X.
KAROLIINAN MAJA.
Seuraavana iltana he kulkivat päättäväisin askelin monivärisin kivin laskettua käytävää läpi puutarhan. Huhtikuun tuuli humisi petäjissä, ja lehdoissa kahisivat kultarintakertut — paksut, hyvinsyötetyt, rohkeat pikku veitikat, jotka hyppelehtivät hiekkakäytävillä. Tytöt soittivat vähän arasti ovikelloa. Ovea tuli avaamaan iäkäs, hiukan nokinen palvelijatar. Eteisestä tultiin suoraan isoon arkihuoneeseen, missä iloisen uunivalkean ääressä istui kaksi naista. Hekin olivat harmahtavia kasvoiltaan ja vanhanpuoleisia. Jollemme ota lukuun sitä, että toinen näytti olevan seitsemänkymmenen ja toinen viidenkymmenen ikäinen, ei heidän välillään ollut juuri mitään eroa. Kummallakin oli hämmästyttävän suuret, veden väriset silmät terässankaisten silmälasien takana, myssy päässä ja harmaa saali hartioilla, kumpikin kutoi sukkaa kiirehtimättä, mutta samalla hellittämättä, kumpikin keinui verkkaan keinutuolissaan ja katsoi tyttöihin sanomatta sanaakaan. Kummankin naisen takana istui iso valkea posliinikoira, jossa oli pyöreitä, vihreitä täpliä, vihreä kuono ja vihreät korvat. Koirat vetivät heti puoleensa Annan mielikuvituksen, ja hän korotti ne kohta kaksoisjumaluudeksi, joka vartioi Karoliinan majaa.
Pari minuuttia kului kenenkään katkaisematta äänettömyyttä. Tytöt olivat liiaksi hermostuneita löytääkseen sanoja, eivätkä vanhukset enempää kuin vihreätäpläiset koiratkaan näyttäneet olevan halukkaita keskustelun aloittamiseen. Anna katsahti nopeasti ympärilleen. Miten rajattoman hauskan näköistä täällä oli! Lasiruutuinen ovi johti suoraapäätä petäjiä kasvavalle ruohokentälle, ja kultarintakertut tulivat uteliaina sipsuttaen portaille asti. Lattiaa peittivät pitkät kotikutoiset, heleänväriset matot. Sellaisia oli Marillan tapana kutoa vanhoista kangastilkuista kotona Vihervaarassa, mutta ne olivat joutuneet muodista pois kaikkialla muualla, Avonleassakin, jossa kuitenkin oli ymmärretty antaa arvoa kunnon tilkkumatoille. Ja tässä hienon Spofford-kadun varrella oli samanlaisia! Korkea, kirkkaaksi kiilloitettu kaappikello naksutti kuuluvasti ja juhlallisesti eräässä nurkassa. Pieniä, ihastuttavia seinäkaappeja oli asetettu avonaisen takan kummallekin puolelle, ja niiden lasiovien takaa näkyi vilahdukselta omituisia posliinitavaroita. Seinillä riippui vanhoja kuparipiirroksia ja silhuetteja. Eräästä nurkasta kulki portaat yläkertaan ja ensimmäisellä, jotakuinkin matalalla olevalla askelmalla oli leveä ikkuna ja sen alla houkutteleva, siniseksi maalattu penkki. Kaikki näytti juuri sellaiselta, millaiseksi Anna edeltäpäin oli kuvitellut.
Äänettömyys oli jo käynyt verrattain painostavaksi, ja Priscilla nipisti Annaa merkiksi, että hänen tuli puhua.
— Me — me luimme ilmoituksesta, että tämä talo on vuokrattavana, aloitti Anna heikolla äänellä, kääntyen vanhemman naisen puoleen, joka nähtävästi oli neiti Karoliina Spofford.
— Niin, niin on, virkkoi neiti Karoliina. — Aioin juuri ottaa pois ilmoituksen tänään.
— Voi — me tulemme siis liian myöhään, sanoi Anna alakuloisesti. —
Neiti on jo vuokrannut sen toiselle?
— En, mutta me päätimme, ettemme vuokraa sitä ensinkään.
— Voi, kuinka ikävää, huudahti Anna ääni suruisena. — Minä olen niin ihastunut tähän paikkaan. Olin kovasti toivonut, että me saisimme sen vuokrata.
Silloin neiti Karoliina laski kädestään sukankutimensa, otti silmälasit nenältään, hankasi niitä, asetti ne jälleen nenälleen ja tarkasti ensimmäisen kerran Annaa ihmisolentona. Nuorempi nainen seurasi hänen esimerkkiään niin perinpohjaisesti, että hän olisi aivan hyvin voinut olla vanhemman peilikuva.
— Oletteko ihastunut siihen? kysyi neiti Karoliina korostaen. — Merkitseekö se, että te todellakin pidätte siitä, ettei se teistä ole vain pikkusievä? Nykyajan tytöt käyttävät niin liioiteltuja lausetapoja, ettei koskaan tiedä, mitä he oikeastaan tarkoittavat. Niin ei tehty minun nuoruudessani. Silloin ei nuoren tytön tapana ollut sanoa, että hän rakasti perunasosetta ja läskiä, aivan samalla äänensävyllä, jolla hän olisi voinut sanoa rakastavansa äitiään tahi Vapahtajaa.
Hyvä omatunto antoi Annalle rohkeutta.
— Minä pidän todellakin tästä paikasta, sanoi hän ujosti. — Ihastuin siihen heti kun näin sen syksyllä. Toverini ja minä tahtoisimme hyvin mielellämme koettaa omaa taloutta ensi vuonna, jotta ei tarvitsisi asua täysihoidossa. Siksi me olemme koettaneet saada vuokrata oman asunnon. Ja kun minä näin, että tämä talo oli vuokrattavana, tulin kovin iloiseksi.
— Siinä tapauksessa voitte sen saada, virkkoi Karoliina-neiti. — Maria ja minä päätimme tänään olla kokonaan vuokraamatta. Ne, jotka tulivat tänne katsomaan, eivät meistä olleet miellyttäviä. Meidän ei ole pakko vuokrata kotiamme. Meillä on varaa lähteä Euroopan-matkalle, niinkuin olemme aikoneet, vaikka kotimme olisi tyhjä ja asumatonkin. Olisihan tulo siitä hyvä olemassa, mutta en tahtoisi kullastakaan jättää kotiani sellaisten ihmisten haltuun, jotka ovat tunkeutuneet tänne urkkimaan ja katsomaan kaikkea. Mutta te olette toista lajia. Minä uskon, että pidätte meidän tuvastamme ja olette sille hyvä. Voitte sen saada.
— Kun vaan — kun vaan voisimme maksaa mitä pyydätte, änkytti Anna.
Karoliina-neiti mainitsi summan. Anna ja Priscilla katsoivat toisiinsa. Priscilla pudisti päätään.
— Niin paljon me emme kylläkään voi antaa, pelkään minä, virkkoi Anna ja räpytteli kiivaasti silmiään. — Meitä on vain muutama korkeakoulussa opiskeleva tyttö, ja me olemme köyhiä.
— Kuinka paljon olette laskeneet voivanne maksaa? kysyi
Karoliina-neiti, joka ei hetkeksikään lakannut kutomasta sukkaa.
Anna mainitsi summan, jonka he arvelivat voivansa antaa.
Karoliina-neiti nyökäytti vakavasti.
— Hyvä on. Niinkuin äsken sanoin, ei meille ole ehdottomasti välttämätöntä vuokrata tätä paikkaa. Me emme ole rikkaita, mutta me olemme siksi riippumattomia, että voimme matkustaa Eurooppaan. Minä en ole eläessäni ollut Euroopassa enkä uskonut koskaan sinne joutuvani — en ole siitä erikoisesti välittänyt. Mutta veljentyttärelleni tässä, Maria Spoffordille, on tullut halu lähteä sinne. Ja tehän kyllä ymmärrätte, että Marian ikäisen nuoren naisen ei sovellu kulkea yksin maita ja mantereita.
— Kyllä — luonnollisesti… sanoi Anna, huomatessaan, että neiti
Karoliina tarkoitti täyttä totta.
— Niin, eihän se kävisi mitenkään päinsä. Sentähden täytyy minun lähteä mukaan pitämään hänestä huolta. Minustakin on hyvin hauskaa päästä matkustamaan. Olen tosin seitsemänkymmenen vuoden vanha, mutta minusta tuntuu niinkuin minulla olisi vielä paljon tekemättä tässä maailmassa. Olisin kai lähtenyt Eurooppaan aikoja sitten, jos olisin tullut sitä ajatelleeksi. Aiomme jäädä sinne pariksi, ehkä kolmeksi vuodeksi. Kesäkuussa matkustamme ja lähetämme teille avaimen sitä ennen ja jätämme kaiken siinä kunnossa, että voitte muuttaa tänne milloin hyvänsä. Ne tavarat, joista olemme erikoisen arkoja, me siirrämme pois, mutta muita saatte käyttää.
— Jättääkö neiti posliinikoirat paikoilleen? kysyi Anna kainosti.
— Toivoisitteko niiden jäävän?
— Oi, minä kyllä toivoisin! Ne ovat kauhean herttaisia.
Tyytyväinen ilme levisi neiti Karoliinan kasvoille.
— Minun täytyy sanoa, että annan hyvin suuren arvon noille koirille, virkkoi hän. — Ne ovat sadan vuoden vanhoja ja ovat istuneet tässä avonaisen takan kummallakin puolella siitä saakka kun veljeni Aaron toi ne mukanaan Lontoosta viisikymmentä vuotta sitten. Spoffordkatu on saanut nimensä veljeni Aaronin mukaan.
— Se oli oikein miehinen mies, sanoi neiti Maria, joka nyt ensi kerran puuttui puheeseen. — Hänen vertaistaan ei tapaa nykyään.
— Hän oli sinulle hyvä setä, Maria, virkkoi neiti Karoliina huomattavasti liikutettuna. — Sinulle on varmaan jäänyt muisto hänestä?
— Tulen muistamaan häntä, niin kauan kuin elän, vastasi Maria-neiti juhlallisesti. — Näen hänet nytkin silmieni edessä seisomassa tuossa uunivalkean ääressä kädet takinliepeiden alla ja suu hyväntahtoisessa hymyssä.
Neiti Maria otti esiin nenäliinansa ja pyyhki silmiään, mutta neiti Karoliina palasi päättäväisesti tunteiden ylemmistä piireistä aineellisiin asioihin.
— Koirat saavat siis olla paikoillaan, jos te lupaatte huolellisesti varoa niitä, sanoi hän. — Niiden nimet ovat Gog ja Magog. Gog katsoo oikeaan ja Magog vasempaan. Ja sitten vielä eräs asia. En voi uskoa teillä olevan mitään sitä vastaan, että talo saa pitää vanhan nimensä "Karoliinan maja".
— Oi, miten voitte ajatellakaan! Juuri sitä me pidimme heti ensimmäisestä päivästä aivan erikoisen hauskana.
— Minä huomaan, että te olette järkeviä tyttöjä, sanoi Karoliina-neiti hyväksyvästi — Mutta eikö ole hullua, että jokainen, joka ennen teitä tuli katsomaan taloa, kysyi kävisikö päinsä saada ottaa pois nimikilpi siksi aikaa, kun he asuvat täällä. Sanoin heille suoraan, että nimi liittyi tähän paikkaan. Talon nimi on ollut Karoliinan maja siitä saakka kuin veljeni Aaron jätti sen minulle testamentissaan, ja Karoliinan majana se pysyy, kunnes minä kuolen ja Maria kuolee. Kun niin pitkälle päästään, saa uusi omistaja antaa tuvalle miten komean nimen hän suinkin tahtoo. Se ei koske meitä. Mutta teitä ehkä huvittaa kulkea talon läpi katsomassa kaikkea, ennenkuin me pidämme asian ratkaistuna.
Uusi tutkimusretki herätti tytöissä mitä suurinta ihastusta. Paitsi suurta arkihuonetta eli vierashuonetta oli alakerrassa keittiö ja pieni makuuhuone. Yläkerrassa oli kolme huonetta, yksi iso ja pari pientä. Anna rakastui heti toiseen näistä kahdesta huoneesta, jotka olivat mäntymäelle päin, ja toivoi saavansa sen. Siinä oli siniset seinäpaperit ja pieni vanhanaikainen peilipöytä, kirkkaaksi kiilloitetut kynttilänpitimet molemmin puolin. Pikkuruutuista ikkunaa kehysti valkeat musliiniverhot rypytettyine kaistaleineen, ja ikkunan alla oli pieni penkki, joka viekoitteli huoneen asukasta istuutumaan siihen lukemaan taikka haaveilemaan.
— Kaikki on niin ihastuttavaa, että me varmaankin heräämme ja huomaamme sen suloiseksi uneksi, joka katoaa kukon laulaessa, virkkoi Priscilla heidän mennessään kotiin.
— Minusta neiti Karoliina ja hänen veljentyttärensä näyttävät siksi tanakoilta, etteivät he aivan helposti haihdu häipyvänä sumuna, nauroi Anna. — Voitko kuvitella heitä maapallon matkailijoina — varsinkin saaleissa ja myssyissä, jotka näimme.
— Luultavasti he riisuvat ne yltään, kun he todella lähtevät matkalle, sanoi Priscilla, mutta sukankutimen he varmasti ottavat mukaansa kaikkialle. Siitä on heidän suorastaan mahdoton luopua. He tulevat kävelemään Rooman Pietarinkirkon holvien alla kutoen sukkaa, siitä olen varma. Mutta sillaikaa me asumme Karoliinan majassa, jota ei saa ristiä uudestaan, oikein Spoffordkadun varrella. Minusta tuntuu jo kuin olisin puolittain miljoonanomistaja.
— Minä olen niin suunnattoman iloinen, että vain tahtoisin riemuita ja laulaa, sanoi Anna.
Samana iltana Philippa Gordon koputti erästä ovea Johanneksenkadun kolmessakymmenessäkahdeksassa ja heittäytyi Annan vuoteelle aivan elämään kyllästyneenä.
— Rakkaat ihmiset, minä olen niin väsynyt ja lopussa, että voisin hypätä… Olen seisonut päälläni matka-arkussa ja pakannut koko päivän.
— Pakkaaminen oli luonnollisesti kaksi kertaa rasittavampaa kuin sen olisi tarvinnut olla, siksi ettet voinut ratkaista mitä oli pantava pohjalle ja mitä päälle, nauroi Priscilla.
— Kas vaan, sinä arvasit ihan oikein! Niin, kun minä vihdoin olin saanut pakatuksi kaiken ja minun emäntäni ja hänen palvelijattarensa olivat istuneet kumpikin matka-arkun kannella painamassa niin paljon kuin jaksoivat, jotta saisin sen lukkoon, niin minä huomasin pakanneeni aivan alimmaksi pohjalle koko joukon tavaroita, joita välttämättä tarvitsin lukukaudenpäättäjäisissä. Ei auttanut siis muu kuin avata arkku taas, viskellä ja etsiä kokonainen tunti, jotta saisin esiin, mitä tarvitsin. Väliin luulin saaneeni käsiini sen, mitä etsin, ja minä vedin ja kiskoin niin paljon kuin jaksoin, ja se olikin sitten aivan muuta, semmoista, mikä olisi mainiosti saanut pysyä paikoillaan. Anna, minä en sanonut mitään rumia sanoja.
— En kai ole sitä väittänytkään.
— Et, mutta näytit siltä. Myönnän, että ne pyörivät kielelläni. Sitäpaitsi olen saanut ihan kauhean nuhan, en voi muuta kuin honottaa ja aivastaa ja puhua dedääd… Kertokaa nyt virkistykseksi jotain hauskaa.
— Ensi torstai-iltana tulevat Alec ja Alonzo sinun luoksesi, sanoi
Anna koetteeksi.
Phil pudisti alakuloisena päätään.
— Bidä ed välitä Alecista edkä Alodzosta diid kauad kuid bidulla od duha. Mutta mikä teitä oikeastaan vaivaa? Kun tarkemmin katselen, niin minusta näyttää kuin teidän sisässänne olisi jonkinlainen bengaalivalaistus. Tehän ihan loistatte. Mitä on tapahtunut?
— Ensi talvena me asumme Karoliinan majassa, virkkoi Anna, iloinen ylpeys väreillen äänessä. — Asumme, ymmärräthän, meillä on oma talous, emme ole täysihoidossa. Me olemme sen vuokranneet, ja Stella Maynard tulee myöskin, ja hänen tätinsä hoitaa meidän kotiamme.
Phil ponnahti pystyyn, pyyhki nenänsä ja heittäytyi Annan eteen polvilleen.
— Tytöt — oi hyvät, rakkaat ihmiset — antakaa minun tulla mukaan! Minä olen hyvin kiltti. Ellei siellä ole minulle mitään oikeata huonetta, niin minä nukun öisin pienessä koirankopissa omenapuiden alla — minä olen nähnyt sen. Antakaa minun vaan tulla mukaan!
— Nouse, pikku hupakko!
— En liiku paikaltani, niin kauan kuin olen hengissä, ennenkuin lupaatte minulle, että saan olla samassa taloudessa teidän kanssanne.
Anna ja Priscilla katsoivat toisiinsa. Sitten sanoi Anna hitaasti:
— Rakas lapsi, tietysti meistä olisi hirmuisen hauskaa saada sinut mukaan. Mutta suoraan sanoen — minä olen köyhä, Prissy on köyhä, Stella Maynard on köyhä — meidän täytyy järjestää elämämme kauhean yksinkertaiseksi, ja ruoka tulee olemaan sen mukaan. Sinun olisi pakko syödä ja elää aivan samoin kuin me. Mutta sinä olet rikas, ja sitä todistaa parhaiten se, mitä sinun isäsi maksaa kuukaudessa asunnostasi ja ruuastasi.
— Oh, luuletko sinä, että minä siitä välitän? huudahti Phil. — Mieluummin silakkaa korinttikastikkeen kanssa teidän luonanne, pikkuiset kullanmurut, kuin tryffeleillä täytetty kalkkuna yksinäisessä täysihoitolan ruokasalissa. Älkää luulko, että minä olen pelkkää vatsaa, tytöt. Elän erittäin mielelläni leivällä ja maidolla — ja joskus vähän hilloa — kun vaan annatte minun tulla mukaan.
— Sitäpaitsi saamme tehdä itse aika paljon. Stellan täti ei voi ehtiä kaikkea. Meidän jokaisen osalle tulee koko lailla tehtäviä. Ja sinä —
— Ja minä olen tähän asti ollut kuin kedon liljat, jotka eivät työtä tee eivätkä kehrää, täydensi Philippa. — Mutta minä kyllä opin. Kun näytätte yhdenkin kerran, miten minun pitää tehdä, niin minä kyllä osaan. Vuoteen järjestämisestä minä jo nyt selviydyn; ruokaa en tietysti osaa valmistaa — vielä. Mutta minä olen luonteeltani kiltti ja tasainen enkä ole koskaan happamalla tuulella, kun on ruma ilma. Se saa monen marisemaan. Rakkaat kulta-ihmiset! En ole eläessäni toivonut mitään näin kauheasti — ja lattia on niin kamalan kova polviparoille.
— Vielä eräs asia, keskeytti Priscilla päättävästi. — Koko Redmond tietää, että sinulla on vieraita melkein joka päivä. Niin suuri vastaanotto ei käy päinsä Karoliinan majassa. Me olemme päättäneet olla kotona vain perjantai-iltaisin, jolloin hyvät ystävämme ovat tervetulleita. Jos sinä liityt meihin, niin sinäkin saat mukautua samaan sääntöön.
— Äärettömän mielelläni. Niinkuin minä vähääkään välittäisin koko tuosta vieraiden paljoudesta! Tulee päinvastoin olemaan suloista saada olla vähän rauhassa. Olin itsekin ajatellut määrättyä päivää, mutta tietysti en voinut mitään päättää tahi ilmoittaa asianomaisille. Ellette suostu siihen, että minä lyön ryysyt yhteen ja jaan myötä- ja vastoinkäymiset teidän kanssanne joka suhteessa, niin minä kiukuttelen itseni hengiltä ja kummittelen sitten kauheasti… Minun päämajani on sitten Karoliinan majan portailla, joten te ette pääse ulos ettekä sisään koskettamatta minun astraaliruumistani.
Anna ja Priscilla vaihtoivat syvämietteisiä katseita.
— Niin, sanoi Anna, me emme voi luonnollisestikaan luvata ottaa sinua joukkoomme ennenkuin olemme neuvotelleet Stellan kanssa, mutta en usko hänellä olevan mitään sitä vastaan. Me otamme kyllä omasta puolestamme sinut mielellämme yhteen joukkoon.
— Jos kyllästyt meidän yksinkertaiseen elämäämme, niin saat mennä tiehesi, ja sillä hyvä, lisäsi Priscilla.
Phil hyökkäsi pystyyn, suuteli ja puristi molempia suunniltaan riemusta ja lähti rallattaen tiehensä.
— Niin, kunhan kaikki menisi hyvin, sanoi Priscilla laimeasti.
— Katsotaan, että menee, vastasi Anna rohkaisevalla äänellä. — Minä luulen, että Phil tulee olemaan verrattain hauska jäsen meidän pienessä taloudessamme.
— Varmasti, Phil on mukava ja vitsikäs seura joutohetkinä. Ja kuta useampia meitä on, sitä huokeammaksi meille tulee. Mutta millaista on olla hänen kanssaan yötä päivää? Voi mennä sekä talvi että kesä, ennenkuin pääsee selville, kenen kanssa viihtyy, kenen ei.
— Mitä siihen tulee, on alkuaika meille kaikille koetusaikaa. Ja meidän on käyttäydyttävä kuin kiltit ja kunnolliset ihmiset ainakin — oltava itse häiritsemättä ja suotava jokaiselle vapaus. Phil ei ole itsekäs, vaikka onkin vähän ajattelematon, ja minä uskon, että me tulemme kaikki vetämään samaa köyttä viehättävässä majassamme.