XI.
ATOSSA-TÄDIN LUONA.
Anna palasi Avonleahin suuren stipendin säteilevä kajastus otsallaan. Ystävät ja tuttavat sanoivat hänelle, ettei hän ollut kovinkaan paljon muuttunut — äänensävy ilmaisi, että he olivat ihmeissään ja vähän pettyneitä siitä, ettei niin ollut. Avonleakaan ei ollut muuttunut. Ainakaan ei alussa siltä tuntunut.
Mutta kun Anna ensimmäisenä sunnuntaina kotiintulonsa jälkeen istui Vihervaaran kirkonpenkissä ja katseli seurakuntaa, huomasi hän useita pieniä erilaisuuksia, jotka nyt olivat kaikki yhtaikaa näkyvissä ja paljastivat hänelle, ettei aika edes Avonleassa pysynyt aivan paikallaan. Uusi sananjulistaja puhui saarnatuolista. Penkeistä olivat useammat kuin yhdet tutut kasvot poistuneet ainiaaksi. Abe-setä, mainehikas sääprofeetta, joka oli ennustanut niin monet ukkosilmat, oli jo ennustanut kaikki ennustuksensa, ja vanha Josiah Sloane, jota ei kukaan voinut arkussa makaavana enää tuntea, hänen viiksensä ja partansa kun olivat hyvin sievästi leikatut, uinuivat pienellä hautausmaalla kirkon takana. Ja Billy Andrews oli viettänyt häänsä Nettie Blewettin kanssa. He olivat juuri tänä sunnuntaina vastanaineina koekävelyllään. Kun Billy säteillen ylpeyttä ja tyytyväisyyttä ohjasi sulkain koristamaa ja silkkiin verhottua morsiantaan perheen kirkonpenkkiin, loi Anna silmänsä maahan, jotteivät ne liiaksi loistaisi. Hän palautti mieleensä joululomalla viettämänsä myrsky-yön, jolloin Jane oli kosinut Billy-veljensä puolesta. Rukkaset eivät suinkaan olleet särkeneet Billyn sydäntä. Anna olisi tahtonut tietää, olikohan Jane kosinut myös Nettieä veljensä puolesta vai oliko Billyllä ollut niin paljon rohkeutta rinnassaan, että hän uskalsi itse esittää tuon tärkeän kysymyksen. Koko Andrewsin perhe näytti hekkumoivan samassa ylpeydessä ja tyytyväisyydessä kuin Billykin, mukavassa sopessaan istuvasta lihavasta anopista ylhäältä lauluparvelta katselevaan Janeen, joka oli jättänyt opettajatartoimensa Avonlean koulussa ja aikoi syksyllä matkustaa länteen.
— Kosijoita ei ole Avonleassa joka oksalla, virkkoi rouva Rakel Lynde ivallisesti hymyillen. — Hän syyttää nyt terveyttään, joka muka on heikko, ja sanoo lännen ilmanalan paremmaksi. En ole milloinkaan kuullut hänen terveydessään olleen mitään vikaa.
— Jane on herttainen ja kunnon tyttö, sanoi uskollinen Anna. — Hän ei ole koskaan koettanut hankkia huomiota osakseen, niinkuin monet muut.
— Ei olekaan, hän ei ole koskaan juossut poikien jälkeen, jos sitä tarkoitat, virkkoi Rakel-rouva. — Mutta hän tahtoisi mielellään joutua naimisiin, kuten kaikki muutkin. Mitä muuta tekemistä hänellä olisi kaukana lännessä — jossain maailman matkojen takana, mistä tietää vain sen verran, että miehiä on paljon ja naisia harvassa? Hyh — minä en jaksa kuulla sitä…
Janea ei Anna kuitenkaan sinä päivänä katsonut huolestuneesti ja ihmeissään, vaan Ruby Gillistä, joka istui lauluparvella Janen vieressä. Miten oli Rubyn laita? Hän oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen, mutta hänen sinisissä silmissään oli kuumeinen loiste ja poskien heleä puna oli melkein huolestuttavan korea. Hän oli sitäpaitsi laihtunut ja käynyt heikon näköiseksi, laulukirjaa pitelevät kädet näyttivät melkein läpikuultavilta kuin kukan lehdet.
— Onko Ruby Gillis sairas? kysyi Anna rouva Lyndeltä, kun he yhdessä menivät kirkosta kotiin.
— Ruby Gillis on kuolemaan tuomittu, hänessä on lentävä keuhkotauti, vastasi rouva Lynde tuimasti. — Sen tietää koko maailma, paitsi hän itse ja hänen perheensä. He eivät huomaa sellaisia asioita. Jos kysyt heiltä, voi hän erinomaisen hyvin. Hän ei ole jaksanut hoitaa opettajatartointaan sen jälkeen kun hänellä oli keuhkokuume talvella, mutta hän lupaa ryhtyä taas opetustyöhön syksyllä, ja hän hakee paikkaa Valkorannassa. Tyttöparka, hän makaa varmasti haudassa, kun lehdet syksyllä putoavat.
Anna kuunteli tätä äänettömän kauhun vallassa. Oliko mahdollista, että Ruby Gilliksellä, hänen vanhalla koulutoverillaan, josta hyvin paljon pidettiin, oli vain vähän aikaa elettävänä? Oli kaameata sitä ajatella. He olivat tosin joutuneet verrattain kauas toisistaan vuosien kuluessa, mutta vanha tyttö-ystävyys yhdisti heitä vieläkin, ja Anna tunsi piston sydämessään. Ruby oli kaikista nuorista tytöistä vilkkain, iloisin ja keimailevin. Tuntui mahdottomalta sovittaa kuolemaa ja katoovaisuutta häneen. Hän oli jumalanpalveluksen jälkeen tullut sydämellisesti tervehtimään Annaa ja pyytänyt häntä seuraavana iltana luokseen.
— Tiistaina ja keskiviikkona se ei sovellu, sanoi hän jonkinlaisella ylpeydellä. — Konsertti toisena päivänä ja isot kutsut toisena, hyvä ystävä. Herb Spencer ja minä menemme yhdessä — hän on nykyään minun… Mutta lupaa varmasti tulla huomenna. Tahtoisin kauhean mielelläni puhua sinun kanssasi. Tahdon kuulla kaikesta, mitä olet tehnyt korkeakoulussa.
Anna ymmärsi, että Rubyn mieli teki puhua omista valloituksistaan, mutta hän lupasi tulla, ja Diana tarjoutui tulemaan mukaan.
Tytöt kulkivat ääneti eteenpäin. Alkoi jo hämärtää. Kultarintakertut visersivät korkealla puitten latvoissa jäähyväisiä laskevalle auringolle, ja niiden riemuitseva laulu täytti kullaltahohtavan ilman. Sammakkojen kurnutus kuului lammesta ja suomaista peltojen takaa, missä oras alkoi nousta ja varttua elähyttävän auringon ja sadekuurojen vaikutuksesta. Ilma oli täynnä vastaleikattujen karhunmaaramapensasten raikasta tuoksua. Valkeita sumuharsoja leijaili äänettömissä notkoissa, ja sinihohteiset tähdet kuvastuivat puroon, joka jyrkkien rantojen välissä virtasi.
— Kuinka ihana auringonlasku! sanoi Diana. — Katso Anna, on kuin näkisi toisen maan kangastavan. Sen rantama on tuo purppuraisten pilvien äyräs, ja erillään uiskenteleva valoisa hattara muistuttaa kultaista merta.
— Mitä sanoisit, jos voisimme purjehtia sinne Paulin kultaisessa veneessä — se oli uusi kuu, ja Paulin oli tapana sanoa, että sitä oli ohjattava hyvin varovasti, jottei se törmäisi karille mihinkään pilveen — miten hauskaa se olisi, virkkoi Anna kuljettuaan syviin mietteisiin vaipuneena. — Uskotko, että me silloin voisimme jälleen löytää kaikki suloiset muistot, kaikki ihanat keväät, jotka meille ovat kukkineet?
— Kuinka sinä puhutkaan! huudahti Diana. — Minusta alkaa tuntua oikein kaamealta, aivan kuin me jo olisimme vanhoja mummoja, joilta kaikki hauska elämässä on mennyttä.
— Jotain sentapaista minä olen tuntenut siitä saakka kun kuulin, miten on Ruby-raukan laita, sanoi Anna. — Jos on totta, että hänellä ei ole pitkiä aikoja elettävänä, niin kaikki muukin kauhea ja synkkä voi olla totta.
— Tahtoisitko tulla hetkeksi Elisha Wrightin luo? kysyi Diana. —
Äiti pyysi minua antamaan tämän pienen purkin Atossa-tädille.
— Kuka on Atossa-täti?
— Vai et sitä tiedä? Hänen oikea nimensä on Samson Coates Spencervalesta, ja hän on rouva Wrightin täti. Hän on myös minun isäni täti, joten me olemme sukua. Hänen miehensä kuoli talvella, hän jäi hyvin varattomaksi ja yksinäiseksi, minkä vuoksi Wrightit ottivat hänet luokseen. Äidin mielestä meidän olisi pitänyt ottaa hänet, mutta isä sanoi: "Ei kiitoksia. Asua Atossa-tädin kanssa — se vielä puuttuisi."
— Onko hän sitten niin hirveä? kysyi Anna hajamielisenä.
— Saat itse nähdä, kunhan olemme siellä, sanoi Diana merkitsevällä äänellä. — Isä sanoo aina, että hänellä on terävä nenä, mutta vielä terävämpi kieli.
Iltapäivä oli jo pitkällä, mutta Atossa-täti leikkasi täydessä touhussa siemenperunoita keittiössä. Hän istui vanhaan haalistuneeseen aamupukuun kääriytyneenä ja hänen harmaat hiussuortuvansa olivat aikalailla pörröiset. Kasvot ilmaisivat mahdollisimman selvästi hänen olevan pahoillaan siitä, että hänet yllätettiin mitä arkipäiväisimmässä touhussa.
— Ahaa, vai tässä on Anna Shirley! virkkoi hän Dianan esittäessä ystävätärtään. — Sinusta olen kuullut puhuttavan. — Äänen sävystä kävi selville, ettei hänen kuulemansa ollut Annalle edullista. — Rouva Andrews juuri mainitsi sinun tulleen kotiin. Hän sanoi sinun muuttuneen paljon eduksesi.
Täti Atossa oli ilmeisesti sitä mieltä, että tuon edullisen muutoksen pitäisi jatkua vielä hyvän aikaa. Hän leikkasi edelleenkin perunoitaan reippain ja varmoin ottein.
— Tuskinpa kannattanee pyytää teitä istumaan? jatkoi hän ääni happamana. — Täällähän ei ole mitään hauskaa tarjottavana tuollaisille neideille. Kaikki muut ovat tiessään.
— Äiti lähetti terveisiä ja pyysi saada antaa tädille tämän pienen ruukun rabarberihyytelöä, sanoi Diana ystävällisesti. — Hän keitti sen tänään ja arveli sen ehkä maistuvan.
— Kiitos vaan, sanoi Atossa-täti yhtä äreästi kuin ennenkin. — Äitisi hyytelö ei ole milloinkaan ollut erikoisesti minun heikkouteni — hän imellyttää aivan liiaksi. Hiukan minä kai kuitenkin koetan saada alas. Ruokahaluni on ollut surkeanpuoleinen nyt keväällä. Minä olen kaikkea muuta kuin terve, jatkoi Atossa-täti painokkaasti, mutta kuitenkin täytyy minun puuhata ja touhuta. Täällä ei tarvita sellaisia, jotka eivät osaa tehdä työtä. Ellei sinulle tuota liiaksi vaivaa, tahtoisitko viedä hyytelöpurkin ruokakonttoriin? Minulla on kova kiire saada nämä kurjat perunat valmiiksi illaksi. Teidän tapaisenne hienot naiset eivät kai milloinkaan ole näin karkeassa työssä. Taidatte pelätä käsien pilaantuvan.
— Minä leikkasin aina siemenperunat, ennenkuin me vuokrasimme maat muille, virkkoi Anna hymyillen.
— Minä teen vieläkin sen, nauroi Diana — Kolme päivää istuin leikkaamassa viime viikolla. Mutta luonnollisesti, lisäsi hän kiusoitellen, minä aina iltaisin voitelin käsiäni ruusuvedellä ja sitruunamehulla ja vedin niihin vanhat, pehmeät hansikkaat, ennenkuin menin nukkumaan.
Atossa-täti kohotti nenänsä pystyyn ja tuhahti halveksivasti.
— Sinä olet varmaan oppinut tuon niistä monista typeristä aikakauslehdistä, joita ihmiset tilaavat nykyään. Niissähän annetaan neuvoja sekä käsien säilyttämisestä että tuuheista silmäripsistä ja kaikenlaisesta turhamaisuudesta ja koreudesta, — minä vain ihmettelen, kuinka sinun äitisi antaa sinun tuhlata aikaasi sellaiseen. Mutta hän on aina hemmotellut sinua. Kyllähän me aavistimmekin, kun George meni hänen kanssaan naimisiin, ettei hän ollut onnistunut vaimoa valitessaan.
Atossa-täti huokasi niin raskaasti kuin olisivat kaikki George Barryn avioliittoon kohdistuneet synkät aavistukset toteutuneet.
— Vai te lähdette? kysyi hän, tyttöjen noustessa paikoiltaan. —
Eipä olekaan mikään ilo jutella minunlaiseni vanhan akan kanssa.
Kylläpä sattuikin ikävästi, kun pojat eivät ole kotona.
— Me aiomme pistäytyä vähän Ruby Gilliksen luona, selitti Diana.
— Oh, ei ollenkaan tarvitse antaa selityksiä, virkkoi täti Atossa rakastettavasti. — Te vain pujahdatte sisään ja lennätte tiehenne niin sukkelaan että töin tuskin ennätätte sanoa hyvää päivää ja hyvästi. Korkeakoulun tapoja nähtävästi! Jos olisitte viisaita, niin te pysyttelisitte loitolla Ruby Gilliksestä. Tohtorit väittävät keuhkotaudin tarttuvan. Minä tiesin edeltäpäin, että Ruby sairastuisi johonkin tautiin, kun hän itsepintaisesti laittautui Bostoniin viime syksynä. Kun ei tyydy pysymään kauniisti kotona, sattuu aina jotain ikävää.
— Sellaista voi sattua, vaikka ei matkustakaan, virkkoi Diana. —
Välistä voi suorastaan kuolla.
— Silloin ei tarvitse ainakaan syyttää itseään, huudahti Atossa-täti voitonriemuisena. — Sinä Diana kuulut viettävän hääsi kesäkuussa.
— Ei ole vielä päätetty mitään varmaa, vastasi Diana vältellen.
— Minä en kehoita sinua lykkäämään häitäsi liian kauas, sanoi Atossa-täti hyvin painokkaasti. — Sinun ulkomuotosi on kohta mennyttä, sinussahan on vain iho ja tukka. Ja Wrightien Suvussa miehet ovat huikentelevia. Anna, sinun ainakin pitäisi käyttää hattua, sinähän olet niin täynnä kesakoita, että on aivan synti ja häpeä. Kas vaan, hän taitaa punastua. Emmeköhän me liene kaikki sellaisia, jommoisiksi Herra on meidät luonut. Saanko lähettää terveiseni Marilla Cuthbertille? Eipä siksi, että häntä milloinkaan olisi haluttanut tulla minua katsomaan, senjälkeen kun muutin Avonleahin, mutta minun ei kai pitäisi valittaa. Cuthbertin perhe on aina pitänyt itseään jo vähän parempana paikkakunnan muita tavallisia, yksinkertaisia ihmisiä.
— Eikö hän ole kauhea! läähätti Diana kun he olivat kulkeneet pitkän matkaa toista tietä, jolle olivat kääntyneet.
— Hän on kamala, puhkui Anna. — Mutta ajattele myöskin millaista olisi kulkea koko elämänsä Atossa-nimisenä! Sekin jo voisi katkeroittaa kenen hyvänsä. Hänen olisi pitänyt hankkia liikanimiä — esimerkiksi Kordelia. Se olisi varmasti auttanut paljon.
— Ihanaa, että siellä jo on käyty! virkkoi Diana. — Oikein pöyristyttää ajatella kuinka ilkeä hän on — kaiken, mitä hän sanoo, hän sanoo ilkeyksissään. Isä tietää kertoa hänestä hyvin hullunkurisen jutun. Ennen maailmassa Spencervalessa oli pappi, joka oli sekä kiltti että kelpo saarnaaja, mutta aika kuuro. Kun puhuttiin tavallisella keskusteluäänellä, ei hän voinut seurata ollenkaan. Ja pyhäiltoina oli tavallisesti kirkossa hartaushetki, jossa jokainen seurakunnan jäsen nousi vuorostaan lukemaan rukouksen tahi muutamia säkeitä raamatusta. Eräänä iltana Atossa-täti ilmoitti tahtovansa todistaa ja lausua "totuuden sanoja". Mutta mitään pyhän raamatun sanoja ei saatukaan kuulla, vaan hän otti käsiteltäväkseen useita läsnäolevista, yhden kerrallaan, hän mainitsi heidät nimeltä ja läksytti mitä kauheimmalla tavalla ja puhui siitä, miten he olivat käyttäytyneet ja penkoi kaikki juorut ja kaikki häväistysjutut viimeisten kymmenen vuoden ajalta. Lopuksi hän sanoi saaneensa oikean inhon Spencervalen kirkkoa kohtaan, vakuutti, ettei milloinkaan enää aikonut astua sen ovesta sisään ja että toivoo Jumalan rangaistuksen oikein pian kohtaavan koko seurakuntaa. Hän istui sitten paikoilleen aivan hengästyneenä vuolaan sanatulvansa jälkeen, ja pastori, joka ei ollut kuullut sanaakaan siitä, mitä täti oli sanonut, kumarsi päätään ja sanoi hartaasti: Amen. Kuulkoon Jumala hurskaan sisaremme pyynnön! — Jospa kuulisit isän kertovan tuon jutun!
— Mitä juttuihin tulee, Diana, aloitti Anna matalalla tuttavallisella äänellä, niin kuule, minä olen viime aikoina hyvin paljon ajatellut, enkö voisi tekaista pientä juttua — kertomusta, joka kelpaisi painettavaksi…
— Ihan varmasti, sanoi Diana, kun hän vihdoin tajusi ehdotuksen täyden merkityksen. — Sinähän kirjoitit hirmuisen jännittäviä juttuja meidän Historiallisen kerhomme aikana.
— Hyh, minä tarkoitan tietysti toisenlaisia kertomuksia, virkkoi Anna halveksivasti hymyillen. — Minä olen tässä hiukan ruvennut tuumimaan viime aikoina, mutta minua melkein peloittaa yrittää, olisi niin kauhean ilkeätä, jos epäonnistuisin.
— Olen kuullut, että moni suuri kirjailija on kirjoittanut aluksi oikeata roskaa, rauhoitti Diana. — Mutta olen aivan varma siitä, että niin vitsikäs tyttö kuin sinä tekaiset heti jotain suurenmoista. Ja sanomalehtimiehet ehkä huomaavatkin nykyään paremmin kuin ennen tosilahjat…
— Voi sinua, pikku kullannuppua, mitä sanot… Mutta joka tapauksessa voin kertoa, että Margaret Burton, tämän vuoden tyttöjä Redmondissa, kirjoitti viime talvena kertomuksen, joka otettiin "Kanadan Naiseen". Luulen kyllä voivani kirjoittaa aivan yhtä hyvän kuin sekin on.
— Lähetätkö sitten kertomuksesi samaan lehteen?
— Voisinhan minä ensiksi yrittää johonkin suurempaan lehteen. Kaikki riippuu siitä, mitä lajia kertomukseni tulee olemaan.
— Mitä se koskee.
— Sitä en vielä tiedä. Tahtoisin käydä käsiksi tavattoman hienoon juoneen — jännittävään, mutta ei jokapäiväiseen. Hyi, minä inhoan joutavanpäiväistä kirjallisuutta. Sanomalehdentoimittaja katsoo erikoisesti sitä, että juoni on hieno — luonteenkuvausta luonnollisesti myöskin. Ainoa lopullisesti päätetty seikka on sankarittaren nimi. Hänen nimekseen tulee Semiramis Lester. Se sointuu hyvältä, eikö niin? Sinä et saa hiiskahtaakaan tästä kenellekään, kuuletko Diana? En ole uskonut tätä kenellekään muulle kuin sinulle ja setä Harrisonille. Hän ei ollut kovinkaan rohkaiseva — hän sanoi, että jo ennestäänkin on kirjoitettu aivan liiaksi paljon roskaa ja että hänellä oli ollut minusta parempi käsitys, kun minä olin jo ollut vuoden korkeakoulussa.
— Älä välitä siitä. Mitäpä herra Harrison tietää korkeakoulusta! huudahti Diana täynnä halveksuntaa.
Gilliksen talo oli kirkkaasti valaistu ja täynnä vieraita. Kaksi keskenään kilpailevaa nuorta herraa, toinen Spencervalesta, toinen Carmodystä, mulkoili vihamielisesti toisiaan vierashuoneen toisesta päästä toiseen. Useita sieviä ja iloisia tyttöjä oli tullut tänne vieraisille. Ruby oli valkeaan puettu, hänen silmänsä loistivat, ja hänen poskillaan oli mitä helein puna. Hän nauroi ja puheli lakkaamatta, ja vieraiden tyttöjen sanottua jäähyväiset hän vei Annan yläkertaan näyttääkseen hänelle uudet kesä pukunsa.
— Minulla on vielä sininen silkkikangas ompelematta, se on minusta liian raskas kesällä. Luultavasti odotan ja annan ommella vasta syksyllä. Kuten tiedät otan opettajatoimen Valkorannassa. Mitä sinä pidät minun hatustani? Hiukan rohkea kenties, mutta mitä se tekee! Hattu, joka sinulla oli eilen kirkossa, on oikein tyylikäs. Minä kyllä puolestani pidän vähän kirkkaammista väreistä. Huomasitko vierashuoneessa olevia hassuja poikia? He ovat päättäneet varmasti "katsoa ulos" toisensa. En välitä kummastakaan penninkään vertaa, sen sinä tiedät parhaiten, Anna. Herb Spenceristä minä pidän. Väliin minä todella uskon, että hän on se oikea. Jouluna luulin, että Spencervalen opettaja oli oikea. Mutta sitten minä sain tietää hänestä jotain enkä sitten enää tahtonut häntä. Hän tuli aika epätoivoiseksi — minä melkein pelkäsin, että hän menettäisi järkensä… Kun nuo itserakkaat pojat eivät olisi tulleet tänne tänä iltana! Minä olisin tahtonut jutella sinun kanssasi oikein hauskasti kahden kesken, minulla olisi niin paljon sinulle kerrottavaa… Me olemme aina olleet niin hyviä ystäviä ja olemme vetäneet yhtä köyttä, eikö niin, Anna?
Ruby kietoi kätensä Annan vyötäisille soinnuttomasti naurahtaen. Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja Anna huomasi Rubyn häikäisevän loistavissa silmissä jotain, joka viilsi pistona hänen sydämessään.
— Tule usein minua tervehtimään, tulethan, Anna? kuiskasi Ruby. —
Tule yksin — minä kaipaan sinua.
— Tunnetko olevasi aivan terve, Ruby?
— Terve? Varmasti en ole eläessäni voinut paremmin. Tietysti viimetalvinen keuhkokuume vei vähän voimia. Mutta katso millainen väri minun poskissani on! En kai minä näytä sairaalta!
Rubyn ääni oli hieman terävä. Hän veti pois kätensä Annan vyötäisiltä, ikäänkuin jostain pahastuneena, ja riensi nopeasti alas portaita. Alhaalla vierashuoneessa hän sai takaisin entisen loistavan tuulensa, koko hilpeän ylimielisyytensä, ja antautui niin kokonaan pilantekoon ja leikinlaskuun molempien ihailijoittensa kanssa, että Anna ja Diana tunsivat olevansa tarpeettomia ja sanoivat pian jäähyväiset.