IV.
UUSIA VAIKUTELMIA.
Kingsport on omituinen vanha kaupunki, jonka juuret palautuvat ensimmäisten siirtolaisten aikoihin saakka. Siitä henkii vanhanaikaisuus, ja se muistuttaa vanhaa hienoa naista, joka pukeutuu vielä lavendelituoksuisiin, oman nuoruutensa aikojen muotien mukaisiin vaatteisiin. Se on hankkinut itselleen jonkun uudenaikaisen vivahduksen, mutta sydän on säilynyt entisenä; se on täynnä omituisia vanhoja muistomerkkejä ja verhoutuu muinaisten tarujen ja legendain romanttiseen sädekehään. Aluksi se vain oli raja-asema, etuvartiopaikka erämaan laidassa, siihen aikaan, jolloin intiaanit yhtämittaa toivat vaihtelua uutisasukkaiden elämään, johon sisältyi hyvinkin jännittäviä tapauksia. Kaupungista tuli sitten englantilaisten ja ranskalaisten välinen riidanaihe, ja sen miehitti milloin toinen, milloin toinen puoli. Ja jokaisesta miehityksestä jäi siihen uusi arpi, jonka taistelevat kansallisuudet olivat siihen polttaneet.
Kingsportin puistossa on pyöreä torni, joka ennen muinoin kuului rannikkopuolustukseen ja oli varustettuna kiertotykillä, mutta nykyään on muurit töhritty täyteen matkailijain nimikirjoituksia. Vanha hävitetty ranskalainen linnoitus näkyy kaupungin ulkopuolella olevalla kukkulalla, ja sen toria koristavat muutamat umpeennaulatut vanhanaikaiset kanuunat. Maankamara on täällä historiallista, eikä vanhoista muistorikkaista paikoista mikään ole niin erikoinen ja viehättävä kuin vanha Pyhän Johanneksen kirkkotarha aivan kaupungin sydämessä. Sitä ympäröi kahdelta puolen hiljaisten, vanhanaikaisten talojen reunustamat kadut, kahdelta muulta taas uudenaikaiset liikennereitit tärisevine vaunuineen ja kiiruhtavine kulkijoineen. Jokainen Kingsportin kansalainen on ylpeä omistusoikeudestaan vanhaan Pyhän Johanneksen kirkkotarhaan, sillä jos hän kuuluu edes jotakuinkin hyvään sukuun, niin hänellä on joku "esi-isä" sinne haudattuna, mureneva kivilaatta pystyssä pään puolella tahi suojaavasti haudan yli asetettuna ja tärkeimmät päivämäärät vainajan elämästä kiveen kaiverrettuina. Harvoin on näiden vanhojen hautapatsaiden koristamiseen uhrattu mitään taiteellista taituruutta. Useimmat ovat hakatut ympäristön kivilouhimojen ruskeasta tahi harmaasta kivestä, ja niissä voi harvoin huomata koristeluyrityksiä. Muutamia koristaa pääkallo ynnä ristiin asetetut luut, joita kruunaamassa on enkelinpää suuremman esteettisen vaikutuksen aikaansaamiseksi. Moni hautapatsas on kaatunut ja mennyt rikki. Miltei kaikkia on ajan hammas kalvanut, joten muutamista on kirjoitus kulunut aivan näkymättömiin ja toisissa tullut hyvin epäselväksi. Kirkkotarha muistuttaa suurta lehtimajaa, jonka ympärillä ja sisällä kasvaa rivissä tuuheita jalavia ja pajupuita. Luulisi vainajien uinuvan täällä hyvin häiritsemättä, hiljaa lepattelevien lehtien huminassa, rauhassa läheisten katujen hälinältä.
Ensimmäisenä iltapäivänään Kingsportissa kuljeskeli Anna hitaasti kirkkomaalla. Aamupäivällä hän oli Priscillan kanssa mennyt korkeakouluun kirjoittautumaan oppilaaksi, eikä sinä päivänä enää ollutkaan muuta tehtävää. Tytöt poistuivat sieltä mahdollisimman pian, sillä oli hyvin vähän rohkaisevaa liikkua suurissa nuorisoparvissa, missä useimmat näyttivät olevan jokseenkin ymmällä, ikäänkuin he eivät olisi vielä oikein tietäneet, missä heidän paikkansa oh.
Vastatulleet, tahi akateemisesti sanottuna keltanokat, seisoivat hajallaan kahden tahi kolmen hengen ryhmissä katsoen vieraasti toisiaan. Junior-ylioppilaat, iän ja opin puolesta jo jonkun verran pitemmälle päässeet, olivat kokoontuneet eteisen isoon porraskäytävään ja päästivät silloin tällöin kuuluville keuhkojensa koko voimalla jonkinlaisen sotahuudon, jonka tarkoituksena oli "tympäistä" otaksuttuja vihamiehiä, senioreja, jotka olivat olleet kahta vuotta kauemmin korkeakoulussa ja katsoivat voivansa luoda silloin tällöin ylimielisen arvostelevan katseen "poikasiin". Gilbertiä ja Charliea ei näkynyt missään.
— Ajat muuttuvat, sanoi Priscilla. — En olisi uskonut sen päivän milloinkaan koittavan, jolloin minusta olisi ilo nähdä Charlie Sloanen tinanapit. Ne olisivat ainakin tuttua nähtävää.
— Voi, huokasi Anna, — en voi selittää, miltä minusta tuntui, kun seisoin odottamassa vuoroani ilmoittauduttaessa — tunsin olevani yhtä vähäpätöinen kuin pienistä pienin pisara vesiämpärissä. Ei ole hauskaa tietää olevansa vähäpätöinen, mutta on sietämätöntä, kun sieluun hankautuu tietoisuus siitä, ettei koskaan voi tullakaan miksikään muuksi… Ihan siltä minusta tuntui kuin olisin ollut näkymätön ilman suurennuslasia ja kuin kuka tahansa noista hirttämättömistä "senioreista" olisi voinut astua päälleni.
— Odota vain ensi vuoteen, lohdutti Priscilla. — Silloin on meidän vuoromme näyttää alentuvilta. Tietysti on tuskallista tuntea itsensä noin vähäpätöiseksi, mutta luulen sen kuitenkin olevan helpompaa kuin tuntea olevansa niin iso, karkea ja kömpelö kuin minä tunsin olevani — vain siksi että satuin olemaan pari tuumaa pitempi muuta joukkoa. En tietenkään pelännyt kenenkään "seniorin" astuvan päälleni — pikemminkin tuli mieleeni, että he ehkä luulevat minua aarniometsän jättiläisnaiseksi, joka on ruvennut himoitsemaan sivistyksen murusia.
— Vika on kai siinä, että me emme ole vielä ehtineet tottua siihen, että kaikki on täällä suuripiirteisempää kuin seminaarissa, jatkoi Anna, joka otti mielellään selvän asioista pohjia myöten. — Kun lähdimme seminaarista, niin me tunsimme siellä joka ainoan ja meillä oli oma, kaikkea muuta kuin halpa asemamme muitten joukossa. Me olemme kaiketi tietämättämme odottaneet saavamme jatkaa Redmondissa elämää juuri siitä, mihin se päättyi seminaarissa, ja nyt meistä tuntuu siltä kuin olisimme pohjaa vailla ja maa liukuisi jalkojemme alta. Minä olen sekä iloinen että kiitollinen, ettei kukaan kilteistä Avonlean tädeistä voi katsoa sydämeeni juuri tällä hetkellä, sillä he saisivat silloin vain vettä myllyihinsä ja huudahtaisivat: enkö minä sanonut! — He olisivat varmoja siitä, että tämä on lopun alkua, vaikka se onkin aivan päinvastoin — sen alun loppua, joka epäilemättä on sujunut vähän niin ja näin.
— Niin juuri. Niin puhuu oikea Anna. Kyllä me pian totumme ilmanalaan, ei ole hätää. Huomasitko sinä tyttöä, joka seisoi kauan aikaa aivan yksin vaatesäiliön oven vieressä — hyvin sievä, ruskeasilmäinen tyttö, ylähuuli aivan lyhyt?
— Huomasin. Kiinnitin erikoisesti huomiota häneen, sillä hän oli varmaan ainoa koko joukossa, joka näytti yhtä yksinäiseltä ja orvolta kuin tunsi olevansakin. Sinä olit minun seuranani, mutta hän oli aivan yksin.
— Kyllä hän taisi tuntea itsensä hyvin hyljätyksi. Näin hänen monta kertaa tekevän yrityksiä tulla meidän luoksemme, mutta hän ei tullut sitä kuitenkaan tehneeksi — hän oli varmaan liian ujo. Olisin toivonut hänen tulevan. Ellen minä olisi mielestäni ollut ihan jättiläinen, olisin kyllä ensiksi lähestynyt. Mutta en olisi mistään hinnasta suostunut marssimaan leveän käytävän poikki, kun pojanheittiöt vetelehtivät portaissa. Sievä ja herttainen hän joka tapauksessa oli.
— Aamiaisen jälkeen aion pistäytyä kirkkomaalla, virkkoi Anna. — En kylläkään usko, että kirkkomaa on luotu virkistämään mieltä, mutta se on lähin paikka, missä on puita, ja ilman puita en voi olla. Aion istua jollekin vanhalle kivelle, uinailla ja kuvitella olevani Avonlean metsässä.
Hänen suunnitelmansa ei kuitenkaan semmoisenaan toteutunut, sillä päästyään määräpaikkaansa Anna näki niin paljon mielenkiintoista, ettei voinut uinailla, vaan päinvastoin piti silmänsä selko selällään. He astuivat valtavasta ristikkoportista sisään ja kulkivat yksinkertaisen, mutta jykevän kaariholvin alta, jota kruunaa Englannin majesteettinen leijona, ja olivat kohta vihertävässä ympäristössä, viileässä hämärässä, jossa vain tuuli hiljaa kuiskailit He astuivat eteenpäin puiden muodostamia pitkiä, ruohonpeittämiä holvikäytäviä ja lukivat outoja, seikkaperäisiä hautakirjoituksia. Silloin, kun nämä kirjoitukset oli kaiverrettu, oli ihmisillä ollut runsaammin aikaa kuin nykypäivinä.
"Tässä lepää Hänen Ylhäisyytensä Albert Crawford", luki Anna kuluneesta, harmaasta kivestä, — "useita vuosia ollut Hänen Majesteettinsa tykistönpäällikkönä Kingsportissa. Palveli sotaväessä v:n 1763 rauhaan, jolloin erosi heikontuneen terveytensä vuoksi. Hän oli urhoollinen upseeri, mitä parhain puoliso, isä ja sydämellisin ystävä. Kuoli 29 p:nä lokakuuta 1792, 84 vuoden iässä." — Ajattele, Prissy, miten täynnä seikkailuja hänen elämänsä on varmaankin ollut! Mitä hänen henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa tulee, näyttävät ne olleen kaiken kiitoksen yläpuolella. Saikohan hän yhtä paljon tunnustusta eläessään?
— Niin, kuka tietää, vastasi Priscilla. — Tässä on toinen. "Aleksanteri Rossin muistolle. Kuoli 22 p:nä syyskuuta 1840, 43 vuoden iässä. Kiven pystytti kiitollisuuden osoitukseksi eräs, jota hän palveli 27 vuotta niin uskollisesti, että vainajaa pikemmin pidettiin täyden luottamuksen ja syvän kiintymyksen ansainneena ystävänä."
— Siinä oli kaunis hautakirjoitus, sanoi Anna miettivänä. — En osaisi toivoa itselleni sen parempaa. Me olemme kaikki palvelijoita tavalla tahi toisella, ja jos hautakirjoitus pitää paikkansa sanoessaan, että olemme olleet uskollisia, niin eihän muuta tarvita. Tässä on pieni surullisen näköinen harmaa kivi "pikku lemmikin muistoksi". Ja tähän on toinen kivi "pystytetty muistoksi vainajalle, joka on muualle haudattu". Tahtoisin tietää, missä se tuntematon hauta on. Voi, Prissy, nykyajan kalmistot eivät milloinkaan liikuta niin sydäntä kuin tämä. Sinä olit oikeassa — tänne minä tulen usein. Olen jo aivan ihastunut tähän paikkaan. Mutta katsohan, me emme ole täällä ainoat — tuolla on nuori tyttö viereisen käytävän päässä.
— Niin, ja minä luulen, että se on sama tyttö, jonka minä näin korkeakoulun eteisessä aamulla. Olen pitänyt häntä silmällä vähän aikaa. Hän on noin viisi, kuusi kertaa tullut vähän matkaa tännepäin ikäänkuin haluten tulla meitä puhuttelemaan, mutta yhtä monta kertaa kääntynyt takaisin. Joko hän on hirmuisen ujo taikka hänellä on paha omatunto. Mennään häntä vastaan. On varmasti helpompaa tutustua täällä ulkoilmassa kuin korkeakoulun seinien sisäpuolella.
He alkoivat kulkea nurmettunutta puistokäytävää pitkin tuntematonta nuorta tyttöä kohti. Tyttö oli istuutunut hautakivelle tuuhean, kauniin halavan suojaan. Hän oli todella hyvin kaunis, sitä kauneustyyppiä, jossa enemmän viehättävät värit ja eloisuus kuin säännölliset piirteet. Silkinhienoissa hiuksissa oli ruskean kastanjan loiste, ja vieno puna oli kohonnut hänen pyöreille poskilleen. Suurten, ruskeiden ja lempeiden silmien yllä kaareutuivat mustat, selväpiirteiset kulmakarvat, ja suu liian lyhyine ylähuulineen oli ruusunpunainen. Hän oli pukeutunut hyvin sulavaan ruskeaan kävelypukuun, jonka helman alta pilkisti esiin pari pientä, erittäin muodinmukaista kenkää, ja bananinkeltainen hattu, jonka kupua seppelöivät isot, kullanruskeat unikot, todisti ehdottomasti tulleensa hattuompelijattaren käsistä, joka oli mestari alallaan. Priscillan mieleen tuli omituisen kiusallisesti se seikka, että Avonlean ompelutarpeidenkaupan neiti oli vaatettanut hänen hattunsa, ja Anna, jolla oli hiukan häiritsevä tunne, olisi tahtonut tietää, näyttiköhän hänen puseronsa, jonka hän oli itse ommellut ja jonka rouva Lynde oli hänen sitä koettaessaan nuppineuloilla merkinnyt pienennettäväksi, hyvin maalaiselta ja kotitekoiselta tuntemattoman nuoren tytön harvinaisen tyylikkään puvun rinnalla. Annan ja Priscillan mieli teki yhtäkkiä kääntyä takaisin.
Mutta he olivat jo pysähtyneet ja kääntyneet harmaata kiveä kohti. Oli liian myöhäistä peräytyä, sillä ruskeasilmäinen tyttö oli nähtävästi jo huomannut, että he olivat tulleet tehdäkseen hänen kanssaan tuttavuutta. Hän nousi hyvin nopeasti ja lähestyi heitä käsi ojennettuna ja iloisesti ja ystävällisesti hymyillen, osoittamatta vähääkään ujoutta tahi pahaa omaatuntoa.
— Olen niin kovasti toivonut saada tietää, ketä te molemmat olette, huudahti hän innokkaasti. — Olen toivonut sitä ihan kuolemakseni… Näin teidät aamulla eteisessä. Huh, eikö siellä ollut kauheata? Minä toivoin jo todellakin, että olisin jäänyt kotiin ja mennyt naimisiin.
Tytöt purskahtivat ääneen nauramaan kuullessaan tämän odottamattoman tunnustuksen. Ruskeasilmäinen nauroi myöskin.
— Se on totinen tosi — minä olisin voinut mennä naimisiin. Tulkaa istumaan tähän hautakivelle, niin tutustumme. Se ei ole vaikeata. Minä tiedän, että me ihastumme hirmuisesti toisiimme — sen minä tunsin hengessäni heti kun näin teidät aamulla korkeakoululla. Minulla oli kova halu tulla teitä syleilemään.
— Miksi te ette tehnyt sitä? kysyi Priscilla.
— Niin, en tullut sitä tehneeksi. Minulla on se vika, etten voi koskaan mitään päättää — minä epäröin aina. Kun päätän jotain tehdä, on heti kuin jokin sisäinen ääni käskisi tehdä päinvastoin. Se on kauhean kiusallista, mutta sellaiseksi minä olen syntynyt. On aivan turhaa koettaa muuttaa minua toisenlaiseksi tahi torua, niinkuin muutamat tekevät. Sentähden en myöskään voinut olla niin päättäväinen, että olisin tullut teitä tervehtimään, vaikka kuinka olisi haluttanut.
— Me luulimme teitä ujoksi, virkkoi Anna.
— E-ei. Ujous ei kuulu Philippa Gordonin moniin puutteisiin tahi hyveisiin. Minua sanotaan mukavuuden vuoksi Philiksi. Niin voitte tekin aivan hyvin sanoa. No, mikä teidän nimenne on?
— Tämä on Priscilla Grant, vastasi Anna osoittaen sormellaan toveriaan.
— Ja tämän nimi on Anna Shirley, virkkoi Priscilla osoittaen vuorostaan toista sormellaan.
— Ja me olemme Prinssi Edvardin saarelta, sanoivat molemmat yhtaikaa.
— Ja minä olen kotoisin Bolingbrokesta, Nova Scotiasta, ilmoitti
Philippa.
— Bolingbrokesta! huudahti Anna. — Mutta minähän olen syntynyt siellä! Sehän on mainiota, että olemme ihan kuin heimolaisia. Kaiken ikäni olen kuitenkin ollut Prinssi Edvardin saarella ja olen sen puolesta valmis vaikka mihin.
— Niinkö! virkkoi Philippa. Se on minustakin hauskaa, sillä kun minä nyt kohta tässä käyn kertomaan salaisuuksiani teille, niin en kerrokaan mielestäni vieraille. Ja minun täytyy kertoa. Minä en voi itsekseni hautoa salaisuuksia — ei kannata koettaakaan Se on minun pahin vikani — ja se etten voi päättää, niinkuin äsken sanoin. Voitteko uskoa, että meni puoli tuntia, ennenkuin päätin minkä hatun ottaisin, kun läksin tänne — tänne kirkkomaalle. Aioin ensin ottaa ruskean, jossa on siipi, mutta kohta kun sain sen päähäni oli minusta tämä mutkalierinen pukevampi. Kun se lopulta oli päässäni, pidin enemmän ruskeasta. Viimeksi asetin molemmat vierekkäin vuoteelleni, puristin silmäni kiinni ja tökkäsin hattuneulan umpimähkään hattuja kohti. Onkeen tuli vaalea, ja siksi otin sen. Se pukee minua ihanasti, eikö se ole totta? Ja nyt teidän täytyy sanoa minulle, miltä minä teistä näytän!
Priscilla purskahti jälleen nauramaan lapselliselle kysymykselle, joka tehtiin aivan vakavalla äänellä. Mutta Anna tunne-ihmisenä puristi lujasti Priscillan kättä sanoen:
— Meidän mielestämme sinä olit aamulla kaunein tyttö, mitä me olemme
Kingsportissa nähneet.
Philippa hymyili tyytyväisesti, jolloin lyhyt ylähuuli paljasti rivin pieniä, hyvin valkeita hampaita.
— Olin ainakin omasta mielestäni, oli odottamaton vastaus, — tahdoin kuitenkin mielelläni kuulla myös jonkun toisenkin mielipiteen tullakseni siitä varmaksi. Minä en ole varmempi ulkomuodostani kuin mistään muustakaan. Juuri kun olen vakuutettu, että tosiaan olen jokseenkin sievä, tulen alakuloiseksi ja uskon olevani kauhean ruma. Minulla on muuten hirmuisen vanha äidintäti, joka aina sanoo minulle valittavalla äänellä ja huokaillen: "Voi, kuinka sievä sinä olit pienenä ollessasi kehdossa. Merkillistä, kuinka lapset voivat muuttua, kun kasvavat suuriksi!" — Pidän kyllä omista tädeistäni, mutta en vanhempien tädeistä. Ettekö tahtoisi olla niin kilttejä ja kultaisia että joskus sanotte minulle, että olen sievä. Silloin olisi paljon parempi olla. Ja minä teen mielelläni teille saman palveluksen — ja hyvällä omallatunnolla voin tehdäkin.
— Kiitoksia vaan, nauroi Anna, — mutta Priscilla ja minä olemme itse niin varmasti vakuutettuja siitä että olemme hauskan näköisiä, ettei kenenkään tarvitse vahvistaa meitä siinä asiassa.
— Sinä teet vain pilaa minusta. Minä tiedän kyllä olevani teidän mielestänne hirvittävän itserakas ja turhamainen, mutta minä en ole kuitenkaan. Minussa ei ole totta tosiaan itserakkautta hiventäkään. Enkä minä koskaan epäilisi sanoa toiselle tytölle ystävällisiä sanoja hänen ulkomuodostaan, jos se tekisi hänet vähän iloiseksi. Kuinka hauskaa, että me olemme tulleet tutuiksi! Tulin tänne lauantaina, ja olen ikävöinyt kotiin, niin että olen ollut menehtyä. En tiedä mitään kauheampaa tunnetta. Kotona Bolingbrokessa olen jotakuinkin merkitsevä, mutta täällä minä olen pelkkä nolla. Olen ollut vähällä tulla aivan hupsuksi… Missä te oikein asutte?
— Johanneksen kadulla, kolmessakymmenessäkahdeksassa.
— Sehän on hienoa — minä asun aivan kulman takana Wallace-kadulla. Minä en ollenkaan pidä täysihoitopaikastani. Siellä on niin synkkää ja ikävää, ja minun huoneeni on inhottavalle pihalle päin. Se on rumin paikka mitä voi kuvitella. On ehkä liikaa sanoa että kaikki Kingsportin kissat kokoontuvat siellä öisin, mutta puolet kokoontuu aivan varmasti. Rakastan kissoja, jotka kehräävät sohvannurkassa tahi jollain matonpalasella, kodikkaasti räiskyvän uunivalkean ääressä, mutta takapihan kissat keskellä yötä ovat aivan toista. Koko ensimmäisen yön täällä itkin, ja kissat panivat kaikki voimansa liikkeelle ja naukuivat aivan hirvittävästi. Olisitte nähneet kuinka punainen ja turvonnut minun nenäni oli aamulla! Kyllä minä kadun, että tulin tänne ollenkaan!
— En käsitä, kuinka sinä ensinkään saatoit päättää tulla tänne, kun olet niin epäröivä, huomautti Priscilla.
— Hyvä lapsi, enhän minä päättänyt. Isä oli saanut sen päähänsä — en tiedä todellakaan minkätähden. Eikö olekin naurettavaa, että minun pitää olla täällä lukemassa tutkintoa varten! Ei silti, etten voisi selviytyä, jos tahdon Minulla on mainion hyvä lukupää.
— Niinkö! virkkoi Priscilla äänensävyllä, joka oli hiukan monivivahteinen.
— Niin juuri. Mutta kyllä se kysyy voimia. Ja ne, jotka valmistautuvat tutkintoon, tulevat hyvin viisaiksi ja oppineiksi ja arvokkaiksi — sitähän ei voi välttää. Ehei — minä en tahtonut korkeakouluun. Tulin tänne vain siksi, että tahdoin olla pikku isä-ukolleni mieliksi — hän on niin kultuinen. Tiesin muuten, että olisi täytynyt mennä naimisiin, jos olisin jäänyt kotiin. Sen keksi äiti — ja hän tietää kyllä, mitä tahtoo, sen saat uskoa. Mutta hyi — minä en tahdo mennä naimisiin vielä moneen vuoteen. Täytyy sitä nyt vähän huvitella ennenkuin perustaa kodin ja tulee vanhaksi ja ymmärtäväiseksi. Olen vasta kahdeksantoista vanha. Mieluummin matkustin tänne, kuin menen naimisiin. Miten ihmeessä minä sitten olisin voinut päättää, kenet minun oli otettava?
— Oliko sinulla niin monta valittavana? kysyi Anna ihmeissään.
— Varmasti! Tusinoittain! Minä olen kovasti miesten makuun. Mutta vain kaksi saattoi tulla kysymykseen. Kaikki muut olivat liian nuoria ja liian köyhiä. Minun täytyy tietysti mennä naimisiin rikkaan kanssa.
— Minkätähden?
— Rakas pikku hupakko — et suinkaan sinä voi kuvitella minua naimisissa jonkun köyhän kirkonrotan kanssa? Minä en voi tehdä kerrassaan mitään hyödyllistä, ja minä olen hirmuisen tuhlaavainen, mitä rahoihin tulee. E-ei — minun tulevan mieheni täytyy olla upporikas. Siksihän ne hupenivat vain kahteen. Mutta minun oli yhtä vaikea valita kahdesta kuin kahdestasadasta. Tunsin ihan varmasti, että jos olisin valinnut kumman hyvänsä, niin olisin surrut koko loppu-ikäni, etten ottanut toista.
— Etkö sinä ollut — rakastunut — kumpaankaan, kysyi Anna epäröiden. Hänestä tuntui vastahakoiselta puhua aivan uuden tuttavan kanssa niistä salaperäisistä voimista, jotka ovat omiaan järkyttämään ihmiselämää.
— Hyvät ihmiset — en minä osaa rakastua kehenkään! Minulta puuttuu siihen kaikki edellytykset. En muuten tahtoisikaan rakastua. Rakkaushan tekee ihmisen vain orjaksi. Miehet saavat sitten niin paljon valtaa meihin — minä tahdon säilyttää itsenäisyyteni… Ei mistään hinnasta! Alec ja Alonzo ovat kunnon poikia, ja minä pidän oikein paljon heistä kummastakin. Täsmälleen yhtä paljon — siinähän sitä taas ollaan… Alec on kyllä komeampi, enkä voi kuvitellakaan koskaan ottavani ketään, joka ei ole kaunis. Hänellä on lisäksi vielä tasainen ja hyvä luonne ja niin herttainen musta, kihara tukka. Hänessä ei ole kerrassaan mitään muistuttamista, mutta niin täydellinen mies olisi varmaan kyllästyttävä ajan pitkään.
— Miksi et sitten ottanut Alonzoa? kysyi Priscilla vakavana.
— Hyi kauhistusta, olla naimisissa miehen kanssa, jonka nimenä on Alonzo! huudahti Phil surkealla äänellä. — Sitä en jaksaisi. Mutta hänellä on hieno roomalainen nenä, ja olisi aika hauskaa saada sukuun mies, jolla on ylhäinen nenä. Olen aivan hullaantunut hienoihin neniin. Sinun nenäsi on erinomaisen hyvä, Anna Shirley. Alonzon komea nenä painoi paljon vaa'assa. Mutta nimi! Ei, en voinut mitenkään päättää. Olisi kai ollut paras tehdä Alecin ja Alonzon suhteen niinkuin tein hatuille — asettaa ne vierekkäin, sulkea silmät ja keihästää hattuneulalla.
— Miltä mahtoi tuntua Alecin ja Alonzon sydämessä, kun matkustit tiehesi? tiedusteli Priscilla.
— Oh, he elävät vielä toivossa. Sanoin heille, että he saavat odottaa siksi kunnes olen ehtinyt päättää. He odottavat hyvin mielellään. He ovat hullaantuneet minuun kumpikin. Sillaikaa aion huvitella täällä niin paljon kuin jaksan. Pian minulla on koko liuta hakkailevia kavaljeereja täällä korkeakoulussa. Minä en viihtyisikään, ellei olisi. Vastatulleet eivät olleet kuitenkaan minkäännäköisiä minun mielestäni. Näin vain yhden ainoan oikein komean. Hän meni tiehensä jo ennenkuin te tulitte. Kuulin, että hänen toverinsa kutsui häntä Gilbertiksi. Toverin silmät muistuttivat hillottuja karviaismarjoja sameassa kastikkeessa. Ette kai te vielä lähde, tytöt? Äh, istukaa vielä!
— Meidän täytyy kyllä jo mennä, vastasi Anna hieman kylmästi. — Tulee jo myöhä, ja minulla on vielä koko lailla työtä, joka on saatava valmiiksi.
— Tulettehan molemmat minua katsomaan, ettekö tulekin? pyysi Philippa nousten ja kietoen kätensä heidän ympärilleen. — Ja minä kai saan tulla katsomaan millaista teillä on. Tahdon tulla teidän parhaimmaksi ystäväksenne. Pidän niin paljon teistä. Mutta teidän mielestänne minä kaiketi olen kovasti hupsu.
— Sitä ei tarvitse pahasti pelätä, nauroi Anna syleillen vuorostaan
Philiä sydämellisesti.
— En ole kuitenkaan puoleksikaan niin hassu kuin miltä päältäpäin näyttää… Ottakaa vain levollisesti vastaan Philippa Gordon sellaisena kuin Luoja on hänet luonut, kaikkine vikoineen ja puutteineen, niin luulisin teidän pitävän hänestä. Eikö tämä hautausmaa ole suloinen paikka? Täällä tahtoisin mielelläni olla haudattuna. Katsokaa — tätä hautaa en ole vielä nähnyt. Tämä rauta-aitauksen sisässä oleva — oi tytöt, katsokaa, kiveen on kirjoitettu: "tässä lepää nuori merikadetti, joka sai surmansa Shannonin ja Chesapeaken välillä tapahtuneessa suuressa meritaistelussa." Oh, ajatelkaa!
Anna pysähtyi rauta-aitauksen ääreen ja katseli kulunutta kiveä sydän kiivaasti sykkien. Vanha kirkkomaa tuuheine puineen ja varjoisine käytävineen häipyi hänen silmistään. Hän näki sen sijaan Kingsportin sataman noin vuosisata sitten. Sumusta sukelsi näkyviin mahtava fregatti, jossa Englannin värikäs lippu hulmusi. Sen takaa ilmestyi toinen, jonka kannella virui, oman tähtilippunsa peittämänä, kuoleman kangistamana, urhoollinen Lawrence. Ajan sormi oli kääntänyt taaksepäin suuren kirjansa lehtiä — "Shannon" purjehti voittoa säteillen lahteen voitettu "Chesa-peake" sotasaaliina.
— Tule takaisin, Anna Shirley — tule takaisin! nauroi Priscilla. — Sinä olet siirtynyt ajassa sata vuotta taaksepäin. Tule kohta takaisin!
Anna tuli huoaten takaisin, hänen silmänsä loistivat lempeästi.
— Olen aina pitänyt hyvin paljon tuosta sotatapauksesta, vaikkakin englantilaiset voittivat. Rakastan sitä luultavasti tuon urhean, kaatuneen ylipäällikön vuoksi. Tämä hauta tuo sen tapauksen niin lähelle ja tekee sen niin todelliseksi. Pikku kadettiraukka oli vain kahdeksantoistavuotias. "Hän kuoli jaloihin haavoihin, kunniakkaassa taistelussa saatuihin" — niin sanotaan hautakirjoituksessa. Juuri sellaista hautakirjoitusta pitäisi reippaan sotilaan tavoitella.
Ennenkuin he poistuivat irroitti Anna vyöstään pienen kimpun tummia punertavansinisiä orvokkeja ja antoi sen hiljaa pudota vihertävälle kummulle, jonka povessa uinui suuressa meritaistelussa kaatunut nuorukainen.
— No, mitä sinä pidät meidän uudesta ystävästämme? kysyi Priscilla heidän erottuaan Philistä.
— Hän on minusta miellyttävä. Vaikka hän hulluttelee niin paljon, on hänessä jotain hyvin kultuista ja herttaista. Hän on luultavasti oikeassa väittäessään, ettei hän ole puoleksikaan niin hupsu kuin miltä näyttää. Hän tekee kiltin, mutta hemmoitellun tyttölapsen vaikutuksen. Herraties, tuleeko hänestä milloinkaan oikein täysi-ikäistä.
— Minä pidän myöskin hänestä, vakuutti Priscilla. — Hän puhuu kyllä aivan yhtä paljon pojista kuin Ruby Gilliskin. Minua aina kiusaa ja tuntuu äitelältä, kun Ruby puhuu, mutta Phil saa minut vain nauramaan. Mistähän sekin johtuu?
— Niin, siinä on varmasti eroa, virkkoi Anna miettiväisenä.
— Se johtuu kai siitä, että Ruby oikeastaan on kauhean itsetietoinen ja pikkuvanha. Hauska ja luonnollinen suhde poikien ja tyttöjen välillä täytyy hänen aina tehdä hakkailuksi tahi joksikin rakkauden parodiaksi. Huomaa sitäpaitsi hyvin selvästi, että hän oikein tahtomalla tahtoo kerskailla ihailijalaumallaan ja saada toisen päähän, ettei muilla ole puoltakaan siitä määrästä. Mutta kun Phil juttelee ihailijoistaan, kuuluu vain siltä kuin hän puhuisi hyvistä tovereistaan. Hänestä kaikki pojat ovat tovereita, ja hän on iloinen ja tyytyväinen, kun näkee niitä suunnilleen tusinan ympärillään, ja hänelle tuottaa lapsellista ihastusta huomio, että hänestä yleisesti pidetään. Alec ja Alonzokin — vastedes nämä nimet varmaankin tulevat kulkemaan minun mielessäni rinnakkain — ovat hänelle vain kaksi leikkitoveria, jotka toivoisivat hänen leikkivän heidän kanssaan koko elämän ajan. Minusta on oikein hauskaa, että me tapasimme hänet ja että me tulimme tänne vanhalle kirkkomaalle. Tuntuu kuin sieluni olisi iltapäivällä hiukan juurtunut Kingsportin maaperään. Niin ainakin toivon. Ei tunnu hauskalta tulla istutetuksi uuteen maaperään.