III.
POIS KOTOA.
Seuraavana maanantai-aamuna Charlie Sloane, Gilbert Blythe ja Anna Shirley lähtivät Avonleasta. Anna oli kaihoisasti toivonut kaunista ilmaa. Dianan tuli saattaa häntä hevosella asemalle, ja he toivoivat tästä pitkiksi ajoiksi viimeisestä yhteisestä ajelusta tulevan oikein hauskan. Annan kiivetessä vuoteeseensa sunnuntai-iltana vinkui itätuuli Vihervaaran nurkissa ennustaen ilmanmuutosta, mikä todella pian tulikin. Annan herätessä ropisivat sadepisarat hänen ikkunaansa vasten ja himmensivät pienen järven harmaata pintaa lukemattomin laajentuvin ja aina uusiutuvin renkain; harjut olivat sumun peitossa, ja koko maisema tuntui värittömältä ja alakuloiselta. Kolean harmaassa aamuhämärässä Anna nousi pukeutumaan, heidän kun tuli lähteä matkaan ehtiäkseen junaan ja höyrylaivaan; hän taisteli kyyneleitä vastaan, jotka väkisinkin itsepintaisesti pusertuivat silmistä. Hänen oli erottava kodista, joka hänelle oli hyvin rakas, ja jokin ääni hänessä sanoi, että hän jätti sen ainiaaksi, ellei oteta lukuun matkoja kotiin loma-ajoiksi. Aivan entisenlaista ei tulisi enää milloinkaan olemaan; aivan toista on tulla kotiin sattumalta pyhiksi ja kesälomiksi kuin oikein asua kotona. Ah, miten hän rakasti kaikkea: pientä valkeaksi rapattua, tyttöunelmille omistettua ullakkokamaria, vanhaa Lumikuningatarta jonka oksat hiljaa kopauttelivat ikkunaan, alhaalla notkossa juoksevaa puroa, Metsänymfin lähdettä, Kummitusmetsää ja Rakastavaisten polkua, kaikkia tuhansia rakkaita paikkoja, joihin kätkeytyi menneiden aikojen muistoja. Voisiko hän koskaan tulla oikein onnelliseksi missään muualla?
Aamiainen Vihervaarassa nautittiin tänään mitä surkeimman mielialan vallitessa. Davy oli — luultavasti ensi kertaa elämässään — aivan kykenemätön syömään ja vuodatti vuolaita kyyneleitä puuroonsa. Muillakaan ei näyttänyt olevan sanottavaa ruokahalua paitsi Doralla, joka hyvällä ruokahalulla pisti poskeensa annoksensa, nauttivan näköisenä. Dora kuului niihin onnellisiin olentoihin, jotka antavat harvoin minkään painaa sydäntään. Vaikka hän oli täyttänyt kahdeksan ja häneen jo alkoi ilmestyä järkeä, vaadittiin paljon, ennenkuin hänen sielunsa tasapaino järkkyi. Hän oli luonnollisesti pahoillaan, kun Annan tuli matkustaa pois, mutta se ei estänyt häntä mitä tyytyväisimmin popsimasta munakokkelia ja paahdettua leipää… Ja huomatessaan, että Davyn oli mahdotonta saada niellyksi ruokaansa, söi Dora hänenkin annoksensa pelkästä hyväntahtoisuudesta.
Sovittuun aikaan ilmestyi Diana hevosineen ja nelipyörärattaineen, kasvojen pilkistäessä ruusuisina ja raikkaina esiin sadetakin hilkasta. Eron hetki oli tullut. Rouva Lynde tuli omalta taholtaan sydämellisesti syleilemään Annaa ja kehoittamaan häntä kaikin mokomin pitämään huolta terveydestään. Kasvot maahan kääntyneinä puuhaili Marilla matkatavarain kimpussa vuodattamatta kyyneltäkään. Hän hipaisi huulillaan Annan poskea ja mumisi jotain siitä, että Anna kai antaa tietoja itsestään, kun on päässyt perille ja saanut siellä elämänsä kuntoon. Pintapuolinen katsoja olisi saanut sen käsityksen, ettei Annan matka merkinnyt hänelle paljoakaan — ellei tuo katsoja tullut syvemmältä tarkastaneeksi hänen silmiään. Dora suuteli Annaa mieli täysin tasapainossa ja hänen silmistään pusertui pari kyyneltä kasvojen ollenkaan vääntymättä, mutta Davy oli aamiaisesta saakka ulissut ääneen keittiöportailla ja kieltäytyi nyt kokonaan jäähyväisistä. Nähdessään Annan tulevan vastaan lennähti hän paikaltaan, syöksyi portaita ylös ja piilottautui vaatekaappiin, mistä häntä ei saanut esiin hyvällä eikä pahalla. Viimeisinä ääninä kuului Vihervaarasta Annan korviin Davyn tukahdutettu ulvonta.
Satoi rankasti koko matkan asemalle saakka. Charlie ja Gilbert seisoivat asemasillalla Annan ja Dianan sinne tullessa, ja juna vihelsi tulovihellystään. Anna ehti töintuskin ostaa itselleen lipun ja panna tavaransa pakaasiin ja sanoa hätäisesti jäähyväiset Dianalle sekä kiivetä erään vaunun takasillalle. Hän olisi tahtonut päästä takaisin Avonleahin Dianan kanssa — hän tiesi tulevansa menehtymään koti-ikävästä… Kunpa edes tuo kauhea sade lakkaisi. Oli aivan kuin koko maailma olisi virtanaan itkenyt mennyttä kesää ja päättynyttä iloa. Gilbertin läsnäolokaan ei tuottanut hänelle mitään lohdutusta, kun Charlie Sloane myöskin oli läsnä, jota saattoi sietää vain kauniilla ilmalla. Sadeilmalla semmoinen seura tuntui kerrassaan sietämättömältä.
Laivan kääntäessä kokkansa ulapalle Charlottetownin satamasta kävi taivas valoisammaksi, eikä vain taivas. Sade lakkasi, pilviin ilmestyi suuria aukkoja, ja niistä pilkisti aurinko näkyviin vallan pyöreänä ja kirkkaana, luoden kuparinpunaisen loiston harmaille laineille ja hälventäen sumuharsot, jotka siihen saakka olivat peittäneet saaren punahohteisia rantoja. Näytti siis kuitenkin tulevan kaunis päivä. Charlie Sloane tuli heti niin merikipeäksi, että hänen täytyi mennä alas hyttiin. Anna ja Gilbert jäivät siis kahden kannelle.
— Mainiota, että kaikki Sloane-nimiset tulevat merikipeiksi heti kun joutuvat johonkin alukseen, ajatteli Anna sydämettömästi. — En olisi voinut oikein sanoa jäähyväisiä näille rakkaille seuduille, jos Charlie olisi istunut vieressäni ja koettanut näyttää tunteelliselta.
— No niin, nyt me olemme matkalla, virkkoi Gilbert hilpeästi.
— Niin, minusta tuntuu aivan samoin kuin Childe Haroldista — ero on vain siinä, ettei tämä kuitenkaan ole oikean "isänmaani rantama", virkkoi Anna räpäyttäen ahkeraan silmäluomiaan. — Se on Nova Scotia. Mutta se maa, josta me eniten pidämme, tulee meidän "isänmaamme rantamaksi", ja siksi on vanha herttainen Prinssi Edvardin saari minulle sitä. On vaikea ajatella, etten ole aina siellä asunut. Ne yksitoista vuotta, jotka kuluivat ennen tuloani sinne, tuntuvat tuskalliselta unelta. Seitsemän vuotta sitten tulin tänne juuri tällä samalla laivalla — samana iltana rouva Spencer nouti minut Hopetownista. Muistan niin selvästi vanhan, kauhean kotikutoisen hameeni ja haalistuneen merimieslakkini ja kuinka juoksentelin ihastuneena nuuskimassa kaikki kolkat sekä kannella että hyteissä. Oli kaunis ilta, voit kuvitella kuinka punaisina rantakalliot hehkuivat auringonpaisteessa! Nyt lähden taas samaa tietä, vaikka päinvastaiseen suuntaan. Oi, Gilbert, toivoisin niin äärettömän mielelläni viihtyväni Kingsportissa ja korkeakoulussa, mutta tiedän varmasti, etten voi viihtyä.
— Mutta Anna, mihin on filosofiasi livistänyt?
— Se on hukkunut kauheaan, kaikkinielevään yksinäisyyden ja koti-ikävän hyökyaaltoon. Olen kolme vuotta toivonut pääseväni korkeakouluun — nyt olen matkalla sinne, ja tahtoisin kovasti taas saada istua kotona, omassa pienessä huoneessani. Mutta yhdentekevää! Hyvä tuuleni ja filosofiani kyllä tulevat takaisin, kun kerrankin olen saanut itkeä kunnollisesti… Minun täytyy tehdä se, mutta on pakko odottaa kunnes pääsee illalla johonkin täysihoitolan sänkyyn, olipa se sitten missä tahansa. Sen jälkeen olen taas entinen Anna. Olisi hauska tietää, onko Davy jo ryöminyt esiin vaatekaapista.
Kello oli jo yhdeksän illalla, kun juna puhisten saapui Kingsportin asemalle. Pian seisoivat matkatoverukset kupusähkölamppujen sinertävässä valossa ihmisiä täynnä olevalla asemasillalla. Anna tunsi olevansa aivan ymmällä ja päästä pyörällä, mutta äkkiä häntä syleili Priscilla Grant, joka oli saapunut Kingsportiin jo lauantaina.
— Tervetuloa, rakas ystävä! Sinä olet varmaankin yhtä väsynyt kuin minä lauantaina tänne tullessani.
— Väsynytkö! Älä puhukaan, Priscilla! Olen kuolettavasti nääntynyt ja maalaistollo ja vain kymmenen vuoden vanha. Vie nääntynyt ja rusikoitu ystäväparkasi jonnekin, missä taas tulee tajuihinsa.
— Vien sinut suoraapäätä meidän täysihoitolaamme. Minulla on ajuri odottamassa, täällä ulkopuolella.
— On suorastaan siunattu asia, että sinä olet täällä, Prissy. Ellet sinä olisi täällä, niin minä luultavasti istuisin ruskealle matkalaukulleni ja rupeaisin ulvomaan. Kyllä on suuri lohdutus nähdä edes yhdet tutut kasvot koko tässä myllertävässä vieraassa ihmismeressä!
— Gilbert Blythekö tuossa seisoo? Kylläpä hän on kasvanut viime vuosina! Hän oli vasta koulupoika, kun minä olin Carmodyssa opettajana. Ja tuo toinen on tietysti Charlie Sloane. Hän ei sitten ole muuttunut. Kehdossa hän oli samannäköinen kuin nytkin ja tulee vielä kahdeksankymmenen vanhana näyttämään samanlaiselta. Tätä tietä, ole hyvä. Me olemme kotona kahdessakymmenessä minuutissa.
— Kotona! kauhistui Anna. — Tarkoitat kaiketi, että saamme istua hirveässä täysihoitolassa, ikävässä, ahtaassa huoneessa, joka on roskaiselle takapihalle päin.
— Hyvä ystävä, se ei ole ollenkaan mikään kauhea täysi-hoitola. Tässä on meidän ajurimme. Nouse vain — ajuri pitää huolta matka-arkustasi. Saat pian nähdä, että meillä on oikein hauska asunto, sen myönnät itsekin huomenna, kun olet nukkunut suloisesti ja pystyt näkemään asiat valoisammalta kannalta. Meidän asuntomme on isossa harmaassa vanhanaikaisessa kivirakennuksessa Johanneksenkadun varrella, sopivan kävelymatkan päässä korkeakoulusta. Siellä päin asui ennen aikaan vain hienoa ja ylhäistä väkeä, mutta nykyään Johanneksenkatu ei ole enää muodissa, ja sen talot saavat vain uneksien muistella mennyttä loistoaikaansa. Asunnot ovat niin avaria, että asukkaiden täytyy ottaa täysihoitolaisia saadakseen huoneistoihinsa edes hiukankin elämää. Meidän emäntämme näyttävät ainakin pitävän hyvin tärkeänä ilmoittaa meille, että he ovat yksistään suunnattoman tilan paljouden vuoksi ottaneet meidät. He ovat tosiaankin ihania — meidän emäntämme, tarkoitan.
— Kuinka monta heitä on?
— Kaksi kappaletta. Neidit Hanna ja Ada Harvey. He ovat kaksoisia, syntyneet noin viisikymmentä vuotta sitten.
— Kaksoiset näyttävät minua oikein vainoavan, virkkoi Anna. — Minun tielleni ilmestyy kaikkialla kaksoisia.
— Hyvä ystävä, he eivät ole enää kaksoisia. Sitä he lakkasivat olemasta noin kolmikymmenvuotisina. Hanna-neiti on vanhentunut, mutta ei erikoisen viehättävästi, ja Ada-neiti on säilynyt kolmikymmenvuotisena, pysyen paikoillaan yhtä vähän viehättävästi. En tiedä osaako neiti Hanna hymyillä vai eikö, en ole koskaan nähnyt hänen hymyilevän, mutta neiti Ada hymyilee lakkaamatta, ja se on monin verroin hullumpaa. He ovat kuitenkin hyvin kilttejä ja kunnollisia ja joka vuodeksi he ottavat pari täysihoitolaista, kun neiti Hannan taloudellisuus ei voi sietää ajatusta, että niin paljon tilaa "menee hukkaan"… Sillä heidän ei kylläkään tarvitsisi vuokrata huoneitaan vieraille ihmisille — sen on Ada-neiti maininnut minulle senkin seitsemän kertaa lauantaista saakka. Mitä meidän pikkuisiin komeroihimme tulee, ei niissä voi juuri mitään muuta kuin nukkua. Minun huoneeni on pihalle päin ja sinun on talon julkisivulla ja ikkunat ovat vanhaan kirkkotarhaan päin, joka on vastapäätä toisella puolen katua.
— Sehän on kolkkoa, huudahti Anna väristen. Mieluummin katselisin pihaa.
— Älä sano. Odotahan, niin saat nähdä. Vanha kirkkomaa on ihastuttava paikka. Se on ollut jo niin kauan hautausmaana, ettei se enää ole mikään hautausmaa, vaan kuuluu paikkakunnan nähtävyyksiin. Kävelin siellä kauan huvikseni eilen. Sitä ympäröi kiviaita ja ikivanhat jättiläispuut ja puistokäytäviä kulkee ristiin rastiin, ja siinä on mitä merkillisimpiä vanhoja hautakiviä kummallisine kirjoituksineen. Sinä tulet menemään sinne vielä usein niitä tutkimaan, saatpas nähdä! Nyt ei sinne enää tietysti kaiveta hautoja. Muutama vuosi sitten pystytettiin sinne kaunis muistopatsas Krimin sodassa kaatuneille Nova Scotian sotilaille. Muistopatsas on vastapäätä hautausmaan suurta ristikkoporttia ja antaa mielikuvituksellesi tilaisuuden "vapaasti lentää", niinkuin sinä tavallisesti sanot. Tuossa tulee vihdoin viimein matka-arkkusi, ja pojat tulevat sanomaan hyvästi. Pitääkö minun todellakin antaa Charlie Sloanelle kättä? Hänen käsissään oli aina jotain kylmää ja kalamaista. Meidän täytyy pyytää heitä joskus käymään katsomassa. Neiti Hanna sanoi minulle aivan vakavasti tässä eräänä päivänä, että me saisimme pyytää nuoria herratuttaviamme "pistäytymään" parina iltana viikossa, jos heillä vain on ymmärrystä lähteä pois säädylliseen aikaan. Ja Ada-neiti pyysi hymyhuulin minua kaikin mokomin katsomaan, etteivät he istu hänen hienoille kirjailluille sohvatyynyilleen. Sen minä lupasin, mutta herraties missä ihmeessä he siinä tapauksessa saavat istua, elleivät tahdo istua lattialla, sillä tyynyjä on joka paikassa. Ada-neiti on pianollekin asettanut pörröisen nukkatyynyn.
Anna ei voinut muuta kuin nauraa. Priscillan iloinen pakina vaikutti tarkoituksensa mukaisesti ja virkisti häntä; koti-ikävä katosi hetkeksi eikä myöskään palannut yhtä voimakkaana, kun Anna vihdoin oli yksin omassa pikku huoneessaan. Hän astui ikkunan ääreen ja katseli ulos. Katu sen alapuolella oli hämärä ja hiljainen. Vastapäätä paistoi kuu pilvenhattarain lomitse vanhan kirkkomaan puiden yllä, juuri muistopatsaan ison leijonanpään takana.
Anna ei voinut ymmärtää, että hän todella oli saman päivän aamuna lähtenyt Vihervaarasta. Hänestä tuntui kuin siitä olisi kulunut rajattoman pitkä aika. — Senhän saa usein matka ja muutos aikaan.
— Juuri tuo sama kuu pilkistää nyt Vihervaaraankin, ajatteli hän puoliääneen itsekseen. — Mutta minä koetan olla sitä ajattelematta — muutenhan minä oikein hemmottelisinkin koti-ikävääni. En aio edes suoda itselleni suloista itkuhetkeä. Jätän sen sopivampaan tilaisuuteen, ja nyt minä menen kilttinä ja järkevänä tyttönä nukkumaan.