II.
SYYSKUKKASIA.
Seuraava viikko kului hyvin pian, mutta siihen sisältyvätkin Annan niin sanotut "viimeiset päivät". Jäähyväiskäyntejä oli tehtävä ja vastaanotettava, ja ne olivat sekä hauskoja että ikäviä riippuen siitä, ottivatko rakkaat ystävät osaa Annan iloon ja toiveihin vai pitivätkö he Annaa liian ylpeänä siitä, että hän sai lähteä korkeakouluun, ja katsoivat hänen olevan hiukan "höyhentämisen" tarpeessa.
Yhdistys A.N.Y. — Avonlean Nuoret Yhteiskunnan-parantajat — pani toimeen jäähyväisjuhlan Annan ja Gilbertin kunniaksi eräänä iltana Josie Pyen kodissa. Hänen kotinsa valittiin osaksi sen vuoksi, että talo oli avara ja mukava, mutta myös siksi, että oli suuresti syytä otaksua, etteivät Pyen tytöt olisi suostuneet olemaan missään tekemisessä kekkerihomman kanssa, ellei heidän huoneistotarjoustaan olisi otettu kiitollisina vastaan. Juhlasta tulikin erittäin onnistunut, sillä Pyen neitoset olivat hyvällä tuulella eivätkä sanoneet tahi tehneet mitään, joka olisi sorahtanut epäsointuna yleisen mielialan sopusointuisuudessa — mikä kylläkin oli vasten heidän tapojaan. Josie oli harvinaisen suosiollinen — siinä määrin, että hän tuli tuona iltana sanoneeksi Annalle alentuvalla sävyllä:
— Sinun uusi pukusi oikein pukee sinua. Sinä olet melkein sievä siinä.
Tähän Anna vastasi säteilevin silmin:
— Sinä olet hyvin kiltti, kun sanot noin.
Hänen huumorintunteensa oli aikaa myöten kehittynyt, ja sanat, jotka olisivat syvästi pahoittaneet neljätoistavuotiaan mieltä, olivat hänestä vain huvittavia. Josie epäili kyllä naurun piileskelevän Annan veitikkamaisessa katseessa, mutta hän tyytyi kuiskaamaan Gertie-sisarelleen heidän kulkiessaan alas rappusia, että Anna Shirley varmasti kulkee nenä vielä pystymmässä, kun pääsee korkeakouluun — katsotaanpas!…
Koko "vanha kaarti" oli saapuvilla, kaikki uhkuen elämänhalua ja nuorekasta huolettomuutta. Diana Barry ruusuisena, hymykuopat poskissa, uskollinen Fred alinomaa kintereillään. Jane Andrews sievänä ja sirona, vaikka häntä ei voinutkaan pitää kauniina, Ruby Gillis häikäisevän kauniina, yllään kermanvärinen silkkipusero ja punaisia kurjenpolvia kullankeltaisissa hiuksissaan, Gilbert Blythe ja Charlie Sloane kumpikin koettaen pysytellä niin lähellä taitavasti väistelevää Annaa kuin suinkin, Carrie Sloane kalpean ja surumielisen näköisenä, kun — niin tiesi huhu kertoa — hänen julma isänsä ei suosinut sitä, että Oliver Kimball kävi tyttöä katsomassa; Moody Spurgeon Mac-Pherson, pyöreä mukulapää, ulkonevat korvat yhtä pyöreinä ja ulkonevina kuin ennenkin, ja lopuksi Billy Andrews, joka istui koko illan samassa nurkassa nauraa virnistäen, kun hänelle jotain sanottiin, ja tuijottaen Annaan leveät, kesakkoiset kasvot tyytyväisessä hymyn irvissä.
Anna oli tietänyt edeltäpäin kutsuista, mutta hänellä ei ollut aavistusta siitä, että Gilbertiä ja häntä juhlittaisiin ja että he yhdistyksen perustajina saisivat kunnialahjan — näkyväksi tunnustuksen ilmaisuksi ansioistaan. Anna sai lahjaksi Shakespearen näytelmät ja Gilbert mainion täytekynän. Anna joutui kovasti hämilleen ja liikutuksen valtaan kuullessaan kauniit sanat, jotka oli kirjoitettu kunnialahjaan liittyvään "adressiin" ja jotka Moody Spurgeon lausui mitä papillisinta äänenpainoa käyttäen. Pusertautumaisillaan olevat kyyneleet antoivat Annan suurille harmaille silmille kostean loisteen. Hän oli työskennellyt innokkaasti A.N.Y:n hyväksi, ja häntä ilahdutti syvästi, että muut yhdistyksenjäsenet antoivat niin suuren arvon hänen pyrinnöilleen. Kaikki olivat tosiaan sydämellisen herttaisia ja ystävällisiä, Pyen neitosetkin käänsivät tänä iltana parhaimmat puolensa ulospäin… Anna piti koko maailmasta.
Hän nautti sanomattomasti tästä illasta — mutta ennenkuin päästiin loppuun, turmeltui kaikki. Gilbert erehtyi jälleen sanomaan hänelle jotain tunteellista heidän syödessään illallista kuutamon valaisemalla verannalla. Rangaistakseen häntä Anna oli hyvin suosiollinen Charlie Sloanea kohtaan ja antoi tuon muulloin halveksimansa pojan tulla saattajakseen kotimatkalle. Hän huomasi kuitenkin, ettei ilkeys vahingoita ketään niin paljon kuin sitä itseään, joka siihen turvautuu. Gilbert lähti kutsuista hyvätuulisena Ruby Gilliksen seurassa, ja Anna kuuli heidän puhuvan ja nauravan minkä jaksoivat tyynessä syysilmassa, joka kantoi äänet kauas. Saattoi sekä silmin että korvin todeta, että heillä oli hyvin hauska toistensa seurassa, kun taas hänestä tuntui hirveän tympäisevältä kuulla koko ajan saattajansa lörpöttelyjä. Charlie Sloane ei näet kyennyt kertaakaan, ei edes sattumalta, sanomaan mitään kuulemisen arvoista. Anna vastasi joskus hajamielisesti "kyllä" tahi "ei" ajatellen, miten viehättävän kaunis Ruby oli ollut samana iltana, kuinka Charlien silmät muistuttivat kuutamossa pyöriviä tinanappeja — ne olivat vieläkin hassummat kuin päivänvalossa — ja ettei maailma sittenkään ollut aivan niin hauska kuin se hänestä oli ollut vähän aikaisemmin iltapäivällä.
— Minä olen väsynyt ja lopussa — siitä johtuu kaikki, ajatteli hän istuessaan vihdoin yksin huoneessaan, mistä tunsi suurta kiitollisuutta. Ja hän uskoi täyttä totta, että siinä oli syy. Hänen sydämessään pulpahti kuitenkin pieni ilonlähde, varmaan jostain salaisesta, piiloutuneesta suonesta, kun hän seuraavana päivänä näki Gilbertin tulevan pitkin askelin Kummitusmetsästä ja reippaasti jatkavan matkaansa kapealle sillalle. Gilbert ei siis aikonut viettää viimeistä iltaansa Ruby Gilliksen seurassa.
— Sinä näytät väsyneeltä, virkkoi Gilbert.
— Minä olenkin väsynyt ja, mikä on pahempaa, joutunut pois tasapainosta. Minua väsyttää, kun olen seisonut koko päivän päälläni matka-arkussani ja paikkaillut ja korjannut. Ja tasapainosta jouduin, kun kuusi akk…, ei, kuusi naista kävi täällä sanomassa minulle hyvästi, ja jokainen heistä tuli sanoneeksi juuri sellaista, mikä vei elämästäni värin ja teki sen yhtä harmaaksi ja synkäksi kuin on kolea marraskuun aamu.
— Senkin ilkeät marakatit, arvosteli Gilbert.
— Ei, kuule, jatkoi Anna. — Juuri sitä ne eivät olleet. Jos he olisivat olleet ilkeitä marakatteja, en minä olisi välittänyt vähääkään heidän sanoistaan. Mutta he olivat kaikki kilttejä, herttaisia ja hyväätarkoittavia sieluja, jotka pitävät minusta ja joista minä pidän, ja siksi se, mitä he sanoivat tahi mihin he viittailivat, kiusaa minua. Minä sain huomata, että he pitivät minua hulluna, kun matkustan Redmondiin ja koetan suorittaa tutkinnon, ja siitä asti olen ajatellut, että ehkä he loppujen lopuksi ovatkin oikeassa. Rouva Sloane sanoi huoaten toivovansa, että minun terveyteni kestää, kunnes tulen valmiiksi — ja kohta kuvittelin olevani kolmannen vuoden lopussa rasittunut ja näivettynyt ja mahdoton mihinkään kunnolliseen työhön… Rouva Wright huomautti, ettei maksa aivan vähän olla neljä vuotta Redmondissa, ja minä tunsin sormenpäissänikin, että on anteeksiantamatonta tuhlata Marillan ja omia rahoja sellaiseen järjettömyyteen… Rouva Bell toivoi, ettei oleskelu korkeakoulussa kokonaan panisi päätäni nurin, sellaistakin kun joskus sattuu, ja minä näin jo hengessäni miten itserakas ja ylpeä ja tuiki sietämätön ja kaikkitietävä olen neljän vuoden kuluttua ja miten vähäarvoisina pidän kaikkia avonlealaisia. Rouva Elisha Wright sanoi kuulleensa, että kaikki Redmondin tytöt, varsinkin korkeakoulussa opiskelevat, ovat pukuhulluja ja hirvittävän keimailevia, ja hänen arvelunsa mukaan minä en tule viihtymään heidän seurassaan… Silloin näin heti mielessäni, miten tallustelen kömpelönä, saamattomana ja masentuneena maalaistollona korkeakoulun vanhoissa saleissa kenkärohjakkeet jalassa, tallukat kenkien päällä ja villahuivi sidottuna karvalakin ylle…
Anna vaikeni huoaten ja naurahti. Hänen tunteellinen luonteensa ei voinut sivuuttaa kevyesti mitään paheksumista, ei silloinkaan kun se tuli sellaisten ihmisten taholta, joiden mielipiteisiin hän muuten kiinnitti hyvin vähän huomiota. Juuri tällä hetkellä oli hänen elämänsä vailla virikettä, ja kunnianhimo oli sammunut kuin liian kovakouraisesti niistetty kynttilä.
— Et kai sinä välitä siitä, mitä tuollaiset puhuvat! virkkoi Gilbert. — Sinähän tiedät erinomaisesti, miten ahdas heidän näköpiirinsä on, niin kilttejä ja kunnon ihmisiä kuin he muutoin voivat ollakin. Kun tekee sellaista, jota he eivät koskaan ole tehneet, on se jo heistä miltei luvatonta. Sinä olet ensimmäinen tyttö, joka Avonleasta lähtee korkeakouluun, ja onhan tunnettu asia, että kaikkia tienraivaajia pidetään enemmän tahi vähemmän mielenvikaisina.
— Tietysti. Mutta se vaikuttaa minuun joka tapauksessa. Terve järki sanoo kyllä, että sinä olet aivan oikeassa, mutta on hetkiä, jolloin terveellä järjellä ei ole mitään valtaa minuun. Se, mikä on täydelleen vastoin tervettä järkeä, saa vallan sielussani. Minun täytyy tunnustaa, että rouva Wrightin mentyä tuskin saatoin jatkaa matka-arkkuni pakkaamista. Olin niin pahoillani ja suuttunut.
— Se johtui siitä, että olit väsynyt, Anna. Unohda nyt kaikki ja tule minun kanssani kävelemään — tehdään retki metsän läpi suon toiselle puolen. Siellä pitäisi olla jotain, jota näyttäisin mielelläni sinulle.
— Pitäisi olla? Etkö sitten tiedä, onko siellä?
— En. Minun laskelmaini mukaan vaan pitäisi olla, päättäen siitä, mitä näin siellä keväällä. Tule, lähdetään sinne. Kuvitelkaamme, että olemme jälleen lapsia ja että lähdemme löytöretkelle.
He läksivät iloisina retkelleen. Annalla oli tuoreessa muistissa edellisen illan ikävyys, minkä vuoksi hän oli hyvin kiltti Gilbertille, ja Gilbert, joka oli kokemuksesta viisastunut, teki kaikkensa nähdäkseen seuralaisessaan vain entisen koulutoverin. Rouva Lynden ja Marillan katseet seurasivat heitä keittiön ikkunasta.
— Noista kahdesta tulee aikaa myöten pari, sanoi rouva Lynde, äänessä hyväksyvä sävy.
Marilla teki pienen vastahakoisuutta ilmaisevan eleen. Hän toivoi sydämessään, että niin kävisi, mutta hän ei ohut halukas käsittelemään aihetta kuivan juorumaisesti, joka oli rouva Lyndelle ominainen tapa.
— Vastahan he ovat lapsia, vastasi hän lyhyesti.
Rouva Lynde nauroi hyväntahtoisesti.
— Anna on täyttänyt kahdeksantoista; siinä iässä olin minä naimisissa. Meillä vanhuksilla, Marilla, on vain suuri halu uskoa, etteivät lapset milloinkaan kasva suuriksi, siinä on koko asia. Anna on nuori nainen ja Gilbert mies, ja sen voi helposti nähdä, että Gilbert jumaloi maata, jota Annan jalat koskettavat. Gilbert on kelpo poika, Annan ei tarvitse valittaa kauppojaan. Toivottavasti Anna ei päästä Redmondissa päähänsä mitään romanttisia houreita. Minä en ole koskaan suosinut yhteiskouluja, olivatpa ne sitten ylemmän tai alemman asteen kouluja, enkä tule koskaan niitä suosimaan. Minä en uskokaan, virkkoi rouva Lynde lopuksi juhlallisen ratkaisevasti, että nuoriso tuollaisissa korkeakouluissa juuri tekee muuta kuin "hakkailee", niinkuin se itse sanoo.
— Rakas ystävä, kyllähän he sentään pitävät huolta opinnoistaankin, virkkoi Marilla hiukan hymyillen.
— Ei sitä taida kannattaa kehua, tuhisi Rachel. — Joka tapauksessa luulen Annan ainakin lukevan. Hän ei ole milloinkaan ollut mikään poikatyttö. Mutta asian laita on se, ettei hän anna tarpeeksi arvoa Gilbertille. Minä kyllä tunnen tytöt! Hännysteleehän Charlie Sloanekin häntä, mutta en neuvoisi Annaa milloinkaan menemään naimisiin kenenkään Sloanen kanssa. Suku on kilttiä, kunnollista ja kunnioitettavaa. Mutta se ei paljon auta, he ovat kuitenkin Sloaneja!
Marilla nyökkäsi päätään. Sivulliselle ei selitys, että Sloane aina oli ja tuli pysymään Sloanena, ollut kovinkaan valaiseva, mutta hän ymmärsi. Jokaisessa kylässä on sellainen perhe; olipa se sitten miten kiltti, kunnollinen ja kunnioitettava tahansa, pysyy se kuitenkin sinä, mitä se on; asia ei parane, vaikka se puhuisi enkelien kielillä.
Gilbert ja Anna, jotka onnellista kyllä eivät tietäneet, miten rouva Rachel ratkaisi heidän kohtalonsa, kulkivat hitain askelin Kummitusmetsän hämärässä. Heidän toisella puolellaan viljavainiot vielä hehkuivat auringonlaskun punertavankeltaisessa valossa, kalpean läpikuultavan taivaan alla, joka liekehti ruusunpunaisin ja sinisin juovin. Etäällä havumetsät vivahtivat pronssinruskeaan, ja honkien pitkät varjot loivat tummia viivoja niityille. Heidän ympärillään soi tuuli vienosti sammaleisten oksien lomitse, sävel syksyn sointuun viritettynä.
— Tässä metsässä kummittelee nyt tosiaan, virkkoi,
Anna kumartuen poimimaan hallanpuremia sananjalkoja. Minusta tuntuu aivan kuin Diana ja minä pikkutyttöinä vielä leikkisimme täällä ja istuisimme Metsänymfin lähteellä hämärässä odottamassa kummituksia. Uskotko, minä en voi koskaan astua tätä polkua pimeässä ilman että kylmät viireet kulkevat selässäni. Olimme keksineet yhden aivan erikoisen ilkeän pikku kummituksen — murhatun lapsen haamun, joka kulki hiipien meidän takanamme ja tarttui meihin kylmillä sormillaan. Minun täytyy tunnustaa, että minä vielä tänään kuvittelen kuulevani sipsuttavia askeleita takanani, kun kävelen metsän läpi auringon laskettua. En pelkää Valkeata rouvaa enkä päätöntä miestä tahi kalisevia luurankoja, mutta minä toivoisin, ettemme olisi koskaan mananneet esiin tuota pientä lapsenhaamua. Kyllä Marilla ja rouva Barry olivat äkäisiä, kun saivat kuulla siitä! virkkoi Anna lopuksi ja nauroi sitä muistellessaan.
Suon toisessa päässä oli metsässä purppuranhohteisia aukeamia. Hämähäkit olivat kutoneet isoja verkkoja puunrunkojen väliin. Kun retkeilijät olivat kulkeneet kukkulan ohi, jossa kasvoi monista myrskyistä kunnialla selviytyneitä jylhiä mäntyjä, ja sivuuttaneet vaahterain reunustaman notkon, jota aurinko vielä lämmitti, olivat he tulleet suoraan sen "jonkin" eteen, jota Gilbert oli etsiskellyt.
— Katsopas, tässä se on, sanoi hän hyvin tyytyväisenä.
— Omenapuu — näin kaukana piilossa, huudahti Anna ihastuneena.
— Niin juuri, oikea omenapuu, jossa on omenia, vaikka se on havumetsän ja koivujen keskellä, pari kilometriä lähimmästä hedelmäpuutarhasta. Kun kävin täällä keväällä, kukki se aivan valkeana, päätin silloin tulla tänne taas syksyllä katsomaan, tulisiko siihen hedelmiä. Katso, sehän on aivan täynnä omenia. Hyviltä ne näyttävätkin — vähän tummarintaisilta ja karkeakuorisilta, mutta puhtailta ja punaposkisilta. Metsistyneet omenat näyttävät tavallisesti vihertäviltä ja pahanmakuisilta.
— Se on varmaan lähtenyt kasvamaan jostain siemenkodasta, joka on tänne heitetty, virkkoi Anna. — Ja sitten se on kasvanut ja puhjennut lehteen ja ylennyt korkeaksi täällä muukalaisten keskellä — kylläpä se on tarmokas ja kestävä puu!
— Tässä on kaatunut puunrunko, jossa on pehmeä sammalpeite. Istuhan Anna — se ei ole ollenkaan huono sohva. Minä kiipeän poimimaan omenia. Ne ovat kaikki korkealla — puun on täytynyt kurottautua yläilmoihin saadakseen aurinkoa.
Omenat olivatkin ihania. Ruskeanpunaisen kuoren alla oli hieno valkea sisus, jossa kulki himmeitä, punertavia syitä. Tavallisen hyvän omenanmaun ohella oli siinä jotain metsistynyttä ja kirpeätä, jota ei milloinkaan ole viljellyissä omenissa.
— Katso, virkkoi Anna äkkiä, — kolme minuuttia sitten oli vielä hämärä, mutta nyt on kuutamo. Mikä vahinko, ettemme kiinnittäneet huomiota juuri siirtymähetkeen. Mutta nyt on meidän lähdettävä kotiin.
— Mennään takaisin suon ympäri ja kuljetaan sitten Rakastavaisten polkua. No, Anna, oletko vielä yhtä alakuloinen ja haluton kuin kotoa lähtiessäsi?
— Älä puhukaan! Omenista virkistyi sekä sielu että ruumis. Nyt minusta tuntuu kuin tulisin viihtymään Redmondissa ja viettämään siellä neljä ihanaa vuotta.
— Ja niiden neljän vuoden kuluttua — millaista on elämä sitten?
— Sitten tie taaskin kääntyy, vastasi Anna kevyesti. — Mutkan taa ei voi katsoa, eikä minulla ole siihen haluakaan. On parempi olla mitään tietämättä.
Rakastavaisten polku oli ihastuttava sinä iltana, se oli äänetön ja salaperäinen kuutamon himmeässä valossa. Gilbert ja Anna astuivat hitaasti eteenpäin, toverillinen äänettömyys ei tuntunut heistä kummastakaan painostavalta. Kumpaakaan ei haluttanut puhua.
— Jos Gilbert olisi aina juuri tällainen kuin tänä iltana, kuinka hauskaa ja yksinkertaista kaikki silloin olisi, ajatteli Anna.
Gilbert katseli kulkiessaan Annaa. Vaaleassa puvussaan ja hienoine hentoine piirteineen Anna muistutti Gilbertin mielestä valkeata kurjenmiekkaa.
— Voinkohan koskaan saada häntä välittämään itsestäni, mietti Gilbert ääneti itsekseen, ja epäilys tuntui pieneltä, terävältä pistolta.