juuri tiedä. — Rouva Andrews oli lujasti, päättänyt olla olematta kenenkään kanssa yhtä mieltä tänään. — Minun nähdäkseni Anna ei tarvitse enää enempää kehitystä. Hän menee luultavasti naimisiin Gilbert Blythen kanssa, jos tämän mieltymys häneen kestää niin kauan kuin hän on käynyt korkeakoulun läpi, ja mitä taivaan tähden tyttö silloin tekee latinallaan ja kreikallaan? Jos korkeakoulussa opetettaisiin pitämään huolta miehestä, niin voisi olla jotain järkeä hänen sinne menemisestään.

Rouva Harmon Andrews ei ollut, mikäli Avonlean juorut tiesivät kertoa, koskaan oppinut "pitämään huolta" omasta miehestään, ja seuraus siitä oli, että Andrewsin kotia ei juuri voitu pitää minään perheonnen esikuvana.

— Ja pastori Allanin kutsu Charlottetowniin on nyt esitetty kirkkoneuvostolle, sanoi rouva Bell. — Se merkitsee kai, luulisin, sitä, että pian menetämme hänet.

— He eivät muuta ennen syyskuuta, sanoi rouva Sloane. — Niin niin, se on oleva suuri tappio seurakunnalle — vaikka minä omalta kohdaltani olen aina ollut sitä mieltä, että rouva Allan pukeutuu aivan liian iloisiin väreihin ollakseen papinrouva. Mutta kukaanhan meistä ei ole virheetön… Paniko kukaan merkille, kuinka siistin ja hienon näköinen herra Harrison oli tänään? En ole koskaan nähnyt sellaista muutosta. Hän käy kirkossa joka sunnuntai ja on myöskin antanut osuutensa papin palkkaukseen.

— Mutta ajatelkaas, kuinka Paul Irving on työntänyt mittaa ja tullut suureksi, sanoi rouva Andrews. — Hän, joka oli sellainen pikku piiperoinen tänne tullessaan! Tuskin tunsin häntä tänään. Hän tulee muistuttamaan suuresti isäänsä ajan oloon.

— Hän on hyväpäinen poika, sanoi rouva Bell.

— Onhan se mahdollista, mutta — rouva Andrews alensi ääntään — se ei estä, että hän välistä on hieman hupsu… Eräänä päivänä viime viikolla tulee Gracie kotiin ja purkaa ilmoille mitä mielettömimmän jutun, jonka Paul on hänelle syöttänyt joistakin ihmisistä, jotka asuvat muka rannalla… Loruja ja valheita kaikki tyyni, luonnollisesti. Sanoin, ettei Gracien pitänyt uskoa niitä, ja silloin hän vastaa, ettei Paulinkaan tarkoitus ollut, että hän niitä uskoisi… Nyt minä kysyn: mikä tarkoitus on syöttää viattomalle lapselle tuollaisia typeriä juttuja?

— Anna väittää, että Paulista tulee aikaa voittain nero, sanoi rouva
Sloane.

— Hyvin mahdollista. Noista amerikkalaisista voi odottaa mitä hyvänsä, sanoi rouva Andrews.

Rouva Andrewsilla oli "nero"-käsitteestä ilmeisesti sellainen mielikuva, että se oli läheistä sukua hulluudelle. Pikku Paul raukka — on helppoa joutua sellaiseen huutoon, että on hieman "päästä vialla".

Luokkahuoneessa istui Anna yksin pöytänsä ääressä, kuten hän oli istunut ensimmäisenä koulupäivänä kaksi vuotta sitten, nojaten kasvojaan käsiinsä ja katsellen kyynelsilmin kaihoisasti ikkunastaan Tummaan, päilyvään aallokkoon päin. Hänen oli niin vaikea erota oppilaistaan, että korkeakouluajatus oli tällä hetkellä kadottanut kaiken viehätyksensä. Hän tunsi vielä Annetta Bellin käsivarret kaulassaan ja kuuli hänen kuiskaavan kyynelsilmin:

— En koskaan tule pitämään kenestäkään opettajaneidistä niin paljon kuin neiti Shirleystä — en koskaan, koskaan.

Kahden vuoden ajan hän oli tehnyt työtä uskollisesti ja tunnollisesti, tehnyt monta erehdystä ja ottanut niistä opikseen. Hän oli saanut palkkansa. Hän oli opettanut oppilailleen aika paljon asioita, mutta hän tunsi, että he olivat opettaneet hänelle paljon enemmän — itsensäarvostelua, tyyntä maltillisuutta, viatonta ymmärtämystä, joka on tie lasten sydämiin. Ehkei hänen ollut onnistunut herättää mitään erinomaista kunnianhimoa oppilaissaan, mutta hän oli opettanut heille, enemmän oman herttaisen olemuksensa kuin kaikkien viisaitten ja ystävällisten kehoitusten kautta, että heidän tulevina vuosina tulisi kulkea Jumalan kasvojen edessä, käyttäytyä kunniallisesti ja rehellisesti ja ystävällisesti jokaista kohtaan, kaihtaa kaikkea, joka vivahti epärehellisyyteen, kavaluuteen ja halpamaisuuteen. He olivat ehkä kaikki tietämättömiä siitä, että he olivat omaksuneet sen tapaisia opetuksia, mutta he tulisivat pitämään ne mielessään ja seuraamaan niitä kauan sen jälkeen kun he olivat unohtaneet Afganistanin pääkaupungin nimen ja Ruusujen sodan vuosiluvut.

— Taas on päättynyt eräs ajanjakso elämästäni, sanoi Anna ääneen sulkien kirjoituspulpettinsa. Tunne oli oikeastaan hyvin surumielinen, mutta "päättyneeseen ajanjaksoon" liittyvä runollinen ajatus tuotti hänelle hieman lohdutusta.

Heti loman alussa Anna vietti pari viikkoa Kaikurannassa, mikä tuotti suurta iloa kaikille, joita asia lähemmin koski.

Hän otti Lavendel neidin mukaansa kaupunkimatkalle "tehdäkseen ostoksia" ja houkutteli hänen ostamaan itselleen uuden musliinipuvun. Sitten saatiin miellyttävän jännittävää ajan kulua sen leikkaamisessa ja ompelemisessa, jolloin onnellinen Charlotta Neljäs sai harsia ja lakaista pois kaikki tilkut, jotka putosivat lattialle. Lavendel neiti oli ennen valittanut, että hän oli menettänyt mielenkiinnon kaikkeen, mutta uusi puku loihti uuden loisteen hänen silmiinsä.

— Mikä turhamainen ja hupsu ihminen minä olenkaan! huokasi hän. — Minua oikein hävettää, että uusi puku — olipa se vaikka lemmikinkukallista musliiniakin — voi minua niin ilahuttaa, kun hyvä omatunto ja tavattoman runsas avustus pakanalähetykselle eivät ole voineet mitään.

Vierailuaikansa puolivälissä meni Anna päiväksi kotiin Vihervaaralle parsiakseen kaksoisten sukat ja ratkaistakseen osan niistä kysymyksistä, joita tiedonhaluinen Davy oli koonnut varastoon. Illalla hän meni rantatietä alas tervehtimään Paul Irvingiä. Kun hän kulki rouva Irvingin vierashuoneen matalan, neliskulmaisen ikkunan ohi, hän näki vilauksen Paulista, joka istui jonkun polvella. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän tuli lentäen eteiseen.

— Oi, neiti Shirley, huusi hän, suunniltaan ilosta, ette ikinä voi arvata, mitä on tapahtunut! Jotain niin suunnattoman hauskaa! Isä on tullut — ajatelkaahan! Minun isäni on täällä! Tulkaa heti sisään! Isä, tämä on minun oma herttainen opettajaneitini! Isähän tietää!

Stephen Irving lähestyi hymyillen tervehtiäkseen Annaa. Hän oli pitkä ja komea keski-ikäinen mies, jolla oli raudanharmaat hiukset, syvällä loistavat, tummansiniset silmät, ja kauniit, voimakaspiirteiset kasvot, leveällä otsalla raskasmielinen ilme. Aivan sellaiset kasvot, jotka sopivat romaanisankarille, ajatteli Anna värähtäen sanomattomasta mielihyvästä. Olisihan sangen kiusallista tavata joku, jonka pitäisi olla sankari, ja huomata, että hän on kaljupäinen ja kumaraselkäinen tai jotenkin muuten vailla miehistä kauneutta… Annasta olisi ollut kauheata, jos Lavendel neidin hellien nuoruudenmuistojen esine olisi tässä suhteessa tuottanut pettymyksen.

— Vai niin, tässä on pikku poikaseni "oma herttainen opettajaneiti", josta olen kuullut niin paljon puhuttavan, sanoi herra Irving ja pudisti sydämellisesti hänen kättään. — Paulin kirjeet ovat olleet niin täynnä teistä, neiti Shirley, että minä jo tunnen ikäänkuin olevani tuttu teidän kanssanne. Tahdon kiittää teitä siitä, mitä olette tehnyt Paulille. Luulen, että teidän vaikutuksenne on ollut juuri sitä laatua, jonka tarpeessa hän on ollut. Äitini on parhaita, sydämellisimpiä naisia, mitä on olemassa, mutta hänen hieman kuivahko ja raitis käytännöllinen järkensä ei voi aina ymmärtää pikku poikaseni tapaisen olennon katsantotapaa… Te olette korvannut sen, mitä häneltä puuttuu. Meidän kesken sanottuna, luulen, että Paulin kasvatus näinä molempina viime vuosina on ollut niin lähellä ihannetta kuin äidittömälle pojalle on mahdollista.

Useimmista ihmisistä on miellyttävää saada tunnustusta. Herra Irvingin ylistävien sanojen aikana Annan hienohipiäisille poskille valahti mitä kaunein puna, ja tämä väsynyt, työteliään elämän tuottamien velvollisuuksien rasittama suurkaupungin mies katsoi häneen ja ajatteli, ettei hän koskaan ollut nähnyt viehättävämpää olentoa kuin tämä pikku "opettajaneiti" täällä maansydämessä punaisine hiuksineen ja ihmeellisine silmineen.

Paul istui heidän välillään, ihastuneena ja onnellisena.

— Minulla ei ollut aavistustakaan, että isä tulisi, sanoi hän säteilevin kasvoin. — Ei edes isoäiti tiennyt siitä. Yleensä — Paul ravisti miettiväisesti ruskeita kiharoitaan — en pidä yllätyksistä. Silloin menettää kaiken sen hauskuuden, mikä liittyy odotukseen ja iloitsemiseen edeltäkäsin… Mutta tämä oli tietysti joka tapauksessa hirveän hauskaa. Isä tuli eilen illalla, kun minä olin jo mennyt levolle. Ja kun isoäiti ja Mary Joe olivat päässeet pahimmasta hämmästyksestään, tulivat hän ja isoäiti vinttikamariin minua katsomaan, mutta heidän tarkoituksensa ei ollut herättää minua ennenkuin aamulla, mutta minäpä heräsin aivan virkuksi, minä, nähdessäni isän! Neiti ei voi ajatella, kuinka minä loikkasin ylös vuoteesta!

— Ja kuinka hän rutisti isäänsä kuin oikea karhunpoikanen, sanoi herra Irving, laskien hyväillen kätensä poikansa olalle. — Tuskin tunsin poikaani — hän on tullut niin suureksi ja ruskeaksi ja tukevaksi.

— En tiedä, kumpi iloitsi enemmän isän näkemisestä, isoäiti vaiko minä, jatkoi Paul. — Isoäiti on seisonut keittiössä koko päivän ja laittanut isän lempiruokia, paistanut silliä sipulissa ja silavapannukakkua… Hän ei uskaltanut uskoa niitä Mary Joelle, sanoi hän. Se on hänen tapansa osoittaa, kuinka iloinen hän on. Minusta on mieluisempaa istua vain puhelemassa isän kanssa. Mutta nyt neidin täytyy suoda anteeksi, että minun täytyy poistua hetkiseksi. Haen lehmät Mary Joelle. Se kuuluu jokapäiväisiin velvollisuuksiini.

Kun Paul oli livistänyt tiehensä täyttämään "jokapäiväistä velvollisuuttaan", istui herra Irving keskustellen Annan kanssa monenlaisista asioista. Mutta Anna tunsi, että hän koko ajan ajatteli jotain muuta, joka oli kaiken takana. Miten olikaan, sukelsi se kuitenkin lopulta pinnalle.

— Viime kirjeessään Paul kertoi, että hän oli saanut käydä teidän kanssanne tervehtimässä… erästä vanhaa hyvää ystävääni — neiti Lewisiä Kaikurannassa Graftonin luona. Oletteko hänen kanssaan hyvä tuttu?

— Olen toki, hän on hyvin hyvä ystäväni, sanoi Anna, ja tuosta yksinkertaisesta vastauksesta ei voinut saada aavistustakaan siitä, että hänen pikku sydämensä alkoi takoa aivan mielettömästi. Annalle tuli aivan äkkiä sellainen "tunne", että jotain hyvin romanttista oli tekeillä.

Herra Irving nousi ja meni ikkunan luokse, johon hän asettui katselemaan suurta, vihertävää, kuohuvaa merta, jonka yllä levoton tuuli kohisi. Muutaman silmänräpäyksen ajan oli äänetöntä pienessä, tummaseinäisessä huoneessa. Sitten Paulin isä kääntyi ja katsoi Annan osaaottaviin kasvoihin, hymyillen puolittain hellästi ja puolittain hämillään.

— Tuumin tässä juuri, kuinka paljon te tiedätte, sanoi hän.

— Tiedän kaiken, vastasi Anna heti. — Ymmärrättehän, Lavendel neiti ja minä olemme oikein hyviä ystäviä… Tuollaisia arkaluontoisia asioita ei hän tosiaankaan kertoisi kenelle tahansa. Hän ja minä olemme sukulaissieluja…

— Niin, varmaan olettekin… Ja nyt minä aion pyytää teiltä suurta palvelusta. Menisin mielelläni tervehtimään Lavendel neitiä, jos hän nimittäin tahtoo ottaa minut vastaan… Tahdotteko kysyä häneltä, saanko tulla?

Tahtoiko hän? Tottahan toki!… Tämähän oli kai romanttista, jos mikään, niin kaunista ja liikuttavaa, että olisi haluttanut tehdä runo siitä kaikesta… Hieman myöhästynyttä se oli, aivan kuin ruusu, joka kukkii lokakuussa, vaikka sen oikeastaan olisi pitänyt kukkia kesäkuussa… Mutta ruusu se oli kuitenkin, pelkkää suloa ja tuoksua, joskaan sillä ei ollut kevään värikylläistä kauneutta.

Koskaan ei Anna ollut keveämmin askelin mennyt suorittamaan mitään tehtävää kuin kulkiessaan seuraavana aamuna pyökkimetsän läpi Graftoniin. Hän tapasi Lavendel neidin puutarhassa. Anna tunsi itsensä kauhean kiihtyneeksi — hänen kätensä kävivät kylmiksi ja hänen äänensä vapisi.

— Lavendel neiti, minulla on teille jotain kerrottavaa — jotain hyvin tärkeätä. Voitteko arvata, mitä se on?

Anna ei koskaan olisi uskonut, että Lavendel neiti voisi arvata… Mutta Lavendel neidin kasvot kävivät hyvin kalpeiksi, ja hän sanoi tyynellä ja hiljaisella äänellä, joka oli kadottanut kokonaan tavallisen leikillisen ja veitikkamaisen sävynsä:

— Stephen Irving on täällä?

— Kuinka voitte tietää sen? Kuka on kertonut sen teille? huudahti Anna pettyneenä ja pahoillaan siitä, että hänen edelleen oli ennätetty.

— Ei kukaan! Ymmärsin, että asia oli niin — sinun puhumista vastasi.

— Hän tahtoo tulla tervehtimään teitä, sanoi Anna. — Saanko viedä hänelle sellaiset terveiset, että hän saa tulla?

— Saat kyllä, sanoi Lavendel neiti, joka oli kokonaan kadottanut tasapainonsa. — Miksipä hän ei saisi? Hänhän tulee vain tavallisena vanhana ystävänä.

Annalla oli tosin omat ajatuksensa siitä, kun hän kiiruhti sisään kirjoittaakseen pienen kirjeen Lavendel neidin kirjoituspöydän ääressä.

— Oi, on hurmaavaa elää ikäänkuin satukirjassa, ajatteli hän iloisesti. — Nyt kaikki tulee selviämään — niinhän täytyy luonnollisesti käydä — ja Paul saa äidin, josta hän voi oikein pitää, ja kaikki tulevat onnellisiksi. Mutta herra Irving tulee ottamaan Lavendel neidin mukaansa — ja kuinka sitten pikku Kaikurannan käy, olisi hauska tietää… Asialla on siis kaksi puolta — niinhän on melkein kaikella tässä maailmassa…

Tärkeä kirje kirjoitettiin, ja Anna kantoi sen omin käsin Graftonin postikonttoriin, jossa hän haki kirjeenkantajan käsiinsä ja pyysi tämän ensi tilassa toimittamaan lähetyksen Avonleaan.

— Se on hyvin tärkeä, takoi Anna huolissaan hänen päähänsä.

Kirjeenkantaja oli kärtyisä vanha ukko, sangen vähän sopiva rakkaudensanansaattajaksi, eikä Anna ollut aivan varma siitä, että hän oli luotettava. Mutta hän lupasi koettavansa muistaa, ja siihen Anna sai tyytyä.

Charlotta Neljäs tunsi, että jotain salaperäistä oli ilmassa tänä iltana — jokin salaisuus, jota, merkillistä kyllä, ei oltu uskottu hänelle. Lavendel neiti harhaili ympäri puutarhaa ja näytti hajamieliseltä. Annakin näytti olevan levottoman hengen vaivaama ja maleksi tarkoituksettomasti milloin sinne, milloin tänne. Charlotta Neljäs sieti tätä niin kauan kuin hänen kovan koetuksen alainen kärsivällisyytensä kesti, mutta se loppui, kun Anna kolmannen kerran teki matkan keittiön ympäri. Silloin asettui Charlotta hänen eteensä ja nytkäytti harmistuneena taivaansinisten nauharuusukkeitten koristamaa niskaansa.

— Tietääkö neiti, sanoi hän, näkyy aivan selvästi, että teillä ja minun neidilläni on yhteinen salaisuus, ja suokaa anteeksi minun rohkeapuheisuuteni, neiti, mutta minun mielestäni teette hyvin epäystävällisesti, kun ette kerro sitä minulle, kun sentään olemme olleet niin hyvää pataa kaikki kolme.

— Charlotta kultaseni, olisin kertonut sinulle kaiken, jos se olisi ollut minun salaisuuteni — mutta se on Lavendel neidin, ymmärräthän. Sanon sinulle kuitenkin näin paljon — mutta ellei siitä tule mitään, niin et saa hiiskua sanaakaan yhdellekään elävälle sielulle!… No niin, Florestan prinssi tulee tänä iltana! Hän tuli oikeastaan jo kauan sitten, mutta eräänä mielettömänä hetkenä hän meni taas matkoihinsa ja harhaili maita mantereita ja unohti taidon, miten löytää takaisin lumottuun linnaan vievälle pikku polulle, linnaan, jossa prinsessa itki ja ikävöi häntä lämpimässä, uskollisessa pikku sydämessään… Mutta viimein hän muisti, ja prinsessa odottaa yhä — sillä ei kellään muulla kuin hänen omalla rakastetulla prinssillään ollut voimaa viedä häntä pois…

— Oi, eikö neiti voi puhua niin, että toinenkin ymmärtäisi? huokasi hämmästynyt Charlotta.

Anna nauroi.

— No niin, selvin sanoin lausuttuna: eräs Lavendel neidin vanha hyvä ystävä tulee tervehtimään häntä tänä iltana.

— Onko se sama, joka hakkaili häntä ennen vanhaan? kysyi suorasukainen Charlotta.

— Niin, luulisin, että tarkoitamme samaa henkilöä, sanoi Anna hyvin vakavasti. — Hän on Paulin isä — herra Stephen Irving. Ja taivas tietää, kuinka sitten käy, mutta toivokaamme parasta, Charlotta.

— Kunpa hän sentään tahtoisi viettää häitä Lavendel neidin kanssa! sanoi Charlotta onnellisen näköisenä. — Muutamat naiset ovat kaiketi alunpitäen määrätyt olemaan naimattomia, ja heihin minä varmaankin kuulun, pelkään minä, neiti Shirley, sillä minulla, nähkääs, on niin vähän kärsivällisyyttä miehiin nähden… Mutta Lavendel neiti, hän on toista maata. Ja minä olen juuri kulkenut ja tuskitellut, että mikä maailmassa hänelle tulee neuvoksi, kun minä olen tullut niin suureksi, että on pakko lähteä Bostoniin… Meillä ei ole kotona enää useampia tyttöjä, ja kuinka käy, jos hän saa tänne vieraan tytön, joka nauraa hänelle, kun hän kuvittelee, ja jättää kaiken sikin sokin, eikä halua saada nimekseen Charlotta Viides. Hän voisi kyllä saada jonkun, jolla ei olisi niin kovaa onnea kuin minulla astioitten särkemisessä — mutta totisesti hän ei voi saada ketään, joka pitää hänestä enemmän…

Ja uskollinen pikku Charlotta pyyhkäisi nenäänsä kädellään ja kumartui kiireesti avatakseen uuninluukun.

Teen juonti kului tavalliseen tapaan iltapäivällä Kaikurannassa, mutta ei kellään ollut juuri lainkaan ruokahalua.

Teetä juotuaan Lavendel neiti meni huoneeseensa ja pukeutui uuteen lemmikinkukalliseen musliinipukuunsa, ja Anna kampasi hänen tukkansa. Molemmat olivat kauheassa jännityksessä, mutta Lavendel neiti oli olevinaan hyvin tyyni ja välinpitämätön.

— Minun täytyy todellakin korjata tuo uutimen repeämä huomenna, sanoi hän katsahtaen siihen, ikäänkuin se olisi ollut ainoa tärkeä ja merkityksellinen asia tällä hetkellä. — Nuo uutimet eivät mielestäni ole olleet erikoisen kestäviä, kun ajattelee, kuinka paljon annoin niistä… No siunaa ja varjele — eikös Charlotta olekin taas unohtanut pyyhkiä pölyä käsipuulta! Annanpa hänelle kelpo läksytyksen, sen hän saa nähdä…

Anna istui eteisen portailla, kun Stephen Irving tuli käytävää pitkin ja meni puutarhaan.

— Tämä on ainoa paikka, jossa aika pysyy paikallaan, sanoi hän katsellen liikutettuna ympärilleen. — Mikään ei ole muuttunut tässä puutarhassa tai tuvassa sitten kun olin täällä kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Siitä johtuu, että tunnen itseni jälleen nuoreksi.

— Tiedättehän kyllä, että aika pysyy paikallaan lumotussa linnassa, sanoi Anna vakavasti. — Vasta sitten kun prinssi saapuu, alkaa tapahtua jotain.

Herra Irving hymyili hieman surumielisesti hänen ylöspäinkäännetyille kasvoilleen, jotka hehkuivat nuoruutta ja toivoa.

— Välistä prinssi tulee liian myöhään, sanoi hän.

Mutta hän ei pyytänyt Annaa "puhumaan muitten ihmisten tavoin"… Hän ymmärsi, hän — kuten kaikki sukulaissielut…

— Ah ei, ei siinä tapauksessa, että hän on oikea prinssi, joka tulee oikean prinsessan luo, sanoi Anna pudistaen hyvin varmasti punaisenruskeata päätään ja avaten vierashuoneen oven.

Kun vieras oli mennyt sisään, sulki hän sen huolellisesti hänen jälkeensä ja kääntyi Charlotta Neljännen puoleen, joka oli tullut eteiseen ja silmät pullollaan päässä oli ilmielävän uteliaisuuden kuva.

— Oh, herttaisin neiti Shirley, kuiskasi hän, katsoen keittiön ikkunasta, ja ajatelkaas, miten hieno hän on… Ja aivan sopivassa iässä minun neidilleni… Sanokaa, neiti pieni, olisiko teidän mielestänne kovin väärin kuunnella oven takaa?

— Olisi kyllä, aivan kauhean väärin, sanoi Anna hyvin pontevasti. — Tule nyt vain minun mukaani, niin menemme pois kiusauksen ulottuvilta. Mars matkaan, Charlotta pieni!

— En voi tehdä mitään, ja käy niin pitkäksi vain kuljeksia ja odottaa, huokasi Charlotta. — Ajatelkaas, neiti, jos ei hän kuitenkaan kosi! Ei voi koskaan olla varma miesten suhteen — ei koskaan tiedä, mitä heillä on mielessä… Vanhin sisareni, se joka alunpitäen oli Charlotta nimeltään, hän luuli kerran olevansa kihloissa tuollaisen helmen kanssa. Mutta sitten kävikin ilmi, ettei miehellä ollut ollut lainkaan sellaisia aikeita, ja silloin hän sanoi, ettei hän enää koskaan usko miehen sanoja… Olen kuullut kerrottavan toisenkin tapauksen — eräs mies luuli olevansa hurjasti rakastunut erääseen tyttöön, ja kun sitten kaikki kävi ympäri, niin olikin hän koko ajan halunnut tämän sisarta… Mitä neiti arvelee? Kun suuri ja väkevä mies ei tiedä, mitä hän tahtoo, kuinka silloin tyttö pahanen sen tietäisi?

— Menemme keittiöön kiilloittamaan hopealusikoita, ehdotti Anna. — Se on työtä, joka ei onneksi vaadi ajatusta — sillä ajatella en lainkaan voi tänä iltana. Ja niin saamme ajan kulumaan.

Kului tunti. Silloin, juuri kun Anna laski kädestään viimeisen kiiltävän lusikan, kuulivat he suuren eteisen oven sulkeutuvan. Molemmat etsivät aivan säikähtyneinä lohdutusta toistensa silmistä.

— Niin, jos hän menee nyt, huohotti Charlotta, jos hän menee nyt, näin varhain — niin on kaikki mennyt myttyyn eikä koskaan tule hyväksi…

He lensivät ikkunaan. Herra Irving ei ilmeisesti lainkaan aikonut lähteä. Hän ja Lavendel neiti kulkivat hitaasti keskikäytävää pitkin kivipenkkiä kohti.

— Näkeekö neiti, näkeekö neiti — hän on pannut käsivartensa
Lavendel neidin vyötäisille! kuiskasi Charlotta Neljäs autuaan
ihastuksen vallassa. — Hänen on täytynyt kosia häntä, muuten ei
Lavendel neiti koskaan sallisi hänen tehdä noin…

Anna otti Charlottaa itseään tanakasta ja lyhyestä vyötäröstä ja tanssi hänen kerällään ympäri keittiötä, kunnes molemmat hengästyivät.

— Oi, Charlotta, huusi hän ihastuksissaan, en tiedä koskaan ennen omanneeni mitään ennustajalahjoja, mutta nyt ennustan!… Täällä Kaikurannassa tulee olemaan häät, ennenkuin vaahteroiden lehdet ovat ehtineet punertua. Puhunko niin että toinenkin tajuaa, mitä tarkoitan?

— Tottahan toki, sanoi Charlotta. — Mitä häät ovat, se kyllä tiedetään… Äsken neiti vain puhui niin sekavasti. Mitä nyt — neiti itkee? Miksi?

— Ah, siksi, että tämä on niin hurmaavan kaunista — aivan kuin hauskasta kirjasta otettua — niin romanttista — ja surunvoittoista, sanoi Anna ja räpäytti kyyneleet pois silmistään. — Kaikki tyyni on niin suunnattoman ihanaa — ja kuitenkaan se ei ole vapaa surusta ja alakuloisuudesta…

— On selvää, että on aina uhkarohkeata mennä naimisiin, myönsi Charlotta, mutta kun kaikki käy ympäri, neiti — pahempaakin voi sattua kuin miehen saaminen.