XII.
"SEMIRAMIKSEN SOVITUSUHRI."
— Mitä sinä oikein haudot päässäsi, Anna?
Tytöt olivat eräänä iltana istuutuneet sammaleiseen notkoon puron rannalle. Sananjalkain tuuheat viuhkat huojuivat, ruohomättäät vihannoivat vehmaina ja metsistyneiden päärynäpuiden harsomaiset, vienosti tuoksuvat hunnut liehuivat hiljaa.
Anna heräsi unelmistaan tyytyväisenä huoaten.
— Muovailen päässäni kertomustani, pikku Diana.
— Älä nyt, mitä ihmeissä! Joko olet ryhtynyt siihen? huudahti Diana mitä vilkkaimman mielenkiinnon vallassa.
— Olen kuin olenkin. Vain pari sivua on kirjoitettu puhtaaksi, mutta loppu on jo päässäni ihan valmis. On ollut kauhea vaiva hyvän juonen keksimisessä. Mikään niistä aiheista, jotka minulla oli varastossa, ei soveltunut Semiramis-nimiselle tytölle.
— Etkö olisi voinut muuttaa nimeä?
— En, ymmärrätkö! Se oli suorastaan mahdotonta. Minä koetin kyllä, mutta se ei käynyt päinsä. Se olisi ollut yhtä vaikeata kuin oman nimeni muuttaminen. Semiramis oli tullut minulle niin ilmieläväksi, että annoinpa hänelle minkä nimen hyvänsä, minun olisi joka tapauksessa pitänyt ajatella häntä Semiramiksena. Mutta lopuksi minä kuitenkin keksin juonen, joka soveltui juuri hänelle. Nimien valitseminen kaikille muille henkilöille oli vasta jännittävää! Sinä et aavista, kuinka hirmuisen hauskaa se on. Olen maannut valveilla tuntikausia ja miettinyt sopivia nimiä. Sankarin nimi on Percival Dalrymple.
— Joko olet keksinyt nimet kaikille henkilöille? kysyi Diana pettyneenä. — Ellet ole ehtinyt, olisin pyytänyt saada antaa nimen vain yhdelle ainoalle — vain jollekin vähäpätöiselle sivuhenkilölle. Silloin minusta tuntuisi niinkuin minullakin olisi hiukan osuutta kertomuksessasi.
— Saat antaa nimen pienelle kyökkipojalle, joka oli Lesterin rikkaan ja mahtavan perheen palveluksessa, lupasi Anna hyväntahtoisesti. — Hän ei ole erikoisen tärkeä ja hän on ainoa, jolta vielä puuttuu nimi.
— Anna sitten hänelle nimeksi Raymond Fitz-Osborne, pyysi Diana, joka muistinsa kätköissä säilytti kokonaisen varaston sointuvia nimiä. Ne olivat rippeitä entisen "Historiallisen kerhon" ajoilta, jonka hän itse, Amia, Jane Andrews ja Ruby Gillis olivat perustaneet kouluaikanaan.
Anna pudisti epäröiden päätään.
— Pelkään vain, että se on aivan liian juhlallinen nimi kyökkipojalle. En voi kuvitella Fitz-Osbornea syöttämässä sikoja ja vetämässä maasta nauriita. Voitko sinä?
Diana ei nähnyt mitään esteitä; jos yleensä on mielikuvitusta, niin kyllä kaikki saadaan hiukan venymään… Anna osasi kuitenkin arvostella asiaa paremmin, ja kyökki-pojan nimeksi tuli lopulta Robert Ray, jonka arkioloissa saattoi lyhentää Bobbyksi.
— Paljonko luulet siitä saavasi? kysyi Diana.
Sitä Anna ei ollut vielä ollenkaan ajatellut. Hän tavoitteli vain mainetta ja kunniaa, ei viheliäistä mammonaa, eivätkä alhaiset aineelliset laskelmat vielä saastuttaneet hänen kaunokirjallisia unelmiaan.
— Minä saan varmaankin lukea sen? pyysi Diana.
— Kun minä olen saanut sen valmiiksi, niin luen sen ääneen sinulle ja setä Harrisonille ja pyydän teitä sitten arvostelemaan sitä hyvin ankarasti. Kenenkään muun silmä ei tule sitä näkemään ennenkuin se on painettu.
— Kuinka sinä annat sen päättyä — onnellisesti vai onnettomasti?
— En tiedä vielä oikein. Oikeastaan toivoisin sen päättyvän onnettomasti, sillä se olisi paljon romanttisempaa. Mutta toimittajilla taitaa olla ennakkoluuloja surullisesti päättyviä kohtaan, niin omituiselta kuin se kuuluukin. Kirjallisuudenhistorian professori sanoi kerran korkeakoulussa, että muiden kuin nerojen ei pidä ryhtyä kirjoittamaan onnetonta loppua. Ja, sanoi Anna lopuksi hyvin vaatimattomasti, minä olen kyllä kaikkea muuta kuin nero.
— Minä puolestani pidän enemmän onnellisesta lopusta. Anna heidän vaan saada toisensa, virkkoi Diana, joka mentyään kihloihin Fredin kanssa oli sitä mieltä, että rakkausjutun ainoa mahdollinen loppu oli häät.
— Mutta sinustahan on hauska itkeä, kun luet jotain mielenkiintoista?
— Luonnollisesti, keskellä kertomusta. Mutta minä toivon palavasti, että kaikki lopulta kääntyy hyvään päin.
— Jokin aivan erikoisen liikuttava kohtaus täytyy siinä olla, virkkoi Anna miettiväisenä. — Voisin antaa Robert Rayn haavoittua jossain onnettomuudessa — voisihan paistinvarras saada jotain aikaan — ja nukahtaa hiljaa ja tunteellisesti.
— Hyi, miksi tappaisit pikku Bobbyni? nauroi Diana. — Hän on minun, ja minä tahdon, että hän elää ja kukoistaa. Ota mieluummin hengiltä joku muu, jos se on välttämätöntä.
Seuraavan kahden viikon aikana tunsi Anna vuorotellen riemua ja tuskaa kirjallisen työnsä vuoksi. Milloin sai loistava ajatus hänet valtavan ilon ja ylpeyden valtaan; milloin hän oli joutua epätoivoon, kun joku oikutteleva henkilö ei tahtonut käyttäytyä niinkuin olisi pitänyt. Dianan oli mahdoton sitä ymmärtää.
— Täytyyhän sinun voida pakottaa heitä tekemään niinkuin itse tahdot, virkkoi hän.
— Niinhän sinä luulet, voihki Anna. — Sinä et voi aavistaa, miten vastaanhangoitteleva ja kiusallinen sankaritar Semiramis on. Hänen täytyy ehdottomasti tehdä ja sanoa sellaista, mitä en ole milloinkaan tarkoittanut hänen osakseen. Ja silloin on kaikki entinen pilalla, ja minun täytyy kirjoittaa kaikki uudestaan. Voi, miten vaivaloista onkaan olla kirjailija!
Kertomus tuli vihdoin viimein valmiiksi, ja Anna luki sen ääneen Dianalle päätyhuoneen kodikkaassa yksinäisyydessä. Hän oli muovannut "liikuttavan kohtauksensa" ottamatta hengiltä kyökkipoika Robert Rayta, jota sanottiin arkioloissa Bobbyksi, ja hän seurasi silmillään tarkoin Dianaa lukiessaan. Diana oli erittäin kiitollinen kuulija. Hän itki oikeissa paikoissa, mutta kun loppuun vihdoin oli päästy ja Anna laski käsikirjoituksen syliinsä, näytti hän jonkun verran nololta.
— Minkä tähden sinä otit hengiltä Maurice Lennoxin? kysyi hän nuhtelevalla äänellä. — Luulin hänen taas virkoavan henkiin.
— No mutta, hänhän on konna, vastasi Anna hämmästyneenä. — Ymmärrät kai, että oikeutta on noudatettava, ja silloin täytyy häntä rangaista.
— Vahinko — pidän hänestä eniten kaikista, väitti Diana puolueellisesti.
— Niin, nyt hän on kuollut ja kuolleena pysyköön, virkkoi Anna hieman nyrpeänä. — Jos minä olisin antanut hänen elää, olisi hän tietysti aina edelleenkin vainonnut Semiramista ja Percivalia.
— Niin tietysti — ellet olisi voinut jalostaa hänen luonnettaan lopuksi.
— Tiedätkö, se ei olisi ollut vähääkään romanttista, ja siinä tapauksessa olisi kertomus venynyt liian pitkäksi. Tuollaisesta äärimmäisen harkitsevasta konnasta ei saa kädenkäänteessä kunnon miestä.
— Niin, minun täytyy joka tapauksessa sanoa, että kertomuksesi on viehättävä ja että se tekee sinut kuuluisaksi, siitä olen varma. Oletko sinä miettinyt kertomuksellesi nimeä?
— Olen toki jo kauan sitten. Sen nimeksi tulee "Semiramiksen sovitusuhri". Eikö se kuulu hienolta s:ineen? Minä olen aina pitänyt niin paljon alkusoinnusta. Nyt sinun täytyy sanoa minulle suoraan, Diana kulta, tahtoisitko jotain muutoksia kertomukseen. Oliko missään kohdassa semmoista, mikä sinua loukkaa?
— Hm, jos minun on jotain sanottava — Diana oli hyvin epäröivänä — niin en tiedä muuta kuin että se kohta kertomuksessa, missä sinä annat Semiramiksen sekoittaa kakkutaikinaa ennen suurta juhlaa, ei minusta tunnu aivan niin romanttiselta kuin muu. Kuka tahansa osaa sekoittaa kakkutaikinaa. Sankarittarien ei pitäisi minusta milloinkaan ottaa osaa ruuanlaittoon.
— Rakas ystävä, juuri siinä kohdassa minä annan valtaa huumorintunteelle — sekin on joskus tärkeätä — ja se on hienoimpia palasia koko kertomuksessa.
Totuuden nimessä on myönnettävä, että Anna oli siinä aivan oikeassa.
Viisaasti kyllä Diana pidättyi sen enempää arvostelemasta, mutta paljon vaikeampaa oli tyydyttää herra Harrisonia. Ensiksikin oli hänen mielestään kertomuksessa aivan liian paljon luonnonkuvauksia.
— Pyyhi pois kaikki hentomielinen lörpöttely kukkaisniityistä ja avaruuden kultapilvistä, sanoi hän säälimättä.
Annalla oli epämiellyttävä tunne, ettei herra Harrison ollut aivan väärässä, ja voittaen suurenmoisesti itsensä hän pakottautui leikkaamaan pois suurimman osan rakkaista luonnonkuvauksistaan. Ja kertomus oli kolmasti kirjoitettava uudestaan puhtaaksi, ennenkuin se lyhennetyssä muodossaan — säälimättä silvottuna, väitti Anna — edes jonkun verran tyydytti arvostelijaa.
— Kaikki luonnonkuvaukset paitsi auringonlaskua olen ottanut pois, virkkoi hän huoaten. — Siitä en todellakaan voinut luopua. Se on ihastuttavan kaunis purppurahohteineen, joka häipyy viileän kuulakkaisiin vihertäviin sointuihin. Eikö ole kummallista, että on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä sellaista!
— Sillä ei ole kerrassaan mitään tekemistä kertomuksen juonen kanssa, virkkoi proosallinen setä Harrison. Sinun ei olisi pitänyt sijoittaa tapahtumia pelkkien rikkaiden ja mahtavien kaupunkilaisten piiriin. Mitä sinä senkaltaisista tiedät? Mikset antanut kaiken sattua täällä Avonleassa? Nimi olisi tietysti pitänyt muuttaa, muuten rouva Rachel Lynde olisi luullut olevansa kirjan sankaritar.
— Se ei olisi toki koskaan käynyt päinsä, väitti Anna. — Avonlea on herttaisin paikka maailmassa, mutta se ei ole niin romanttinen, että sopisi järkyttävän rakkaustarinan tapahtumapaikaksi.
— Mitä siihen tulee, luulen minä varmasti, että meillä on ollut aika paljon romantiikkaa Avonleassa — kenties silloin tällöin suorastaan tragedioja, virkkoi herra Harrison kuivasti. — Mutta sinäpä et annakaan tavallisten ihmisten esiintyä. Henkilöt puhuvat liian paljon, ja heidän puheensa on aivan liian juhlallista. Sinä annat väsyttävän rakastajasi puhua ja pitää ääntä kokonaista kaksi sivua, eikä tyttö saa pistetyksi sanaakaan väliin. Jos hän tosi elämässä olisi tehnyt samaten, olisi tyttö varmasti piankin jo tukkinut häneltä suun.
— Minä en ainakaan sitä usko, vastasi Anna hiukan loukkaantuneena.
Hän oli sielunsa syvimmässä sitä mieltä, että ne kauniit ja tunteelliset sanat, jotka hän antoi rakastajan lausua, ehdottomasti vahaisivat jokaisen tytön sydämen. Oli muuten kauheata kuulla käytettävän niin auttamattoman arkipäiväisiä sanoja kuin "tukkia suu", kun oli puhe Semiramiksesta, ihanasta neitosesta, jolla oli puhdas otsa ja uneksiva katse. Semiramis vain epäsi ihailijainsa kosinnan tai antoi heille korkeintaan rukkaset.
— Ja kun sinä nyt tahdot kuulla vilpittömän mielipiteeni, jatkoi herra Harrison aimottomana, niin saan sanoa, etten ymmärrä, miksi Maurice Lennox ei häntä saanut. Hän oli ainakin miestä. Hän teki kyllä yhtä ja toista kamalaa, mutta osoitti kuitenkin tarmokasta ja toimekasta luonnetta. Percival vain nahjusteli ja jaaritteli.
Jaaritteli!… Siksi että hänen joskus täytyi purkaa tuskan kalvamaa sydäntään ja että hän kykeni ylevästi tulkitsemaan tunteittensa kuohua!
— Maurice Lennox'han oli konna, sanoi Anna pahoillaan. — Kuinka ei kukaan sitä ymmärrä! Minä en voi käsittää, miksi kaikki pitävät hänestä enemmän kuin Percivalista.
— Sinun Percivalisi on hyvä kuin enkeli. Sellainen luonne ärsyttää. Kun seuraavan kerran kyhäät sankarin, täytyy sinun antaa hänelle vähän enemmän inhimillistä lihaa ja verta.
— Semiramis ei olisi milloinkaan voinut mennä naimisiin Mauricen kanssa. Mauricella oli alhainen luonne.
— Sankaritar olisi kai voinut häntä höylätä. Mutta on ehkä niitä, joihin se ei vaikuta. Sinä kai itse tiedät, miten paatunut konnasi on… Lopuksi voin vielä mainita, ettei kertomuksesi ole suinkaan hullumpi, sen myönnän. Mutta sinä olet vielä liian lyhyissä hameissa voidaksesi kirjoittaa mitään erikoisempaa. Odota kymmenisen vuotta — sinä ehdit kyllä vielä.
Anna päätti lujasti olla antamatta kertomuksiaan kenenkään arvosteltaviksi, jos hän vastedes jotain kirjoittaisi. Tuollainen arvostelu vaikutti aivan liian masentavasti… Hän ei lukenut Gilbertille sepittämäänsä kertomusta, mutta uskoi hänelle sen olemassaolon.
— Jos se pääsee julkisuuteen, voit lukea sen painettuna, mutta jos se menee myttyyn, ei kukaan ihminen koskaan saa sitä nähdä.
Marilla ei tietänyt mitään kirjallisesta seoksesta, jota keitettiin hänen välittömässä läheisyydessään. Anna kuvitteli mielessään, miten hän jostain aikakauslehdestä lukisi novellin Marillalle, jonka mielenkiinto väkisinkin heräisi — Marilla ei voi enää pidättää, hänen täytyy sanoa pari kehuvaa sanaa. Mielikuvitukselle, kuten tunnettua, ei mikään ole mahdotonta… Suuri yllätys — vai niin, sinä pidät tästä kertomuksesta? Saat siis kuulla, että minä olen sen kirjoittanut!
Eräänä päivänä Anna kuljetti postiin verrattain paksun soikean käärön. Nuoruuden kokemattomuuden viehättävä luottamus oli määrännyt sen osoitettavaksi kaikkein suurimmalle "suurista" aikakauslehdistä. Diana oli yhtä suuressa jännityksessä kuin Anna itsekin.
— Kuinka kauan luulet viipyvän, ennenkuin sieltä tulee vastaus? kysyi hän.
— Luultavasti ei kahta viikkoa kauemmin, vastasi Anna. — Miten ylpeäksi ja iloiseksi minä tulen, jos se otetaan!
— Onhan selvää, että se otetaan, ja luultavasti he samalla pyytävät sinulta uutta kirjoitusta. Kun heräät jonakuna kauniina päivänä, olet kuuluisuus, ja ajattele kuinka sitten olen ylpeä, kun olen sinun hyvä ystäväsi, virkkoi Diana, jolla ainakin oli se hyvä puoli, että hän saattoi epäitsekkäästi ihailla ystäviensä lahjakkuutta ja menestystä, mikä on verrattain harvinaista.
Kului viikko, joka uhkui suloisia haaveita — sitten tuli katkera herääminen. Diana löysi eräänä iltana Annan ullakkohuoneesta ja silmät kertoivat kyynelistä. Pöydällä oli avattu kirjekuori ja rutistunut käsikirjoitus.
— Anna, ei suinkaan kertomusta ole palautettu? huusi Diana kauhistuneena.
— On, ole huoleti, vastasi Anna lyhyesti.
— Toimittaja on varmasti pähkähullu. Mitä hän ilmoitti syyksi?
— Ei mitään. Mukana oli painettu lippu, jossa seisoo, ettei tarjottua lähetystä ole katsottu käyttökelpoiseksi.
— Minä olen aina pitänyt tuota aikakauslehteä roskalehtenä, sanoi Diana kiihkeästi. — Sen kertomukset eivät ole lähimainkaan yhtä hauskoja kuin "Kanadan Naisen", vaikka se maksaa paljon enemmän vuodessa. Mutta luultavasti on toimittaja ennakkoluuloinen niitä kohtaan, jotka eivät ole "yankee'itä". Älä anna mielesi lannistua, Anna! Pysy lujana ja lähetä kertomuksesi "Kanadan Naiseen".
— Se kai on parasta, virkkoi Anna, mieli jo jotakuinkin tasapainossa. — Ja jos se otetaan, lähetän totta totisesti sen numeron tuolle hirttämättömälle toimittajalle ja alleviivaan sarakkeeni paksulla siniliidulla. Totta kai on ihmisiä, joilla on arvostelukykyä ja makua… Mutta minä otan pois auringonlaskun. Ehkäpä setä Harrison kuitenkin oli oikeassa.
Auringonlasku sammui ikuisiksi ajoiksi, mutta huolimatta tästä raskaalta tuntuvasta leikkauksesta palautti tunnoton "Kanadan Nainen" niin viipymättä "Semiramiksen sovitusuhrin", että Diana katkeroituna epäili, olivatko toimituksen ilkimykset edes ehtineet lukea käsikirjoitusta. Hän teki vakavan ja juhlallisen lupauksen, ettei enää uudistaisi kuukausitilaustaan.
Anna suhtautui vastoinkäymiseensä epätoivoisen tyynesti. Hän sulki kertomuksensa ullakkokonttorissa olevaan arkkuun, jossa kootut kirjoitukset "Historiallisen kerhon" ajoilta lepäsivät rauhassa, mutta myöntyen sitä ennen Dianan pyyntöön hän lahjoitti tälle jäljennöksen teoksestaan.
— Nyt minä lukitsen kirjallisen kunnianhimoni arkkuun, virkkoi hän katkerasti.
Hän ei maininnut asiasta mitään herra Harrisonille, mutta eräänä iltana tämä kysyi häneltä suoraan, oliko kertomus otettu lehteen.
— Ei, toimittaja ei huolinut siitä, vastasi Anna lyhyesti.
Herra Harrison vilkuili salavihkaa hienopiirteisiin kasvoihin, joille nousi tumma puna.
— No, sinä et kai välitä siitä, vaan annat palttua semmoiselle, sanoi herra Harrison rohkaisevasti.
— Minä en pane koskaan enää kynääni paperille kertomusta kirjoittaakseni, sanoi Anna, äänessä yhdeksäntoistavuotiaan toivoton päättäväisyys, kun ovi läimähytetään kiinni nenän edessä.
— Sinun sijassasi minä en lopettaisi kokonaan, jatkoi herra Harrison miettiväisenä. — Kirjoittaisin silloin tällöin kertomuksen, mutta en vaivaisi sillä ketään toimittajaa. Minä kirjoittaisin ihmisistä ja seuduista, joita tunnen, ja antaisin ihmisten puhua niinkuin tavallisesti puhutaan, ja aurinko saisi nousta ja laskea kaikessa hiljaisuudessa joka päivä, ilman että teen siitä mitään numeroa. Jos joutuisin tekemisiin konnien kanssa, niin minä antaisin niille tilaisuutta, Anna — kuulepas — parannukseen ja mahdollisuuden muuttua kelpo ihmisiksi. Maailmassa on kyllä laumoittain hirveitä lurjuksia, sen minä uskon mielelläni, mutta taitaa saada kulkea melko matkoja ennenkuin ne löytää, väittäköön rouva Lynde miten usein tahansa, että me olemme kaikki parantumattomia synnin orjia. Taitaa meissä kaikissa sentään olla jotain hyvää sielumme kätköissä. Kirjoita sinä vaan, Anna!
— Ei kiitoksia. On kauhean typerää edes koettaa. Kun päätän korkeakoulun, antaudun yksinomaan opetustyöhön. Takoa tietoja lasten päähän minä osaan. Mutta kirjoittaa en osaa.
— Kun lopetat korkeakoulun, on sinun kai aika mennä naimisiin ja rakentaa pesä, sanoi setä Harrison. — Ei ole hyvä lykätä sellaista fliian kauaksi — sen minä tiedän parhaiten itse, Jumala paratkoon.
Anna nousi lähteäkseen kotiin. Sattui hetkiä, jolloin totta totisesti ihmisen hienotunteisuus sai liian kovia kolahduksia setä Harrisonin suorasukaisuudesta.