VI.
PUISTOSSA.
— Mitä te aiotte hommata tänään tytöt? kysyi Philippa kurkistaessaan eräänä lauantai-iltana Annan huoneen ovesta.
— Me aiomme lähteä puistoon kävelemään, vastasi Anna, — Minun pitäisi tietysti jäädä kotiin, jotta saisin puseroni valmiiksi. Mutta ei tule mitään ompelemisesta tällaisena päivänä. Ilmassa on jotain, joka saa veren nopeammin kiertämään ja sielun riemuitsemaan. Sormet hyppisivät, ja jokainen sauma menisi vinoon. Sentähden me aiomme heittäytyä vapaiksi ja marssimme honkien juurelle.
— Ketä kaikkia sinä oikeastaan tarkoitat sanalla "me"? Vain
Priscillaa ja itseäsi?
— Sillä tarkoitan myöskin Gilbertiä ja Charliet'a, ja meistä on erittäin mieluista saada tarkoittaa sillä myös sinua.
— Mutta, virkkoi Philippa alakuloisesti — siinä tapauksessa pyörin vain tarpeettomana viidentenä pyöränä, ja se on Philippa Gordonille uusi kokemus.
— Uudet kokemukset laajentavat näköpiiriä. Tule sinä vaan mukaan, niin kykenet vastedes antamaan myötätuntosi kaikille raukoille, joiden täytyy useinkin pyöriä viidentenä pyöränä. Mutta missä on kunniatervehdykselle tuleva ritaristo?
— Oh, minä olin väsynyt heihin kaikkiin, he tympäisivät minua kaikki tyynni. Olen suoraan sanoen vähän huonolla päällä tänään. Kirjoitin viime viikolla Alecille ja Alonzolle ja pistin kirjeet kirjekuoriin ja kirjoitin niihin osoitteet, mutta en sulkenut niitä. Ja sitten tapahtui ihan kamalan hassua. Nimittäin Alecista se saattoi olla hassua, mutta ehkäpä ei Alonzosta. Minulla oli kauhean kiire ja vedin kirjekuoresta Alecin kirjeen, — niinkuin luulin — ja töhersin vitsikkään jälkikirjoituksen. Pistin sitten molemmat kirjeet postilaatikkoon kulmassa. Tänä aamuna sain kirjeen Alonzolta, — kuulkaa nyt, tytöt, miten hullua! Minä olin lisännyt jälkikirjoituksen hänen kirjeeseensä, ja hän oli suunniltaan! Hänen on lepyttävä taas — ja ellei hän sitä tee, on se minusta yhdentekevää — mutta hyvä tuuli meni kuitenkin. Tulin siksi teidän luoksenne, kullanmurut, että saisitte minut vähän paremmalle tuulelle. Aion vastedes mennä joka lauantai katsomaan jalkapalloilua. Minulla on räikeä lakki ja juovikas urheilupaita, juovissa Redmondin värit. — Minä olen sitten melkein krokettipaalun näköinen. Oletteko kuulleet, että naisten Gilbert on valittu "uusien" joukkueen kapteeniksi?
— Olemme, hän kertoi sen meille eilen illalla, virkkoi Priscilla nähdessään, että Annaa harmitti ja että hän oli haluton vastaamaan. — Gilbert ja Charlie pistäytyivät täällä. Me tiesimme, että heidän piti tulla, siksi me tahallamme poimimme pois kaikki neiti Adan tyynyt. Suuritöisimmän, sen, jossa on koholla seppeleitä ja lehtiä, asetin lattialle nurkkaan tuolin taakse, johon se oikeastaan kuuluu. Luulin sen saavan olla siellä rauhassa. Mutta voitko ajatella — Charlie Sloane marssi suoraan tuolia kohti, näki tyynyn lattialla ja onki sen sieltä varovasti ja istui sen päällä koko illan. Tyynyparkaan tuli aika kuoppa! Ada-neiti poloinen kysyi minulta tänään huulillaan ikuinen hymy, mutta kuitenkin masentuneena, kuinka minä olin voinut antaa kenenkään istua sen päällä. Sanoin hänelle, että olin aivan viaton — kuinka voisin torjua kohtalon, joka saapuu Sloanen hahmossa?
— Neiti Adan tyynyt kysyvät oikein hermojani, virkkoi Anna — Kaksi uutta hän taas ompeli viime viikolla, kirjaili ja täytti, niin että ne olisivat pysyneet pystyssä vaikka missä. Kun ei enää ollut mitään muuta tyynytöntä paikkaa, mihin ne olisi voinut asettaa, pani hän ne pystyyn seinää vasten porraskäytävään. Joskus ne tekevät kuperkeikan ja ovat jaloissa, kun juoksee pimeässä ylös tahi alas rappusia. Toissa sunnuntaina, kun pastori Davis saarnassaan puhui merenkulkijoista ja kaikesta, mitä he saavat kestää, niin minä ajattelin, mitä ne saavat kärsiä, joiden asunnossa palvotaan epäjumalina paksuja täytettyjä tyynyjä. Kas niin, nyt ollaan jo valmiit ja tuossa näkyvät pojatkin tulevan kirkkomaan kautta. No tuletko mukaan, Phil?
— Kyllä kiitos, jos minä saan kulkea Priscillan ja Charlien kanssa.
Silloin tuntuu vielä siedettävältä viidentenäkin pyöränä. Sinun
Gilbertisi on suloinen, Anna, mutta miksi hän raahaa aina muassaan
tuota "Mulkosilmää"?
Anna jäykistyi. Hän ei itse ollut ollenkaan mikään Charlie Sloanen suosija. Mutta Charlie oli avonlealainen eikä kenelläkään vieraalla ollut oikeutta tehdä hänestä pilaa.
— Charlie ja Gilbert ovat aina olleet hyviä ystäviä, sanoi hän kylmästi. — Charlie on kunnon poika. Hän ei voi sille mitään, millaiset hänen silmänsä ovat.
— Älä sinä! Kyllä hän voi. Uskon aivan varmasti, että hän on tehnyt jotain kauheaa jossain edellisessä olotilassa ja siksi hänen nyt täytyy rangaistukseksi kulkea tuollaiset pyörivät mulkosilmät päässä. Priss ja minä aiomme iloita oikein vimmatusti hänen kustannuksellaan nyt iltapäivällä. Kujeilemme kamalasti hänen kanssaan, mutta sitäpä hän ei tule huomaamaan.
"Hyljätyt P:t", kuten Anna heitä kutsui, toteuttivat hauskan suunnitelmansa. Mutta Charlie ei aavistanut mitään, hän oli ylpeä ja tyytyväinen saadessaan kävellä kahden niin komean tytön kanssa, varsinkin Philippa Gordonin, joka oli kaunotar ja ensimmäinen "uusista tytöistä". Ei haittaa ollenkaan saada näyttää Annalle, että on niitäkin, jotka ymmärtävät antaa minulle oikean arvon, ajatteli Charlie.
Gilbert ja Anna kulkivat muita hitaammin; he nauttivat syksyisen iltapäivän tyynestä, hiljaisesta kauneudesta ja hengittivät pihkantuoksua jota laivareitille päin johtavan rantapolun varressa kasvavat hongat levittivät.
— Tämä hiljaisuus tuntuu aivan rukoukselta. Miten paljon pidänkään hongista, sanoi Anna, kasvot suunnattuina kirkaspaisteista taivasta kohti. On kuin honkien juuret ulottuisivat syvälle menneisiin aikoihin ja niiden koko romantiikkaan. On niin viihdyttävää päästä välistä tänne hetkiseksi puhelemaan niiden kanssa. Täällä tunnen aina olevani onnellinen.
— Eikö sinusta meidän omat harrastuksemme niiden varjossa ikäänkuin kutistu vähäpätöisemmiksi, Anna?
— Ainakin on varmaa, että jos minua kohtaisi suuri suru, tulisin minä honkien juurelle lohdutusta hakemaan, sanoi Anna haaveksien.
— Toivottavasti sinun ei tarvitse milloinkaan kokea kovaa surua, sanoi Gilbert, jonka oli vaikea liittää suru-käsitettä vierellään astelevaan vilkkaaseen ja hilpeään olentoon. Hän ei tiennyt, että ne, jotka voivat liitää huimaavimpiin korkeuksiin, kadottavat myöskin helpoimmin jalkainsa alta tuen ja suistuvat syvään kuiluun. Ne luonteet, jotka kykenevät muita helpommin iloitsemaan, tuntevat myös voimakkaimmin kärsimyksen karvauden.
— Senhän täytyy kerran kuitenkin tulla, huomautti siihen Anna. — Elämä on minusta kuin riemun pikari, joka juuri nyt on nostettu minun huulilleni. Mutta siinäkin täytyy olla karvasta pohjasakkaa — sitähän on jokaisessa juomassa. Kerran saan minäkin sitä maistaa. No, minä uskon voivani ottaa sen vastaan urheasti ja pelkäämättä. Ja minä toivon, etten itse tule olemaan sen aiheuttaja. Muistatko, mitä pastori Davids sanoi viime sunnuntai-iltana — että ne surut, jotka Jumala lähettää meille, antavat voimaa ja alistuvaisuutta, kun taas ne surut, joihin me itse olemme syypäät ja jotka aiheutuvat meidän pahuudestamme ja ajattelemattomuudestamme, ovat paljon raskaampia kantaa. Mutta älkäämme puhuko suruista tällaisena iltana. Nyt tulee meidän vain tuntea, miten kaunista elämä on. Sitä varten tämä ilta on annettu.
— Jos minulla olisi valta, poistaisin minä sinun elämästäsi kaiken muun paitsi ilon ja onnen, Anna, sanoi Gilbert äänellä, joka oli käynyt Annalle tutuksi.
— Rakas ystävä, se ei olisi ollenkaan viisasta, vastasi Anna nopeasti. — Minä olen vakuutettu siitä, ettei kenenkään kehitys kulje oikeata latua, jollei ole jonkunverran koettelemuksia ja suruja, mutta kenties me myönnämme sen vain silloin, kun meidän on oikein hauska… Joudupas — toiset ovat ehtineet huvimajalle, he seisovat ja vilkuttavat meille.
He istuutuivat kaikki pieneen huvimajaan katselemaan syksyistä auringonlaskua, joka verhoutui tummaan punaan ja himmeään kultaan. Vasemmalta näkyi Kingsport kattoineen ja sinipunertavasta sumusta sukeltavine torninhuippuineen. Oikealla oli satama, jonka tyyni pinta väreili ruusunpunervana ja vaskenvärisenä. Lähinnä rantaäyrästä, jolla he olivat, kimmelsi vesi hopeanharmaana, ja kauempana nousivat autereesta Williaminsaaren aaltomaiset ääriviivat. Sen majakan tuli vilkahti silloin tällöin pienen uneliaan tähden tavoin ja kaukana taivaanrannalla vastasi toinen vilkutukseen.
— Oletteko milloinkaan nähneet paikkaa, joka olisi noin torjuvan ja vieroittavan näköinen? kysyi Philippa. — Minä en erikoisesti kaipaa Williaminsaarta, mutta siitä olen varma, etten voisi sitä koskaan saada, jos mieleni sitä tekisi. Katsokaa vahtisotilasta, joka seisoo linnoituksen huipulla lipputangon oikealla puolella. Eikö hän ole aivan kuin romaanista siihen leikattu?
— Romaanista muistan, sanoi Priscilla, — että olemme etsineet kanervia, mutta luonnollisesti emme ole löytäneet ainoatakaan. Ehkä on syksy jo liian pitkällä, niin luulisin.
— Kanervia? kysäisi Anna. — Eihän kanervia kasva Amerikassa — vai mitä?
— Koko mantereella kasvaa kaksi kanervamätästä, sanoi Phil, — toinen on juuri tässä puistossa, toinen taas jossakin muualla Nova Scotiassa, en muista missä. Skotlannin vuoriston kuuluisa rykmentti "Musta vartio" majaili leireineen täällä eräänä vuonna, ja kun miehet keväällä pudistivat oljet matrasseistaan, joutui maahan kanervansiemeniä, joista muutamat rupesivat itämään.
Juuri tämäntapainen viehätti Annaa. — Voi, se on erinomaista! huudahti hän.
— Mennään kotiin Spofford-tietä, ehdotti Gilbert. — Silloin saamme nähdä kaikki ne komeat talot, joissa Kingsportin kapitalistit asuvat. Spofford-tie on hienoin katu koko kaupungissa. Sinne ei saa rakentaa kukaan, joka ei ole miljonääri.
— Niin, mennään sitä tietä, sanoi Phil. — Siellä on suorastaan hurmaava pikkupaikka, jonka tahtoisin näyttää sinulle, Anna. Sitä ei totisesti ole mikään miljonääri rakentanut. Se on ensimmäinen talo, kun tullaan puistosta, ja se on noussut siihen varmaankin jo silloin, kun Spofford-tie oli vasta maantie. Sillä se on noussut siihen muuten, sitä ei ole rakennettu. Minä en välitä valtatien rakennuksista. Ne ovat liiaksi uutuutta hohtavia ja kopeilevia. Mutta se pikku talo on kuin unelma… Ja mikä sen nimi on, siitä ei sinulla saata olla aavistusta. Mutta sinä saat heti paikalla itse nähdä. He saivat nähdä sen kiivetessään puistosta honkien reunustamaa kumpua ylös. Ylinnä mäen huipulla, jonka laella upea valtatie oli jo muuttunut vaatimattomaksi maantieksi, oli pieni vaaleankeltainen puuhuvila, honkametsikön peitossa, rakennuksen matala katto suojaavien oksien alla. Talo oli punaa ja kultaa hohtavan tuuhean villiviinin peitossa, jonka välistä vihreiden luukkujen reunustamat ikkunat pilkistelivät. Talon edessä näkyi matalan kiviaidan ympäröimä pikku puutarha. Vaikka jo oltiin lokakuussa, loisti puutarhasta vielä runsaasti viehättäviä, värikkäitä, vanhanaikaisia kukkia — harjaneilikoita, saksankatajia, tuoksuva verbena, intiaanikrassi, kehäkukkia, päivänkukkia. Pieni käytävä, joka oli laskettu kuviomaisesti asetetuilla kirjavilla kivillä, johti portilta eteiskuistille. Koko paikka teki sen vaikutuksen, kuin se olisi äskettäin siirretty jostain etäisestä maalaiskolkasta, ja sillä oli sellainen luontevan yksinkertaisuuden leima, joka teki ruohikkoinaan toisella puolen olevan lähimmän naapuritalon, tupakkakuninkaan omistaman, torneja ja tankoja täyteensullotun huvilan, sangen pöyhkeilevän ja nousukasmaisen näköiseksi. Kuten Phil oli kerran sanonut, näki täällä synnynnäisen hienouden ja tuhrimalla tehdyn loisteliaisuuden välisen erotuksen.
— Sievempää paikkaa en ole milloinkaan nähnyt, sanoi Anna, äänessä syvän ihailun väreet. — Se on niin sievä, että suorastaan tunnen suloista kipua sydämessäni. Tämä on vielä somempi ja erikoisempi kuin neiti Lavendelinkin viehättävä pikku koti.
— Toivoisin sinun erikoisesti kiinnittävän huomiota nimeen, sanoi Phil — katso — valkeita kirjaimia portin holvikaaren päästä toiseen — "Karoliinan maja". Sepä on ihastuttavaa! Juuri tämän valtatien päässä, missä miljonäärien huvilat pöyhkeine nimineen kilpailevat keskenään. Karoliinan maja, eikä mitään muuta — se tuntuu suorastaan liikuttavalta.
— Onko sinulla mitään aavistusta siitä, kuka Karoliina on? kysyi
Priscilla.
— Mikäli olen saanut tietää, on Karoliina Spoford sen vanhan naisen nimi, jonka hallussa paikka on. Hän asuu siellä veljentyttärensä kanssa, ja niin he ovat asuneet jo miltei vuosisatoja — ei sentään aivan, Anna. Liioittelu on vain runollisen mielikuvituksen korkeampaa lentoa. Mikäli olen kuullut, ovat rikkaat jo usein koettaneet saada ostaa tupaa tontteineen — niiden arvo on nyt tietenkin jo kokonainen omaisuus. — Mutta Liina ei suostu myymään millään ehdoilla. Ja tuvan takana on vihannestarha känsäisine omenapuineen — saat nähdä sen, kun pääsemme vähän tuonnemmas. Kuvittele, että kaalimaa rabarbereineen ja omenapuineen on tämän keikarimaisen valtatien varrella!
— Minä näen unta Karoliinan majasta ensi yönä, sanoi Anna. — Minusta on aivan kuin olisin sen talon asukas. Olisi hauska tietää, tuleeko milloinkaan käymään niin, että me saamme nähdä sen sisältä.
— Se on tuskin luultavaa, sanoi Priscilla.
Anna hymyili salaperäisesti.
— Ei, luultavaa se ei ole. Mutta minä olen kuitenkin vakuutettu, että niin tapahtuu.. Minä tunnen aivan selvästi — tästä lähtien alat sinäkin uskoa aavistuksia — että Karoliinan maja ja minä tulemme vielä läheisiksi tuttaviksi.