XV.
KUN UNELMA TOTEUTUU…
— Nyt on vain viikko enää — sitten on taas lähdettävä Redmondiin, sanoi Anna. Hän oli koko lailla hyvillään siitä, että saisi palata työhönsä, kursseilleen ja Redmondin-ystäviensä luo. Karoliinan majaan liittyvät viehättävät tulevaisuuden kuvat kangastivat hänen mielessään. Pelkästään jo sen ajatteleminen toi mieleen kodikkuutta, vaikkei hän vielä milloinkaan ollut asunut "majan" seinien sisäpuolella.
Paljon onnea oli myös tuottanut kesän ihana, vapaa elämä auringonpaisteessa ja metsän huminassa, samoin vanhat ilonaiheet, joista hän ei milloinkaan voinut kokonaan vieraantua. Hän oli herättänyt uudelleen henkiin ja syventänyt vanhoja ystävyyssuhteita ja oppinut suorittamaan käytännölliset askareet entistä suuremmalla kärsivällisyydellä ja nauttimaan pienestäkin huvista lapsellisen kiitollisena.
— Ei kaikkea sittenkään opita korkeakoulussa, ajatteli hän. — Voi tosiaan oppia seikan sieltä, toisen täältä.
Mutta voi — Annan hauskan kesäloman viimeisen viikon turmeli eräs noita harvinaisen kiusallisia pikku tapauksia, joita ilkeä kohtalo joskus tuo meidän tiellemme. Annan harras toivomus täyttyi, mutta tavalla, jota hän ei ollut milloinkaan aavistanut…
— No, oletko harrastanut kirjailijatointa viime aikoina? kysyi herra Harrison hyväntahtoisesti eräänä päivänä Annan juodessa teetä hänen ja hänen rouvansa luona.
— En, vastasi Anna verrattain kuivasti.
— No, niin, älä pane pahaksesi! Rouva Hiram Sloane kertoi tässä eräänä päivänä, että isoon kuoreen pantu, postimerkeillä varustettu kirje, joka oli osoitettu Rollingin Parhaimmalle Leivinpulveri-Yhtiölle Montrealiin, oli pistetty postikonttorin isoon kirjelaatikkoon kuukausi sitten ja hän epäili, että sen lähettäjä kilpaili palkinnosta, joka oli luvattu parhaimmasta kertomuksesta, missä mainitaan heidän erinomainen leivinpulverinsa. Hän sanoi, ettei käsiala ollut sinun, mutta minä tulin ajatelleeksi, että sinä ehkä kuitenkin olet koettanut onneasi.
— En olekaan! Minä kyllä näin ilmoituksen palkintokilpailusta, mutta sellainen ei pälkähtäisi milloinkaan päähäni. Minusta olisi ehdottomasti alentavaa kirjoittaa kertomus leivinpulverireklaamin vuoksi. Muistan hyvin, miten paljon näimme muutama vuosi sitten vaivaa Yhteiskuntaa Parantavassa Yhdistyksessämme saadaksemme Judson Parkerin estetyksi vuokraamasta koulupihaa ympäröivää aitaa ja maalaamasta sitä täyteen inhoittavia reklaami-ilmoituksia. Eräänä yönä heräsin ja sananmukaisesti uin hiessä — näin unta, että hän oli maalannut aivan portin viereen suurin punakeltaisin kirjaimin: Koettakaa meidän uutta maksaihraamme!
Tähän tapaan puheli Anna verrattain halveksivalla äänensävyllä, aavistamatta mitään nöyryyden kuilusta, joka häntä odotti. Samana iltana Diana tupsahti päätyhuoneeseen kirje kädessä, kirkassilmäisenä ja ruusuposkisena.
Anna avasi kirjeen vähän ihmeissään ja silmäili koneella kirjoitettuja rivejä.
"Neiti Anna Shirley,
Vihervaara.
Avonlea, Prinssi Edvardin saari."
"Arvoisa Neiti! — Meillä on täten ilo ilmoittaa Teille, että erittäin mielenkiintoinen ja onnistunut novellinne 'Semiramiksen sovitusuhri' on saanut äsken julistetun kilpailumme palkinnon 25 dollaria. Mainitun summan suuruinen shekki oheenliitetään. Olemme ryhtyneet toimenpiteisiin novellin julkaisemiseksi useissa Kanadan arvossapidetyimmistä aikakauslehdistä, jota paitsi me myöskin aiomme julaista sen lentokirjasena suuremman levikin saavuttamiseksi. Lausuen kiitoksemme hyväntahtoisesta mielenkiinnosta, jota te olette osoittanut yritystämme kohtaan piirrämme kunnioittaen
"Rollingin Paras Leivinpulveri-Yhtiö".
— Minun järkeni ei liiku, virkkoi Anna voimattomana.
Diana taputti käsiään.
— Oi, minä tiesin, että se saisi palkinnon, minä olin aivan varma…
Minä lähetin kertomuksesi palkintokilpailuun.
— Diana, mitä sinä sanot?
— Totta totisesti minä tein niin, sanoi Diana iloisesti hypähtäen vuoteenlaidalle istumaan. — Kun luin sanomalehdestä palkintokilpailusta, ajattelin paikalla kertomustasi, ja aioin ensiksi ehdottaa, että sinä itse lähettäisit sen. Mutta sitten pelkäsin, ettet olisikaan halukas — sinä olit melkein menettänyt luottamuksesi siihen. Ja sentähden minä päätin lähettää jäljennöksen, jonka olit antanut minulle ja olla luiskahtamatta mitään sinulle. Ellet olisi saanut palkintoa, et olisi myöskään mitään tietänyt eikä asia olisi voinut sinua suututtaa, sillä palkitsematta jääneitä kertomuksia ei lähetetä takaisin. Mutta ajattelin, että jos sinä saisit palkinnon, mistä minä olin jotakuinkin varma, niin se olisi sinulle mitä suurenmoisin yllätys, kultamuruni.
Diana ei yleensä ollut erikoinen terävänäköinen, mutta tänä hetkenä hän ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, ettei Anna näyttänyt kovinkaan ihastuneelta. Suunniteltu yllätys oli toteutunut, sitä ei voinut kieltää. Mutta miten oli ilon ja tyytyväisyyden laita?
— Mutta Anna, sinähän et näytä ollenkaan iloiselta? huudahti Diana.
Anna tekaisi heti hymyilyn, jolla kirkasti kasvonsa.
— Tietysti en voi olla muuta kuin iloinen epäitsekkäästä halustasi tuottaa minulle iloa, sanoi hän hitaasti. — Mutta ymmärräthän —; se tuli niin odottamatta — minä en oikein käsitä…Eihän minun kertomuksessani sanallakaan mainittu — Annan oli vaikea saada tuota sanaa huuliltaan — mikä koski — leivinpulveria.
— Ei mainittukaan, mutta sen minä lisäsin siihen, sanoi Diana huomattavasti tyynempänä. — Se ei ollut ollenkaan vaikeata — minähän totuin hiukan kirjailijatoimeen Historiallisen kerhon aikana. Muistathan kohdan, missä Semiramis sekoittaa kakkutaikinan — minusta se oli vähän niinkuin epärunollista sankarittarelle, mutta sinä pidit kovasti siitä kiinni — no, kuten sanoin, siihen minä vain lisäsin, että Semiramis sekoitti kakkuun Rolling-Yhtiön leivinpulveria, minkä vuoksi se nousi niin mainiosti. Ja sitten lopussa, kun Percival syleilee Semiramista ja sanoo: "Minun sieluni rakastettu, tulevina ihanina vuosina kohoavat haavelinnamme ylpeät muurit" — niin minä vain lisäsin: "ja siellä me tulemme käyttämään aina yksinomaan Rolling-Yhtiön leivinpulveria".
— Höh! läähätti Anna-raukka, aivan kuin hänen ylitseen olisi kaadettu ämpärillinen kylmää vettä.
— Ja nyt sinä olet voittanut kaksikymmentäviisi dollaria, jatkoi Diana hyvin ihastuneena. — Minä olen kuullut, ettei Kanadan Nainen maksa enempää kuin viisi dollaria kertomuksesta.
Anna piti värisevin sormin etäällä itsestään inhoittavaa vaaleanpunaista paperiliuskaa.
— Niitä minä en tahdo — sinä olet ne ansainnut, Diana. Sinä olet lähettänyt kertomuksen ja tehnyt muutokset. Minä — minun päältäni ei tosiaankaan olisi koskaan tullut lähettää sitä. Siksi saat ottaa shekin. — Minä en nosta niitä rahoja.
— Oh, älä sano, kyllä vaan on hauskaa omistaa ne, jatkoi Diana. — Ei kannata puhua siitä pienestä vaivasta, mikä minulla on siitä ollut. Minulle riittää kunnia, kun olen palkinnon saajan hyvä ystävä. Nyt minun täytyy lähteä. Minun olisi pitänyt mennä kotiin suoraan postikonttorista, meillä kun on vieraita. Mutta minun täytyi livistää tänne kertomaan sinulle tämä suuri uutinen. Oi, kuinka minä iloitsen sinun puolestasi, Anna!
— Minä luulen, ettei maailmassa voi olla herttaisempaa ja vilpittömämpää ystävää kuin mitä sinä olet, Diana, virkkoi Anna ääni hieman väristen, ja minä voin vakuuttaa, että annan täyden arvon hyvälle tarkoituksellesi.
Diana lähti menemään sekä iloisena että hämillään, mutta Anna-raukka heitti syyttömän shekin piironginlaatikkoonsa ikäänkuin siinä olisi ollut verirahoja, ja heittäytyi itse vuoteelleen. Hän itki siinä nöyryytyksen ja loukattujen tunteiden kyyneleitä. Oi, miten hän voisi elää tämän jälkeen — se oli mahdotonta!
Gilbert tuli hämärässä viemisille, tulvillaan onnentoivotuksia, hän kun ohimennen oli pistäytynyt Mäntymäellä ja kuullut mielenkiintoisen uutisen. Onnentoivotukset sammuivat kuitenkin hänen huulilleen, kun hän näki Annan kasvot.
— Rakas ystävä, mikä nyt on? Minä luulin näkeväni sinut tyytyväisyyttä loistavana, kun olit saanut leivinpulveri-yhtiön palkinnon. Olihan sinulla hyvä onni.
— Voi Gilbert, täytyykö minun kuulla sinunkin niin sanovan? huudahti Anna aivan "sinäkin veljeni Brutus"-äänensävvllä. Luulin sinun ainakin ymmärtävän. Etkö käsitä, miten hirveätä tämä on?
— En, minun täytyy sanoa, etten ollenkaan käsitä. Mikä on hullusti?
— Kaikki, valitti Anna. — Minusta tuntuu siltä kuin minut olisi häväisty ainiaaksi. Mitä sinä luulisit äidin tuntevan sydämessään, kun hän jonakuna päivänä huomaisi, että hänen lapseensa olisi tatuoitu ilmoitus leivinpulverista? Juuri sellaiselta minusta tuntuu. Minä rakastin pientä kertomusparkaani, ja panin siihen kaiken, mikä minussa oli parasta. On pyhäinhäväistystä alentaa se kurjaksi reklaamiksi ja panna vielä palvelemaan proosallisinta, mitä maailmassa on. Muistatko, mitä meidän kirjallisuudenhistorianprofessorimme aina teroittaa meille? Hän sanoo, että me emme saa koskaan kirjoittaa riviäkään alhaisista tai epäarvokkaista vaikuttimista; vain ihanteellinen tarkoitusperä pankoon meidät tarttumaan kynään. Mitä hän ajatteleekaan, jos saa tietää, että minä olen kirjoittanut kertomuksen halvan liikereklaamin vuoksi? Voimme panna päämme pantiksi, että se ilmestyy myöskin Redmondissa. Sen kyllä arvaa, kuinka kaikki nauravat minulle ja tekevät kiusaa!
— Älä pelkää, se kyllä saadaan estetyksi, rohkaisi Gilbert ajatellen itsekseen nyrpeänä, pelkäsikö Anna erikoisesti miespuolisten korkeakoulutovereittensa pilaa ja siksi oli pahoillaan. — Pojat ovat varmasti aivan samaa mieltä kuin minäkin — ettei sinua, enempää kuin yhdeksää kymmenettä osaa meistä kaikista, paina erikoisemmin maallinen kulta ja tavara, ja että sinä olet senvuoksi valinnut tämän täysin kunniallisen keinon ansaitaksesi lisäkolikon ensi lukukauden menoihin. En näe siinä mitään alhaista tahi epäarvokasta enkä myöskään mitään naurettavaa. Tietysti kirjoittaisi mieluummin kaunokirjallisia mestariteoksia ja soisi niiden joutuvan oikean kustantajan julkaistaviksi; mutta Herra nähköön — niin pitkälle me emme vielä ole päässeet, ja täysihoito ja opetus on kuitenkin maksettava.
Gilbertin koruton ja käytännöllinen katsantotapa rohkaisi Annaa jonkun verran. Se ainakin haihdutti hänen pelkonsa yleisen naurun alaiseksi joutumisesta, vaikka hän sydämessään vielä suri sitä, että hänen ihanteelleen oli tehty törkeätä väkivaltaa.