XXX.
HÄÄT KAIKURANNASSA.
Elokuun viimeinen viikko saapui. Silloin Lavendel neidin piti olla morsiamena. Kaksi viikkoa myöhemmin Annan ja Gilbertin oli määrä matkustaa Redmondin korkeakouluun. Viikon kuluttua sen jälkeen oli tapahtuva rouva Rakel Lynden muutto Vihervaaralle, hän siirtäisi silloin kotihaltiansa entiseen vierashuoneeseen, joka jo oli valmiina ottamaan hänet vastaan.
Hän oli myynyt huutokaupalla kaikki huonekalunsa ja talouskapineensa, joita hän ei tarvinnut, ja nautti nykyään siitä kiitosta ansaitsevasta puuhasta, minkä tuotti Allanin perheen auttaminen tavaroiden pakkaamisessa. Pastori Allanin oli määrä pitää lähtösaarnansa seuraavana sunnuntaina. Suuria muutoksia oli siis tulossa, ja Anna tunsi hieman alakuloisuutta sekaantuvan iloisiin tulevaisuudentoiveisiinsa.
— Muutokset eivät ole yksinomaan huvittavaa laatua, mutta ne ovat hyvin hyödyllisiä, sanoi herra Harrison miettivällä äänellä. — Minkään ei pitäisi pysyä muuttumattomana enempää kuin kaksi vuotta — korkeintaan. Jos kuluu pitempi aika, niin kaikki alkaa hapantua…
Herra Harrison istui poltellen verannallaan. Hänen vaimonsa oli suurella uhrautuvaisuudella antanut hänelle luvan poltella salissa, jos hän istuutui avonaisen ikkunan ääreen. Herra Harrison palkitsi tämän jalomielisyyden menemällä ulos polttelemaan raittiissa ilmassa, ja molemmat puolueet olivat siis tyytyväisiä toisiinsa.
Anna oli tullut pyytämään rouva Harrisonilta muutamia keltaisia daalioita. Hän ja Diana aikoivat mennä Kaikurantaan myöhemmin illalla auttamaan Lavendel neitiä ja Charlotta Neljättä kaikissa huomispäivän juhlaa varten tehtävissä varusteluissa. Lavendel neiti ei itse ollut koskaan kasvattanut daalioita: hänen mielestään ne olivat liian pöyhkeileviä ja "pönäköitä", ja tuskinpa ne olisivat sopineetkaan hänen vanhanaikaisen yksinkertaiseen ja vaatimattomaan puutarhaansa. Mutta kaiken kaltaiset kukat olivat sinä kesänä sangen harvinaisia Avonleassa ja sen ympäristöillä, siitä oli Abe sedän rajuilma pitänyt huolen; ja Anna ja Diana arvelivat, että muuan vanha vaaleankeltainen kiviruukku, jossa tavallisesti säilytettiin piparkakkuja, mutta joka nyt sullottiin täpötäyteen tummia daalioita, olisi aivan paikallaan Kaikurannan rappusten pimeässä nurkassa, sammalvihreän seinäpaperin tummaa taustaa vasten.
— Lähdet kai korkeakouluun ensi tilassa? jatkoi herra Harrison. — Niin, tulemme kaipaamaan sinua kauheasti, Emily ja minä. Mutta sehän on totta — rouva Lynde muuttaa Vihervaaralle, hohoi-jaa! Niinpä niin, kukaan ei ole niin korvaamaton, ettei voitaisi löytää toista hänen sijalleen…
Herra Harrisonin ivallista äänensävyä on aivan mahdoton kuvata painomusteen avulla. Vaikka hänen rouvansa oli niin hyvä ystävä rouva Lynden kanssa, voi hänen omaa suhdettansa mainittuun rouvaan, uudenkin elämänjärjestyksen aikana, tuskin kuvata ystävällisemmillä sanoilla kuin aseellinen puolueettomuus.
— Niin, pian minä matkustan, vastasi Anna. — Pääni on hyvin iloinen — ja sydämeni hyvin surullinen.
— Sinä kai haalit itsellesi, luulen minä, kaikki kunniamerkit ja palkinnot, joita Redmondissa on luovutettavissa?
— Yritän ehkä yhtä tai paria, sanoi Anna, mutta en välitä sellaisesta enää niin paljon kuin kaksi vuotta sitten. Nyt tahdon korkeakoulukurssista koettaa etsiä taitoa, miten parhaalla tavalla voisin järjestää elämäni, jotta saisin siitä mahdollisimman paljon ja hyvää. Tahdon oppia ymmärtämään ja auttamaan muita ihmisiä ja itseäni.
Herra Harrison nyökkäsi.
— Se ei ole niinkään hullu ajatus. Juuri sen pitäisi olla korkeakoulun tarkoitus ja silmämäärä sen sijaan, että ne päästävät maailmaan joukon maistereita ja heidän naistovereitaan, niin täyteen sullottuina kirjanoppineisuutta ja turhamaisuutta, ettei heissä ole tilaa millekään muulle. Sinuun nähden ei ole mitään vaaraa. Sinua ei korkeakoulu tule paljon vahingoittamaan, luulen minä.
Teen juotua Anna ja Diana ajoivat Kaikurantaan vieden mukanaan kaiken sen kukkaissadon, joka heidän oli onnistunut hankkia, kiitos monien ryöstöretkien heidän omiin ja naapurien puutarhoihin. He tapasivat Kaikurannan kovan kiireen ja touhun vallassa. Charlotta Neljäs lensi ympäri sellaisella innolla ja uutteruudella, että hänen sinisillä hiusruseteillaan näytti olevan kyky olla kaikkialla läsnä. Kuten Henrik Navarralaisen valkea kypäräntöyhtö, liehuivat Charlotan siniset nauharuusukkeet aina siellä missä taistelu oli kuumin.
— Jumalalle ylistys ja kiitos, että neidit tulivat, huudahti hän mitä vilpittömimmin tuntein, täällä on niin kauhean paljon vielä tehtävää — ja minä ajattelin antaa hopeille vielä viimeisen kiilloituksen — ja majoneesin kera tarjottavat kukkopoikaset juoksevat vielä ulkona kanakopin takana ja kiekuvat, neiti Shirley… Ja Lavendel neidin suoritettavaksi ei tohdi uskoa ainoatakaan asiaa… Tulin oikein kiitolliseksi, kun herra Irving tuli pari minuuttia sitten ja vei hänet metsään kävelemään. Kaikki aikanaan, neiti — rakkaus on kyllä hyvä, mutta jos se sekotetaan ruuanlaittoon ja siivoamiseen, niin menee kaikki vinoon… Se on minun ajatukseni, neiti Shirley.
Anna ja Diana puuhasivat ja hankasivat voimainsa takaa kello kymmeneen saakka, niin erinomaisella tuloksella, että yksinpä Charlottakin oli tyytyväinen. Hän palmikoi tukkansa lukemattomille leteille ja kompuroi viimein hyvin väsynein jaloin vuoteeseen.
— Tunnen selvästi, etten saa unen rahtuakaan silmiini, neiti Shirley, niin kovasti pelkään, että jokin menee hullusti viime hetkellä… Entäpä jos ei kerma vaahtoa — tai herra Irving saa halvauksen eikä voi tulla…
— Hänellä ei kai ole tapana saada halvauskohtauksia? sanoi Diana ja toi ilmoille pyöreitten poskiensa molemmat kuopat.
Charlotta Neljäs oli Dianalle ehtymätön huvin lähde.
— Halvauskohtaukset eivät ole sellaisia, jotka tulevat tavaksi, neiti, vastasi Charlotta arvokkaasti. — Ne tulevat kuin aivastus — ja läiskis, siinä sitä ollaan… Kuka tahansa voi saada halvauksen. Kuinka se tapahtuu, ei kukaan tiedä. Herra Irving muistuttaa paljon erästä setääni, joka sai halvauksen, juuri kun hän eräänä kauniina päivänä istuutui päivällispöytään. Mutta onhan mahdollista, että kaikki käy hyvin… Tässä maailmassa saa toivoa parasta ja valmistua pahimpaan ja ottaa vastaan sen, mitä Jumala lähettää.
— Ainoa, mitä minä pelkään, on se, ettei huomenna ole kaunis ilma, sanoi Diana. Abe setä on ennustanut sadetta viikon keskivaiheille, ja aina tuosta suuresta rajuilmasta saakka en voi auttaa, että uskon oikein paljon siihen, mitä Abe setä sanoo.
Anna, joka tiesi paremmin kuin Diana, miten oli Abe sedän ja hänen ennustamansa rajuilman laita, ei antanut minkään pelontunteen tarttua itseensä. Hän nukkui väsyneen ja vanhurskaan unta ja Charlotta herätti hänet epäinhimillisen varhaisena hetkenä.
— Oi, neiti, minun ei kai pitäisi koputtaa neitiä hereille näin varhain, kuului surkea piipitys avaimenreiästä, mutta täällä on niin paljon tekemistä — ja näyttää niin pilviseltä, että pelkään saatavan sadetta… Kunpa neiti sentään tahtoisi nousta ja sanoa minulle, ettei sitä tule…
Anna lensi ikkunaan, sydämessä heikko toivon kipinä, että Charlotta puhui vasten parempaa tietoaan houkutellakseen hänet nousemaan. Mutta ah, aamu näytti todellakin sangen vähän lupaavalta. Ikkunan alla oli Lavendel neidin puutarha; jos kaikki olisi ollut niinkuin piti olla, niin olisi se tietenkin levännyt kalpeana välkehtivän auringonvalon hohteessa, mutta sen sijaan se oli vajonneena oikein sadeilmatunnelmaan, ja petäjien yllä oleva taivas oli tummien ja uhkaavien pilvien peittämä.
— Eikö tämä ole liian harmillista! napisi Diana
— Toivokaamme parasta, sanoi Anna rohkaisten. — Ellei tule oikein rankkasadetta, niin voi tämän kaltainen viileä, usvainen päivä olla vielä ihanampi kuin paahtava auringonpaiste.
— Mutta nyt tulee sade, vaikeroi Charlotta sipsuttaen sukkasillaan huoneeseen. Hän oli perin hullunkurisen näköinen monine "hiirenhäntineen", jotka oli kiedottu ympäri pään; ne oli sidottu valkoisella langalla, ja "sarvet" törröttivät kaikkiin suuntiin. — Se tulee viipymään viime hetkeen saakka, mutta siiloin saadaan nähdä, että vettä tulee oikein kaatamalla… Ja ihmiset kastuvat likomärjiksi — ja minkä lian he vetävätkään sitten huoneisiin — eikä heitä voida vihkiä kuusamamajassa — ja sadepisarat morsiuskruunussa tietävät onnettomuutta, sanokaa mitä tahdotte, neiti Shirley… Niinhän minä arvelinkin: kaikki on käynyt niin hyvin tähän saakka, näin ei voi jatkua…
Charlotta Neljäs näytti lainanneen osan neiti Eliza Andrewsin elämänviisautta ratkaisevina silmänräpäyksinä.
Mutta sadetta ei tullut, vaikka ilma koko ajan näytti siltä kuin se olisi "aikonut"… Kello kaksitoista huoneet olivat juhla-asussa ja pöytä kauniisti katettuna, ja toisessa kerroksessa odotti suloinen ja viehättävä morsian.
— Kuinka herttaiselta sinä näytät, sanoi Anna ihastuneena.
— Viehättävältä! yhtyi Diana.
— Nyt on kaikki valmiina, neidit, ja vielä ei ole tapahtunut mitään onnettomuutta, ilmoitti Charlotta tärkeän näköisenä, ennenkuin hän katosi pieneen kamariinsa pukeutumaan.
Kaikki valkeat "sarvet" purettiin, ja koko pörröisten kiharoitten ylitsekuohuva paljous, joka nyt pääsi valloilleen, palmikoitiin kahdeksi suureksi palmikoksi, jotka sidottiin, ei kahdella, vaan neljällä uudenuutukaisella, heleänsinisellä nauharuusukkeella. Molemmat ylemmät rusetit muistuttivat lähinnä kahta jokseenkin kookasta siipeä, jotka lähtivät Charlotan niskasta, suunnilleen samaan tapaan kuin Rafaelin enkeleillä. Mutta Charlotta itse piti niitä perin hienoina, ja kun hän kahisten ja sihisten oli pujottautunut valkeaan pukuunsa, joka oli niin kovaksi tärkätty, että se pysyi itsekseen seisomassa, katseli hän kuvastimessa kuvaansa suurella tyytyväisyydellä — tyytyväisyydellä, jota kesti niin kauan, kunnes hän tuli ulos käytävään.
Siellä hän näki selällään olevasta vierashuoneen ovesta vilauksen pitkästä ja solakasta tytöstä valkeassa puvussa, joka pehmeinä laskoksina valui hänen ympärilleen, ja tyttö kiinnitti paraillaan valkeita, tähden kaltaisia kukkia kullanruskean tukkansa lainehtiville kiharoille.
— Oi, minä ihmisparka en koskaan tule olemaan neiti Shirleyn kaltainen, ajatteli Charlotta aivan epätoivoisena. — Täytyy kai syntyä sellaiseksi, luulen minä — olen kyllä pannut parastani, mutta en koskaan saa tuota ylhäisyyttä olemukseeni…
Kello yksi vieraat olivat koolla, mukaan luettuina pastori ja rouva Allan, sillä pastori Allanin piti toimittaa vihkiminen. Häämenot suoritettiin mitä yksinkertaisimmin. Lavendel neiti astui rappusia alas, ja alhaalla hän kohtasi sulhasensa, ja kun tämä tarttui hänen käteensä, kohotti hän suuret ruskeat silmänsä sulhaseensa sellaisin katsein, että Charlotta Neljäs, joka sattui sen näkemään, joutui kokonaan liikutuksen valtaan. He kulkivat kuusamamajaan, jossa pastori Allan heitä odotti. Häävieraat järjestäytyivät oman mielensä mukaan. Anna ja Diana seisoivat vanhan kivipenkin luona, ja heidän välillään oli Charlotta, joka suuressa levottomuudessaan pusersi heidän käsiään omilla jääkylmillä ja vapisevilla hyppysillään.
Pastori aukaisi käsikirjansa, ja juhlamenot alkoivat. Juuri kun Lavendel neiti ja Stephen Irving oli julistettu mieheksi ja vaimoksi, tapahtui jotain hyvin kaunista ja vertauskuvallista. Auringonpaiste pilkisti äkkiä esiin synkeyden läpi ja valoi kultaisen säde virran onnellisen morsiamen ylle. Ja puutarhaa elähyttivät samalla hetkellä tanssivat päivänkilot ja pakenevat varjot.
— Mikä onnellinen enne! ajatteli Anna mennessään suutelemaan morsianta.
Sitten jättivät nuo kolme tyttöä muut vieraat iloiseen piiriin morsiusparin ympärille kiiruhtaen itse sisään katsomaan, että kaikki oli kunnossa.
— No Jumalan kiitos, että kaikki nyt on ohi, neiti, huudahti Charlotta, nyt he ovat ainakin vihityt, ja sitten saa käydä miten tahansa… Riisiryynipussi on ruokasäiliössä, neiti, ja vanhat kengät olen pannut oven taakse, ja paksu kerma on suuressa vadissa kellarinrappusilla…
Kello puoli kolme herra ja rouva Irving matkustivat pois, ja koko hääväki saattoi heitä asemalle nähdäkseen heidän lähtevän iltajunalla. Kun Lavendel neiti — rouva Irving, kaikin mokomin — astui ulos vanhan kotinsa ovesta, heittivät Gilbert ja tytöt hänen ylleen oikean riisiryynisadekuuron, ja Charlotta Neljäs paiskasi vanhan kengän niin erinomaisen taitavasti, että se osui suoraan pastori Allanin päähän.
Mutta Paulin osalle oli pidätetty kaunein jäähyväistervehdys. Hän harppasi ulos eteisestä ja soitti kaikin voimin vanhaa malmista päivälliskelloa, joka tavallisesti oli salin uuninreunuksella. Paulin ainoa tarkoitus oli saada aikaan niin suurta melua kuin suinkin, mutta kun voimakas kumina oli vaimennut, kuului niemistä ja lahdista ja metsänreunasta joen takaa "keijukaisten hääkellojen" sointuva ja moniääninen soitto, joka helähteli niin heleästi ja vienosti ja yhä hiljaisemmin "pium — paum", "pium — paum" — ikäänkuin Lavendel neidin rakastetut kaiut olisivat lausuneet hänelle viimeiset tervehdyksensä ja jäähyväisensä. Ja niin, näitten lumottujen kellojen helähdellessä ympärillään, Lavendel neiti kulki pois entisestä unelma- ja mielikuvituselämästään täydempään todelliseen elämään toisella puolen olevaan toiminnan maailmaan.
Kaksi tuntia myöhemmin tulivat Anna ja Charlotta käyden takaisin polkua pitkin. Gilbert oli mennyt Graftoniin asialle, ja Diana oli luvannut "eräälle" palata kotiin niin pian kuin mahdollista. Annan ja Charlotan piti nyt panna kaikki järjestykseen juhlan jälkeen ja sulkea pikku Kaikuranta. Puutarha oli ilta-auringon loisteen täydessä valaistuksessa, perhoset lentelivät ja mehiläiset surisivat, mutta pikku talossa oli autiuden ja yksinäisyyden leima.
— Ah voi, miten täällä näyttää yksinäiseltä! nyyhkytti Charlotta Neljäs, joka oli itkenyt koko matkan asemalta kotiin. — Häät eivät ole paljoakaan hauskemmat kuin hautajaiset, kun kaikki on ohi…
Iltapäivällä oli paljon puuhaa. Kukkaiskoristeet piti ottaa pois, lasit ja posliiniastiat pestä. Herkkujen jäännökset pantiin koriin vietäväksi Charlotan nuorempien veljien kestitykseksi kotiin. Anna ei sallinut itselleen lepoa, ennenkuin kaikki oli järjestyksessä ja paikoillaan. Kun Charlotta herkkusaaliineen oli mennyt kotiin, kulki Anna hiljaisten huoneitten läpi ja sulki ikkunaluukut, mielessä sellainen tunne, että hän yksinään vaelteli autiossa juhlasalissa. Sen jälkeen hän lukitsi oven ja istuutui hopeapoppelin juurelle odottamaan Gilbertiä. Hän tunsi olevansa sangen väsynyt, mutta hänen aivonpa työskentelivät vilkkaasti.
— Mitä sinä ajattelet, Anna? kysyi Gilbert, joka tuli polkua pitkin.
Hevosen ja kärryt hän oli jättänyt maantielle.
— Lavendel neitiä ja herra Irvingiä, vastasi Anna uneksien. — Eikö ole ihanaa tietää, että kaikki on päättynyt näin onnellisesti — että he ovat löytäneet toisensa jälleen niin monien vuosien eron ja väärinymmärryksen jälkeen.
— On kyllä, se on kaunista, vastasi Gilbert katsoen Annan ylöspäin kohotettuihin kasvoihin. — Mutta eikö olisi ollut vielä kauniimpaa jos ei olisi ollut mitään väärinkäsityksestä johtuvaa eroa — jos he olisivat kulkeneet käsi kädessä koko tien elämän läpi, ilman että heillä olisi ollut takanaan muita muistoja kuin ne, jotka heille olivat yhteisiä?
Anna tunsi sydämensä sykinnän käyvän omituisen levottomaksi, ja ensi kerran hän painoi silmänsä maahan Gilbertin katseen edessä. Väri kohosi ja laski hänen kasvoillaan. Oli kuin olisi peite, joka oli verhonnut hänen sisäistä tietoisuuttaan, äkkiä vedetty syrjään ja hänen sisäiselle näkemykselleen avautunut kokonainen maailma tähän asti aavistamattomia tunteita ja todellisuuksia. Ehkä, kun kaikki käy ympäri, tuo "ihmeellinen!" ei saavukaan elämääsi loistolla ja komeudella ja ilon ja riemun pauhinassa, kuten uljas ritari, joka lähestyy tulisella ratsullaan, ehkä se hiipii luoksesi hiljaa ja tyynesti vanhan ystävän muodossa, ehkä se esiintyy tavallisen arkipäiväisyyden hahmossa, kunnes äkisti valonsäde osuu siihen ja tuo ilmoille siinä piilevän kauneusmaailman… Ehkä — ehkä rakkaus puhkeaa kukkaan umpun vihreästä verhosta.
Sitten verho jälleen laskeutui, mutta se Anna, joka nousi hämärtyvää polkua, ei ollut aivan sama Anna, kuin se, joka oli tullut niin hilpeästi ajaen sitä pitkin edellisenä iltana. Tyttövuodet olivat hänen takanaan, ikäänkuin näkymättömän käden syrjään työntäminä, ja hänen eteensä avautui nuoren naisen elämä kaikkine viehätyksineen ja salaperäisyyksineen, suruineen ja iloineen.
Gilbert ei sanonut enää mitään, mutta hänkin katsoi tulevaisuuteen, ja hän muisti ilmeen, jonka hän juuri oli nähnyt Annan ilmehikkäillä kasvoilla. Neljä vuotta vakavaa, uurasta työtä — ja sitten odottivat häntä palkintona koottu tietomäärä ja sydän, jonka hän jo kauan oli omistanut uskollisessa rakkaudessaan.
Heidän takanaan puutarhassa uinui pienoinen Kaikuranta varjojen keskellä. Se oli yksinäinen, mutta ei ainaisiksi hyljätty. Vielä ei unelmien ja naurun ja ilon aika ollut ohi; oli vielä tuleva aurinkoisia kesiä pikku tupaseen, ja sillä oli varaa odottaa. Ja virran takana sammuvassa purppurahohteessa lepäsivät kaiut odottaen aikaansa.