IX.
MERKILLINEN EHDOTUS.
Toinen lukukausi korkeakoulussa kului yhtä nopeasti kuin ensimmäinenkin — se tosiaan ihan suhahti, kuten Philippa sanoi. Annalle tuotti mielihyvää ja nautintoa kaikki, mitä se tarjosi, kannustava kilpailu toverien kesken, uusien ja hauskojen ystävyyssuhteiden solminta, iloiset juhlat ja illanvietot, toiminta eri yhdistyksissä, joiden jäsenenä hän oli, harrastuksien kasvu, näköpiirin laajentuminen. Hän luki ankarasti, sillä hän oli päättänyt saada stipendin osaamalla parhaiten Englannin kirjallisuuden historian. Jos hän sen saisi, voisi hän palata Redmondiin tarvitsematta käyttää Marillan pieniä säästöjä, ja Anna tahtoi olla niihin turvautumatta mistään hinnasta.
Gilbert pänttäsi myös päähänsä minkä jaksoi saadakseen erään stipendin, mutta ehti siitä huolimatta käydä verrattain tiheään Johanneksenkadun 38:ssa. Hän oli Annan uskollisena kavaljeerina kaikissa illanvietoissa, ja Anna tiesi, että juoruille otollisessa korkeakoulun maaperässä heidän nimensä liitettiin yhteen. Se oli kyllä aika ilkeätä, mutta mitäpä Anna sille voi? Ei käynyt mitenkään lähettäminen vanhaa ystävää tiehensä. Se olisi ollut sitä nolompaa, kun tämä oli muuttunut hyvin tahdikkaaksi ja varovaiseksi. Mutta saattoi hyvin nähdä, ettei Gilbert minkään rohkeamman toverin hyväksi aikonut lähteä paikaltaan hennon Avonlean-tytön vierestä, jolla oli harmaat tähtisilmät ja kuparinloisteiset hiukset. Annan ympärillä ei milloinkaan hyörinyt yhtä monipäinen kavaljeeriparvi kuin liehittelijäin saartaman sydäntenmurtajan Philipan, tämän ensimmäisenä korkeakouluvuotena; mutta eräs pitkäsäärinen "uusi", joka hekkumoi korkeammassa matematiikassa, iloluontoinen pieni ja paksu "vanha" ja komea, monitaitoinen "nuori" pistäytyivät kaikki mielellään Johanneksenkadun 38:ssa keskustelemassa Annan kanssa sekä tieteellisistä kysymyksistä että kevyemmistä aineista. Gilbert ei välittänyt paljoa mainituista herroista, mutta hän piti varansa, etteivät he saaneet vilkaista hänen kortteihinsa. Hänen tunteensa Annaa kohtaan olivat kokonaan hänen oma asiansa. Annalle hän oli jälleen tullut kodikkaaksi Avonlean aikojen toveriksi ja sellaisena hän piti puolensa miten itserakasta narria vastaan tahansa, joka yritti tulla hänen kilpailijakseen. Kukaan ei voinut olla ihanteellisempana seurana opinnoissa tahi kävelyillä, sen myönsi Anna itsekin. Hän oli hyvin iloinen siitä, että Gilbert oli luopunut muutamista typeristä ajatuksista — Anna koetti ainakin hyvin hartaasti vakuuttaa sitä itselleen —, mutta hän mietti monet salaiset hetket, mikä siihen mahtoi olla syynä.
Eräänä päivänä tuli Anna juosten kovaa vauhtia Priscillan huoneeseen.
— Luepas tämä, virkkoi hän heittäen Prissylle kirjeen. — Se on Stellalta, ja hän tulee tänne korkeakouluun ensi vuonna. Ja mitä arvelet hänen ehdotuksestaan? Minusta se tuntuu erinomaiselta, jos se vain käy päinsä. Luuletko, että se on mahdollista, Priscilla?
— On helpompi antaa lausunto kun ensin saa kuulla, mistä on kysymys, vastasi Priscilla, työnsi syrjään paksun kreikankielen sanakirjan ja otti käteensä Stellan kirjeen.
Stella Maynard oli ollut heidän parhaita ystävättäriään seminaarissa.
Tutkintonsa suoritettuaan hän oli toiminut opettajattarena.
"Mutta nyt minä lopetan tämän hommani, rakas Anna", kirjoitti hän, "ja aion laittautua korkeakouluun sen sijaan. Kun olen kolme vuotta ollut seminaarissa, saavutan teidät kyllä pian. Hullu täällä rupeaa kuluttamaan itseään loppuun typerien nulikkain kimpussa. Ennemmin tahi myöhemmin tekaisen kirjoituksen: 'Koulumamsselin vaivat'. Voit uskoa, että se tulee olemaan ääriään myöten täynnä pöyristyttäviä kuvauksia todellisuudesta. Ihmisillä näkyy olevan se käsitys, että meidän kouluihmisten elämä on huoletonta tyhjäntoimittamista, ettei meillä ole muuta tekemistä kuin nostaa palkkamme. Kirjoituksestani pursuaa peittelemätön totuus voimasanoin. Luuletko viikonkaan kuluvan ilman että tavalla tahi toisella minun päähäni juntataan selviötä, että saan nostaa suuret rahat oikeasta laiskantyöstä? 'Niin', sanoo joku yhteiskunnan veronmaksajista, 'te nuori neiti ansaitsette helposti rahaa. Pyörähdätte kateederiin, istutte siinä ja kuulustelette läksyjä'. Ennen maailmassa annoin kaunopuheisia selityksiä, mutta sen menettelytavan olen jo jättänyt. Hymyilen vain ylpeästi katsomatta arvoni mukaiseksi vastata.
"Talvisin on koulusalissa yhdeksän astetta, ja minun on opetettava yhtä ja toista, kastematojen sisälmyksistä aurinkokuntaan asti. Nuorin oppilaani on neljän vuoden vanha — hänen äitinsä lähettää hänet kouluun 'päästäkseen hänestä.' Vanhin on täyttänyt kaksikymmentä — hänen päähänsä pälkähti eräänä kauniina päivänä, että on vaivattomampaa käydä koulua ja hankkia yleissivistystä kuin kulkea härkäin ja aurain perässä. Nämä eri ikävuodet ja lisäksi kaikki niiden välissä olevat on joka päivä ahdettava täyteen kuuden tunnin aikana heidän usein olemattomaan lahjakkuuteensa soveltuvia tietoja — ihmeteltäköön sitten, jos kaikesta tulee moskaa…
"Millaisia kirjeitä luulet minun saavan, Anna! Tommyn äiti kirjoitti minulle, ettei Tommy edisty matematiikassa niin paljon kuin hän olisi odottanut, Tommy kun on vasta päässyt kertolaskuun kokonaisilla luvuilla, mutta Johnny Johnson on jo murtoluvuissa, eikä Johnnyllä ole läheskään niin hyvä pää kuin Tommyllä, joten se on äidille aivan käsittämätöntä. Ja Susyn isä pyysi saada tietää, mikähän on syynä siihen, ettei Susy osaa kirjoittaa kirjettä, jossa ei joka toinen sana olisi hullusti, ja Dickin täti pyytää, että Dick saisi vaihtaa paikkaa, kun hänen vieressään istuva ilkeä Brownin poika opettaa hänelle kaikenlaisia rumia sanoja.
"Usko pois, ketä jumalat tahtovat rangaista, siitä he tekevät koulumestarin. Nyt minä voin jo paremmin, kun olen vähän purkanut sisuani. Aika paljon hauskaa on kyllä myös sattunut näinä vuosina. Mutta Redmondiin tulen joka tapauksessa.
"Nyt, Anna, saat kuulla — minulla on nimittäin pieni suunnitelma. Sinä tiedät, etten voi sietää täysihoitoloita. Olen asunut täysihoitolassa neljä vuotta ja olen kuolettavasti siihen kyllästynyt. En jaksa enää olla vuotta samassa kidutuksessa. Emmekö voisi, sinä, minä ja Priscilla yhtyä pieneen osuustoimintaan ja itse vuokrata pientä asuntoa jostain Kingsportista ja keittää ruokamme itse? Ensiksikin se olisi koko lailla huokeampaa. Meillä täytyy luonnollisesti olla joku, joka hoitaa taloutemme, ja tällaisen henkilön voin loihtia esiin nyt heti. Olet kai kuullut minun puhuvan Jamesina tädistä? Hän on herttaisin sielu, mitä koskaan on ollut olemassa, vaikka hänen nimensä kuuluu vähän konstikkaalta. Mutta sille hän ei mahda mitään. Hänet ristittiin Jamesinaksi siksi, että hänen isänsä, jonka nimi oli James, hukkui vesillä kuukautta ennen hänen syntymäänsä. Minä kutsun häntä aina Jimsie-tädiksi. Hänen ainoa tyttärensä on äskettäin mennyt naimisiin ja lähtenyt lähetyssaarnaajaksi — Kiinaan luullakseni. Jimsie-täti tepastelee yksin kauhean isossa talossa ja on nääntyä yksitoikkoisuuteen. Jos me tahdomme, niin hän tulee mielellään Kingsportiin hoitamaan meidän talouttamme, ja minä tiedän, että te tulette kumpikin pitämään hänestä aivan kauheasti. Kuta enemmän minä ajattelen tätä suunnitelmaa, sitä enemmän minua se viehättää. Ajattele, kuinka ihanaa elämä tulisi olemaan ja ennen kaikkea, miten saisimme nauttia kultaisesta vapaudestamme! Jos Priscilla ja sinä olette sitä mieltä, ettei tämä ajatus ole hullumpi, niin eikö olisi siinä tapauksessa käytännöllisintä, että te molemmat etsisitte sopivan asunnon kevääksi, kun olette siellä? Sillä olisi parempi valita jo nyt kuin syksyllä. Jos voitte hankkia kalustetun asunnon niin sitä parempi, mutta ellei sitä saa, voimine kaiketi haalia kokoon vähän vanhoja tuoleja ja pöytiä ja kääntyä hyvien ystäviemme puoleen, joilla on ullakkokonttoreita. Miten päätättekin, päättäkää mahdollisimman pian ja kirjoittakaa minulle, jotta Jamesina-täti saa tietää, miten hänen on järjestettävä olonsa ensi vuodeksi."
— Minusta se on erinomainen ajatus, sanoi Priscilla.
— Niin minustakin, yhtyi Anna ihastuneena. — Onhan meillä kyllä jokseenkin hyvä täälläkin, mutta täysihoito on aina täysihoito, sitä ei voi kieltää. Täysihoitola ei voi milloinkaan olla koti. Mennään siis heti pyydystämään jotain hauskaa asuntoa, ennenkuin tutkintokausi alkaa.
— Minä pelkään, että tulee olemaan aika vaikeata saada sopiva asunto, jatkoi Priscilla huolestuneena. — Älä toivo liikoja, Anna. Hauska asunto hauskassa kaupunginosassa tulee varmaankin meille liian kalliiksi. Kyllä kai saamme tyytyä johonkin syrjäkadun surkeaan pieneen asuntoon, jossa meillä ei ole ainoatakaan tuttua. Koti on sitten tehtävä sitä hauskemmaksi sisältä.
He lähtivät siis hyvin pian tiedusteluretkelle ja kävivät tarkastelemassa asuntoja, mutta juuri toiveidenmukaisen asunnon saanti näytti olevan vaikeampaa kuin mitä Priscillakaan oli voinut kuvitella. Asuntoja oli kyllä loppumattomiin, kalustettuja ja kalustamattomia, mutta milloin ne olivat liian suuria, milloin liian pieniä, milloin liian kalliita, milloin liian kaukana korkeakoulusta. Tutkinnot suoritettiin ja lopetettiin, lukukauden viimeinen viikko alkoi, ja heidän "unelmiensa koti", kuten Anna sanoi, pysyi yhä edelleen vain kangastavana tuulentupana.
— Meidän täytyy kai jättää asia toistaiseksi ja odottaa syksyyn, virkkoi Priscilla masentuneena heidän vaeltaessaan puiston läpi ihanana tuulisena huhtikuun päivänä, jolloin taivas oli kirkkaan sininen. — Ehkä me silloin löydämme oman pienen pesän. Ellei, niin onhan täysihoitoa saatavana missä tahansa joka päivä.
— En aio ainakaan surra ja olla katkeralla mielellä juuri nyt, sanoi Anna katsoen ympärilleen ihastunein silmin. Raikas, viileä tuuli toi mukanaan pihkan ja havun tuoksua, ja aurinkoisella taivaalla purjehti siellä täällä kevyitä pilvenhattaroita. — Tällaisen iltapäivän turmeleminen olisi korvaamaton vahinko. Kevät laulaa tänään veressäni, ja minä näen näkyjä ja uneksin unelmia! Huhtikuussa on aina jotain ihmeellistä… Minä rakastan länsituulta. Se laulaa toivoa ja rakkautta eikö niin? Kun itätuuli puhaltaa, ajattelen aina katonräystäästä tippuvaa sadetta ja alakuloisia laineita, jotka loiskivat harmaata autiota rantaa vasten. Kun tulen vanhaksi muoriksi, rupeaa varmaan reumatismi minua ahdistamaan heti kun tuuli kääntyy itään.
— Eikö ole rajattoman hauskaa ensi kerran jättää pois vanhat talvitamineet ja purjehtia eteenpäin, kuten nyt, uudessa kevätasussa? nauroi Priscilla. — Eikö sinusta tunnu niinkuin olisit uudesti syntynyt?
— Kaikki tuntuu uudelta keväältä, vastasi Anna. — Ja kevät on itsekin uusi, se ei ole milloinkaan samanlainen kuin muut keväät. Se tarjoaa aina uutta viehätystä. Katso kuinka ruoho vihannoi pikku lammen ympärillä — ja miten pajun umput pullistuvat!
— Ja tutkinnot on suoritettu! Viikon kuluttua me olemme kotona.
— Tulee olemaan suloista, sanoi Anna uneksien. — Kaipaan yhtä ja toista, johon jo tahtoisin ryhtyä. Tahtoisin istua keittiön puolen portailla ja tuntea tuulen puhaltavan Harrisonin-ukon vainioilta. Tahtoisin etsiä sananjalkoja ja kallioimarteita Kummitusmetsästä ja poimia orvokkeja Orvokkienlaaksosta. Muistatko ihanaa huviretkipäiväämme, Priscilla? Tahtoisin kuulla sammakkojen kurnuttavan ja poppelien humisevan. Mutta minä olen oppinut pitämään myöskin Kingsportista ja iloitsen koko sydämestäni, että saan tulla tänne taas syksyllä. Ellen olisi saanut stipendiä, ei se ollenkaan olisikaan mahdollista. En mitenkään tahdo enää kuluttaa Marillan vähäisiä säästörahoja.
— Kun vaan löytäisimme asunnon! huokasi Priscilla. — Katsohan tuonne Kingsportiin päin, Anna — taloja, pitkiä talorivejä, minne vain katsot, mutta ei ainoatakaan meille luotua asuntoa.
— Tukahuta valituksesi, Priss! Toivoa älä milloinkaan heitä! Eikö joku vanha roomalainen sanonut: 'Ellen löydä huonetta, niin rakennan itse'. Tällaisena päivänä ei epäonnistumisen käsitettä ole olemassakaan.
He vaelsivat puistossa auringonlaskuun asti, riemuiten kevään alati uudistuvasta ihanuudesta ja sulosta. Kuten tavallista kääntyivät he kotiin päin Spoffordkatua saadakseen nähdä Karoliinan majan.
— Minusta tuntuu aivan kuin jotain merkillistä ja salaperäistä olisi tekeillä, sanoi Anna, kun he nousivat rinnettä. — Vasenta silmäluomiani kutkuttaa ja nykäisee, ja se merkitsee iloista yllätystä. Mutta mitä ihmettä! Priscilla Grant, avaa tähystysluukut selälleen ja katso tuonne ja sano minulle, onko se totta — vai näenkö minä näkyjä.
Priscilla katsoi. Annan nykäisevä ja kutkuttava silmäluomi ei ollut ennustanut väärin eikä hänen silmänsä ollut pettänyt. Ristikkoportin holvikaaressa riippui pieni vaatimaton valkea plakaatti, johon oli kirjoitettu ilmoitus. Se kuului:
Vuokralle tarjotaan täysin kalustettuna. Lähempiä tietoja paikalla.
— Priscilla, sanoi Anna kuiskaukseksi hiljentyneellä äänellä.
Uskotko, että saamme vuokrata Karoliinan majan?
— En, sitä en kylläkään usko, tunnusti Priscilla. — Mikään niin suloinen ei ole koskaan mahdollisuuden rajojen sisäpuolella. Ihmeitten aika on ohi. Minä en tahdo toivoa. En voisi kestää toivon sammumista. He tahtovat tietysti siitä paljon enemmän kuin mitä me raukat voimme maksaa. Muista, että tässä kulkee Spoffordkatu.
— Meidän täytyy joka tapauksessa ottaa selko asiasta, virkkoi Anna päättävästi. — On liian myöhäistä mennä sinne tänä iltana, mutta huomenna me tulemme takaisin tiedustelemaan. Voi, Prissy, mitä, jos me saisimme tuon ihastuttavan paikan! Minusta on aina tuntunut, kuin kohtaloni olisi kytketty Karoliinan majaan — siitä saakka, kun näin sen ensi kerran.