VII.
JÄLLEEN KOTONA.
Kolme ensimmäistä korkeakoulussa vietettyä viikkoa oli tuntunut pitkältä, mutta lukukauden loppu-osa meni yhtenä hurinana. Ennenkuin nuoret opiskelijat aavistivatkaan, olivat joulututkinnot edessä, joista he selviytyivät mikä suuremmalla mikä vähemmällä kiitoksella. Vastatulleista saivat Anna, Gilbert ja Philippa eniten kiittäviä arvosanoja; myös Priscilla suoriutui hyvin. Charlie Sloane selvisi niin ja näin. Mutta hänen tyytyväisistä ja itsetietoisista kasvoistaan päättäen olisi helposti tullut siihen käsitykseen, ettei koko Redmondissa ollut suurempaa tietomestaria kuin hän. — Minä en osaa mitenkään kuvitella, että huomenna tähän aikaan harhailen Vihervaarassa, sanoi Anna lähdön edellisenä iltana. — Mutta niin on joka tapauksessa asianlaita. Ja sinä, Phil, kävelet Bolingbrokessa, Alecin ja Alonzon kanssa.
— Niin, minun on todella ikävä niitä kilttejä poikia, myönsi Phil ja pisti uuden chokoladipralinin suuhunsa. — Voi, minulla tulee olemaan äärettömän hauska loma. Tanssitilaisuuksia ja rekiretkiä tulee olemaan paljon — yhtämittaista juhlimista. En anna sinulle milloinkaan anteeksi, Anna Shirley, ettet tule minun luokseni joululomaa viettämään.
— "Ei milloinkaan" merkitsee sinun kielessäsi kolmea päivää, Phil. Teit hyvin kiltisti pyytäessäsi minua luoksesi — ja minä tulisin tavattoman mielelläni joskus toiste Bolingbrokeen. Mutta tänä vuonna se ei käy päinsä — minun täytyy matkustaa kotiin. Sinun on mahdotonta aavistaa, miten ikävöin sinne.
— Mitä iloa sinulla on Avonleassa? sanoi Priscilla halveksivasti. — Varmaankin vain pari kolme ompeluseura-kokousta "pullakahveineen", ja kaikki vanhat rouvat ja vanhatpiiat tulevat arvostelemaan sinua ja korkeakoulun vaikutusta, sekä edessäsi että selkäsi takana. Huh, miten kuivaa sinulla onkaan siellä.
— Avonleassa? sanoi Anna vetäen suunsa hymyyn.
— Mutta jos seuraat minua, niin tulee sinulla olemaan hauskempaa kuin tähän saakka on milloinkaan ollut. Oh, minkä vaikutuksen tulet tekemään — tukallasi ja koko ulkomuodollasi! Sinussa on kaikki aivan omalaatuista ja sinä olet aivan erilainen kuin muut ihmiset. Sinä tulet herättämään suunnatonta ihastusta — ja minä saan lämmitellä sinun loisteessasi. Tule, tule, Anna, ei ole vielä liian myöhäistä!
— Sinä kuvaat minun voittokulkuni seurapiireissä äärettömän houkuttelevin värein, Phil, mutta nyt minä kerron sinulle vastapainoksi, mitä minä ikävöin. Minä matkustan vanhaan maalaistaloon, jonka päärakennus on aikoinaan ollut vihreä, mutta jonka väri nyt on jo miltei kokonaan lähtenyt ja jonka ympärillä on tähän aikaan paljaat, känttyräiset omenapuut. Jonkun matkan päässä talon alapuolella lirisee puro ja toisella puolella humisee ja kohisee valtava havumetsä — väliin siitä kuuluu kuin harpun ääni, kun tuuli liikuttelee sen kieliä. Aivan talon vieressä on pieni lampi, joka nyt uinuu harmaan himmeänä. Talossa on kaksi iäkkäänpuoleista naista, toinen pitkä ja laiha, toinen lyhyt ja paksu, ja lisäksi on meillä kaksoiset, joista toinen on oikea mallilapsi, toinen rouva Lynden sanojen mukaan "mahdoton lurjuksenalku". Toisessa kerroksessa on pieni taitekattoinen vinnikamari, ja siellä majailevat vanhat unet paksuina kuin hämähäkinverkot, ja eräässä nurkassa on sänky suurine, houkuttelevine, pöyheine höyhenpatjoineen, jotka tulevat tuntumaan erikoisen ihanilta täysihoitoasunnon laihan ja lutistuneen matrassin jälkeen. Mitä arvelet minun kuvauksestani, Phil?
— Eipä se juuri ole erittäin houkutteleva, sanoi Phil virnistellen.
— Mutta siellä on semmoista, mistä en ole sinulle vielä puhunut, sanoi Anna alentaen ääntään. — Siellä on rakkautta, Phil, uskollista ja hellää rakkautta, jonka vertaista en koskaan voi maan päällä tavata — ja se odottaa minua. Ja siinä on minun kuvaukseni valtti, jos värit muuten tuntuvat sinusta hiukan haaleilta.
Phil nousi äänetönnä, työnsi rajusti syrjään chokoladirasian, meni
Annan luo ja syleili häntä.
— Anna, jospa minä olisin sinun kaltaisesi! sanoi hän vakavasti.
Seuraavana iltana oli Diana Annaa vastassa Cormodyn asemalla, ja he ajoivat kotiin äänettömän öisen tähtitaivaan alla. Vihervaara näytti erikoisen juhlallisen näköiseltä, kun matka päättyi, kynttilä paloi joka ikkunassa ja valo loisti pimeyteen muistuttaen tulipunaisena liekehtivää kukkaa, joka versoi Kummitusmetsän tummaa taustaa vasten. Ja pihalle oli tehty valtava riemurovio, jonka ympärillä tanssi kaksi pientä iloista olentoa. Toinen heistä päästi raikuvan sotahuudon, kun vaunut kääntyivät poppelien alle.
— Tuo kuuluu olevan intiaanien sotahuuto, selitti, Diana. — Davy on oppinut sen herra Harrisonin renkipojalta ja hän on opetellut sitä hyvin ahkerasti voidakseen sillä lausua sinut tervetulleeksi. Rouva Lynde väittää, että hänen hermonsa vääristyvät, kun hän kuulee sen. Davy hiipii hänen taakseen, ajatteles, ja kiljaisee sen. Ja riemurovion tahtoi hän välttämättä tehdä sinun kunniaksesi, mikään ei auttanut. Kaksi viikkoa on hän yhtämittaa pinonnut oksia ja risuja ja piinannut Marilla-raukkaa jankutuksellaan, että Marihan tulee panna hiukan lamppuöljyä rovioon, ennenkuin hän sytyttää sen. Kaikesta päättäen on Marilla niin tehnytkin, koska rovio leimuaa noin kovasti, mutta rouva Lynde sanoi viimeiseen saakka, että Davy räjäyttäisi varmasti koko talon ilmaan, jos hän saisi täyttää tahtonsa.
Anna oli nyt hypännyt vaunuista ja Davy oli iki-ihastuneena syöksynyt syleilemään hänen polviaan, kun taas Dora oli tarttunut hänen toiseen käteensä.
— Eikö meidän roviomme ole tavattoman komea, Anna? Odotas, niin saat nähdä, miten sitä kohennetaan! Kuule, miten se rätisee! Minä olen toimittanut sen sinun kunniaksesi, sillä minä olin ihan äärettömän iloinen siitä, että sinä tulet kotiin.
Keittiön ovi avautui ja kulmikas Marilla näkyi valaistulla taustalla. Hän piti parhaana tervehtiä Annaa hämärässä. Hän näet pelkäsi kauheasti rupeavansa itkemään ilosta — niin vakava ja hillitty kuin hän olikin — ja piti kaikkia mielenliikutuksen ilmauksia sopimattomina. Hänen takaansa häämötti rouva Lynde rehevänä, kukoistavana ja hyväntahtoisena, aivan kuin ennenkin. Se rakkaus, josta Anna oli Philille kertonut, tulvahti nyt häntä vastaan lämpimänä vuona ja valoi siunaustaan häneen. Oh, ei voi verrata mitään kaikkeen siihen vanhaan, joka yhdistää — nyt hän oli siis taas vanhojen ystäviensä parissa vanhassa Vihervaarassa! Miten loistivatkaan Annan silmät tähtinä, kun hän istuutui herkullisen illallispöydän ääreen, miten punehtuivat hänen poskensa, miten hopeankirkas oli hänen naurunsa! Ja Diana saisi olla täällä yötä. Sehän oli aivan kuin entisinä aikoina. Ja päivän kunniaksi oli otettu esiin ruusunnuppumalliset teekupit. Marilla oli kunnostautunut ihan ihmeellisesti.
— Varmaankin Diana ja sinä puhelette koko yön, sanoi Marilla vähän ivallisella äänensävyllä, kun tytöt vihdoinkin nousivat yläkertaan. Marilla pelkäsi liiaksi paljastaneensa, mitä hänen sisällään liikkui, ja silloin hän aina itsepuolustuksekseen turvautui ivaan.
— Se on kyllä luultavaa, virkkoi Anna, mutta ensiksi pitää minun panna Davy "tutumaan". Hän pyysi sitä hyvin hartaasti.
— Et usko, miten kovasti olen odottanut ihmistä, joka kuuntelisi, kun minä luen iltarukoukseni, sanoi Davy, kun he kulkivat ullakkoporstuan läpi. — Ei ole yhtään kivaa lukea yksin.
— Ethän sinä luekaan yksin. Onhan Jumala aina sinun kanssasi ja kuuntelee sinua.
— Niin, mutta häntä minä en näe, huomautti Davy. — Minä tahdon rukoilla sellaista, jonka voin nähdä. Ja rouva Lynde ja Marilla — ei niistä ole.
Kun Davy vihdoinkin seisoi puettuna pitkään harmaaseen flanellipaitaansa, ei hänellä näyttänyt olevan kiirettä ryhtyä iltarukoukseen. Hän seisoi Annan edessä paljain jaloin siirtyen toiselta jalalta toiselle epäröivän näköisenä.
— No, Davy rakas, tuleeko siitä mitään? kysyi Anna.
Davy painoi päänsä Annan syliin, mikä jonkun verran häiritsi hänen puhettaan, kun hän vihdoin pääsi alkuun.
— Anna, mumisi Davy, minua ei vähääkään haluta lukea iltarukousta. Ei ole tehnyt mieli koko viikkoon. Minä en lukenut eilen — enkä toissapäivänäkään.
— Minkätähden et, Davy? kysyi Anna lempeästi.
— Sinä — sinä kai et suutu, jos minä kerron sinulle?
Anna nosti syliinsä harmaapukuisen pikku olennon
ja asetti Davyn pään olkaansa vasten.
— Suutunko minä koskaan, kun kerrot jotain minulle, Davy-poju?
— Et, ethän sinä suutu. Mutta sinä olet pahoillasi ja se on pahempaa. Sinä olet kauheasti pahoillasi, kun saat kuulla tämän asian, ja sinä häpeät minun puolestani.
— Oletko tehnyt jotain pahaa? Ja senkö vuoksi sinä et voi lukea iltarukoustasi?
— En, en ole tehnyt mitään pahaa — vielä. Mutta minä tahtoisin niin mielelläni tehdä.
— Mitä sitten?
— Tahtoisin niin mielelläni sanoa ruman kiroussanan, tuli epätoivoisen ponnistuksen jälkeen. — Kuulin viime viikolla herra Harrisonin renkipojan sanovan sen, ja siitä saakka minulla on ollut kauhea halu saada sanoa samalla lailla — vaikka minä olen lukenut iltarukouksenikin.
— No, sano se!
Davy nosti hämmästyneenä tummanpunaiset kasvonsa.
— Mutta se on kauhean ruma kiroussana.
— Sinä saat sanoa sen.
Davy loi Annaan vielä ihmettelevän katseen — sitten hän hiljensi ääntään ja lausui kauhean sanansa. Hän upotti päänsä Annan puseroon heti sen sanottuaan.
— En sano sitä enää koskaan. — En milloinkaan. Minulta on mennyt halu kokonaan. Tiesin kyllä, että se oli rumaa — mutta en voinut kuitenkaan uskoa, että — että se kuuluisi niin pahalta.
— Luulen varmasti, ettet sinä viitsi sanoa sitä enää koskaan — ja ettet viitsi ajatellakaan sitä. Ja sinun sijassasi minä en seurustelisi niin paljon herra Harrisonin renkipojan kanssa.
— Hän päästää niin komeita sotahuutoja, virkkoi Davy masentuneena.
— Aivan kuin intiaani.
— Niinkö! Mutta et kai sinä tahdo ahtaa ajatuksiisi rumia sanoja, Davy, — sanoja, jotka myrkyttävät ja kuolettavat sinussa kaiken, mikä on hyvää ja miehekästä, sanopas?
— En, vastasi Davy, silmät pyöreinä kuin pallo itsetutkistelun oudosta ponnistuksesta.
— Älä mene sellaisten ihmisten seuraan, jotka käyttävät niitä. Joko sinun nyt tekee mieli lukea iltarukous?
— Jo, vastasi Davy, ja hän kiepsahti kiireesti maahan polvilleen, — nyt minä kyllä voin. En pelkää enää sanoa: "jos kuoloon nukahtaisin, heräämättä jälleen". Pelkäsin aina niitä sanoja silloin, kun teki mieli päästää suusta kiroussana.
On otaksuttavaa, että Diana ja Anna purkivat toisilleen sydämensä sinä yönä, mutta mitään selontekoa heidän salaisuuksistaan ei ole säilynyt jälkimaailmalle. Kumpikin näytti aamiaispöydässä niin vastaheränneeltä ja kirkassilmäiseltä kuin vain nuoruudessa voi näyttää, kun on hekumoinut monta yön tuntia suloisissa tunnustuksissa. Siihen saakka ei ollut lunta vielä satanut, mutta juuri kun Diana kotimatkallaan oli menossa puron yli, alkoi valkeita lumihiutaleita liidellä metsissä ja niityillä, jotka uneksivat talviuntaan ruskeina ja harmaina. Etäisten harjujen aaltoilevat ääriviivat peittyivät pian pehmoiseen valkovaippaan. Joulu saapui siis kuitenkin lumiasussa ja toi mukanaan paljon muutakin hauskaa. Jo aamupäivällä tuli jouluaattona kirjeitä ja joululahjoja neiti Lavendelilta ja Paulilta; Anna avasi ne Vihervaaran viihtyisässä keittiössä, joka oli täynnä sitä, mitä Davy, pystyyn kohonnut pikku nenä ihastuneesti tunnustellen, nimitti "hyviksi hajuiksi".
— Neiti Lavendel ja herra Irving ovat jo saaneet uuden kotinsa järjestykseen, kertoi Anna kirjeen luettuaan. — Olen varma siitä, että neiti Lavendel on rajattoman onnellinen, huomaan sen kirjeen koko sävystä, mutta tässä on irtonainen lippu Charlotta Neljänneltä. Hän ei ollenkaan viihdy Bostonissa, vaan ikävöi kauheasti kotiin. Neiti Lavendel pyytää minua menemään jonakuna päivänä, kun olen kotona, Kaikurantaa lämmittämään ja tuulettamaan ja katsomaan, etteivät makuu vaatteet ole kosteina. Diana ja minä voimme mennä sinne joskus yhdessä.
Philipalta oli myös saapunut muutamia kirjoittajalle erittäin ominaisia variksenvarpaita, jotka toitottivat pelkästään Alecia ja Alonzoa, mitä he sanoivat ja mitä tekivät ja miltä näyttivät, kun heidän silmänsä olivat suuntautuneet häneen.
— "En tiedä kuitenkaan vielä, kummanko minä otan", kirjoitti Phil. "Jos olisit tullut minun mukanani, niin olisit voinut auttaa minua valinnassa. Sillä omin päin minä en voi milloinkaan mitään päättää. Kun näin Alecin, väräjöi sydämeni ja minä ajattelin: hän on oikea. Sitten vähän myöhemmin tuli Alonzo, ja uskotko, että tunsin aivan samanlaisen värähdyksen sydämessäni silloinkin? Siitä ei siis voi päättää, vaikka sen pitäisi romaanien mukaan olla pettämätön merkki. Mitä sinuun tulee, Anna, niin voin lyödä vetoa, ettei sydämesi värise ennenkuin Se Oikea ilmestyy. Mitähän sitten on minussa hullusti? Joka tapauksessa minulla on kauhean hauskaa. Toivoisin kovasti, että sinä olisit täällä. Tänään sataa lunta, ja se on vasta mainiota. Pelkäsin pahoin, että saamme tyytyä vihreään jouluun; inhoan sellaista. Onko sinusta muuten hiventäkään järkeä siinä, että sanotaan vihreäksi sellaista joulua, joka uiskentelee likaisenruskeassa savivellissä?
"Oletko koskaan noussut raitiovaunuun ja vasta vaunun liikkuessa huomannut, ettei sinulla olekaan mukanasi tarpeeksi rahaa, millä maksaa. Niin sattui minulle tässä eräänä päivänä. Se oli suorastaan kamalaa. Minulla oli hopearaha — tasainen summa — taskussani, kun nousin vaunuun. Luulin sen olevan kävelypukuni vasemmassa taskussa. Kun olin saanut paikan ja istuin oikein mukavasti, aloin kopeloida toista taskuani. Niks — ei ollut siinä. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkää. Koettelin toista taskuani. Ei siinäkään. Nyt tunsin uudet vielä kylmemmät väreet selässäni. Riisuin hansikkaat, laskin ne penkille ja kopeloin uudelleen kaikki taskut sekä sisältä että päältä. Rahaa ei löytynyt. Nousin ja pudistelin ja katselin lattiaan. Raitiovaunu oli täynnä ihmisiä, jotka palasivat teatterista, ja kaikki katsoivat minuun, mutta sellaiseen pikkuasiaan en kiinnittänyt huomiota.
"Raha oli auttamattomasti kateissa. Tulin vakuutetuksi, että olin tietämättäni pannut sen suuhuni ja nielaissut.
"Mitä ihmeessä oli tehtävä? Uskoin konduktöörin pysähdyttävän vaunun ja häpeällisesti ajavan minut pimeään, räntäsateeseen. Onnistuisikohan minun saada hänet uskomaan, että vain olin oman hajamielisyyteni uhri ja ettei minulla ollut minkäänlaista aikomusta pettää yhtiötä? Miten kaipasinkaan Alecia ja Alonzoa! Mutta juuri siksi, että kaipasin heitä, olivat he tietysti toisessa maan ääressä. Ja minun oli aivan mahdoton keksiä, mitä sanoisin konduktöörille, kun minun vuoroni tulee maksaa. Niin pian kuin olin tekaissut lauseen, jonka tuli käydä jonkinlaisesta selityksestä, tunsin sen kuuluvan aivan mahdottomalta ja oli keksittävä uusi. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin luottaa sallimukseen, mutta se tuotti minulle yhtä vähän lohdutusta kuin laivamatkalla olleelle entiselle rouvalle, jolle kapteeni sanoi myrskyn raivotessa, ettei ollut enää muuta neuvoa kuin luottaa sallimukseen ja joka huudahti epätoivoisena: 'Voi, hyvä kapteeni, onko meidän laitamme tosiaan niin huonosti?'
"Juuri viime hetkessä, kun viimeinen toivon kipinäkin oli sammunut ja konduktööri jo ojensi lähinnä minua istuvalle rahalippaansa, välähti äkkiä mieleeni, minne olin pistänyt hopearahani. En ollut sitä nielaissut. Vähääkään kiirehtimättä ongin sen käsineeni etusormen päästä ja pistin rahalaatikkoon. Hymyilin kaikille raitiovaunussa istuville, ja elämä tuntui jälleen ihanalta."
Käynti Kaikurannassa ei ollut suinkaan huonoimpia kaikista joululoman aikana tehdyistä hauskoista retkistä. Anna ja Diana kulkivat sinne vanhaa tietä pyökkimetsän läpi, eväskori mukanaan. Neiti Lavendelin häistä saakka oli Kaikuranta ollut suljettuna, mutta nyt sai jälleen vähän aikaa raikas tuuli ja auringonpaiste päästä sinne, ja uunivalkea valaisi taasen pieniä huoneita. Neiti Lavendelin ruukku kuivuneine ruusunlehtineen levitti vielä ilmaan tuoksuaan. Tuntui ehdottomasti siltä kuin neiti Lavendel itse minä hetkenä hyvänsä saattaisi sipsuttaa sisään, ruskeat silmät tapaamisen ilosta säteillen, ja että Charlotta Neljäs solmukkeiden koristamme, jäykkine palmikkoineen ja suu korvia kohti vetäytyneenä heti kurkistaa ovenraosta ja niiaa. Saattoipa melkein kuulla myös pikku Paul Irvingin tassuttelevan ympäri huoneita ja kuiskailevan "kuvitteluihmistensä" kanssa.
— Kuule, minusta tuntuu melkein vähän kolkolta tässä häärätä ja samalla houkutella esiin vanhoja muistoja, nauroi Anna. — Jos olet samaa mieltä kuin minä, niin menemme ulos kuulemaan, ovatko kaiut kotona. Tuo tänne vanha torvi. Se riippuu keittiön oven takana, kuten ennenkin.
Kaiut olivat kodissaan metsänlaidan takana, lumenpeittämän, jäätyneen joen rannalla, yhtä kirkkaina, hopeasointuisina ja moniäänisinä kuin ennenkin. Niiden mentyä levolle mäntyjen taa sulkivat tytöt jälleen Kaikurannan oven ja astuivat kotiin päin talvisen auringonlaskun tulipunakeltaista värikarkeloa seuraavassa leppoisassa, utuisessa hämärässä.