XXIX.
RUNOUTTA JA PROOSAA.
Seuraavan kuukauden ajan Anna eli elämää, josta olisi voinut sanoa — ainakin Avonlean olosuhteisiin nähden — että se oli elämää mielenkiintoisten tapausten pyörteessä. Vaatimattomilla varusteluilla hänen omaa matkaansa varten Redmondin korkeakouluun oli vähäpätöinen merkitys. Mutta Lavendel neidin piti mennä naimisiin, ja Kaikuranta oli loputtomien neuvottelujen ja keskustelujen ja pohtimisten näyttämönä, joissa myöskin Charlotta Neljäs antoi hyvin harkittuja viittailuja ja neuvoja, sillä välin kuin hän vietti päivänsä ihastuksen ja hämmästyksen sekaisissa tunnelmissa.
Sitten tuli ompelijatar, ja saatiin kokea samalla kertaa sekä sitä huvia että ikävyyttä, minkä tuo mukanaan "vastuu" kankaitten valitsemisesta ja mallien etsimisestä muotilehdistä ja moninaisten koettelujen tarkastamisesta. Anna ja Diana viettivät puolet aikaansa Kaikurannassa, ja oli öitä, jolloin Anna ei voinut nukkua, niin kiihkeästi hän pohti maatessaan, oliko hän tehnyt oikein neuvoessaan Lavendel neidille uudenaikaista tummansinipunervaa ennemmin kuin merensinistä matkapuvuksi, ja kehoittaessaan häntä laittamaan uuden harmaan silkkileningin "yksimittaiseksi".
Kaikki, jotka olivat mielenkiinnolla ajatelleet Lavendel neidin kohtaloita, olivat hyvin onnellisia. Paul Irving syöksyi Vihervaaralle, niin pian kuin hänen isänsä oli kertonut hänelle uutisen, puhuakseen asiasta Annan kanssa.
— Minä tiesin kyllä, minä, sanoi hän ylpeästi, että voisin luottaa siihen, että isä valitsisi minulle herttaisen uuden äidin. On hyvin hauskaa omata isä, johon voi luottaa, neiti.
Pidän niin kauhean paljon Lavendel tädistä. Myöskin isoäiti on tyytyväinen — hän sanoo olevansa iloinen siitä, että isä tällä kertaa on pysynyt kotiseudullaan, sillä se on kuitenkin varminta… Rouva Lynde sanoo, että hän on hyvin tyytyväinen tähän naimiskauppaan ja toivoo, että Lavendel täti antaa päähänpistojensa mennä tipotiehensä ja tulee muitten ihmisten kaltaiseksi nyt kun hän menee naimisiin… Mitä päähänpistot ovat? Minä ainakaan en tahdo hänen tulevan muitten ihmisten kaltaiseksi. Tavallisia ihmisiä on ennestäänkin niin paljon… Neitihän ymmärtää…
Myöskin Charlotta Neljäs antoi suuren tyytyväisyytensä päästä vapaasti ilmoille.
— Oi neiti, kuinka hyvin kaikki on käynyt! Kun herra Irving ja minun neitini tulevat takaisin kotiin häämatkaltaan, asettuvat he Bostoniin asumaan, ja minä saan paikan siellä heidän luonaan… Minähän olen vasta viisitoistavuotias ja siskot eivät saaneet lähteä ennenkuin he olivat täyttäneet kuusitoista! Oi, miten verraton olento herra Irving on! Hän jumaloi maata, jota neitini polkee, ja kuka uskoisi, välistä minusta tuntuu oikein omituiselta, kun katselen hänen silmiensä ilmettä hänen kiinnittäessään katseensa Lavendel neitiin. Sitä on mahdoton kuvata, tiedättekö, neiti… Olen kauhean iloinen siitä, että he ovat niin rakastuneita toisiinsa. Kuuluuhan se asiaan, joka tapauksessa!… Vaikka muutamat ihmiset näyttävät tulevan mainiosti toimeen ilman sitä. Minulla on täti, joka on ollut naimisissa kolme kertaa ja hän on kertonut, että hän meni ensimmäisen kerran naimisiin rakkaudesta, mutta molemmat muut kerrat kurjan mammonan vuoksi, ja hän on ollut hyvin onnellinen kaikkien kolmen miehen kanssa, paitsi laskiessaan heidät hautaan, tietenkin… Mutta olihan se sentään hyvin uhkarohkeata, eikö niin neidinkin mielestä? —
— Oi, miten tämä kaikki on romanttista, sanoi Anna Marillalle samana iltana. — Jos minä nyt en olisi kulkenut harhaan tuona päivänä, jona aioimme mennä Kimballille, en olisi koskaan tutustunut Lavendel neitiin, ja ellen olisi tavannut häntä, en olisi koskaan voinut ottaa Paulia mukaani sinne… Ja silloin hän ei olisi koskaan voinut kirjoittaa isälleen, että hän oli käynyt Lavendel neidin luona, juuri kun herra Irving oli aikeissa matkustaa tiehensä San Franciscoon. Herra Irving on sanonut, että heti kun hän sai kirjeen, päätti hän lähettää yhtiökumppaninsa San Franciscoon ja matkustaa itse tänne sen sijasta. Hän ei ollut kuullut Lavendel neidistä mitään viiteentoista vuoteen. Viimeiseksi hän oli kuullut huhun, että hän aikoi mennä naimisiin, ja niin hän luuli käyneenkin, ja sen jäljestä hän oli lakannut tiedustelemasta keneltäkään ihmiseltä hänen olojaan. Ajattelehan, mikä hyvä loppu kaikelle on tullut! Rouva Lynde sanoo tietenkin aina, että mitä on tapahtuva se tapahtuu, mutta minusta on kuitenkin hauska kuvitella olleensa kohtalon välikappaleena… Ja hirveän romanttista — sitähän ei voi kieltää tämän olevan!
— Niin sinä ajattelet, mutta minä en todellakaan tajua, mitä romanttista siinä on, sanoi Marilla aivan kuivasti.
Marillan käsittämätön mielipide oli, että Anna teki liian suuren numeron koko tuosta naimisjutusta ja että hänellä oli yllin kyllin työtä kotona varustelussaan itseään korkeakouluun pujahtamatta melkein joka päivä Kaikurantaan auttamaan Lavendel neitiä.
— Ensiksikin kaksi nuorta ihmistä joutuu epäsopuun, eikä kumpikaan tahdo ottaa ensimmäistä askelta saadakseen kaiken taas selväksi. Sitten Stephen Irving menee Yhdysvaltoihin, ja jonkun ajan kuluttua hän menee siellä naimisiin eikä hänellä ole kerrassaan mitään hätää, mikäli minä voin käsittää… Sitten hänen vaimonsa kuolee, ja kun pahin suruaika on ohi, niin pälkähtää hänen päähänsä mennä kotiin katsomaan, miten hänen vanha lemmittynsä jaksaa. Sillä välin tämä on elänyt naimattomana, luultavasti siksi, että hän on ollut turhan vaativainen ja pitänyt jumala paratkoon liian vähäpätöisinä niitä, jotka mahdollisesti olivat ilmoittautuneet… Niin tapaa herrasväki uudelleen toisensa ja päättää mennä naimisiin — parempi myöhäänkin kuin ei milloinkaan. Mitä romantiikkaa tässä on?
— Ei kerrassaan, kun sinä esität asian tuolla tavoin, sanoi Anna valittavalla äänellä. — Tuo on todellakin silkkaa proosaa… Mutta se muuttuu aivan toiseksi, jos — niin, nyt minun täytyy käyttää kuvannollista kieltä, sitä ei voi auttaa, Marilla — sitä katsotaan runouden kuvastimessa… Ja onhan se toki paljon hauskempaa!
Anna oli jälleen tointunut kylmän vesisuihkun jälkeen; hänen silmänsä loistivat, ja puna oli kohonnut hänen poskilleen.
Marilla katsoi säteileviin nuoriin kasvoihin ja pidätti ivallisen huomautuksen, joka pyöri hänen kielellään. Ehkäpä hänen mieleensä välähti hämärä tietoisuus siitä, että tuollainen "runouden kuvastin" voisi joskus olla oikein hyvä olemassa. Olisihan varmaankin, kun kaikki käy ympäri, sangen onnellinen kyky voida katsella arkipäiväistä maailmaamme sellaisen välineen avulla, joka ympäröisi asiat ja olot ilon ja raikkauden hohteella, joka on näkymätön sellaisille proosallisille olennoille kuin hän itse ja Charlotta Neljäs.
— Koska häät ovat? kysyi hän hetkisen kestäneen vaitiolon jälkeen.
— Elokuun viimeisenä keskiviikkona. Heidät vihitään puutarhassa kuusamamajassa — juuri siinä paikassa, jossa herra Irving kosi häntä kaksikymmentäviisi vuotta sitten.
Marilla, se on romanttista, vaikkapa esittää sen proosallisellakin kielellä. Ketään muita ei kutsuta, paitsi rouva Irving ja Paul ja Gilbert ja Diana ja minä ja Lavendel neidin serkut. Ja kuuden junalla he lähtevät häämatkalle Etelämeren rannikolle. Kun he tulevat takaisin syksyllä, muuttavat Paul ja Charlotta Bostoniin ja jäävät heidän luokseen. Mutta Kaikuranta jätetään aivan entiselleen — vaikka he tietysti myyvät kanat ja lehmät ja naulaavat laudat ikkunoitten eteen — ja joka kesäksi he tulevat sinne asumaan. Se on hyvin hauskaa. Olisin surrut Redmondissa talvella, jos minun olisi täytynyt kuvitella herttaista pikku Kaikurantaa autiona ja hyljättynä, huoneet tyhjinä — tai, mikä on vielä pahempi, vieraitten ihmisten asumana. Mutta nyt uskallan kuvitella sitä, aivan sellaisena kuin olen tottunut sen näkemään — se odottaa niin tyytyväisenä ja hiljaisena kesää, joka tuo mukanaan taas elämää ja liikettä ja naurua. —
Annan pienessä maailmassa oli vielä enemmänkin romantiikkaa kuin kahden rakastavaisen jälleen yhtyminen Kaikurannassa. Se osui Annan tielle äkkiarvaamatta, kun hän kulki Mäntymäelle metsäpolkua pitkin ja sen vuoksi astui suoraan Barryn puutarhaan.
Diana Barry ja Fred Wright seisoivat yhdessä tuuhean piilipuun alla. Diana nojautui sen harmaata runkoa vasten, silmäripset painautuneina kovasti punottavia poskia vasten Hänen toinen kätensä oli Fredin kädessä, joka seisoi kasvot kumartuneina hänen ylitseen ja sopersi jotain hyvin matalalla ja vakavalla äänellä. Maailmassa ei ollut ketään muita ihmisiä paitsi he itse tänä lumoavana hetkenä, niin ettei kumpikaan heistä nähnyt Annaa, joka silmänräpäyksessä käsitti tilanteen ja kääntyi ympäri samalla kertaa sekä hämmästyneenä että hämillään ja hiipi äänettömästi takaisin männikköön. Hän ei pysähtynyt ennenkuin omassa huoneessaan, jossa hän hengästyneenä istuutui ikkunan ääreen ja koetti koota hämmentyneitä ajatuksiaan.
— Diana ja Fred rakastavat toisiaan! huudahti hän. — Oi miten hirveän vanhalta ja täyskasvuiselta se tuntuu! En tosiaankaan olisi uskonut sitä Dianasta…
Annalla oli viime aikoina ollut epäilyksensä siitä, että Diana oli pettänyt perin nuorekkaitten unelmiensa miesihanteen, joka oli synkkä ja surumielinen ja jolla oli leimuavat tummat silmät. Sen lisäksi tuli nyt hänen omien aistimiensa todistus, jota hän ei juuri voinut epäillä, mutta huolimatta edellä käyneistä "aavistuksista", oli keksintö hänelle kuitenkin täydellinen yllätys. Tämän lisäksi tuli vielä ihmeellinen yksinäisyyden ja orpouden tunne — oli kuin Diana olisi mennyt ennen häntä uuteen maailmaan, lyönyt portin kiinni takanaan ja jättänyt Annan ulkopuolelle.
— Oh, miten paljon täällä tapahtuu ja sattuu — minua miltei peloittaa, ajatteli Anna mieli apeana. — Ja minä pelkään, ettei Dianan ja minun välinen suhde tästä lähtien enää voi olla aivan sama kuin ennen… Tämän jälkeen en kaiketi voi kertoa kaikkia salaisuuksiani hänelle — entäpä hän menisi ja lörpöttelisi niistä Fredille!… Ja mitä hän voi nähdä Fredissä? Hän on hyvin hauska ja kiltti poika, mutta hän on kuitenkin vain Fred Wright.
Tämä kysymys se aina antaa ihmisille pään vaivaa — mitä se ja se näkee siinä ja siinä? Mutta itse asiassa on kylläkin hyvin onnellista, että kullakin on oma makunsa, sillä jos kaikki pitäisivät samanlaisesta — niin, silloinhan kävisi, kuten vanha intiaanipäällikkö sanoi: "Kaikki haluaisivat saada minun squaw'ini". [Intiaanikieltä: squaw = nainen, vaimo.]
Olihan ilmeistä, että Diana todellakin näki jotakin Fred Wrightissä, vaikka Annan silmät valitettavasti olivat sokaistut.
Diana tuli Vihervaaralle seuraavana iltana, ajattelevan näköisenä ja kainona nuorena neitinä, ja ullakkohuoneen hämärässä yksinäisyydessä hän kertoi Annalle kaiken. Molemmat tytöt itkivät, suut elivät ja nauroivat.
— Olen niin onnellinen, sanoi Diana, mutta onhan hullunkurista ajatella, että olen kihloissa…
— Miltä oikeastaan tuntuu olla kihloissa? kysyi Anna uteliaana.
— Niin, kultaseni, se riippuu luonnollisesti kokonaan siitä, kenen kanssa on kihloissa, vastasi Diana, kasvoilla tuo ärsyttävän ylimielinen tietäväisyyden ilme, jota kihlautuneet aina näyttävät niille, jotka eivät ole kihloissa. — On viehättävää olla kihloissa Fredin kanssa — mutta luulen, että olisi kauhean vastenmielistä olla kihloissa jonkun muun kanssa…
— Erittäin hauskaa meille muille, kun nyt kerran on vain yksi ainoa
Fred, nauroi Anna.
— Oi, Anna, sinä et ymmärrä… sanoi Diana harmistuneena. — En tarkoittanut siten — mutta sitä on vaikea selittää… No niin, se on samantekevä, tulet kuitenkin ymmärtämään sen kerran tulevaisuudessa, kun sinun oma vuorosi tulee.
— Diana, oma kullannuppuseni, ymmärränhän toki sinua! Mitäpä muuta tarkoitusta varten meillä olisi mielikuvitusta, ellei sitä varten, että kykenisimme katselemaan elämää toisten ihmisten silmillä?
— Sinun on oltava minun morsiustyttöni, Anna, se on selvää… Lupaa se minulle — missä tahansa lienetkin, kun minä olen morsiamena!
— Olen tuleva maapallon toiselta puolen, jos niin tarvitaan, sanoi
Anna juhlallisesti.
— Siihen tulee luonnollisesti kulumaan vielä hyvän aikaa, sanoi Diana punastuen. — Kolme vuotta vähintäin — sillä minä olen vasta kahdeksantoistavuotias, ja äiti sanoo, ettei kukaan hänen tyttäristään saa mennä naimisiin ennenkuin on täyttänyt kaksikymmentäyksi vuotta. Sitä paitsi Fredin isä aikoo ostaa hänelle Fletcherin talon, ja hän tahtoo saada suoritetuksi ainakin kaksi kolmannesta sen hinnasta, ennenkuin hän antaa Fredin ottaa sen omaan nimeensä. Mutta kolme vuotta ei totta tosiaan ole liian pitkä aika, kun on opittava taloudenhoitoa, ja minä aion ommella itselleni niin paljon somia esineitä. Huomenna alan virkata pikku liinoja liemilautasten väliin pantaviksi. Myra Gillisillä oli kolmekymmentäseitsemän liemilautasliinaa naimisiin mennessään, ja minä olen päättänyt, ettei minulla tule olemaan vähempää kuin hänellä.
— Ei, kuinka voisitkaan taloudessasi tulla toimeen vain kolmellakymmenellä kuudella liemilautasliinalla, sanoi Anna juhlallisen näköisenä, mutta veitikka silmännurkassa.
Diana näytti loukkaantuneelta.
— En luullut, että sinä pitäisit minua pilkkanasi, Anna, sanoi hän moittivasti.
— Rakkahin Diana, enhän pidä sinua pilkkanani, huudahti Anna katuvaisena. — Laskin vain vähän leikkiä. Uskon että sinusta tulee maailman suloisin pikku emäntä. Ja on todellakin oivallista, että nyt jo suunnittelet, minkälaista sinulla tulee olemaan unelmiesi pikku kodissa.
Anna oli tuskin maininnut sanat "unelmien koti", ennenkuin hänen mielikuvituksensa joutui liikkeelle, ja hän alkoi heti rakentaa omaansa. Siinä hallitsi luonnollisesti erinomaisilla sielunlahjoilla varustettu mies, tumma, ylväs, hieman alakuloisuuteen taipuva… Mutta ihmeellistä kyllä pysyttelihe siellä myöskin Gilbert Blythe, ja hän ei antanut karkoittaa itseään pois, vaan auttoi omistajatarta taulujen ripustamisessa, puutarhalavojen mittailemisessa ja muitten erilaisten kotiaskareitten suorittamisessa, joita ylväs ja umpimielinen sankari nähtävästi piti arvoansa alentavina. Anna koetti karkoittaa Gilbertin kuvan pois unelmiensa linnasta, mutta se oli hyvin itsepintainen, niin että Anna, jolla oli kiire, luopui viimein yrityksestä ja jatkoi utuista rakennustyötään sellaisella menestyksellä, että hänen "unelmiensa koti" oli sekä valmiina että kalustettuna, ennenkuin Diana taas puuttui puheeseen.
— Sinun mielestäsi on varmaankin hieman hullunkurista, Anna, että minä olen rakastunut Frediin, kun hän niin suuresti eroaa sen tapaisesta miehestä, jonka kanssa aina ennen olen sanonut meneväni naimisiin — hänenhän piti olla pitkä ja komea… Mutta miten lieneekään, en lainkaan toivo Frediä pitkäksi ja komeaksi, sillä — niin, ymmärräthän, silloin hän ei olisi Fred. Tietenkin, hän lisäsi hieman huolestuneen näköisenä, meistä tulee kauhean lihava ja pyylevä pari… Vaikka onhan se kuitenkin parempi kuin jos toinen olisi lyhyt ja paksu ja toinen pitkä ja laiha, kuten Morgan Sloane ja hänen vaimonsa. Rouva Lynde sanoo, että hän ajattelee aina ykköstä ja nollaa, kun hän näkee heidän kulkevan.
— Niin, sanoi Anna itsekseen sinä iltana harjatessaan tukkaansa kultakehyksisen kuvastimensa edessä, olen iloinen siitä, että Diana on hyvin onnellinen ja tyytyväinen. Mutta kun minun vuoroni tulee — jos se koskaan tulee — niin toivon, että kaiken yllä olisi jotain järkyttävämpää ja suurenmoisempaa… Mutta sehän oli Dianankin tarkoitus ennen muinoin. Lukemattomia kertoja olen varmaankin kuullut hänen sanovan, ettei hän ikimaailmassa menisi kihloihin tavalliseen typerään ja säädylliseen tapaan — sen, joka tahtoisi voittaa hänen kätensä, pitäisi suorittaa joku uroteko … Mutta hän on muuttunut. Ehkäpä minäkin vielä muutun?…
Enpä suinkaan! Minä päätän, ettei niin tule käymään. Uh, tuollaiset kihlaukset ovat sentään harmillisia, kun ne riistävät meiltä parhaat ystävämme…