XIV.
KUTSU.
Anna istui Ruby Gilliksen seurassa Gilliksien puutarhassa, jonne hämärä hiljaa loi varjojaan. Iltapäivä oli ollut lämmin ja autereinen. Oli jälkikesän rehevä kukoistuksen aika. Auer viivytteli vielä notkojen rinteillä. Niityillä väikkyivät himmeästi villien asterien sinipunervat värisoinnut.
Viettääkseen illan Rubyn luona oli Anna kieltäytynyt ajelusta kuutamossa kauniiseen Hiekkarantaan parin kilometrin päähän. Hän oli näin viettänyt Rubyn kanssa monet illat tänä kesänä, vaikka hän joskus epäili, ettei kummallekaan heistä ollut siitä mitään varsinaista iloa tai hyötyä, ja väliin hän kotimatkalla päätti olla enää tulematta.
Kesän lähestyessä loppuaan kävi Ruby kalpeammaksi. Hän oli kokonaan luopunut aikomuksestaan ryhtyä opettamaan — "isästä on parasta siirtää se syksyyn" — ja taiteelliset käsityöt, joita hän oli hyvin mielellään ommellut, liukuivat yhä useammin hänen väsyneistä käsistään. Hän oli kuitenkin aina iloinen ja täynnä toivoa, jutteli niinkuin ennenkin ja uskoi hiljaa salaisuuksiaan liehittelevistä kavaljeereista, heidän kilpailustaan keskenään ja särkyneistä toiveistaan. Annan mielestä juuri tämä teki käynnit hyvin turhanpäiväisiksi ja väsyttäviksi. Mikä ennen maailmassa oli kenties ollut lapsellista, mutta kuitenkin verrattain hauskaa, vaikutti nyt kaamealta; tuntui siltä kuin kuolema olisi kurjistanut elämän itsepintaisen ja ylimielisen naamion silmäaukoista. Mutta Ruby oli todella kiintynyt Annaan, eikä hän antanut ystävättären milloinkaan mennä, ennenkuin tämä oli luvannut tulla pian uudelleen. Rouva Lynde murisi tyytymättömänä, että Anna juoksi liian usein Rubyn luona ja että keuhkotauti voi tarttua häneen itseensäkin, ja Marillaakin alkoi arveluttaa.
— Joka kerran, kun käyt Rubyn luona, olet kotiin tultua aivan nääntyneen näköinen, sanoi hän.
— Koko juttu on hyvin surullinen, sanoi Anna matalalla äänellä. — Ruby ei näy ensinkään käsittävän, miten hänen laitansa on. Ja kuitenkin minusta tuntuu kuin hän tarvitsisi apua — ja omalla tavallaan pyytäisi sitä minulta — ja minä tahtoisin mielelläni auttaa häntä, mutta en kykene siihen. Koko ajan, kun istun hänen luonaan, on kuin näkisin hänen taistelunsa näkymätöntä vihollista vastaan, jota hän koettaa sysätä luotaan heikoilla voimillaan. Siksi tulen kotiin niin väsyneenä ja näännyksissä.
Tänä iltana Anna ei tuntenut samaa tunnetta yhtä voimakkaasti kuin tavallisesti. Ruby oli ihmeellisen hiljainen. Hän ei puhunut sanaakaan kutsuista, huviretkistä, puvuista tahi "pojista". Hän lepäsi riippuverkossa leppoisan valaistuksen ja väräjöivien varjojen viihdyttämänä. Puolivalmis käsityö oli koskematta, ja ystävälliset kädet olivat kietoneet ohuen valkean liinan hennoille olkapäille. Pitkät keltaiset palmikot — miten Anna kouluaikana oli kadehtinut näitä palmikoita! — riippuivat kummallakin puolen kasvoja. Hän oli irroittanut ne päästään ja poiminut pois hiusneulat — hän sai niistä päänsäryn. Heleä puna oli väistynyt poskilta, ja kalpeissa kasvonpiirteissä oli jotain lapsellista.
Kuu nousi kuultavan kirkkaalla taivaalla ja valoi sädeloistoaan untuvankevyille hattaroille. Hopeinen juova väreili pienen lammen pinnalla. Aivan Gilliksen pihan vieressä oli kirkko ja sen ympärillä vanha kirkkomaa. Kuutamo valaisi valkeita hautakiviä, joiden ääriviivat piirtyivät selvästi tummia puita ja pensasaitaa vasten.
— Kirkkomaa näyttää niin oudolta kuutamossa, virkkoi Ruby äkkiä. — Niin aavemaiselta! lisäsi hän väristen. — Anna nyt ei kestä enää kauan ennenkuin minäkin lepään tuolla. Sinä ja Diana ja muut tulette hehkumaan elämää, mutta minä lepään tuolla syvällä haudassani.
Hänen sanansa tulivat niin odottamatta, että Anna joutui kokonaan tasapainostaan. Aluksi hänen oli mahdoton vastata.
— Kyllä sinä tiedät, että niin on, jatkoi Ruby hieman terävästi.
— Tiedän kyllä, vastasi Anna matalalla äänellä. — Rakas Ruby, minä tiedän sen.
— Kaikki tietävät sen, virkkoi Ruby katkerasti. — Minäkin tiedän sen kyllä, minäkin — olen tiennyt sen koko kesän, vaikka en ole tahtonut sitä myöntää. Mutta Anna — hän kumartui ja tarttui kiihkeän rukoilevasti Annan käteen — minä en tahdo kuolla. Minä pelkään kuolla.
— Minkätähden sinä pelkäät sitä, Ruby? kysyi Anna hiljaa.
— Sentähden — sentähden — voi, en usko muuta kuin että pääsen taivaaseen, Anna. En minä ole niin kovasti rikkonut… Mutta — kaikki tulee olemaan erilaista. Mietin hyvin paljon maatessani — ja minua alkaa aina silloin niin peloittaa — ja kaipaan kovasti kotia. Kyllä kai taivaassa on hyvin ihanaa — niinhän sanotaan meille raamatussa — mutta, Anna, se ei ole kuitenkaan sitä, mihin me olemme tottuneet…
Annan sielussa välähti heikosti muisto lystikkäästä jutusta, jonka hän kerran oli kuullut Philippa Gordonilta. Vanha, tottumuksiinsa kangistunut ukko oli suunnilleen samaan tapaan lausunut epäilyksensä mitä tulee haudantakaisiin seikkoihin. Miehen sanat tuntuivat hyvin hullunkurisilta, Anna muisti vielä, miten he, Priscilla ja hän, olivat nauraneet niille. Rubyn kalpeiden, värisevien huulten lausumassa epäilyksessä ei kuitenkaan ollut mitään huumoria, ainoastaan syvää alakuloisuutta. Traagillista siinä oli se, että Rubyllä saattoi olla syytä epäilykseensä. Taivaaseen ei Ruby tosiaankaan ollut tottunut.
Iloinen, ajattelematon, huvitteluja täyteen ahdettu elämä, pintapuolinen katsantotapa ja kaikkien korkeampien tarkoitusperien halveksiminen eivät olleet suinkaan omiaan kasvattamaan häntä edessä olevaan suureen muutokseen taikka antamaan hänelle voimia katsoa vastaista elämää sillä tavoin, ettei siinä näkynyt yksinomaan peloittava ja käsittämätön.
Anna mietti avuttomana, mitä hän sanoisi lohdutukseksi. Miten hän parhaiten sovittaisi sanansa? Hänen oli vaikea lausua kenellekään sydämensä sisimpiä ajatuksia, puhua uusista käsitystavoista, jotka vähitellen olivat alkaneet orastaa hänen sisimmässään ja jotka koskettelivat nykyisen ja tulevan elämän suuria salaisuuksia, ja kaikkein vaikeinta oli puhua näistä asioista Ruby Gilliksen tapaiselle ihmiselle.
— Minä uskon, Ruby, aloitti hän epäröiden, että meillä ajatuksissamme on useinkin hyvin vääriä kuvitelmia iäisyydestä — siitä, mitä se on ja mikä meitä siellä odottaa. En usko sen saattavan olla kovin erilaista kuin meidän maallinen elämämme, kuten ihmiset tavallisesti näyttävät uskovan. Minä uskon, että me jatkamme elämäämme jotakuinkin samaan tapaan kuin me elämme täälläkin, vaikka paljon nöyrempinä ja kiihkeästi oppia janoavina… Ja me tulemme pysymään sellaisina kuin me aina olemme olleet — on vain helpompi olla hyvä ja — aina pyrkiä korkeimpaan… Kaikki esteet ja kompastuskivet raivataan tieltä, ja me näemme selvästi… Älä pelkää, Ruby.
— Minä en mahda sille mitään — en voi muuta kuin pelätä, sanoi Ruby ääni kyynelistä väristen. — Vaikka se olisikin totta, mitä sanot taivaasta — ja sinunhan on mahdoton olla varma, sinä kait vain kuvittelet, että niin on — siellä ei saata kuitenkaan koskaan olla aivan samanlaista kuin täällä. Se on mahdotonta. Ja minä tahdon elää täällä vielä. Minä olen niin nuori. En ole vielä ehtinyt saada sitä osaa elämästä, joka kuuluisi minulle. Olen taistellut epätoivoisesti saadakseni elää — ja mitä se kaikki nyt hyödyttää — minä olen kuolemaan tuomittu — minun täytyy kuolla ja jättää kaikki, johon olen kiintynyt.
Annan sydäntä kouristi tuska, katkerampi kuin mikään hänen ennen kokemansa. Hänen oli mahdotonta tuoda esiin mitään petollisia lohdutusnäkökohtia, ja kaikki, mitä Ruby sanoi, oli kauhistuttavan totta. Hänenhän täytyi todellakin jättää kaikki, mikä hänelle oli kallista. Hän oli koonnut vain tavaraa maan päällä, hän oli elänyt yksinomaan kaikkea vähäpätöistä ja epäolennaista varten, sellaista varten, mikä vain oli tästä maailmasta, mutta hän oli unohtanut sen, mikä on suurta, millä on iäisyyden kantavuutta, mikä luo sillan kahden olemassaolon välille ja tekee kuolemasta vain siirtymisen asunnosta toiseen — hämärästä auringon kirkastamaan päivään. Jumala kyllä ottaa Rubyn haltuunsa — se oli Annan luja usko — hän saa oppia paljon, hänkin… Mutta ei ollut kovinkaan ihmeteltävää, että hänen sielunsa juuri nyt sokeassa avuttomuudessaan tarrautui siihen ainoaan, minkä hän tunsi ja mistä piti.
Ruby nojasi toiseen käsivarteensa ja kohotti kirkkaat, kauniit siniset silmänsä hopeanhohteista avaruutta kohti.
— Minä tahdon elää, sanoi hän ääni väristen. — Minä tahdon elää niinkuin muutkin nuoret tytöt. Minä — minä tahdon mennä naimisiin sen kanssa, josta pidän, Anna. — Ja minä tahdon pieniä lapsia. Sinä tiedät, että minä olen aina rakastanut pikkulapsia, Anna. En voisi sanoa tätä koskaan kenellekään muulle kuin sinulle. Mutta minä tiedän, että sinä ymmärrät. Ja Herbert-raukka — hän — hän pitää minusta, ja minä pidän hänestä. Muut — muut eivät ole olleet minulle mitään, mutta hän on paljon. Ja jos minä vain saisin elää, tulisin hänen vaimokseen ja hyvin onnelliseksi. Voi, Anna, kuinka se tuntuu kovalta!
Ruby vaipui jälleen pieluksilleen nyyhkyttäen hillittömästi. Anna puristi hänen kättään, sielu tulvillaan myötätuntoa, sanatonta myötätuntoa, joka kenties auttoi Rubya enemmän kuin kaikki lohduttavat vakuutukset. Hetken kuluttua hän rauhoittui, ja nyyhkytykset taukosivat.
— Olen iloinen siitä, että olen puhunut sinulle avomielisesti, Anna, kuiskasi Ruby. — On tuntunut hyvältä saada purkaa sieluaan. Sitä olen kaivannut koko kesän — joka kerran, kun tulit, aioin avata sinulle sydämeni, mutta siitä ei tullut mitään. En voinut. Tuntui siltä kuin olisin suorastaan houkutellut kuoleman esiin, jos olisin sanonut kuolevani taikka jos joku muu olisi sanonut taikka viitannut siihen. Minä en tahtonut sanoa sitä tai edes ajatella niin pitkälle. Päivisin, kun ihmisiä oli ympärillä ja kaikki oli iloista, oli helpompaa olla sitä ajattelematta. Mutta öisin, kun oli kuumetta ja vääntelin unettomana sängyssäni, tuntui hirveältä, Anna. Silloin minä en voinut siitä päästä. Kuolema astui esiin ja tuijotti minua suoraan kasvoihin, kunnes minua alkoi niin peloittaa, että olisin voinut huutaa ääneen.
— Mutta nythän sinä et enää pelkää, Ruby, rakkahin pikku ystäväni? Sinun täytyy olla rohkea ja uljas ja uskoa, että kaikki kääntyy sinulle parhaimpaan päin.
— Koetan… Ajattelen, mitä sinä olet minulle sanonut ja koetan uskoa sitä. Ja sinä kai tulet minua katsomaan niin usein kuin voit, sano, etkö tulekin, Anna?
— Tulen, pikku Ruby.
— Ei kestä — ei kestä enää kauan. Tunnen sen. Ja minä tahdon mieluummin olla sinun seurassasi kuin kenenkään muun. Minä olen aina pitänyt sinusta eniten kaikista koulutovereista. Sinä et ollut koskaan kateellinen tahi halpamainen niinkuin muutamat muut. Emmy White kävi eilen minun luonani. Muistatko, että Emmy ja minä olimme niin tavattoman hyviä ystäviä kolme vuotta sitten, kun vielä kävimme koulua? Mutta sitten jouduimme riitaan kerran koulujuhlassa emmekä sen jälkeen ole puhuneet toistemme kanssa. Eikö se ole hassua? Nyt se tuntuu minusta niin mahdottomalta — olla loukkaantunut vuosikausia… Mutta eilen me sovimme täydellisesti. Hän sanoi, että hän mielellään olisi ottanut ensimmäisen askeleen kauan sitten, mutta hän pelkäsi, että minä nolaisin hänet. Enkä minä puhunut koskaan hänen kanssaan, sillä minä luulin, että hän vain kohauttaisi päätään ja kääntäisi minulle selkänsä. Eikö ole kummallista, että' voi olla sillä lailla piilosilla pääsemättä paikasta pois?
— Monet ikävyydet elämässä johtuvat vain väärinkäsityksestä, sanoi Anna. — Mutta nyt minun täytyy mennä, rakas. Kello on paljon — eikä sinun pitäisi maata täällä ulkona, ilta on kylmä.
— Tulet kai pian uudelleen?
— Oikein pian, sen minä lupaan. Ja jos voin auttaa sinua jollakin, niin teen sen hyvin mielelläni.
— Tiedän sen. Ja sinä olet jo minua auttanut. Mikään ei tunnu niin peloittavalta nyt kuin ennen. Hyvää yötä, Anna!
— Hyvää yötä, rakas pikku Ruby!
Anna astui hitaasti kotiin kuutamossa, joka täytti avaruuden hopeisella loistollaan. Tämä ilta oli tuonut häneenkin muutoksen. Elämä oli saanut toisen merkityksen, korkeamman tarkoituksen. Pinnalla kaikki jatkui entiseen tapaansa, mutta syvyydessä olivat tuntemattomat voimat joutuneet liikkeelle. Hänen ei saanut käydä samoin kuin Rubyn, perhosraukan. Maallisen elämän päättyessä ei toinen elämä saanut tuntua hänestä aivan uudelta ja oudolta, hän ei saanut värisyttävän pelon vallassa seisoa aivan tuntemattoman edessä — maailman edessä, joka oli vieras hänen ajatustavalleen ja josta hänen harrastuksensa ja aatteelliset tarkoitusperänsä olivat kaukana. Elämän pikkuseikat, niin suloisilta ja miellyttäviltä kuin ne ehkä tuntuvatkin satunnaisessa ympäristössään, eivät saa meille riittää päämääräksi, jota varten me elämme. Korkeammalle meidän täytyy asettaa päämäärämme. Taivaaseen tähtäävän elämän tulee alkaa jo täällä maan päällä.
Puutarhassa lausutut hellät jäähyväiset tulivat olemaan hyvästijättö ainiaaksi. Anna ei nähnyt Rubya enää elossa. Seuraavana iltana järjesti vielä tarmokas "Avonlean Yhteiskuntaa Parantava Yhdistys" juhlan Jane Andrewsille, jonka aivan piakkoin tuli lähteä matkalleen länteen. Ja keveiden jalkojen tanssiessa, kirkkaiden silmien loistaessa ja iloisten kielten jutellessa sai Avonleassa eräs sielu kutsun, jota oli ehdottomasti kuultava. Aamulla levisi talosta taloon tieto Ruby Gilliksen kuolemasta. Hän oli huomaamatta nukahtanut kuolemanuneen, tuskitta ja tyynesti, ja hänen kasvojaan kirkasti hymy. Kuolema oli varmaan saapunut hänen luokseen ystävänä ja vapauttajana kuljettaakseen hänet yli kynnyksen tuntemattomaan, eikä synkkänä viikatemiehenä, jota hän oli vavisten pelännyt.
Rouva Rachel Lynde vakuutti hautajaisten jälkeen, ettei hän kositaan ollut nähnyt mitään kauniimpaa kuin Ruby Gillis oli arkussaan. Lumivalkeaa pukua koristivat ihanat kukkaset, joita Anna oli sirotellut arkkuun, ja näky oli niin liikuttavan kaunis, että avonlealaiset muistivat sen vuosikausia ja puhuivat siitä. Ruby oli aina ollut harvinaisen kaunis, mutta hänen kauneutensa oli ollut tästä maailmasta ja hyvin maallista. Siinä oli ollut eräänlainen ivallinen ja uhmaava leima ja se oli näyttänyt vaativan ihailua. Sielu ei ollut koskaan siitä kuvastunut eikä äly sitä hienostanut. Mutta kuolema oli kosketuksellaan pyhittänyt sen. Se oli tuonut näkyviin piirteiden puhtauden ja ilmeen lempeän sielukkuuden, jota ei milloinkaan ennen Rubyssa ohut — se oh tehnyt saman, minkä epäitsekäs elämä, uhrauksiin valmis ihmisrakkaus olisi voinut Rubylle tehdä. Kun Anna kyynelten verhoamin silmin katseli kuollutta ystäväänsä, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi nähnyt ne kasvot, jotka Jumalan tarkoituksena oli ollut antaa Rubylle, ja sellaisina ne jäivät ainiaaksi hänen mieleensä.
Ennenkuin hautajaisvieraat lähtivät talosta, vei rouva Gillis Annan asumattomaan huoneeseen ja antoi hänelle pienen käärön.
— Tämän minä tahdon antaa sinulle, nyyhkytti hän — Se olisi ollut Rubynkin toivomus. Tässä on se kirjailtu kaitaliina, jota hän ompeli viimeiseen asti. Se ei ole aivan valmis — neula on vielä siinä, minne hänen väsyneet sormiraukkansa pistivät sen, kun hän viimeisen kerran tätä ompeli, kuolemansa edellisenä iltana.
— Meiltä jää aina jotain kesken, sanoi rouva Lynde pyyhkien silmiään. — Mutta luultavasti on työllämme aina jatkaja, kun me hellitämme.
— Kyllä on vaikea käsittää, että ihminen, jonka me aina olemme tunteneet, todellakin on kuollut ja poissa, virkkoi Anna, kun hän Dianan kanssa astui kotiin päin. Ruby on ensimmäinen meistä koulutovereista, joka kutsuttiin pois. Ja vähitellen, ennemmin tai myöhemmin, tulee meidän kaikkien vuoro.
— Niin kai on, sanoi Diana vaivautuneesti. Hän ei pitänyt tästä puheenaiheesta. Mieluummin hän olisi syventynyt pohtimaan hautajaisten yksityiskohtia, keskustelemaan kauniista valkeasta arkunpeitteestä ja sen riippuvista ripsuista, Herbert Spencerin surullisista kasvoista, Rubyn sisaren hillittömän hysteerisestä itkukohtauksesta — mutta niistä Anna ei viitsinyt puhua. Hän näytti olevan vaipunut unelmiin, ja Diana tunsi ikäväkseen, ettei hänellä ollut niissä mitään osaa.
— Muistatko, kuinka Ruby Gillis osasi nauraa, kun hän oli iloinen? sanoi Davy äkkiä. — Nauraako hän taivaassa yhtä paljon kuin Avonleassa, Anna? Tahtoisin tietää.
— Luulen hänen varmasti nauravan, sanoi Anna.
— No mutta, Anna! asettui Diana vastustamaan näyttäen sekä loukkaantuneelta että hämmästyneeltä, vaikka koetti hymyillä.
— Miksi ei? kysyi Anna aivan vilpittömästi. — Etkö usko meidän koskaan nauravan taivaassa?
— Sitä — sitä minä en todellakaan ole niin tarkoin tullut ajatelleeksi, selitti Diana. — Mutta tuntuu siltä kuin se ei olisi oikein sopivaa… Pidetäänhän hyvin sopimattomana nauraa kirkossa.
— Mutta taivas ei ole kirkon kaltainen — aina, sanoi Anna.
— Tietysti ei, niin ainakin toivoisin, huomautti Davy. Muuten minä en tahtoisi tulla sinne. Huu — kuinka ikävää on kirkossa. Mutta minä en aiokaan kepertyä vielä moneen, moneen vuoteen. Minä tahdon elää sadan vuoden vanhaksi, niinkuin ukko Thomas Blewett Valkorannassa. Hän sanoo, että hän on tullut niin vanhaksi sentähden, että hän on aina polttanut piippua ja se on tappanut kaikki basillit. Saanko pian ruveta polttamaan piippua, Anna?
— Et, Davy, ethän sinä tahdo milloinkaan ruveta polttamaan, vastasi
Anna hajamielisenä.
— Niinkö luulet? Miltähän sinusta sitten tuntuu, kun basillit ovat minut tappaneet? sanoi Davy.