V.
KOTOA SAAPUU KIRJEITÄ.
Seuraavina kolmena viikkona Annasta ja Priscillasta yhä edelleenkin tuntui siltä kuin he olisivat olleet muukalaisina vieraalla maalla. Mutta tulipa päivä, jolloin äkkiä kaikki alkoi heistä hahmottua tuttuihin, miellyttäviin piirteisiin — korkeakoulu, professorit, kurssit, toverit, seuraelämä. Elämä muodostui jälleen yhtenäiseksi, tähän asti se oli ollut vain joukko hajanaisia sirpaleita. Vastatulleet, jotka aluksi olivat esiintyneet kirjavana ja jotakuinkin päättömänä laumana, olivat nyt sulautuneet yhdeksi elimistöksi, jota elähytti voimakas yhteenkuuluvaisuuden tunne, yhteiset sympatiat ja antipatiat ja väkevästi kuohuva halu kunnostautua. Oli liian aikaista ajatella voittoja älyllisellä alalla, mutta vuosittain toistuvassa isossa jalkapallokilpailussa voitti tulokkaiden puoli "seniorien" vanhan, kokeneen puolen, millä edellämainitut hankkivat itselleen katoamattoman kunnian ja suunnattomasti suosiota. Kolmen vuoden aikana oli voitto ollut seniorien käsissä; onnen kääntyminen tänä vuonna luettiin yleisesti Gilbert Blythen harvinaisten johtajaominaisuuksien ansioksi. Hän kiihoitti reippaita joukkojaan ja keksi osittain uusia taistelutapoja, joista seniorit joutuivat ymmälle ja joiden avulla tulokkaat pääsivät yhä lähemmäksi houkuttelevaa voittoa. Palkinnoksi valittiin hänet "uusien" luottamusmieheksi, kunniakas ja — ainakin tulokkaiden näkökannalta — vastuunalainen tehtävä, jota moni oli turhaan tavoitellut. Erikoisen pätevyyden saavuttamiseksi tähän tehtävään tuli hänen terästää luonnettaan eräiden kokeiden avulla, jotka hänen oli suoritettava. Ensimmäinen koe edellytti jotakuinkin suurta moraalista rohkeutta, mutta Gilbert suoritti sen täysin kunniakkaasti. Hänen tuli kokonainen päivä kulkea pitkin Kingsportin vilkasliikkeisimpiä katuja päässään räikeä, kukilla koristettu olkihattu ja edessään valtavan suuri kukallisesta kankaasta tehty hihallinen esiliina. Hän teki sen hilpeän reippaasti ja nosti kohteliaasti olkihattua kohdatessaan naistuttaviaan. Charlie Sloane, joka oli turhaan ponnistellut samaan asemaan, sanoi Annalle, ettei hän voi käsittää, kuinka Blythe saattoi alentua sillä tavoin — täytyyhän ihmisellä olla oman arvon tuntoa…
— Ajattelepas millainen Charlie Sloane olisi edessään kirjava esiliina ja päässä leveälierinen, kukilla koristettu olkihattu, nauraa hihitti Priscilla.
— Hän olisi aivan Sloane'ien vanhan isoäidin näköinen. Mutta Gilbert näytti mieheltä sormenpäitä myöten — aivan kuin omissa vaatteissaankin.
Anna ja Priscilla huomasivat ihmeellisen äkkiä joutuneensa niiden korkeakoulun piirien huostaan, joissa ei ainoastaan opiskeltu vaan myöskin vilkkaasti huviteltiin. Siitä he saivat suureksi osaksi kiittää Philippa Gordonia. Hän oli arvossapidetyn ja varakkaan miehen tytär ja kuului vanhaan, hienoon sukuun. Mainitut seikat sekä niiden lisäksi hänen miellyttävä ulkomuotonsa ja herttainen välittömyytensä hankkivat hänelle pian pääsyn kaikkiin harrastuspiireihin, kerhoihin ja yhdistyksiin, ja milloin hänet kutsuttiin, kutsuttiin myös Anna ja Priscilla. Phil oli ihastunut molempiin Avonlean tyttöihin, varsinkin Annaan. Hän oli välitön, uskollinen sielu, jossa ei ollut oikullisuutta eikä alhaisia laskelmia. "Jos pidät minusta, niin pidä ystävistäni", näytti olevan tiedottomasti hänen tunnuslauseensa. Mitä yksinkertaisimmalla ja luonnollisimmalla tavalla hän vei heidät yhä taajenevaan ystävä- ja tuttavapiiriinsä, joten Anna ja Priscilla huomasivat joutuneensa Redmondin seuraelämään hyvinkin vaivatta ja miellyttävästi, mitä muut uudet naisylioppilaat eivät voineet olla ihmettelemättä ja kadehtimatta. Sillä kukaan Philippa ei ottanut heitä siipiensä suojaan, vaan he saivat ensimmäisenä opiskeluvuotenaan useinkin pysyä jotakuinkin passiivisina katsojina, kun huvituksia pantiin toimeen.
Anna ja Priscilla, jotka ottivat elämän vakavammalta kannalta, näkivät Philissä edelleenkin saman herttaisen ja kehittymättömän tyttölapsen kuin tavatessaan hänet ensi kerran. Hän oli itse maininnut "kauhean hyvästä lukupäästään". Mutta selittämättömänä salaisuutena pysyi, milloin ja missä hänellä oli aikaa lukea, sillä hän näytti aina ajavan takaa jotain 'metkaa', ja niinä iltoina, joina hän sai ottaa vastaan vieraita, tuli näitä huone täyteen — enimmäkseen "tuttuja poikia". Hänellä oli ihailijoita loppumattomiin, sillä yhdeksän kymmenesosaa 'uusista' ja suuri osa muista ikäluokista kilpaili hänen hymyilyistään. Hän oli siitä lapsellisen onnellinen ja kertoi ilosta säteillen Annalle ja Priscillalle jokaisesta uudesta valloituksestaan — nenäkkäin huomautuksin ja selittelyin, joista miespoloisten korvat olisivat tulleet tulikuumiksi, jos he olisivat saaneet olla niitä kuulemassa.
— Alecia ja Alonzoa ei ole kuitenkaan vielä lyöty laudalta, kiusoitteli Anna.
— Ohoh, siltäkö näyttää, virkkoi Philippa. — Minä kirjoitan heille kerran viikossa ja kerron, miten minua suositaan. Luulen sen varmasti huvittavan heitä. Mutta tietysti on niin, että se, josta minä eniten pidän, ei välitä minusta. Gilbert Blythe ei välitä minusta vähääkään — hän pitää minua korkeintaan sievänä pikku kissanpoikana, jota tekisi mieli taputtaa. Minä kyllä tiedän syyn siihen. Oikeastaan minun pitäisi olla sinulle kateellinen, Anna. Sen sijaan jumaloi minun sydämeni sinua, ja minä olen onneton sinä päivänä, jona olen sinua näkemättä. Sinä olet erilainen kuin kaikki muut tytöt, jotka tunnen. Kun sinä katsot minuun erikoisella tavalla, niin minä tunnen, miten tyhjä ja ryhditön minä olen, ja teen kaikkein parhaimmat päätökset vakaantua ja kehittyä. Mutta sitten tulee taas paljon muuta väliin, joka vie ajatukseni muuhun… Kyllä on kauhean hauskaa opiskella korkeakoulussa. Ajattele, kuinka typerä minä olin ensimmäisenä päivänä — kaduin, että olin tänne ollenkaan tullut! Ellen olisi tullut, niin en olisi koskaan tullut sinun kanssasi tutuksi. Anna, kultamuru, sano minulle nyt taas, että pidät minusta edes aivan, aivan pikkuruisen. Minä kaipaan kauheasti saada sitä kuulla.
— Minä pidän sinusta oikein paljon. Sinä olet herttainen ja pehmyt ja sametinlauhkea pikku kissimirri — kynnet vedettyinä käpälien sisään ainakin mitä minuun tulee, nauroi Anna. — Mutta vaikka miettisin huomisaamuun, niin en ymmärrä, milloin sinulla on aikaa edes vilkaista oppikirjojasi.
Philillä täytyi kuitenkin olla salatut ahkeruushetkensä, sillä hän selvisi hyvin kaikissa aineissa. Vanha ärtyisä matematiikan professorikaan, joka inhosi yhteisopetusta ja kiukkuisasti vastusti tyttöjen pääsyä korkeakouluun, ei voinut keksiä mitään keinoa hänen reputtamisekseen. Phil oli 'uusista' paras kaikissa aineissa, paitsi Englannin kirjallisuuden historiassa, jossa Anna Shirley pääsi voitolle. Annasta itsestään oli hänen ensimmäinen opiskeluvuotensa odottamattoman helppo, mikä johtui siitä uutteruudesta, johon hän ja Gilbert olivat kannustaneet toisiaan kahtena viimeisenä vuonna Avonleassa. Näin saattoi hän antautua nauttimaan iloisesta toveri-elämästä, joka oli hänestä erittäin hauskaa.
Mutta hän ei unohtanut kuitenkaan hetkeksikään Avonleassa olevia ystäviään. Onnellisimmat hetket viikossa olivat hänelle ne, jolloin kirjeenkantaja kävi talossa. Vasta sitten kun hän oli saanut ensimmäiset kirjeet kotoaan, alkoi hän uskoa voivansa pitää Kingsportista ja tulevansa siellä toimeen. Ennen niiden tuloa tuntui hänestä kuin Avonlea olisi ollut tuhannen peninkulman päässä; kirjeet ikäänkuin lyhensivät välimatkan ja liittivät uuden elämän niin läheisesti entiseen, että ne alkoivat sulautua yhteen eivätkä enää tuntuneet olevan, kuten tähän asti, kaksi toivottomasti erotettua olotilaa. Ensimmäisessä lähetyksessä oli kuusi kirjettä, Jane Andrewsilta, Ruby Gillisiltä, Diana Barrylta, Marillalta, rouva Lyndeltä ja Davylta.
Janen kirje oli huoliteltua kaunokirjoitusta, jokaisella "i:llä" oli pisteensä juuri siinä, missä piti ollakin, eikä minkään "t:n" tarvinnut tuskitella viivan unohtumista. Mutta siinä ei ollut ainoatakaan mielenkiintoista lausetta. Koulua hän ei edes maininnut, ja siitä oli Anna kovasti kaivannut uutisia. Hän ei vastannut ainoaankaan Annan kirjeessä tehtyyn kysymykseen. Sitävastoin hän selitti tarkoin, montako metriä pitsiä hän oli virkannut, sekä välipitsiä että reunapitsiä; hän kertoi, millainen ilma oli ollut, miten hän aikoi ommella pukunsa ja että hänen päänsä oli "pakahtua" jollain erikoisella tavalla, kun sitä pakotti. Ruby Gillis kirjoitti hyvin tunteellisen epistolan kuvaten suruaan ja kaipaustaan Annan lähdettyä. Hän siirtyi vähitellen iloisempiin asioihin, kysyi, minkä vaikutuksen korkeakoulun "pojat" tekivät ja täytti molemmat viimeiset sivut ihmeellisillä elämyksillä, joita hän oli saanut kokea ollessaan ihailijoittansa kanssa kahden kesken kävelymatkoilla ja tanssitilaisuuksissa. Se oli turhanpäiväinen kirje, kiltille ja huolimattomalle Rubylle hyvin ominainen, ja Anna olisi nauranut sille, ellei siinä olisi ollut seuraava jälkikirjoitus: "Gilbert näyttää viihtyvän erinomaisesti Kingsportissa kirjeistä päättäen. Charlie ei taida olla yhtä tyytyväinen."
Gilbert siis kirjoitti Rubylle! Kirjoittakoon vaan — siihen hänellä tietysti on täysi oikeus. Vaikka… Anna ei tietänyt, että Ruby oli kirjoittanut ensin ja että Gilbert vastasi vain kohteliaisuudesta. Anna heitti halveksien Rubyn kirjeen syrjään. Dianan raikas kirje, johon oli ahdettu hauskaa lörpöttelyä ja huvittavia uutisia, oli kuitenkin hyvin välttämätön lääkitsemään sen pienen piston kirvelyä, jonka Rubyn jälkikirjoitus oli jättänyt. Hiukan liian laveasti oli Dianan epistolassa rakkaasta Fredistä, mutta muuten siinä kerrottiin niin paljon mieltäkiinnittäviä seikkoja, että Anna niistä lukiessaan melkein tunsi olevansa jälleen Avonleassa. Marillan pikku kirje oli mallikelpoinen ja persoonaton, siinä ei ollut tunnepurkauksia eikä pirteitä juoruja. Mutta siinä oli hyväätekevä henkäys yksinkertaisesta ja terveestä Vihervaaran elämästä, siinä oli vanhanaikaisen rauhallisuuden tuoksua ja sen uskollisesti valvovan rakkauden henkeä, jota Anna sai siellä aina nauttia.
Rouva Lynden kirjeessä oli enimmäkseen kirkollisia asioita. Nyt, kun hän oli lakannut pitämästä omaa taloutta, riitti häneltä runsaasti aikaa seurakunnan asioihin, ja hän oli tällä hetkellä kovasti kuohuksissaan niiden vaalisaarnaajien viheliäisyydestä, jotka sunnuntaisin korottivat aran äänensä Avonlean kirkon saarnastuolista.
"Jumala ties", minkälaista väkeä nykyään antautuu papin uralle, kirjoitti hän. "Siunatkoon, millaisia vaivaisia jäniksiä tänne lähetetään ja millaista soppaa saarnataan! Puoletkaan ei ole totta ja, mikä on paljon pahempaa, se on väärää oppia. Meillä on nyt paraikaa kauhein kaikista. Hän valitsee tekstin, mutta saarnaa aivan muusta. Ja lisäksi hän ei sano uskovansa, että pakanat ovat ikuisesti kadotettuja. Kylläpä se olisi kaunista! Jos niin olisi, niin kaikki rahat, jotka me olemme vuosien kuluessa antaneet pakanalähetykselle, olisivat suorastaan kaivoon heitettyjä. Missä kirkossa sinä käyt? Toivon sinun käyvän säännöllisesti. Usein on niin, että ne, jotka matkustavat pois kotoaan, eivät enää yhtä ahkeraan käy kirkossa, ja minä olen kuullut sanottavan, että korkeakoulun oppilaat tekevät paljon syntiä siinä suhteessa. Väitetään vielä lisäksi, että moni lukee läksyjään sunnuntaisin juuri jumalanpalveluksen aikana. Niin syvälle et varmaan lankea, rakas Anna. Muista, miten sinua on kasvatettu. Ja katso tarkkaan, millaisia ystäviä valitset. Taitaa olla hyvin sekalaista seurakuntaa noissa korkeakouluissa. Ulkoapäin ne voivat olla kuin valkeaksi rapatut haudat, mutta sisällä on raatelevia susia, se on varmaa. Äläkä antaudu seurusteluun kenenkään nuoren herran kanssa, joka ei ole meidän saareltamme kotoisin.
"Minun täytyy kai kertoa sinulle, miten hullunkurisesti sattui, kun virkaatekevä pastori tuli meillä käymään. Hullumpaa en ole koskaan nähnyt. Sanoin juuri Marillalle: jos Anna olisi ollut täällä, niin hän olisi nauranut itsensä kuoliaaksi. Marillakin nauroi. Kuten tiedät, on pastori lyhyt, paksu ja vääräsäärinen. Harrisonin vanha sika — se suuri paksu — oli, niinkuin se usein tekee, eksynyt tänne pihaan ja astunut keittiönporstuaan meidän ollenkaan sitä aavistamatta ja oli siinä vielä pastorin marssiessa sisään. Se lähti luonnollisesti pötkimään pihalle, mutta kun ei ollut muuta tietä, pujahti se pastorin länkäsäärien väliin, ja kun se oli iso ja pastori pieni, nosti se pastorin maasta ja laukkasi eteenpäin pastorin istuessa hajareisin selässä. Pastorin hattu lensi toiseen suuntaan ja kävelykeppi toiseen, juuri kun Marilla ja minä tulimme ulos. Sitä näkyä en unohda koskaan. Ja sika tuli melkein hulluksi pelosta. En voi enää koskaan lukea raamatusta sitä kohtaa, jossa puhutaan kalliolta mereen syöksyvästä sikolaumasta, näkemättä sielussani, miten herra Harrisonin sika laukkaa mäkeä alas pastori selässä. Jumalan kiitos, etteivät kaksoiset olleet kotona. Olisi todellakin ollut kovin sopimatonta, jos he olisivat nähneet Herran palvelijan niin epäarvokkaassa tilanteessa. Juuri ennenkuin sika tuli purolle, hyppäsi tahi putosi pastori selästä. Mutta sika jatkoi matkaa kuin villitty laudan yli puron toisella puolella olevaan metsään. Marilla ja minä juoksimme pastorin luokse, autoimme hänet ylös ja pudistimme pölyn hänen takistaan. Hän ei ollut saanut mitään vammaa, mutta oli kauhean suuttunut. Hänestä varmaan kaikki oli Marihan ja minun syytä, vaikka me sanoimme hänelle, ettei sika edes ollut meidän, vaan oli kulkenut tässä meidän kiusanamme koko kesän. Miksi hänen sitten piti tulla keittiön kautta? Pastori Allan ei koskaan tehnyt sitä. Kyllä kestää ennenkuin saamme tänne hänen vertaisensa. Ei ole kuitenkaan mitään niin pahaa, jossa ei samalla olisi jotain hyvää. Me emme ole nähneet sikaa vilaukseltakaan sen jälkeen, ja minun uskoni on, ettei meidän tarvitsekaan nähdä.
"Hiljaista ja rauhallista on täällä Avonleassa. Minusta ei ole kuitenkaan niin yksinäistä Vihervaarassa kuin alussa pelkäsin olevan. Alan pian kutoa kangasta uuteen vieraspeitteeseen. Rouva Silas Sloanella on kaunis malli, väri punainen ja valkea, kuvioina omenankukkasia ja lehtiä.
"Kun kaipaan vähän virkistystä, luen murhajuttuja Bostonin lehdestä, jonka veljentyttäreni lähettää minulle. En ole koskaan maailmassa ennen lukenut, mutta ne ovat aika huvittavia. Hyvänen aika, millaista mahtaa olla Yhdysvalloissa! Toivottavasti et joudu sinne milloinkaan. Mutta tytöthän kulkevat ja retkeilevät nykyään aivan kauheasti. Se tuo mieleen saatanan Jobin kirjasta — kuinka siitä sanotaankaan: 'olen kulkenut ympäri kaiken maan'. En voi milloinkaan saada päähäni, että se olisi meidän Herramme tarkoitus.
"Davy on ollut aika kiltti lähtösi jälkeen. Eräänä päivänä, kun hän oli paha, ja Marilla pakotti hänen kulkemaan Doran esiliina edessään koko päivän, meni hän leikkaamaan isoja lovia Doran kaikkiin esiliinoihin. Mutta silloinpa minä otinkin ja kuritin nuorta herraa, ja niin pian kuin hän pääsi käsistäni, juoksi hän ulos ja alkoi ajaa takaa minun suurta kukkoani, kunnes se kaatui kuoliaana maahan. MacPhersonit ovat muuttaneet minun vanhaan tupaani. Rouva on kelpo emäntä ja kauheasti tarkka. Hän on nyhtänyt pois kaikki minun kieloni. Hän sanoo, että ne tekevät puutarhan roskaiseksi. Thomas istutti ne heti meidän mentyämme naimisiin, mutta täytyy kyllä myöntää, ettei hän istuttanut niitä mitenkään järjestykseen, vaan jotakuinkin miten sattui. Luulen että MacPherson on kiltti kunnon mies, mutta rouva ei koskaan pääse vanhanpiian tavoistaan.
"Älä vain lue liiaksi, niin että rasitut, ja muista ottaa yllesi villahousut, kun ilma alkaa käydä kylmäksi. Liivit sait myöskin mukaasi. Marilla on aina niin huolissaan sinusta, mutta minä olen sanonut hänelle, että sinä olet viime aikoina tullut aika paljon järkevämmäksi kuin mitä uskalsinkaan toivoa ja että sinä kyllä tulet toimeen."
Davyn kirje lähti heti hyvin surullisesta aiheesta: "Kiltti Anna, ole niin kiltti ja kirjota ja sano Marillale ettei hän saa sitoo minua siltaan kiini, ku menen onkiin, pojat vaan nauraa minule, ku hän niin tekee. On kamalan yksinästä ilman sinuu, mutta me tehhään paljo kivaa koulussa. Jane Andrews ei ole niin mukava kun sinä. Pelotin rouva lyndeä paukulla eilen illala ja hän oli vihanen! Ja sitte hän oli vihanen ku minä jahtasin pihalla sitä vanhaa kukkovaaria että se kaatu ja kual. Em minä ajatellu sit tappaa mistä sinä luulet että se kual sanoppas. Rouva lynde viskas sen tunkiolle, olishan hän voinu sen myyvä taikka me oltas voitu ite se syyvä. Minä kuulin ku rouva lynde pyysi että pastor rukoilis häne puolestaa mitä koirankujeita luulet että hän on tehny. Minulla on lohikäärme ja sillä on komija häntä. Milty Boulter jutteli eilen koulussa jotain mikä on ihan totta saat uskoa. Niin vanha Joe noser istui renkisä kanssa metsässä korteja pelamassa yhtenä iltana viime viikolla. Kortit oli kannon päällä ja yks kaks tuli sinne pitkä musta mies pitempi kuin puut ja kisko kannon ja kortit ja lensi tiehensä semmosella jyrinällä ku kamalin ukkonen. Ja Joe ja renki kaatu maahan ne ku nii pelästyi. Milty sanoo että musta mies oli ite paholainen, olikohan se, luuletko. Herra Kimball spencervale on kovasti sairas ja ne vie hänet pian sairashuoneeseen. Odota hiukan ku minä kysyn Marilalta olenkos kirjottanu oikeen. Marilla sanoi että hän on hupsu niin että hän ei menekää sairashuoneeseen vaan hulluinhuoneseen. Hän uskoo että häellä on käärme vattassa. Miltä mahtaa tuntua kun on käärme vattassa? Hyi, kyllä kai se siinä osaakin kiemurrella. Rouva Lawrencebeel on kanssa kipee mutta rouva Lynde sanoo että hän ajattelee liian paljon mikä häntä mahtaa vaivata ja että se on koko tauti."
— Mitähän rouva Lynde pitäisi Philipasta? sanoi Anna kääntäessään kirjeen kokoon.