XIII.
PIKKU SYNTEJÄ.
Davy ja Dora olivat valmiiksi puettuina lähdössä pyhäkouluun. Heidän piti mennä yksin, mikä ei tapahtunut usein, sillä rouva Lynden oli aina tapana käydä pyhäkoulutunneilla pitämässä silmällä, miten nuoriso edistyi. Tällä kertaa rouva Lynde oli nyrjäyttänyt jalkansa eikä voinut kävellä, vaan istui lujasti ankkuroituna viihtyisässä nojatuolissaan. Kaksoisten tuli kirkossa edustaa perhettä, sillä Anna oli matkustanut lauantai-iltana hyvien ystäviensä luokse Carmody'hin viettääkseen siellä sunnuntain, ja Marilla oli saanut taaskin tuskallisen päänkivistyspuuskan.
Davy tuli hitaasti tallustaen alas portaita. Alhaalla eteisessä odotti Dora, jonka rouva Lynde oli asianmukaisesti tarkastanut ja tutkinut. Davy oli omin päin varustautunut matkalle. Hänellä oli taskussa kupariraha pyhäkoulukolehtiin ja hopearaha päiväjumalanpalveluksen kolehtiin. Raamattu oli toisessa kädessä ja lukukirja toisessa. Tekstin, raamatunlauseet ja virrensäkeet hän osasi vuolaana virtana. Olihan hän istunutkin pänttäämässä niitä päähänsä koko lauantai-illan rouva Lynden keittiössä — muu ei auttanut. Davyn tulisi siis olla erikoisen leppoisassa ja sopusointuisessa mielialassa. Niin ei kuitenkaan ollut lainkaan laita, huolimatta virrensäkeistä ja katkismuksesta.
Rouva Lynde tuli ontuen keittiöstään, juuri kun Doran ja Davyn tuli lähteä.
— Sinä olet kai puhdas ja siisti, poika? kysyi rouva Lynde ankarasti.
— Olen. Kaikki, mikä minussa näkyy, vasusi Davy hyvin topakasti.
Rachel-rouva huokasi. Hänellä oli omat epäilynsä, mitä tuli Davyn korviin ja kaulaan. Mutta hän tiesi, että jos hän vähääkään osoittaisi tarkempaan tarkasteluun ryhtymisen oireita, livistäisi Davy ehdottomasti tiehensä ja jalan nyrjähdys estäisi taas häntä itseään ajamasta takaa.
— Käyttäytykää nyt niinkuin oikein kiltit lapset, neuvoi rouva Lynde. — Älkää kävelkö pahimmassa pölyssä. Älkää pysähtykö porstuaan lörpöttelemään muiden lasten kanssa. Älkää hangatko ja hieroko itseänne penkkiin. Koettakaa painaa mieleen päivän teksti. Älkää pudottako kolehtirahoja ja älkää mitenkään unohtako pistää niitä haaviin. Älkää kuiskatko, kun kumarrutaan rukoilemaan, ja kuulkaa tarkoin, mitä pappi saarnaa — minä kysyn teiltä, kun palaatte kotiin.
Davy ei alentunut vastaamaan. Hän lähti kulkemaan oikotietä, Doran nöyrästi tallustellessa perästä. Mutta hänen sielunsa kapinoi. Davy oli saanut kestää paljon sekä todellista että kuviteltua tuskaa sen jälkeen kun rouva Lynde oli muuttanut Vihervaaraan. Tämän tuskan aiheuttajana olivat olleet rouva Lynden vahvat nyrkit ja terävä kieli, sillä rouva Lynde ei voinut olla saman katon alla kenenkään kanssa, olipa se sitten yhdeksän- tahi yhdeksänkymmenvuotias, koettamatta antaa asianomaiselle kristillistä ja tervettä kasvatusta. Ja niin äsken kuin edellisenä iltana oli hän kehoittanut Marillaa kieltämään Davya menemästä kalastamaan Cottonin poikien kanssa. Davyn mieli kuohui vielä tätä ajatellessa.
Heidän päästyään valtatielle pysähtyi Davy heti ja väänsi kasvonsa niin hirvittävään irvistykseen, että Dora, vaikka tunsikin hänen ihmeellisen taitonsa sillä alalla, joutui kauhun valtaan. Hän pelkäsi, että Davyn kasvot ovat tuomitut pysymään koko elämän ajan noin kauhistuttavana kuonona.
— Peeveli! räiskyi Davyn suusta.
— Voi, Davy, sinä et saa kirota niin rumasti! huudahti Dora kauhuissaan.
— Peeveli ei ole mikään kirosana — ei ainakaan mikään oikea kirosana. Ja minun puolestani olkoon vaikka mikä, vastasi Davy uhmaavasti.
— Jos sinun on pakko sanoa rumia sanoja, voisit ainakin olla sanomatta sunnuntaina, pyysi Dora vaikeroivalla äänellä.
— Minä keksinkin itselleni oman kiroussanan.
— Silloin Jumala varmasti rankaisee sinua, Davy, sanoi Dora juhlallisesti.
— Se olisi minusta aika halpamaista. Kun hän kerran tietää kaikki, pitäisi hänen myös ymmärtää, että ihmisen täytyy jollakin sanalla sanoa, mitä tuntee.
— Davy, kuuletko sinä! sanoi Dora. Hän odotti Davyn kaatuvan kuoliaana maahan. Mutta ihme kyllä ei tapahtunut mitään senkaltaista.
— Mutta sen minä ainakin sanon, että loppu siitä tulee, että Lynden täti saa mielensä mukaan reistailla minun kanssani, sähisi Davy. — Anna ja Marilla reistailkoot, mutta hän ei saa. Nyt minä teen jok'ikisen konstin, mitä hän on kieltänyt. Odotapas, niin saat nähdä.
Dora saattoi vain jäykästi tuijottaa ihmetyksestä ja kauhusta, kun Davy kiukkuisen äänettömänä poikkesi maantien vieressä kulkevalta nurmettuneelta polulta maantien hienoon pölyyn, jota neljän viikon itsepintainen kuivuus oli kerännyt ja jota oli hänen nilkkoihinsa saakka. Hän kulki laahaten jalkojaan hitaasti, tuntien ilmeistä tyydytystä, ja puolen minuutin kuluttua hän hyppeli takaisin oikean pilvipatsaan ympäröimänä.
— Tämä on vain alkua, selitti hän voitonriemuisena. — Jään porstuaan ja puhelen niin kauan kuin siellä on yksikään nulikka. Ja kirkonpenkissä minä kiemurtelen ja vääntelen kuin ankerias ja kuiskaan joka taholle. Tekstistä minä viis, ja nyt saat nähdä mitä teen kolehtirahoilla.
Davy viskasi uhmaavan ihastuneeni rouva Lynden pennit kauas lähimmän aidan taa.
— Pahahenki käski sinun noin tekemään, virkkoi Dora soimaavasti.
— Mitä vielä, sen minä keksin itse, vastasi Davy suuttuneena. — Ja muutakin olen minä keksinyt. En aiokaan edes mennä pyhäkouluun taikka kirkkoon. Menen leikkimään Cottonin poikien kanssa. He sanoivat minulle eilen, etteivät mene tänään pyhäkouluun, kun äitimuori on matkustanut pois eikä kukaan nyt voi lähettää heitä. Tule, Dora, niin pidetään hauskaa.
— Minä en tahdo tulla mukaan, esteli Dora.
— Sinun täytyy, sanoi Davy. — Ellet tule, niin kerron Marillalle, että Frank Bell suuteli sinua koulussa maanantaina.
— En minä sille mitään mahtanut. Saatoinko minä tietää, että hän aikoi suudella? virkkoi Dora tullen hehkuvan punaiseksi.
— Sinä et ainakaan lyönyt häntä etkä ollut vihaisenkaan näköinen, jatkoi Davy. — Sen minä myös kerron, ellet sinä tule mukaan. Mennään oikotietä niityn poikki.
— Siellä on lehmiä ja minä pelkään niitä, ruikutti Dora-raukka, nähden pelastuksen väikkyvän.
— Älä! Oikeinko pelkäät kahta lehmää? pilkkasi Davy. Ne on molemmat nuorempia kuin sinä.
— Mutta ne on suurempia, sanoi Dora.
— Ei ne tee sinulle yhtään mitään. Älä viivyttele, vaan tule. Tämä on kivaa. Kun minä tulen suuteksi, en minä koskaan vaivaudu kirkkoon. Kyllä minä laitan, että pääsen taivaaseen muutenkin.
— Sinä joudat siihen toiseen, ilkeään paikkaan, ellet pyhitä pyhäpäivää, varoitti Dora-raukka lähtien laahustamaan Davyn perästä hyvin vastahakoisesti.
Mutta Davy ei pelännyt — vielä. Tuo n. s. ilkeä paikka oli hämärässä etäisyydessä, mutta Cottonin poikien kanssa tehtävä iloinen kalastusmatka kangasti aivan lähellä. Hän olisi vain toivonut Doran kulkuun vähän enemmän vauhtia. Dora käveli jörönä, katseli vähänväliä taaksensa ja piti suunsa niin supussa kuin voisi milloin hyvänsä purskahtaa itkuun. Aina tyttöjen täytyy pilata kaikki… Davy ei nyt kuitenkaan sanonut "peeveli" — ei edes ajatuksissaan. Hän ei suinkaan katunut sitä mitä oli sanonut neljännestuntia aikaisemmin — eihän se tullut kysymykseenkään — mutta ei kannattanut uhmata Valtoja liiaksi samana päivänä.
Cottonin nuori väki leikki takapihalla ja tervehti Davya äänekkään ihastunein huudoin. Pete, Tommy, Adolphus ja Mirabel-sisko nauttivat täysin siemauksin vapaudestaan äiti-muorin, isän tai vanhempien sisarien häiritsemättä, nämä kun olivat lähteneet pois hevosella. Dora oli iloinen siitä, että Mirabel edes oli kotona, hänestä oli matkalla tuntunut kolkolta joutua yksin tuohon poikaliutaan. Mirabel oli täysin pojan veroinen, yhtä telmivä, päivettynyt ja rohkea. Mutta hänellä oli kuitenkin hameet ja nauhasolmukkeet rotanhäntäpalmikoissaan.
— Nyt me ollaan tultu kalastamaan teidän kanssa, selitti Davy.
— Se on kivaa, ulvoi Cottonin joukko. Kaikki ryntäsivät heti matoja kaivamaan, ja Mirabel juoksi etunenässä ruosteinen kasari kädessä löytöjen tallettamiseksi. Doran mieli olisi tehnyt istahtaa itkemään. Voi, kun tuo halpamainen Frank Bell ei olisi suudellut häntä! Silloin hän olisi voinut olla Davysta välittämättä ja mennä mitä parhaimmalla omallatunnolla rakkaaseen pyhäkouluun.
Kalastusretkeilijät eivät luonnollisestikaan uskaltaneet lähteä pienelle järvelle, sillä sieltä heidät olisi huomannut kirkkoväki. Heidän oli pakko tyytyä puroon, joka virtasi metsän läpi Cottonin pihan takana. Se oli täynnä taimenia, ja päivä oli hauska — ainakin Cottonin pojille. Ja näytti siltä kuin Davyn olisi ollut oikein hauska. Hän oli vetänyt kengät ja sukat jalastaan — tällainen varovaisuus ei ollut suinkaan hänelle ominaista — ja esiintyi paljain jaloin, edessään Cottonin vanhemman sisaren hihallinen esiliina. Siinä asussa hän oli valmis uhmaamaan suon, rämeen ja puron kaikkia hirviöitä. Dora murjotti ja torjui kaikki lähentelevät yritykset talonväen puolelta. Hän seurasi vaieten toisten harharetkiä lätäköstä lätäkköön, puristi lujasti raamattuaan ja lukukirjaansa ja ajatteli mieli katkerana rakasta luokkaansa, jossa hänen sinä hetkenä olisi pitänyt istua todellisena kaunistuksena jumaloimansa opettajan edessä. Sen sijaan hän juoksi sotkuisassa, pistävässä pensaikossa kelvottomien poikien kanssa koettaen kaikin tavoin suojella hienoa valkeata pukuaan repeämästä ja tahraantumasta ja kenkiään vajoamasta liejuun. Mirabel oli tarjonnut hillotahrojen peittämää esiliinaansa suojaksi, mutta Doran mieleen oli varoittavana muistunut sananparsi, jossa puhuttiin joutumisesta "ojasta allikkoon", ja hän kieltäytyi sitä ottamasta.
Taimen tarttui onkeen ihmeellisesti, kuten aina sunnuntaisin. Tunnin kuluttua urheilevat nuoret herrat olivat saaneet kaloja kuinka paljon tahansa, joten he Doran suureksi helpotukseksi jälleen palasivat kotiin. Dora istuutui ylhäisesti eristäytyen ja huolellisesti alasvedetyin hamein pihan kanakopille, kun taas muut ryhtyivät juoksuleikkiin, joka sai maan tömisemään. Sitten koko seurue kiipesi sikolätin katolle ja kaiversi nimensä melkein saavuttamattomissa olevaan hirteen. Kanakopin lattea katto sekä vieressä oleva pieni heinäruko antoivat Davylle nerokkaan päähänpiston. Ihana puolituntinen vietettiin kiipeämällä katolle ja syöksymällä siitä pää edellä alas heiniin huutaen ja nauraen.
Kielletytkin huvit päättyvät. Kun vaununpyöräin kumea tärinä sillalla ilmaisi kirkkoväen palaavan kotiin, katsoi Davy lähtöhetken tulleen. Hän irroitti yltään suojaavan vaatetuksensa, veti jälleen jalkaansa kaikesta huolimatta merkillisen tahmeat sukkansa ja kenkänsä ja käänsi huoaten selkänsä ihanalle taimensaaliilleen. Olisipa kannattanut viedä kotiin…
— No, eikö meillä ole ollut hirmuisen hauskaa? kysyi hän jotakuinkin teennäisen iloisesti heidän palatessaan kotiin päin oikotietä vainion poikki.
— Ei minulla ainakaan, vastasi Dora nyrpeästi. — Enkä myöskään usko, että sinulla on ollut, kun oikein ajattelet, lopetti hän väläyttäen ilmoille terävyyttä, joka ei juuri muuten ollut hänelle ominaista.
— On ollut, voin antaa siitä pääni pantiksi, vakuutteli Davy. —
Mutta ei suinkaan ollut mikään ihme, ellei sinun ollut hauska.
Sinähän istuit vain ja mulkoilit niinkuin mikäkin — simppu.
— Minä pidän itseäni liian hyvänä leikkimään kaikenlaisten vekarain kanssa, sanoi Dora kopeasti.
— Ohoh, kylläpäs sinä osaat… Mikä vaivaa Cottonin poikia? On heillä vaan paljon vitsikkäämpää kuin meillä. He tekevät ihan mitä tahtovat ja sanovat aivan mitä tahtovat kenelle hyvänsä vasten kasvoja. Niin minäkin aion tehdä tästä päivästä lähtien.
Suurista sanoista ja karskista äänestä huolimatta ei Davysta tuntunut oikein hyvältä. Hän olisi kuitenkin mieluummin kuollut kuin myöntänyt sen Doralle. Onnistuneen kalastuksen ja virkistävän seurustelun tuottama ilo oli muuten jo ehtinyt haihtua; sen sijaan omatunto muistutti olemassaolostaan pienillä terveellisillä pistoksilla silloin tällöin. Loppujen lopuksi olisi ehkä kuitenkin ollut parempi mennä pyhäkouluun ja kirkkoon?… Olihan täti Lynde kyllä usein kiusallinen ja ilkeä pikku pojalle, joka rakasti vapautta ja riippumattomuutta, mutta hänellä oli tavallisesti koko joukko makeisia isossa keittiönkaapissaan, eikä hän ollut saita. Juuri samana sopimattomana hetkenä muistui Davyn mieleen, että täti Lynde oli, hiiskahtamattakaan asiasta Marillalle, hyvin mukavasti ommellut kiinni ison reiän, jonka Davy oli housuihinsa repinyt viime viikolla.
Davyn rikosten mitta ei ollut vielä kukkuroillaan. Hänen oli vielä tehtävä havainto, että synti vaatii toisen itseään peittämään. Sunnuntaipäivällinen nautittiin rouva Lynden luona, ja jo ensimmäisen ruokalajin aikana kysyi täti Davylta:
— No, oliko koko luokka tänään pyhäkoulussa?
— Oli, vastasi Davy, liemen pyrkiessä väärään kurkkuun. — Kaikki, paitsi yksi.
— Kysyttiinkö sinulta tekstiä taikka katkismusta?
— Kysyttiin.
— Ja panit haaviin kolehtirahat?
— Panin.
— Oliko rouva MacPherson kirkossa?
— En tiedä. — Se oli ainakin totta, ajatteli onneton Davy.
— Onko Naisten apuyhdistyksellä kokous ensi viikolla?
— O-on — niin minusta sanottiin… Ääni alkoi jo käydä hieman epävarmaksi.
— Onko hartaushetkeä sitten?
— Sitä — sitä minä en kuullut.
— Kuuntelisit vähän paremmin, sen minä olen sanonut lukemattomia kertoja. Sinun täytyy panna mieleen, mitä kuulutetaan. Mitä pastori oli valinnut tekstiksi?
Davy otti lasistaan suunnattoman kulauksen vettä suuhunsa ja huuhtaisi alas viimeisen omantunnon epäröimisen. Hän esitti erittäin sujuvasti erään hyvin kauniin tekstin, joka hänen oli täytynyt oppia ulkoa muutama viikko takaperin. Onneksi tuli paisti, ja rouva Lynde lakkasi kysymästä, mutta Davyn ruokahalu oli pilalla. Ruoka ei maistunut, kuten tavallisesti, eikä hän jaksanut syödä muuta kuin annoksen mannaryyni vanukasta mehukastikkeen kera.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi Lynden täti ihmetellen eikä suinkaan aiheettomasti. — Oletko sairas? Sinä näytät niin kalpealta. Sinun on parasta olla leikkimättä ulkona auringonpaisteessa nyt iltapäivällä, neuvoi rouva Lynde.
— Tiedätkö, kuinka monta valetta syötit täti Lyndelle päivällispöydässä? kysyi Dora nuhtelevasti heidän ollessaan kahden päivällisen jälkeen.
Malja vuosi yli äyräittensä… Davyn kiukku kävi ylivoimaiseksi, ja hän sähisi:
— En tiedä, eikä se kuulu minuun, ja pidä kitasi, muuten väännän leukasi.
Kiusaantunut nuorukaisparka vetäytyi sitten halkopinon suojaamaan soppeen saadakseen rauhassa harkita syntejään.
Vihervaara oli pimeä ja äänetön Annan palatessa kotiin. Hän meni nopeasti levolle, sillä hän oli hyvin uninen ja väsynyt. Edellisellä viikolla oli Avonleassa ollut useita pieniä juhlatilaisuuksia, jotka olivat kestäneet pikkutunneille asti. Tuskin oli Anna painanut päänsä tyynylle ennenkuin hänen silmänsä menivät umpeen. Mutta samassa ovi aukeni hiljaa, ja surkea, rukoileva ääni sanoi: "Anna".
Anna nousi unenpöpperössä istualleen.
— Davy, sinäkö? Mikä on?
Pieni valkopukuinen olento tassutteli lattian poikki ja hiipi tuolille Annan pään puolelle.
— Anna, nyyhkytti Davy kietoen kätensä Annan kaulaan, minä olen niin kauhean iloinen, kun taas olet kotona. Minä en voinut nukkua, ennenkuin olen kertonut sen jollekulle.
— Mitä sinun piti kertoa?
— Että olen kauhean pahoillani.
— Rakas ystävä, miksi sinä olet pahoillasi?
— Kun olen ollut hyvin paha tänään, Anna. Voi, minä olen ollut niin hirmuisen paha — pahempi kuin koskaan ennen.
— Mitä sinä sitten olet tehnyt?
— Hyi, en uskalla kertoa. Sinä et pidä minusta sitten enää koskaan, Anna. Minä en voinut lukea iltarukoustani tänä iltana. Minä en uskaltanut kertoa Jumalalle, mitä minä olin tehnyt. Minua hävettää kauheasti, kun hänen pitää saada se tietää.
— Hän taitaa tietää sen muutenkin, Davy.
— Niin sanoi Dorakin. Mutta jospa hän ei tullut niin tarkalleen nähneeksi… Minun täytyy ainakin kertoa sinulle ensin.
— No, mitä sinä olet saanut aikaan?
Tunnustus tuli ryöppynä.
— En ollutkaan pyhäkoulussa enkä mennyt kirkkoonkaan, vaan olin kalastamassa taimenia Cottonin poikien kanssa ja syötin täti Lyndelle hirveän paljon valheita — taisi niitä olla kuusi, seitsemän ainakin… Ja minä — minä sanoin peeveli, Anna — vaikka ei kai se ole mikään oikea kiroussana kuitenkaan, kuule, onko? — ja minä sanoin, että Jumala on halpamainen… Jos hän rankaisisi minua vain siitä syystä, tarkoitin.
Huoneessa oli hyvin hiljaista. Davy ei oikein tietänyt, mitä hänen tuli ajatella, kun Anna oli niin liikkumaton. Oliko Anna niin ihmeissään ja suuttunut, ettei koskaan enää aikonut puhua hänelle sanaakaan?
— Anna, mitä sinä aiot tehdä minulle? kuiskasi Davy.
— En mitään, hyvä ystävä. Sinä olet kai jo saanut tarpeeksi rangaistusta, eiköhän ole niin?
— En ole saanut. Kukaan ei ole tehnyt minulle mitään.
— Etkö ole ollut pahoillasi ja onneton siitä saakka kun teit kaiken tuon ruman, sanopas?
— Olen, aivan kauheasti, virkkoi Davy urheasti.
— Sinua on soimannut omatunto, Davy.
— Missä paikassa omatunto oikein on?
— Se on sinun omassa sydämessäsi, Davy, ja se ilmoittaa meille, kun olemme tehneet jotain pahaa, ja se tekee meidät hyvin onnettomiksi, ellemme tee parannusta, vaan jatkamme tuota pahaa. Etkö ole sitä huomannut koskaan?
— Onhan sitä voinut sattua, vaikka en ole ymmärtänyt, mitä se on ollut. Minusta on ikävää, että tarvitsee tuollaista tuntea. Minun mieleni tekisi vain metkaa. Mutta missä kohdassa omatunto on, Anna? Kerran kun juoksin oikein kovaa Cottonin pihalla, sain niin kamalan piston vatsaan ja nikon. Se oli kai omatunto? Onko se vatsassa?
— Ei ole, se on sydämessäsi, niinkuin äsken sanoin, vastasi Anna kiitollisena ympäröivälle pimeydelle, kun ei käynyt toki päinsä näin. vakavassa keskustelussa tinkiä arvokkuudesta purskahtamalla nauruun.
— Kyllä kai se sitten on kasvanut lujasti kiinni, kun siitä ei voi päästä, virkkoi Davy huoaten. Aiotko kannella minusta Marillalle ja täti Lyndelle?
— En, hyvä ystävä, minä en kantele kenellekään. Sinä varmaankin kadut oikein kovasti, että olet käyttäynyt niin pahasti?
— Kadun, varmasti.
— Etkä tee sellaista enää koskaan?
— En, mutta — Davy ei, varovasti kyllä, myöntynyt ehdottomasti — voihan sattua, että olen ilkeä jollain muulla tavoin…
— Sinä et saa sanoa rumia sanoja etkä jäädä pois pyhäkoulusta tahi kirkosta etkä valehdella peittääksesi pahoja tekojasi.
— Eipä semmoista kannatakaan tehdä, virkkoi Davy.
— Minusta sinä nyt sanoisit Jumalalle, että sinä kadut ja olet pahoillasi ja pyydät häneltä anteeksi.
— Oletko sinä antanut anteeksi, Anna?
— Olen, pikku Davy.
— Hi, hii, huudahti Davy ihastuneena, sama minusta sitten, antaako
Jumala vai eikö.
— Davy!
— No, kyllä minä — kyllä minä… virkkoi Davy nopeaan, kiiveten alas sängystä. Annan ääni osoitti hänelle selvästi, että hän oli sanonut hyvin sopimatonta. — Ei minusta ole mitään pyytää häneltä… Hyvä Jumala, minä kadun kovasti, että olen tehnyt niin pahoin tänään, ja minä koetan olla kiltti aina sunnuntaisin, ja ole hyvä ja anna minulle anteeksi. — Kuulithan, Anna.
— Kuulin, hyvä on, juokse nyt kohta nukkumaan kilttinä poikana.
— Heti paikalla. Kuulepas, nyt minusta ei tunnu enää pahalta, olen päinvastoin oikein iloinen. Hyvää yötä!
— Hyvää yötä.
Anna vaipui jälleen pieluksilleen huoaten helpotuksesta. Voi, miten tavattomasti häntä väsytti… Seitsemän sekunnin kuluttua…
— Anna!
Pimeässä kuului jälleen tassutusta, ja joku suuntautui suoraan hänen vuodettaan kohti. Anna kohotti uneliaita silmäluomiaan.
— Multa, hyvä ystävä, mikä nyt taas on? kysyi hän koettaen estää ääntään kuulumasta kärsimättömältä.
— Anna, oletko huomannut, kuitilta herra Harrison sylkee? Uskotko, että minäkin oppisin sylkemään aivan samalla tavalla, jos oikein harjoittelisin?
Anna nousi äkkiä istualleen.
— Kuule nyt, pikku herra, virkkoi hän, nyt sinä menet heti nukkumaan, ja uskallapas vielä kerran tulla tänne kummittelemaan! Kuulitko sinä? Hyvästi nyt.
Davy livisti tiehensä eikä ilmestynyt näkyviin enää sinä yönä.