VIII.
ANNAN ENSIMMÄINEN KOSIJA.
Vanha vuosi ei häipynyt vihertävän kuulakkaaseen iltahohteeseen, vaan kohiseva ja jyrisevä lumimyrsky loi umpeen sen haudan. Oli niitä iltoja, jolloin myrskynpuuskat ulvoen kirmaavat jäätyneille vainioille ja tummiin rotkoihin, valittavat katonharjan äärellä kuin kadotetut henget ja pieksävät pyryävää lunta ikkunoihin.
— Kyllä on suloista saada puikahtaa hyvään pikku sänkyynsä ja tietää, ettei tarvitse mennä millekään asialle Kummitusmetsän kautta, virkkoi Anna Jane Andrewsille, joka oli tullut iltapäivällä häntä tervehtimään ja jota oli pyydetty jäämään yöksi. Kun he olivat jonkun aikaa oikoilleet itseään lämpöisten huopapeitteittensä alla Annan kodikkaassa päätyhuoneessa, kävikin ilmi, että Jane ajatteli aivan muuta kuin Kummitusmetsää.
— Kuulepas, Anna, aloitti hän oikein juhlallisesti, minulla on vähän kerrottavaa sinulle.
Anna oli aika lailla väsynyt edellisen illan kutsujen jälkeen, jotka oli pidetty Ruby Gilliksen kodissa. Hän olisi paljon mieluummin tahtonut nukkua rauhassa kuin kuunnella Janen salaisuuksia, joiden hän otaksui käyvän jokseenkin pitkäveteisiksi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tulossa. Luultavasti Janekin oli kihloissa. Huhu tiesi kertoa, että Ruby Gillis menisi kihloihin Spencervalen uuden opettajan kanssa, johon kaikki tytöt olivat kovasti ihastuneet.
— Pian minä olen ainoa meidän vanhasta neliapilaastamme, jolla ei ole sileätä sormusta, ajatteli Anna unisena. Ääneen hän sanoi: — Anna kuulua, kultaseni!
— Anna, virkkoi Jane äänensävy yhä merkitsevämpänä — sano, mitä sinä arvelet Billystä?
Anna säpsähti kuullessaan odottamattoman kysymyksen ja sai vaivoin kootuksi ajatuksensa. Niin, mitä hän arveli Billy Andrewsista?… Hän ei ollut todellakaan koskaan tullut erikoisesti ajatelleeksi häntä, pyöreäposkista, typerää ja kilttiä, aina hymyilevää Billy Andrewsia. Saattoiko kukaan ihminen kiinnittää erikoisesti huomiota Billy Andrewsiin?
— Minä — minä en oikein ymmärrä, änkytti Anna. — Mitä sinä tarkoitat — oikeastaan?
— Pidätkö sinä Billystä? kysyi Jane aivan mutkattomasti.
— Pidän toki — hyvänen aika — tietysti minä pidän hänestä, vakuutti Anna, itsekseen kuitenkin vähän ymmällä, puhuiko nyt aivan totta. Eihän hän ollut pitänyt Billyä vastenmielisenäkään… Mutta saattoiko välinpitämätön huolettomuus, joka oli hänen katseessaan, jos Billy sattumalta joutui hänen näköpiiriinsä, merkitä että hän piti Billystä? Mihin Jane oikein tähtäsi kysymyksellään?
— Tahtoisitko sinä saada hänet mieheksi? kysyi Jane tyynesti.
— Mieheksikö? — Anna oli noussut istumaan vuoteeseensa päästäkseen paremmin selville tunteistaan Billy Andrewsiin. Hän vaipui jälleen istumaan tyynyjensä varaan ja hengitys salpautui. — Kenen mieheksi?
— Omaksi mieheksesi luonnollisesti, vastasi Jane. — Billy tahtoo mennä sinun kanssasi naimisiin. Hänhän on aina ollut sinuun ihastunut, ja nyt on isä antanut hänelle toisen meidän ulkokartanoistamme, jota hän saa hoitaa omassa nimessään, joten ei mikään estä häntä menemästä naimisiin. Mutta hän on niin ujo, ettei mitenkään voinut itse kosia, ja siksi minun piti tehdä se hänen puolestaan. Minulla ei ollut vähääkään halua siihen, minusta ihmisten pitäisi hoitaa tuollaiset asiat itse, mutta hän ei antanut minulle hengenrauhaa ennenkuin lupasin, jos sattuisi sopiva tilaisuus. No, mitä sinä ajattelet asiasta, Anna?
Oliko tämä unta? Oliko hänessä nyt tuollainen kauhea kuumehoure, jossa huomaa olevansa kihloissa tahi naimisissa jonkun kanssa, jota vihaa taikka jota ei tunne, eikä voi käsittää, miten kaikki on käynyt päinsä. Ei, valveillahan hän oli omassa sängyssään, ja aivan hänen vieressään makasi Jane Andrews, joka ilmaisi veljensä Billyn rakkauden. Anna ei tiennyt pitäisikö hänen voihkia ja valittaa vai purskahtaa nauruun, mutta kumpikaan ei ollut paikallaan, sillä Jane-siskon tunteita ei saanut loukata.
— Jane-kulta, en minä voi mennä naimisiin Billyn kanssa, onnistui hänen lopulta saada kuuluviin. — Sellainen ajatus ei ole milloinkaan pälkähtänyt päähänikään…
— Niin, onhan se mahdollista, myönsi Jane. — Billy on aina ollut niin ujo, ettei hän ole tullut hakkailleeksi, niinkuin on tavallista. Mutta voithan sinä ajatella asiaa, Anna. Billy on herttainen poika, sen voin vakuuttaa, vaikka hän on oma veljeni. Hänellä ei ole mitään ikäviä tapoja, hän on työteliäs ja häneen voi luottaa. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Hän pyysi minua sanomaan, että hän mielellään odottaa, kunnes olet päässyt korkeakoulusta, jos se nyt kerran on tuiki välttämätöntä — muuten hän kyllä olisi mieluimmin mennyt naimisiin keväällä, ennen kyntöjen alkamista. Hän olisi kyllä hyvin hyvä sinulle aina, siitä voisit olla varma, ja sinähän tiedät, miten mielelläni minä ottaisin sinut sisarekseni.
— Ei se käy päinsä, vastasi Anna, ääni hyvin päättävänä. Hän oli jälleen päässyt tasapainoon ja oli vähän pahastunutkin. Olihan tuo kaikki läpeensä hullunkurista. — En voi mennä naimisiin Billyn kanssa, se on ihan mahdotonta, Jane, ei kannata ajatella asiaa. Minulla ei ole mitään sellaisia tunteita häntä kohtaan, saat sanoa hänelle.
— Minä en oikeastaan ihmettele sitä, virkkoi Jane alistuvasti huoaten. Hän tiesi tehneensä, mitä suinkin taisi, eikä kukaan voinut vaatia sen enempää. — Sanoin kyllä Billylle, että olisi turhaa kysyäkään sinulta, mutta hän oli itsepäinen kuin aina. Vai niin, sinä olet siis tehnyt päätöksesi. Kunhan et vaan tulisi katumaan!
Janen sanat kuuluivat jotakuinkin kylmiltä. Sisimmässään hän oli ollut täysin vakuutettu, ettei rakastuneella Billyllä ollut hiukkaakaan toiveita. Siitä huolimatta hän tunsi piston sydämessään, kun Anna Shirley, joka sittenkin oli vain orpo ottolapsi ja jolla ei ollut verisukulaisia, antoi rukkaset hänen veljelleen — hänen veljelleen, joka kuului hyvään perheeseen, nautti arvonantoa ja oli varakas. No, katukoon sitten itserakkauttaan, ajatteli Jane verrattain katkerana.
Anna rohkeni pimeässä hymyillä ajatellessaan, että hän tulisi vielä katumaan Billy Andrewsille antamiaan rukkasia.
— Soisin, ettei Billy olisi kovin pahoillaan, sanoi hän ystävällisesti.
Jane teki liikkeen kuin olisi hän äkkiä paiskannut päänsä tyynyjä vastaan.
— Ei se taida häneen erikoisesti koskea… Hän on liiaksi järkevä. Sitäpaitsi hän pitää aika paljon myöskin Nettie Blewettistä, ja äiti on aina kovasti pitänyt Nettien puolta. Hän on niin säästäväinen ja huolellinen. Kun Billy saa kuulla, ettet sinä hänestä välitä sillä tavalla, niin hän luultavasti ottaa Nettien. Tahdot kai olla niin kiltti, ettet kerro tästä kenellekään?
— Kyllä voin sen luvata, vastasi Anna, jolla ei ollut vähääkään halua saattaa yleisön tietoon, että Billy Andrews oli kosinut häntä, mutta loppujen lopuksi valitsikin mieluummin Nettien Blewettin. Pikku Nettie-kanan!
— Nukutaanko jo! ehdotti Jane.
Tuumasta toimeen — Jane nukahti hyvin pian. Vaikka hänessä ei muuten ollut mitään yhtäläistä lady Macbethin kanssa, oli hänen kuitenkin onnistunut tappaa uni Annalta. Nuori neito, jonka kättä oli pyydetty, lepäsi unettomana vuoteellaan vielä pikkutunneillakin, mutta hänen mietteensä olivat kaikkea muuta kuin romanttisia. Vasta seuraavana aamuna hän sai tuntea raikkaan naurun tuomaa vapautusta. Janen otettua jäähyväiset ja lähdettyä kotiin — yhä vielä hiukan kylmäkiskoisena ja hillittynä mitä tuli äänensävyyn ja käytökseen, Anna kun oli epäkiitollisesti kyllä kieltäytynyt siitä kunniasta, jota liiton solmiminen Andrewsin perheen kanssa merkitsi — ryntäsi Anna ullakkokamariinsa, sulki oven lukkoon ja nauroi sydämensä pohjasta.
— Kun saisin uskoa salaisuuteni jollekin toiselle, joka nauraisi minun kanssani! ajatteli hän. — Mutta se ei käy päinsä. Diana on ainoa, jolle tahtoisin kertoa, mutta vaikka en olisi luvannutkaan Janelle olla vaiti, en voi enää kertoa mitään salaisuuksia Dianalle. Hän kertoo kaikki Fredille — minä tiedän, että hän tekee niin. Minua on nyt siis ensi kerran kosittu! Uskoin sellaista kyllä joskus tapahtuvan, mutta en voinut aavistaa, että se oli näin lähellä vaanimassa. Se on kauhean metkaa — mutta samalla se on vähän ikävääkin.
Anna tiesi varsin hyvin, missä piili pieni pistävä oka, vaikka hän ei ilmaissut sitä selvin sanoin. Hänellä oli ollut omat salaiset unelmansa hetkestä, jolloin tuo suuri kysymys ensi kerran tehtäisiin hänelle. Ja näissä hänen unelmissaan oli kaikki aina tapahtunut erittäin kauniisti ja runollisesti — tuon tuntemattoman tuli olla kaunis ja tummasilmäinen, ylhäisen näköinen ja kauniisti ajatuksiaan ilmaiseva, joko hän sitten oli lumotun linnan prinssi, jolle oli viivyttelemättä annettava myöntävä vastaus, tahi suhteellisesti jokapäiväistä lajia oleva komea ja miellyttävä ilmiö, joka oli torjuttava sirosti ja hienotunteisesti lausutulla, mutta peruuttamattomalla kieltävällä vastauksella. Rukkaset saatuaan, jotka, kuten sanottu, oli ilmaistava niin lempein ja tahdikkain sanoin kuin mahdollista, etteivät ne mitenkään loukkaisi kosijan tunteita, kumartuisi kosija syvään suutelemaan Annan kättä ja katoaisi hänen näkyvistään vakuuttaen hänelle koko elämänajan kestävää kunnioitustaan ja kiintymystään. Tapaus oli aina pysyvä ihanana muistona, josta saattoi olla ylpeä ja samalla vähän surumielinen.
Ja nyt olikin ensimmäinen elämys, joka olisi voinut olla ihastuttavan jännittävä, vajonnut pelkäksi naurettavaksi pilaksi. Billy Andrews oli saanut sisarensa kosimaan puolestaan siksi, että hänen isänsä oli antanut hänelle ulkokartanon viljeltäväksi pojan omissa nimissä, ja ellei Anna hänestä huolinut, pojan kävi koettaminen onneaan varmasti taipuvaisemman Nettie Blewettin taholla. Siinä oli romantiikkaa niin että paukkui! Anna nauroi — ja huokasi sitten. Kauniina väikkyvä nuoren tytön haave oli särkynyt… Jatkuisiko samaan tapaan, kunnes lopulta kaikki hänen ympärillään olisi tuhansina sirpaleina?